Avainsana-arkisto: punk rock

Yleislakko – Maailmanpolitiikan arkipäivää

Ei näemmä vuottakaan ilman Yleislakkoa. Turkulaisen Yleislakon edellinen pitkäsoitto ”Vapauden rautaiset raamit” oli puolitoista vuotta sitten ilmestyessään melko outokin levytys. Tuolloin Yleislakko lähti hieman kokeilevimmille linjoille vaikka säilyttikin ytimensä, mutta totta puhuen sen pariin ei ole tullut juuri palattua, siinä missä debyytti-LP ”Kuka pelkää politiikkaa?” on kestänyt
kuuntelua paremmin.

”Maailmanpolitiikan arkipäivää” on tyypillistä Yleislakko, tyypillisempää kuin mitä ”Vapauden rautaiset raamit” oli. Nyt ei ole flirttailua rapin, skan tai minkään muunkaan kanssa, vaan paluu suoraviivaisempaan materiaaliin on todellisuutta. Taantumisestakaan tuskin voidaan puhua, sillä Yleislakko astelee myös eteenpäin pitemmälle jalostetun mutta särmikkään biisimatskunsa kanssa. Yleislakko ei ole nytkään tehnyt asioita samalla tavalla kuin kaikki muut bändit, ja ”vekkuleiksi” laskettavat melodiat ja melko ”hauskalta” kuulostavat riffit ovat yhä toiselta planeetalta kuin bändin lyyrinen anti. Poliittinen piikittely on pysynyt pinnassa eikä yhtye ole vieläkään arastellut, vaan uskaltaa töksäytellä asioita hyvinkin suoraan. Joku voisi moisia sanoa tahdittomuudeksikin, mutta kummasti nuo osuvat yksiin melko tarttuvien biisien kanssa. Eli (hyvällä tavalla) tyypillistä Yleislakkoa.

Omissa kirjoissani ”Maailmanpolitiikan arkipäivää” vääntää iskevyydessä ja tehdokkuudessa kättä debyytin kanssa, joten aika näyttänee kumpaa levyä tulee vastaisuudessa kuunneltua enemmän.

Dun2Def / The Destructors – Split

Kaksi Lampaalle saapuneista The Destructors-aiheista levyistä olivat splittejä. Niistä toinen, pitkäsoitoksikin kuvailtava on brittiläisen Dun2Defin kanssa tehty splitticeedee, jolla on yhteensä 18 kappaletta, 9 kummaltakin bändiltä.

Käsitellään tästä levystä se tuntemattomampi Dun2Def ensin, onhan sen biisitkin ensimmäisenä levyllä. Yhtye pöyhii 77-henkisen brittipunkin jo muhkuraista tyynyä melko varmoin, mutta rutinoitunein ottein. Jonkinlaiselta vanhain äijäin veteraanibändiltä Dun2Defkin onnistuu kuulostamaan, ja tämän voi tietenkin jokainen tulkita kehuksi tai disautukseksi. Laulajan äänessäkään ei ole oikein räkää ja muutenkin bändin soitto etenee kaavoihin kangistuneena useammankin biisin ajan, ennen kuin vasta Empire of Wealthista lähtien Dun2Def alkaa säväyttämään tehokkaammin, mutta silloinkin teho jää vain puolille.

Toisella puoliskolla on sitten tutumpi The Destructors, joka ei sekään pääse millään lailla yllättämään. Yhtye on julkaissut tällaista samanlaista brittipunkkia jo ties kuinka monta kertaa aiemminkin, joten jos The Destructors on millään tavalla tuttu niin saa kyllä oivan käsityksen tämän ”Wohlgefuhl”-nimisen splittipuoliskonkin sisällöstä. The Destructorsin puoli ei juuri Dun2Defin puolesta eroa, ja bändit erottaa oikeastaan vain eri vokalistista. Eipä tästä levystä nyt oikein muutakaan sanottavaa keksi, muuta kuin että bändit coveroivat yksien biisien verran toisiaan. Joitakin yksittäisiä ja satunnaisia biisejä lukuun ottamatta splitti ei juurikaan puhuttele.

Jarspis’s Allstars – Läpi ovesta!

Extreme Duudsoneiden Jarpin hassutteluviritykseltä kuulostava Jarspis’s Allstars on ainakin saanut hieman vakavammin otettavaa supporttia taakseen, kun kuuden biisin rähjäyksen on julkaissut muuan Roihis Musika. Jo tämä luo hieman uskoa Jarspis’s Allstarsin kykyihin, mutta silti ”Läpi ovesta!” -pikkulätty ei saanut osakseen luottamusta heti ensisilmäyksellä.

Viimeksi kun räppiä ja rockia koetettiin yhdistää, olivat tulokset melko katastrofaaliset ja jäljelle jäi pitkä darra. Sen jälkeen on ikäänkuin vaistomaisesti suhtautunut kaikkeen moiseen kokeiluun vähintään epäilevästi, vaikka allekirjoittaneen levylautasella pyörivät sulassa sovussa molempien tyylilajien edustajat. Yleensä kun hip hop -levyillä on ollut rokimpaa roiskimista, on kyseessä ollut joko samplaaminen tai äänitorven sävyn muuttaminen räppäämisestä kohti perinteisempää laulua. Riihimäki/Hyvinkää -akselille levinnyt Jarspis’s Allstars ei ole moista säätöä tehnyt, vaan pidättäytyy nimenomaan puhelaulussa. Ja onnistuu tässä kahden maailman yhteentörmäyttämisessä yllättävän hyvin, ilman että lopputulos kuulostaisi liian kornilta. Ja mitä siihen rokkipuoleen tulee, niin kitarat eivät möyri alavireisesti seitsemällä kielellä, vaan pikemminkin 90-luvun skeittipunkin hengessä.

Ei vaadita kummoisiakaan ennustajaneukon taipumuksia, että näkee Jarspis’s Allstarsin olevan eräänlainen väliinputoaja. Se tekee hyvinkin riskialtista musiikkia riskinsietokyvyiltään herkille kohderyhmille. Pakan sekoittamisesta (tai paremminkin sen yrittämisestä) pitää jo noin ajatuksen tasolla nostaa peukkua, mutta toteutus antaa vielä hieman aihetta pampuniskuille. ”Läpi ovesta” oli tosin yllättävänkin positiivinen yllätys, joka jättää odottamaan jos Jarspis jaksaa rynnätä vielä joskus läpi seinästäkin.

Inuit Kunt

Inuit Kuntin reippaat pingviinit julkaisivat taannoin kasetin ”Catch the Big Surf”, joka teki allekirjoittaneeseen kohtalaisen vaikutuksen reippaalla poljennollaan. Nämä kellokorttipunkkarit ovat merihakalaisia for life, joten ei tämmöisellä Kanta-Hämeen roopertilla ole kummoistakaan käsitystä siitä, mitä kuuluu Inuit Kuntin arkeen. Pistettiinpä siis kyselyä eteenpäin ja kysyttiin mailaillen inuiiteilta bänditouhuista, puskaeskimoista, pingviineistä ja Merihaasta.

Moicca! Voisitteko ensiksi hieman valaista Inuit Kuntin syntyhistoriaa? Miten bändin syntyi ja soittajat löytyivät?

Martti: OK, syntyhistoriaa… suunnilleen näin se meni: Jarky oli käynyt Tommyn ex-bändin treeneissä joskus tuuraamassa, niillä on sen verran yhteistä soittohistoriaa. Sit joku päivä loppukesästä 2010 ajateltiin mennä tappamaan aikaa läheiselle treenikselle. Pojat muisteli ihan oikein, että mulla olisi kitara joten pyysivät mukaan. Olin tainnu Jarkylle mainita myös että mulla oli joku tiukka biisi takataskussa semivalmiina. Treeniksellä rämpyteltiin tosin vielä jotain The Clashia, Nirvanaa ja Rancidia omien sävellysten puutteessa.

Musta tuli laulaja kun olin hitain huutamaan ”En minä!”. Päätettiin että mahdollisimman nopeesti eka keikka, ettei käy niin ettei ikinä päästä lavalle asti. Väsäsin sitten äkkiä lisää biisejä, ja lokakuussa se keikka sitten olikin, kuusi viikkoa ekoista treeneistä. Kuusi biisiä ja 10 minuuttia. Päätettiin jatkaa. Lasse tuli viime keväänä mukaan fonia tuuttaamaan, tuttu jätkä koulun penkiltä. Loppukeväästä/alkukesästä oli kanssa Erno parin keikan ajan messissä soittamassa trumpettia mutta sillä on nykyään parempaakin tekemistä.

Kuvailisitteko omin sanoin musiikkityyliänne vähän sitä lukijaa ajatellen, joka ei ole teistä koskaan aiemmin kuullutkaan? Suurimmat vaikuttajat, joiden fanit saattaisivat digata Inuit Kuntista?

Martti: Tyylilaji… pyrkimys on soittaa jotain rokkaavaa mitä jaksaa kuunnella nukahtamatta. Välillä tulee nopeempaa punkkikaahausta, välillä ska-soundia, välillä jotain herkkää tai rämisevää. Tommin kynästä tulee eniten sellaista riffimeininkiä, niitä sitten yritän opetella soittamaan. Itse olen enemmän tollanen rämpyttäjäsoittaja. Kaikki meistä duunaa biisejä, joten sekin sekoittaa pakkaa ja tulee paljon erilaista soundia. Kaikille ovat kuitenkin melodiat tärkeitä.

Sanoituksissa kerromme mikä on itselle tärkeetä tai mikä vituttaa maailmassa. Ja sitten perinteiset naisasiat. Narulle on päätynyt jostain syystä aika paljon jälkimmäistä osastoa, kiimaisena varmaan säveltää tarttuvampaa tavaraa.

Omat suosikit ovat The Clash, Rancid ja Crack Rock Steady 7 -porukan eri bändien meininki. Tommi lisää Descendentsin ja NOFX:n listaan. Ja vanha Green Day ysärin alusta täytyy mainita. Jarkko on kovasti tykkäillyt Off!:sta viime aikoina.

”Catch the Big Surf” -kasetilla vieraili myös The Lubrikunts, eli torvisektio. Mistä idea moiseen kokeiluun lähti? Voisitteko kuvitella tekevänne vastaavanlaisen tempun uudestaan?

Martti & Tommi: No 50 prosenttia Lubrikuntsista eli foni-Lasse jatkaa edelleen bändissä, eli kokeilu siis elää ja voi hyvin. Idea lähti siitä että meillä oli ykis ska-biisi valmiina ja sopivasti Erno (trumpetti) lähesty Tommia eräällä keikalla (olivat ryyppäämässä jossain yhdessä) ja yksi asia johti toiseen. Jos vaan biisimateriaaliin sopii, niin kuin todennäköisesti sopii ainakin treenismeiningin perusteella, niin lisää torven toitotusta on luvassa tulevillakin äänitteillä. Nyt on soviteltu fonia melkein biisiin kuin biisiin, oli skata tai ei!

Kuva: Tommy
Bändinne nimi on ”Inuit Kunt” ja maskottinanne on pillupingviini. Kenen älynväläyksiä ne olivat? Ovatko ne vaikuttaneet bändin vastaanottoon? Millaista vastaanotto muuten on ollut?

Martti: ”Inuit Kunt” -nimi tuli, kun nimivaihtoehtoja brainstormatessa kieron mutkan kautta yhdessä leffassa olevasta marssilaulusta missä lauletaan eskimon kylmästä tavarasta. Tommin ehdotus nimeksi oli Verinen perse, vitun hyvä nimi sekin olisi ollut mutta olisi varmaan alitajuntaisesti ohjannut tyylisuuntaa jonnekin… hmm, no jonnekin.

Pingviinilogo on Jarkon käsialaa, se tuli jotakuinkin yhtä nopeasti kuin nimikin hieman aiemmin. Ei annettu sen pikkuseikan haitata että pingviinit ja inuiitit vaikuttaa vähä eri puolilla maailmaa, koska tajuttiin se vasta kun hieno kuva oli jo valmis. Pingviiniä joku naispuolinen superfani sanoi söpöksi. Ja se kuva on sitä paitsi ihan helvetin siisti, paitoja ja pitkiä kalsareita on mennyt niin paljon ettei tarvitse kohta töissä käydä.

Vastaanotto on ollut ihan positiivista noin musiikillisesti, muutama suorastaan rohkaisevakin kommentti tullut joskus normaalin hymistelyn lisäksi. Nimestä taas on sanottu jotain ”ihan paska”, ”ootteko aatellu vaihtaa?” ja ”en tulis kyl ton nimisen bändin keikalle” -tyylistä. Eli kai sitä on kaiken kaikkiaan oltava tyytyväinen nimivalintaan. Joku yritti jotain eskimovastaista sanomaakin tulkita siitä, mutta ei tarvitse lähteä niin syville vesille, ollaan maailmaa rakastavia hemmoja. Jos jotain, niin sympatiaa toisille pohjoisen asukeille.

Onko tuolla pingviinidudella muuten nimeä? Vai onko se edes ”dude”?

Martti: Pingviini on tosiaan nimeä ja sukupuolta vailla. Ei ole muistaakseni ikinä tullut edes puheeksi josko se kumpaakaan edes tarvitsisi. Pingviini on pingviini, hah!

Merihaka; taivas, helvetti vai jotain siltä väliltä? Miten nuo hoodit ovat vaikuttaneet Inuit Kuntiin?

Martti: Merihaka on siisti paikka asua. Olen asunut aika lailla ympäriinsä mutta tuolta tuntuu löytyneen henkinen hima. Tärkeätä on myös että siinä on hyvä valikoima halpoja baareja lähellä (Tommin huomautus, allekirjoitan itsekin). Ja tosiaan kun Tommi asuu kanssa Merihaassa naapuritalossa niin on helppo järkätä sohvatreenit harva se päivä, noissa sohvasessioissa on saatu ainakin yhtä paljon aikaan kuin treeniksellä. Naapureitakaan ei ole vissiin juuri musisointi haitannut, mitä nyt pari kertaa kun on torvi soinu niin on yläkertaa harmittanut.

Keskeisillä mestoilla asuminen on ainakin muhun vaikuttanu niin, että kun näkee tuota kaupungin meininkiä koko ajan ihan läheltä, niin muistaa paremmin kelailla kaikkia vuorovaikutussuhteita, miten tuolla ohikulkijat, juopot, vartijat ym. menee ja kuka tönii ketä ja kuka jättää tönimättä. Tällaisista kaupunkilaisaiheista aina välillä valuu jotain sanoituspuolelle noitten aiemmin mainittujen juttujen lisäksi. Eli kai se tuonne taivaan puolelle sitten menee, koska en parannettavaakaan keksi. Sellainen se on kun on, ja hyvä niin.

Te pyöritätte vielä Puskaeskimo-klubiakin? Kerrotteko siitä vielä jotain?

Jarkko: No ihan vahingossa se lähti, järkättiin keväällä itselle ja parille muulle bändille keikka Alakertaan, ja sieltä kysyttiin, josko ihan kesäklubia haluttaisiin pyörittää. Ilmoitin sitten muilta kysymättä että kyllä halutaan, nimi on Klub! Puskaeskimo ja tyylinä ”punk, rämpytys ja ämpäriin piereskely”. Alakerrassa innostuivat, perkeleet. Syksyssä mennään ja klubi voi edelleen hyvin. Tähän mennessä noin 15 bändiä käynyt (mm. Räjäyttäjät, Liimanarina, Pertti Kurikan Nimipäivät, Seksihullut, Moderni Elämä, Dwyers, Rehtorit…) Vuoden viimeinen klubi-ilta, Puskaeskimon Notsober Fest, pidetään 4. marraskuuta. Tarkoitus olisi että ensi vuonna jatketaan.

Mitäs Inuit Kuntin tulevaisuuteen kuuluu?

Martti: Mä haluisin päässä pyörivät ja osin paperille jo päätyneet biisit valmiiksi ja kuulla miten kovia ne on valmiina ja sitten päästä soittamaan niitä livenä. Tommi kanssa huutelee tuolta haluavansa vaan lisää hyviä biisejä. Jarkko sanoo haluavansa Venäjälle. Uskoisin että tarkoittaa haluavansa sinne bändin kanssa soittamaan. Tarkoitus olisi taas tuossa tulevan talven aikana saada uusi EP kasaan, kunhan saadaan oikeat biisit valittua ja treenattua.

Lopuksi saatte sanoa jotain, mitä mieleen juolahtaa.

Martti: No vittu, tämä osoittautui vaikeaksi… Jarkko sanoo ”It’s kiljuu time” ja ”RIP Kakkis”, Tommilla lyö tyhjää, ja minä toivon että kaikki tajuaisivat mistä on kyse! Kiitos mielenkiinnosta!

www.myspace.com/inuitkunt

Inuit Kunt – Catch the Big Surf

Helsinkiläinen Inuit Kunt yllättää positiivisesti, ennen kuin ”Catch the Big Surf” -kasetti on päätynyt dekkiinkään asti. Bändin maskotin muotoon leikattu saatekirje on jo itsessään maininnan arvoinen. Harvoin näkee mitään vastaavaa. Jo tästä syystä tekisi mieli iskeä ”Catch the Big Surfille” jo kättelyssä kaikki mahdolliset, asiaan kuulumattomatkin erikoismaininnat, mutta katsotaan nyt hieman niitä musiikillisiakin ansioita.

Inuit Kunt on bändi, jota ei kannata ottaa liian vakavasti. Ajatelkaa nyt jo bändin nimeä ja sen pillupingviini-logoa. ”Punk on typerää” todettiin jo 70-luvulla, mutta musiikkiinsa Inuit Kunt suhtautuu vaaditulla vakavuudella, vaikka laulajan toikkarointi välillä hymyilyttääkin. Biiseistä ei löydy nimittäin juurikaan marisemista ja näistä biiseistä on todella helppo pitää, vaikkei olisi koskaan nähnytkään sitä mainittua saatekirjettä. Inuit Kunt heittäytyy jopa kokeilevaksi, kun Music on Demand -biisissä perustetaan kappaleen koukut torvenpuhelteluihin. Kappaleessa on oma tenhonsa, mutta eniten pidin kappaleista To You ja Boogiegirl, vaikka ne ovatkin ehkä tavanomaisempia vetoja. Yksikään kasetin biisistä ei ole tosiaankaan huono, mutta bändi itsessään on varmasti kykenevä vielä iskevämpäänkin ilmaisuun, vaikka on kehittynytkin sitten edellisten äänitystensä.

Mastodontti / Street Rovers’ Union – Tää on yhtä helevettiä

Mikäli seiskatuumaisen kansien sisältä löytyvä lyriikkalipare ei selvennä näiden kahden savolaisbändin keskinäisiä suhteita, niin splitin nimi viimeistään tekee sen. ”Tää on yhtä helevettiä” on nimi, jonka Mastodontti ja Street Rovers’ Union ovat yhteislevylleen antaneet.

Todettakoon jo tässä välissä, että splitin suurempi yllättäjä on nopeaa punk rockia vääntävä Mastodontti. Näin bändin pari kertaa livenä päättyneen kesän aikana, jolloin se kuulosti kieltämättä hyvältä mutta ei tarjonnut sen isompia täkyjä esimerkiksi tarttuvien hittibiisien muodossa. Pitkän matkan juoksija on ehdottomasti sellainen biisi, jonka kuuntelee useammankin kerran putkeen ennen kuin ähky iskee. Uusi uljas maailma on sävykkäämpi biisi, mutta ei lataa täysin samalla innolla tauluun.

Street Rovers’ Union yllätti todella positiivisesti allekirjoittaneen ”2012” -eepeensä merkeissä, mutta nyt se ei pääse yllättämään samalla tavalla puun takaa. Yllätyksiä se tarjoaa silti, kun On hienoo olla vapaa onkin laulettu suomeksi. Urut soivat ja laulaja kuulostaa edelleen jonkin verran Jello Biafran ja Glenn Danzigin yhdistelmältä. Totuuden nimissä on kuitenkin sanottava, että Mastodontti kolahti kovempaa tällä kertaa, mutta ei niin merkittävissä määrin että Street Rovers’ Unioninkaan tarvitsisi hävetä lainkaan omaa puoliskoaan.

The Sewer Rats – Rat Attack

”Rat Attack” ei ole ihan uunituore levytys. Saksalaiskopla The Sewer Ratsin toistaiseksi ainoa albumi on nimittäin julkaistu jo vuonna 2008, mutta ainakin itseltäni se meni silloin kokonaan ohi. Siinä mielessä tämä uusintapainos tuli tarpeeseen.

Rottien narskuvissa hampaissa ovat niin punk- että rockabilly-vaikutteet, ja hyvältähän tämä parsa maistuu. Mukana on siis suoraa ja reipasta meininkiä, joka tukee läskibasso. Rottien virittämä loukku on tappavan tehokas; jo heti ensimmäisillä kuunteluilla levy pistää vipinää punttiin. Omassa tapauksessani niin tapahtui ihan konkreettisesti, kun autossa kuunneltuna kaasujalka muuttui äkisti raskaammaksi. Loppua kohden juusto alkaa maistua ehkä turhankin tutulta, kun räjähtävän alun jälkeen levyn loppupuolella The Sewer Rats alkaa toistamaan itseään. Bonusraitoja ei tule juuri kuunneltua.

Bonukseksi on isketty kolme biisiä, joista yksi on You Make Me Sick­ -rallin saksankielinen versio. Foneettisesti aina yhtä ihana saksan kieli taipuu sen verta loistokkaasti, että tätä roisimpaa valmistautumismusiikkia kuumille unelmatreffeille ei yksinkertaisesti ole olemassa. Harmi että toteutus on jäänyt puolitiehen, sillä kappaleen ehdottomasti paras osa (kertosäe) on jätetty englanninkieliseksi.

Trigger-Happy – S/T

Helsinkiläinen Trigger-Happy teki rohkean vedon kun siirtyi, mitä ilmeisimmin, suoraan albumintekoon. Pitää heti alkuun todeta ihan hyvin ilmaisunsa melodiseen punkkiin pohjaavan bändin tuosta haasteesta selviävän, vaikka välillä saappaat tuntuvat olevankin pari numeroa liian isot. Parhaimmillaan (Awakened) Trigger-Happy kuulostaa todella hyvältä, mutta tylsimmillään… no, tylsältä.

Trigger-Happy eroaa monesta muusta yrittäjästä nimenomaan kahdella seikalla. Ensinnäkin naislaulaja Veeran tulkinta on vahvaa ja persoonallista. Jo ainakin se jää mieleen, jos itse biisit eivät heti kallon sisälle poraudukaan. Sitten saatekirjeessä mainitaan, että ronski bassonsoitto olisi sitten se toinen ässä hihassa. En totta puhuen kiinnittänyt juurikaan huomiota basistin touhuihin ennen saatekirjeen lukemista, vaikka levy oli pari kertaa ehtinyt soidakin. Kyllä mies näyttää ahkerasti vaan luovan melodioita siellä taustalla, mutta basso tuntuu olevan liian usein piilotettu taka-alalle.

Trigger-Happy pysyttelee turvallisesti katuvalojen loisteen alla, pyrkimättä ottamaan riskejä poikkeamalla tutulta reitiltä. Tästä syystä aidosti keskenään erilaiset biisit loistavat poissaolollaan, jolloin venytetynoloisesta levystä olisi saanut mielenkiintoisemman. Albumina ”Heat of the Streets” on tyypillinen debyytti, mutta jään odottamaan miten Trigger-Happy vastaa tulevaisuuden haasteisiin.

The Dwyers – Bowling With Jesus

Rejected saattoi saada haastajan, kun alkuvuoden kovimmista punk rock-lätyistä puhutaan. Turkulaisen ”TKU-ajan The Heartburns miinus Teemu” -kombo The Dwyersin uraa on tultu seurattua sen ensimmäisen seiskatuumaisen julkaisusta lähtien. Yhtye on kehittynyt kuin vaivihkaa melko kovaksi tekijäksi, jolloin suorastaan ohittamattomalla kannella siunattu ”Bowling With Jesus” on väistämättä vuoden odotetuimpia levyjä punk-rintamalla.

The Dwyersin voidaan sanoa viimeistään nyt ottaneen kunnolla pesäeroa sekä The Heartburnsiin että entiseen itseensä. Turkulaiskombo ei ole lähtenyt tekemään ”Gas Station Masturbationia” uudelleen, vaan uutukainen on selvästi erilainen kuin edeltäjänsä. Räkä on vähentynyt, melodia taas lisääntynyt. Yksinkertaisten mutta tehokkaiden kertosäkeiden voimaa ei ole vieläkään unohdettu, vaikka niiden ympärillä pörräävät kappaleet ovatkin hieman eri tavalla rakennettuja. Shit Hits Me tosin kuulostaa hyvin paljon yhdeltä The Heartburnsin kappaleelta, ja se vain muistuttaa siitä tosiasiasta ettei The Dwyers (edelleenkään) luo mitään uutta.

Suurin muutos ”Gas Station Masturbationiin” taitaa löytyä vain soundipuolelta. Vaikka The Dwyers soikin nyt hieman puhtoisemmin, tunnistaa bändin silti itsekseen. The Dwyers on kasvanut aikuiseksi ja vihdoin löytänyt identiteettinsä. Siten bändi kuulostaa nyt vahvemmalta kuin koskaan. ”Bowling With Jesusin” viimeiset soinnut vaan pärähtävät ilmoille ehkä turhankin hätäisesti. No, eipä tullut aika pitkäksi.

Moderni Elämä – S/t

Kun ensimmäisen kerran kuulin nimen Moderni Elämä, tyylisuunnan olevan perinteinen punk ja julkaisijan Airiston Punk-levyt, ei jäänyt epäselvyyttä siitä, minkälaista musiikkia olisi luvassa. Jos tietää mitä tarkoittaa luku 77 punk-viitekehyksessä, tietää millaiselta myös Moderni Elämä kuulostaa. Samalla pitää sanoa, että Moderni Elämä erottuu edukseen ja on siis muuta kuin Kakka-Hätä 77 -klooni.

Moderni Elämä on mukavalla ja sympaattisella tavalla ”jämähtänyt” 70-luvulle, eli mitään muutahan modernia bändissä ei ole kuin sen nimi, joka sekin kalskahtaa hyvinkin 70-lukulaiselta. Jos Modernista Elämästä löytää esim. hardcorea, saa olla aikamoinen velho. Kolmikko on riisunut musiikistaan kaiken ylimääräisen ja siten kyntää perinteisen punk rockin loputonta peltoa, mitä nyt kakkosbiisi Elämän raiteet -biisin vinkulaulu on kyllä sellaista, ettei kovinkaan monella bändillä ole pokkaa moista laulutyyliä käyttää. Eipä tule heti toista seiskaseiska-seiskaa mieleen, jossa näin olisi ulistu.

Modernin Elämä ei periaatteessa tee mitään uutta, mutta kolmikon soittotatsi on kuitenkin virkistävän reipas ja persoonallinen. Kappaleista lisäksi kaikuu aito innostus, mikä on aina hyvä juttu. Omaksi suosikiksi nousee B-posken avaava Poika. Biisejähän Modernilla Elämällä on enemmänkin, joten jäädäänpä odottelemaan niiden julkaisemista. Mitenköhän tämä toimisi livenä?