Avainsana-arkisto: proge

Sammal – No. 2

Reilu vuosi sitten nimettömällä pitkäsoitollaan debytoinut Sammal nousi omissa kirjoissani yhdeksi viime vuoden kovimmista tapauksista, joten uutta materiaalia oli saatava nyt ja heti tiskiin. Sammaleen vastaus on ”No. 2” -niminen EP-levy, jolla on viisi uutta biisiä sitä itseään, eli 70-luvun progea.

Kaikki tutun villanuttu/muovikassiprogen elementit ovat yhä läsnä, eikä niiden rinnalle ole tullut oikeastaan mitään uusia juttuja, kun pelkkiä ulkoisia puitteita katsotaan. Mutta kun tutkitaan pintaa syvemmältä, voi huomata bändin kehittyneen biisinkirjoituksellisten taitojen saralla enemmänkin. Samalla soitosta on tullut luontevampaa ja soundeista selkeämmät, eli ”No. 2” on jo huomattavasti viimeistellymmän kuuloinen kuin edeltäjänsä. Lisäksi biisimateriaali on tasaisen vahvaa, että tästä on paha nostaa yksittäisiä biisejä toisia paremmiksi. Mutta sellainen ero ”No. 2”:ssa tuntuu olevan edeltäjäänsä, että kitarat puskevat enemmän framille. Tokihan urutkin ujeltavat koko ajan, mutta kitaristin toimia on tunnuttu korostavan jopa laulujen yläpuolelle. Ei sillä, hyvin kulkevaa soittoahan kuusikielisen varrelta tulee.

Sammal on tuottelias orkesteri jolla on selkeä visio siitä mitä se haluaa musiikillaan ilmaista ja millaista soundia tavoitella. Ahkera bändi on saanut tietääkseni paljon muutakin materiaalia tehtyä, muttei vielä ainakaan julkaistua. Tämä välipalamaiseksi välityöksi jäävä teos jättää odottamaan sitä lisämateriaalia. Ihan edeltäjänsä veroinen yllättäjä ”No. 2” ei ole, mutta paikkansa lunastaa sekin.

Love-progen lyhyt oppimäärä

Aiemmin Pokon hardcore-klassikoiden uudelleenjulkaisemisessa kunnostautunut Svart Records alkaa työstämään toisen legendaarisen suomalaisen vaihtoehtolevymerkin tuotantoa. Syyskuun lopulla alkava uusintajulkaisujen sarja sisältää parikymmentä tarkoin valittua nimikettä Love Recordsin laajasta valikoimasta.

13 toimintavuotensa aikana mm. Juice Leskisen, Hurriganesin, Pelle Miljoonan ja ”Badding” Somerjoen levyjä julkaiseen yhtiön katalogista julkaistaan niin klassikkoja kuin kummallisuuksiakin. Koska Loven tuotanto Juicen ja Hurriganesin kaltaisia kansallisaarteita lukuunottamatta on usealle kuitenkin hieman vieras, esittelemme uusintajulkaisujen joukosta joitakin mielenkiintoisia poimintoja. Lisäksi uusintajulkaisujen parhaat palat löytyvät Svart <3 Poko -soittolistalta.

Kaseva: Silloin kun (1974)

”Silloin kun” on tamperelaisen Kaseva-yhtyeen debyyttialbumi, joka julkaistiin vuonna 1974, ennen kuin yhtye soitti ensimmäistäkään keikkaan. Vuosien uurastus kellarissa kuitenkin kuuluu levyllä, sillä Loven ”progeosaston” popimpaa laitaa edustanut Kaseva loihti debyytilleen sellaiset mestariteokset kuin Vanha mies, Tyhjää sekä tietysti yhtyeen tunnetuimman kappaleen Striptease tanssija.

[youtube url=KEVMik55K7o]

Wigwam: Being (1974)

Suomen suurimman progeyhtyeen Wigwamin neljäs ja ”ensimmäisen aikakauden” viimeinen albumi on pääosin kosketinsoittaja Jukka Gustavsonin ideoima ja säveltämä. Voimakasta yhteiskuntakritiikkiä sisältänyt ”Being” sai kehuja Iso-Britanniassa asti, mutta albumin nauhoituksissa kärjistyneet sisäiset jännitteet johtivat siihen, että Gustavson ja basisti Pekka Pohjola jättivät yhtyeen albumin julkaisua seurannenn Englannin-kiertueen jälkeen. Hetkellisesti hajonneen yhtyeen menestystarinahan toki jatkui uudistuneella kokoonpanolla ”Nuclear Nightclub” -albumin myötä, mutta se onkin jo toinen tarina…

[youtube url=5-ZwbAdvv88]

Tabula Rasa: Ekkedien Tanssi (1976)

Ujo Heikki Silvennoinen ja taistolainen Mikko Alatalo. Tällainenkin maailma on joskus ollut olemassa. Silvennoinen sävelsi ja soitti kitaraa, Alatalo kirjoitti voimakkaasti kantaaottavia tekstejä yhtyeen kappaleisiin. Uudellejulkaistavien Love-klassikoiden joukkoon kuuluu molemmat Tabula Rasa -albumit, joista kakkosalbumi ”Ekkedien Tanssi” lienee hieman helpomminlähestyttävä esimerkiksi upean Aamukasteen laivan ansiosta.

[youtube url=xaQ2P189dNw]

Nova: Atlantis (1976)

Love-progen tuntemattomampaa osastoa edustaa Nova, jonka neljän kappaleen ”Atlantis”-albumi jäi yhtyeen ainoaksi ”Käytävä/Kaupungin naiset” -singlen rinnalla. Ansiokkaan ”Atlantis”-levyn sijoittuessa progen hiipuvampaan aaltoon yhtye hajosi huonon levynmyynnin ja vähäisen keikkailun johdosta turhan aikaisin.

[youtube url=8daY-wUWseM]

Tässä vielä uudelleenjulkaisulista kokonaisuudessaan:

Tabula Rasa: Tabula Rasa LP
Blues Section: Blues Section LP
Pohjalla LP
Tasavallan Presidentti: Tasavallan Presidentti LP
Magyar: Uusiin maisemiin LP
Kari Peitsamo: Kari Peitsamo ja Ankkuli LP
Maarit: Maarit LP
Wigwam: Fairyport 2LP
Tasavallan Presidentti: Lambertland LP
Tabula Rasa: Ekkedien tanssi LP
Kristiina Halkola: Täytyy uskaltaa LP
Wigwam: Being LP
Kaseva: Silloin kun LP
Tasavallan Presidentti: Milky Way Moses LP
Widows: Overscrupulous 7″
Wigwam: Hard N’ Horny LP
Pekka Pohjola: Keesojen lehto LP
Wigwam: Tombstone Valentine LP
M.A. Numminen: Taisteluni LP
Pekka Pohjola: Pihkasilmä kaarnakorva LP
Eero Koivistoinen Quartet: Labyrinth LP
Pekka Pohjola: Harakka Bialoipokku LP
Nova: Atlantis LP

www.lovemusic.fi
www.svartrecords.com

Sammal – S/t

Tällä levyllä on meikäläisen kirjoissa mukavan kutkuttelevat lähtökohdat. Sammal nimittäin tarjoaa reilut 40 minuuttia 70-luvun villapaita/muovikassiprogea, Tasavallan Presidenttien ja Wigwamien hengessä. Jos Sammal olisi ollut olemassa 70-luvulla, olisi se aika varmasti julkaissut levynsä Love Recordsin kautta.

[youtube url=I2LPKc5tIpk]

Albumilta etukäteen lohkaistu videobiisi Kylmää usvaa oli jo epätodellisen hyvänkuuloinen, ja se asetti koko albumia kohtaan suuria odotuksia. Yllätys olikin sitten sitä suurempi kun albumi alkoikin rockimmissa meiningeissä. Yllätys vaihtui pieneen pettymykseen, mutta kuuntelukertojen lisääntyessä pettymyksen varjot väistyvät. Yhtyeen olemus on tiukasti 70-luvussa, mikä kuuluu (hyvänä) nuhjuisuutena ja särmikkyytenä soundipuolella. Toisaalta 70-luku oli myös vahvojen ja järkevän mittaisina pysyvien albumikokonaisuuksien aikaa, ja nykyprogelevyksi kompakti ”Sammal” on myös siinä mielessä juurilleen uskollinen. Yhtyettä ei voida sanoa erityisen moderniksi, mutta Sammaleella on kuitenkin oma soundinsa jolloin se ei päädy vain tallomaan esikuviensa jalanjäljissä. Sammaleen osat – olivat ne sitten kitara, koskettimet tai muut soittimet – lähtevät harhailemaan sivupoluillekin, pitäen kokonaisuuden kuitenkin järkevänä.

Onhan tämä nyt niin hyvää progea, että jopa Sakarilla on vaikeuksia pysyä villapaitansa sisällä. Henkilökohtaisessa rekisterissäni tämä on kyllä ehdottomasti alkuvuoden kiinnostavimpia tapauksia, missään genressä. Tällaisenä minä progeni haluan.

Kasper Mårtensonin progesuosikit

Barren Earthin kosketinsoittaja Kasper Mårtenson listasi kymmenen progesuosikkiaan Lampaan lukijoille ja avaa samalla koukeroisen musiikkityylin sielumaisemaa meille yksinkertaisimmillekin kuulijoille.

Spotify URI
HTTP-linkki
[spotify uri=spotify:user:lammaszine:playlist:7Fe2FtaKUlCDdhNo9vMXrS]

1. Yes: America (täyspitkä versio, 1972)

– Yes on niitä harvoja bändejä, jotka ovat onnistuneet luomaan aivan omanlaisensa musiikkityylin. Vaikutteita heillä tietysti on paljonkin, mutta lopputulos on silti aina vain Yesiä. America-biisillä bändi on ultimaalisella huipullaan: virtuoosimaista soittoa, oivaltavaa näkemystä, alituista eteenpäin menemistä ja uuden etsimistä. Biisi on alun perin Simon & Garfunkelin, mutta tässä se on sovitettu varsin uuteen uskoon.

2. Van der Graaf Generator: A Plague of Lighthouse Keepers (1971)

– VdGG:n sielu on aina ollut laulaja Peter Hammill, joka sanoittaa ja suurimmaksi osaksi myös säveltää kaikki yhtyeen kappaleet. Hammillin maaninen laulutyyli ja kabbalistiset sanoitukset onnistuvat parhaimmillaan loihtimaan esiin hyvinkin mystisiä ja apokalyptisiä visioita. VdGG:n tuotannon kirkkain timantti lienee tämä 23-minuuttinen, 10-osainen eepos, jossa kitaristina vierailee Robert Fripp.

3. Emerson, Lake & Palmer: Knife-edge (1970)

– Tässä biisissä Keith Emerson demonstroi varsin vakuuttavasti, että myös urkuri voi olla rocktähti. Samalla käy selväksi myös se, että kaikki bändit eivät edes kaipaa kitaristia.

4. Gentle Giant: The Advent of Panurge (1972)

– Moderni klassinen musiikki, madrigaalilaulu, avantgarde-jazz, ja rock samassa, näppärässä paketissa. Moni Gentle Giantin biisi, tämä mukaan lukien, on kuin eräänlainen minikokoinen Bohemian Rhapsody.

5. Genesis: The Cinema Show (Seconds Out -live, 1977)

– Yksi Genesiksen parhaita biisejä. Tämä liveversio pesee alkuperäisen, näin siitäkin huolimatta, ettei Peter Gabriel ole tässä enää läsnä. Biisin jälkimmäisen puoliskon 7/4-rytmi antaa oivallisen temmellyskentän kahdelle rumpalille (Phil Collins ja Bill Bruford), joiden häikäisevä yhteissoitto miltei varastaa huomion Tony Banksin synasoololta.

6. Caravan: Nine Feet Underground (1971)

– Ns. Canterburyn koulukunnan edustajan Caravanin soundissa oli mukana aivan omanlaistaan pastoraalisuutta. Kosketinsoittaja Dave Sinclairin urkutyöskentely hakee sielukkuudessaan vertaistaan. Hänen lyömättömäksi osoittautunutta fuzz-hammond-wahwah-soundia on häpeilemättä hyödynnetty myös parissa Barren Earth -biisissä, tosin luonnollisesti hieman erilaisessa kontekstissa.

7. Tasavallan Presidentti: Last Quarters (1972)

– Biisin selkärangan muodostaa kauniinhaikea, leslien läpi soitettu kitarariffi, joka lienee Jukka Tolosen paras. Pressa ei kalvennut lainkaan vertailussa ulkomaisiin bändeihin.

8. Pekka Pohjola: Ensimmäinen aamu (1974)

– Sana ”proge” ei välttämättä tee oikeutta Pekka Pohjolan musiikille, sillä hän oli musiikillisesti niin oma lukunsa, ja yksin omissa sfääreissään. Pohjolan musiikkiin toki sisältyy progemaisia juttuja, mutta siellä on myös paljon muuta. Kuitenkin, vaativa progefani nyökytellee päätään hyväksyvästi tämänkin biisin tahdissa, ja sen sisältämissä lukuisissa eri tahtilajeissa.

9. Jethro Tull: The Witch’s Promise (1970)

– Tämän biisin aikoihin Ian Anderson kumppaneineen alkoivat enemmänkin hyödyntämään folk-elementtejä, ja klassinen Tull-soundi alkoi olla tosiasia.

10. Kansas: Point Of Know Return (1977)

– Listan ainoa amerikkalaisedustaja, ja tämäkin hyvin brittivaikutteinen. Siitä mielenkiintoinen progebiisi, että tämän kertosäkeessä on jenkkityylille uskollisena tietynlaista ”kaikki mukaan” -asennetta. 15/8-tahtilajissa tietenkin.

Rush – Time Machine 2011: Live in Cleveland

Nyt on jonkinlainen unelmien täyttymys saavutettu: jälleen uusi Rush-livelevy. Eihän tämä kanadalaiskolmikko ole niitä kuin vain muutaman tehnytkin. Itse asiassa niitä on ilmestynyt Rushilta viimeisen kymmenen vuoden aikana enemmän kuin varsinaisia studiolevyjä. Mammutti mikä mammutti, mutta hyvin megarundeja edelleen suoltava mammutti. ”Time Machine Tour” starttasi kesäkuussa 2010 ja päättyi vuoden päästä. Siihen väliin mahtui 81 rock-spektaakkelia, joista Clevelandin keikka huhtikuussa 2011 äänitettiin kokonaisuudessaan.

Kuten mammutilta voidaan täysin odottaakin, on ”Time Machine 2011” melkoinen järkäle. Keskellä settiä on mm. soitettuna ”Moving Pictures” -albumi kokonaisuudessaan, mitä Rush harrastikin tämän rundin keikoilla. Tämä ”Moving Pictures” -segmentti vie vain pienen siivun konsertin kokonaiskestosta, joten siitä varmaan saa hyvän käsityksen levyn mittasuhteista. Itselläni on lähestulkoon aina ollut vaikeuksia kuunnella Rushia paljon kerralla. Yhden studioalbumin voi hyvillä mielin luukuttaa, mutta sitten viimeistään Geddy Leen ylikimeä tulkinta alkaa ottamaan kunnolla pannuhuoneeseen ja soivaa musiikkia on pakko vaihtaa. Leen ääni on onneksi tasoittunut ja madaltunut vuosikymmenten rääkin jälkeen, mutta silti olen jättänyt aiemmin Rush-livespektaakkelit suosiolla välistä, kun psyyke ei olisi välttämättä kestänyt moista kuormitusta.

Psyyke on kieltämättä koetuksella nytkin, ja on varmasti kaikilla muillakin jotka eivät ole Rushiin aiemmin tottuneet. Faneille tämä on taas silkkaa yhtäjaksoista orgasmia, mutta tähän möhkäleeseen tarttuminen vaatii jääräpäisyyttä tai juuri sitä Rushille sielunsa myymistä. Tai sitten sen voi myydä ”Time Machinen” avulla, onhan tässä melko monta progressiivisen rockin merkkiteosta tulkittuna.

Mesmer – The Ghost of a Tennis Court

Mäntsälästä maailmalle ponnahtahtanut Mesmer on – tamperelaisserkkujensa Candy Canen kanssa – nostanut suomalaisen, progressiivisen ”taiderockin” vaatimustason täysin uusille kerrosluvuille edellisillä albumeillaan (Sugar Sermon ja Throwing Scissors). Nyt Turun kautta helsinkiläistynyt pumppu yrittää tehdä sen taas, mutta ihan samanlaista yllätysmomenttia ei ”The Ghost of a Tennis Court” pidä sisällään kuin toissavuotinen edeltäjänsä.

”The Ghost of a Tennis Court” lähestyy kuulijaa Mesmerille tutuista lähtökohdista. Yhtyeen kivijalka on valettu maanisesti jumittavan krautin ja tumman puhuvan indien ajattomasta muotokielestä, joiden päälle yhtye on asetellut mielivaltaisesti milloin hardcorea, milloin shoegazingia ja milloin taas puhdasta meteliä. Kun mukaan heitellään vielä osasia raskaasta teollisuusjylinästä, säksättävästä elektrosta sekä hapokkaasta psykedelia rockista, niin voi vain sanoa että konservatiivisilla kappalerakenteilla ja genre-luokituksilla on – taas kerran – heitetty vesilintua. Kaiken kruunaa tietysti Miki Brunoun kylmäävä ääni, joka on velkaa niin Jim Morrisonille kuin Ian Curtisillekin.

Kaikesta krumeluurista huolimatta albumi ei ole niin täysipainoinen esitys kun mitä Mesmeriltä on totuttu kuulemaan. Tylsähköt The Excorcist ja Some Disney Scene ovat täysin väärässä paikassa albumin keulilla – tai oikeastaan täysin väärässä paikassa koko albumilla. Teenage Dreams pelastaa tilanteen Itäväylä meets Doors -henkisellä kilkutuksellaan. Honey Pien kenkiintuijottelu lipuu korvien ohi jättämättä suurempia muistijälkiä. Hypnoottinen Casio Plague on taasen silkkaa korvanamia, ja sitä seuraava 181 bpm jatkaa hittiputkea (kraut) rokkaavana menopalana. On Fire alkaa yllättävällä noisegrindcore-sekoilulla, mutta ”tyyntyy” jonkinlaiseksi industrial hardcoreksi. Albumin päättävä Mr. Florida on yhdeksänminuuttinen drone-eepos, jonka olisi voinut hyvällä omalla tunnolla pätkäistä keskeltä poikki. Muutenkin tuntuu, että ”The Ghost of a Tennis Court” olisi kaivannut pientä editointia, sillä sen sisältä löytyisi aivan helkkarin kova EP.