Avainsana-arkisto: Presley Bastards

Presley Bastards – Lifelines

Muutaman vuoden hiljaiseloa levytysrintamalla pitänyt Presley Bastards palaa ihmisten levylautasille uuden ”Lifelines”-pitkäsoittonsa kera. Julkaisutahti on Suomi-bändeille melko tyypillinen, sillä muiden bändien ja intressien ohella on levyn materiaalia kypsytelty viitisen vuotta, edellinen täyspitkä ”End Of Time” ilmestyi vuonna 2005.

Vaikka vuosia on kulunut, kovin tutultahan tämä kuulostaa. Samaisilla melodisen punkin/hardcoren kulmilla liikutaan, mistä löytyy jälkiä niin Sing The Sorrow -aikaisen AFI:n kuin Rise Againstinkin liikkeistä, sillä erotuksella, että tällä kertaa biisit ovat kautta linjan parempia, monipuolisempia ja tarttuvampia kuin koskaan aiemmin. AFI on hyvä vertailukohta myös sikäli, että myös Presley Bastardsin kohdalla laulusuoritukset noussevat usein ratkaisevaksi tekijäksi, kun puhutaan kuinka kovasti bändistä loppujen lopuksi diggaa.

Tasaisesta materiaalista on hankalaa ja oikeastaan aika turhaa nostaa erikseen suosikkeja, avausraita Unspoken Words pelinavaajana tietysti asettaa heti alussa liman suht korkealle. Through My Veinsin rauhallisemmat säkeistöt tuovat bändistä esille hieman erilaisen puolen, ja pidin esim. Masan vokaaleista tässä kohdassa enemmän kun normaalista hieman korkeammasta tulkinnasta. Toinen hieman poikkeava kohta on Empty Roadin minuutin mittainen intro, joka myös tuo tarvittavaa vaihtelua muutoin melko hengästyttävään tahtiin etenevälle levylle. Levyn ominaispiirteistä on syytä nostaa jalustalle erityisesti stemmalaulut, joita toki olisi voinut käyttää vielä runsaamminkin, sekä epäilemättä tuottaja Malisen alaisuudessa loihditut kitarastemmat ja -melodiat. Aiemminkin jyväskyläläisten – ja miksei muidenkin, Ghost Brigade nyt sattui olemaan jotenkin kielenpäässä – taitojaan näyttänyt velho on taikonut Iso-Roobertinkadun uumenissa levylle myös aavistuksen kolkot, mutta suhteellisen onnistuneet soundit.

”Lifelines” on helposti globaalin vertailun kestävä teos, ja kolahtaa viimeistään toisella kuuntelulla yhdeksi parhaista kotimaisista julkaisuista pitkään aikaan. Näin hyvä julkaisu vaatisi kyllä tuekseen tuhtia keikkailua, harmi vaan että bändin kalenteri ammottaa tyhjyyttään, kuten muidenkin kotimaisten huippujulkaisijoiden keikkalistat…

Parhautta parhaimmillaan – Hot Water Music Nosturissa

Floridan rämeiltä lähtöisin oleva Hot Water Music on 17 vuoden aikana ehtinyt lopettaa ja aktivoitua uudelleen jo pariin otteeseen, ja vasta tällä kolmannella tulemisella bändi pääsi viimeinkin kiertueellaan Suomeen. En muista nähneeni montakaan keikkaa, joita olisin odottanut näin innolla, ja yhtyehän on sekä itselleni henkilökohtaisesti että yleisesti melodiselle punkille yksi tärkeimpiä bändejä 90- ja 2000-luvulta.

Presley Bastards avasi illan melko tyhjälle salille. Bändin setti taisi koostua kokonaisuudessaan keväällä ilmestyneen ”Lifelines” LP:n biiseistä, which was nice, vaikkakin pari vanhempaa hittiä olisi ehkä voinut settiin ujuttaa. Ylivoimaisesti parasta Preslari-matskuahan tuo uusi levy kuitenkin on, eikä vastaavan tyylistä kamaa liikaa Suomessa tehdä.

Kellon lähennellessä yhdeksää, salin alakerta alkoi jo näyttää täydeltä, mutta parvi ammotti vielä lähes tyhjänä. Yleisöennätyksiä ei siis rikottu, mutta pahempaakin on nähty. Puntit jo tutisivat, kun lavan verhot avattiin. Chris Wollard availi ääntään vetämällä viimeiset sauhut tupakistaan, ja A Flight And A Crash potkaisi pelin käyntiin. Hillitön kitaramelodioiden ja kähisevän laulun juhla valtasi Nosturin, viilteli kylmiä väreitä selkärankaani ja valotti keski-ikäisen miehen sielunmaisemaa. Parhautta parhaimmillaan! Rumpupallilla George Rebeloa tuurasi mm. Lag Wagonista tuttu Dave Raun, joka hoiti hommansa oikein asiallisesti.

Setti oli todella asiallisesti koostettu, vaikkei ihan kaikkia allekirjoittaneen suosikkibiisejä oltukaan tajuttu huomioida. Jokaiselta pitkäsoitolta soittivat jotain, viimeisimmältä tosin olisin mielelläni kuullut enemmänkin kuin yhden biisin. Kahden edellisen levyn biisejä tuli sitäkin enemmän, mm. Remedy, Jack of All Trades, Wayfarer ja Old Rules. Bändin tuotantohan on hittiä toisen perään, joten turha tässä on enempää kitistä. Huikeaa matskua alusta loppuun. Mainitsivat uuden levyn olevan tekeillä, mutta mitään uusia biisejä ei vielä saatu kuulla.

Keikka tuntui loppuvan aivan liian nopeasti, vaikka luultavasti parikymmentä biisiä oli jo rymistelty. Jokunen vielä lisää luonnollisesti encorena, joista ensimmäisenä yllättäen The Bouncing Souls -laina True Believers, ja paremmaltahan sekin kuulosti kuin alkuperäisesittäjän versio. Siihen perään vielä muutama oma kappale kuumaa vesimusaa ja ilta oli finito. Jäätävän hieno keikka, ja uskaltaisin toivoa että bändi tulee vielä toistekin Suomeen.

Metalliaurinko 2010, lauantai

Armottomien bileiden lunnaat maksettiin tälläkin kertaa seuraavana aamuna, joten eipä yleisökato ketään päässyt yllättämään, tuskinpa edes päivän ensimmäisiä bändejä. Alley Godsin aloittaessa alue lähes ammotti tyhjyyttään, joten vokalisti Oskari joutui huutelemaan väkeä lähemmäs kuin torikauppias, joka yrittää myydä lanttuja karkinnälkäisillä lapsille. Sen verran virkeää porukka tuntui olevan, että yleisössä potkiskeltiin myös futista. Isolla lavalla ensimmäinen lauantaina soittanut yhtye oli Presley Bastards. Bändi kuulosti korviini ihan hyvältä, mutta suurin osa yleisöstä oli vielä joko nukkumassa krapulaansa pois tai laittamassa hommaa uuteen nousuun. Tästä syystä PB näytti hieman orvolta näyltä isolla lavalla, mutta oli paikalla silti enemmän jengiä kuin taannoisella Tampereen keikalla. Paskiaiset olivat koko päivän melodisinta musiikkia esittänyt kokoonpano, ellei sitten kaljateltassa myöhemmin esiintynyttä Jukka Kiesiä lasketa.

Third Man Down alkoi mekkaloimaan pikkulavalla, mutta itselleni bändin tuotanto ei ollut millään tavalla entuudestaan tuttua, joten keikan musiikillinen anti jäi itselleni hieman laihaksi. Metallista hardcoreahan sieltä tuli, ei sen enempää tai vähempää. Kaikki muut kyllä nauttivat keikasta. Mukavaa lisämaustetta keikka tosin sai saamarin kämäsestä, mutta helvetin hauskasta kyklooppivitsistä. ”Without or with Vaselin?” Riistetyt jäi minulta paskanjauhannan sun muiden aktiviteettien takia suurimmaksi osaksi näkemättä, mutta rutiinikeikalta tuo vähän haiskahti. Olen nähnyt viimeisen puolen vuoden aikana bändin jo kaksi kertaa aiemminkin, ja settilista oli niihin verrattuna lähes identtinen, mitä nyt pari biisiä saattoi tulla eri kohdissa. Eli pääpaino oli siis uudessa materiaalissa, muutamaa klassikkoa unohtamatta. Yleisö ei Riistetyillä juurikaan lämmennyt. (JP)

Kiesi

Oma festivaalikokemus alkoi Riistettyjen aloitellessa settiään, joten uuteen ympäristöön totutellessa meni bändin ja osa No One Is Safenkin keikasta ohi. NO1S:sta voisi kuitenkin sen verran sanoa, että mitä bändiä on viime aikoina todistanut, on ainakin omissa kirjoissa jonkinlaisena projektina alkanut bändi muodostua ihan omaksi kokonaisuudekseen, joka sisältää kaikki WTP:n ja Field Of Haten parhaat palat. Gute scheisse siis, täyspitkää odotellaan innolla. Seuraavaksi (lähes) paikallista osaamista päälavalla Breamgodin muodossa, ja täytyy sanoa, että vaikkei porilaset muiden illan aktien ohella mitään uutta tai ennenkuulumatonta (Cutdownia ja Merauderia lukuunottamatta) esittänyt, oli pitkästä aikaa kiva kuulla kunnon musiikkia.
Salkkaricore-pataljoona Fury Of Livez teki, mikäli spiikeistä oikein ymmärsin, viimeisen esiintymisensä. Bändin ideanahan on ihan hauska ja pätevät muusikot tekevät dödö-vaikuuteisesta paahdosta oikein toimivaa, mutta ehkä tämä juttu on tosiaan jo nähty (ja kuultu)? Joko ennen tai jälkeen Fury Of Livezin kaljateltassa esiintyi J. Kiesi, joka olikin vestareiden parhaimmistoa. Olisi voinnut soittaa pidempäänkin, tai vaikka useammalla roudaustauolla… Janos Velmusen Bussipysäkillä kuultiin ja muutenki oli tosi kivasti.
Cutdown palautti meiningin päiväjärjestykseen, esitellen samalla uuden basistinsa, paremmin mm. Ratfacen bassotaiteilijana tunnetun J:n (vai oliko sittenkin vain tuuraamassa, ihan ei välispiikit menneet jakeluun?). Uutta oli myös Esan ennenkuulumattoman runsaat välispiikit, oli tainnut bäkkäribaarin antimet tehdä tepposensa myös siellä suunnalla. Pientä hapuilua kenties uuden basistin kanssa, mutta tuskin ketää haittasi/kiinnosti. Huomattavaa oli myös aurinkoisen mutta kylmän sään kangistamien jäsenten veryttely pitissä, joka alkoi tässä vaiheessa päästä hyvään vauhtiin.

Lällärs

Last Laugh oli, no Last Laugh. Pornolehtiä luettiin ja muutenkin menttiin maukkaan ja mauttoman rajalla. Jossain määrin tällaista vanhemman koulun meininkiä on alkanut diggailemaan, ja sillä osastolla viime aikoina himan uudistunut (jos on bändiä vähän harvemmin todistanut esim. livenä) bändi kyllä osaa hommansa. Sopivasti vielä punkkiasennetta mukana.
St.Hood sai toimia vähintäänkin erinomaisena lämmittelijänä illan kauan odotetulle pääaktille. Bändi on kyllä huimassa vireessä, eipä ole turhia puheita runsaiden live-esiintymisien vaikutus bändien toimivuuteen. Pikkuhiljaa myös uuden levyn biisit alkavat elää omaa elämäänsä debyytin hittien tavoin.

Me-rau-der!1

Merauder on nimi, joka ei ehkä nykynuorison huulilla kauhesti pyöri, mutta vanhemmalle kaartille bändi on tarjoillut 90-luvun puolivälistä asti paljon ikimuistoisia hetkiä. ”Masterkiller” ja ”Five Deadly Venoms” ovat metalcore-genren ehdottomia peruskiviä, unohtamatta tietenkään uutta ”God Is I” -albumia, joka todisti bändin olevan kulta-aikojensa vireessä. Ja niin todista myös esiintyminen Harjavallassa. Jämäkästi Downfall Christilla alkanut setti tosin vaikutti hivenen tyngältä, sillä varsin pian oli kaikki reenatut biisit soitettu, encorena jouduttiin vetämään uusintana sekä Life Is Pain ja Masterkiller, mikä ei tosin tuntunut meininkiä paljoa latistavan. Päinvastoin, fiilishän olis vähän sama, kuin olisi nähnyt Merauderin KAKSI kertaa saman illan aikana! Itselle näitä klassikoitakin enemmän kolahti kuitenkin tuleva klassikko Gangsta, joka on viime vuosien – jos ei vuosikymmenen – parhaimpia metalcore-biisejä. Ikävä kyllä tätä ei enää uusintana kuultu, enpä käy siltikään valittamaan, melkoinen keikka joka tapauksessa.

Merauderin jälkeen oli olo onnellinen ja väsynyt, ja pikaisen rantasaunan jälkeen oli hyvä suunnata kotia kohti, joskaan näin onnistuneen illan jälkeen Marilynin jatkotkaan ei huutava vääryys olisi ollut. Vähän kyllä ihmetyttää, ettei porukkaa tänäkään vuonna sen enempää paikalle vaivautunut, sillä alue vaikutti pääesiintyjänkin aikana suhteellisen väljältä. Toivotaan että pirskeet jatkuu kuitenkin myös tulevina vuosina, sillä ei tämän parempaa kesänavausta voi olla. (JT)

Uudet biisit 05/2010

Hardcore-bändit ovat olleet kevään mittaan aktiivisia, uutta materiaalia on niin tuoreilta kuin vanhoiltakin bändeiltä. Lammas suosittelee eritoten St.Hood/Down My Throat -miehistöstä koostuvaa Become A Threat -orkesteria, jonka debyyttialbumi ilmestyy kesällä Full Housella. Uutta materiaalia ovat julkaisseet hiljattain myös Presley Bastards ja Deathbed, eikä sovi unohtaa nousevia tulokkaita, Alley Gods, Foreseen, Upright yms. yms.

Onko bändiltäsi ilmestynyt juuri uutta materiaalia? Ilmianna biisi, ja lisäämme uutuuskappaleen seuraavaan listaan!

Presley Bastards – …To the Last Breath

Elviksen äpärälapset Palokasta jatkavat ensimmäisellä minillään parin vuoden takaiselta demolta tuttua, vakuuttavaa melankolis-melodista punk ’n roll linjaa. Seitsemän biisiä oikeuttaisivat jopa täyspitkän mittoihin (reilut 24 minuuttia), mutta FastRockFactory myy tätä kauniskantista julkaisua reilussa punkhengessä täysin naurettavaan seitsemän euron hintaan…

No niin, itse musiikista sitten. Melodiat ovat kohdillaan ja saundit rokkaavat, joten kova meininki on taattu alusta lähtien. Joitain lisälauluja on myös tehty, mutta näiden toteutus tuntuu välillä jääneen vähän puolitiehen, puhemainen laulu pomppaa ikävästi korvaan. Tätäkin enemmän alkaa harmittamaan, loppupeleissä aika ankarastikin, eräs toinen seikka. Onko niitä wooo-oo-ooo huutoja pakko joka väliin änkeä, kun selvästi olisi saumat tehdä monipuolisempiakin ratkaisuja? Onhan se eittämättä bändin tavaramerkki, mutta tietyssä pisteessä siitä on enemmän haittaa kuin hyötyä. Täyspitkää ajatellessa kannattaa alkaa miettimään, josko se piste jo olisi lähimailla…

No, tämä on pieni miinus muuten loistavassa kokonaisuudessa, joka onkin ehdottoman suositeltava hankinta ihan kaikille, reilun siksarin hinnalla kun harvoin saa yhtä mainiota levyä, edes divarista!!

Presley Bastards

Mistä bändi on, kuka olet, roolisi bändissä, muut jäsenet?

Palokan vaarallisilta kaduilta. Kitarat ja woo-hoot Jufo ja Antti, bassossa Hot Gun Hokkanen, rummuissa Tompe14 ja vokaaleissa Palokan Horror Elvis Masa.

Bändin historia (koska ja miksi perustettu, mitä muita bändejä jäsenillä aiemmin jne.)

Bändi tais lähtee siitä, ku mä ja Masa soitettiin Salmisten häissä vähän punkklassikoit ja oli niin siistii. Vähän aikaa siin sit meni, ennen ku opittiin tyyliin pitää kitaroita oikein päin käsissä ja jotain niil soittaa. Siit se sit lähti pikkuhiljaa kulkee. Nimen keksi Gregory, vaik ei muistakaan sitä keksineensä. Aiempia virityksii on, mut niist ei oo paljoo jälkipolville kerrottavaa. Masa laulaa Braineaterseissa kans.

Miten kuvailisit musiikkityyliänne (vaikutteet)? Onko tyylinne tietoinen valinta ja miten pyritte erottumaan samantyylin bändeistä, vai pyrittekö?

Meidän musa kuulostaa Palokalta kahen aikaan aamuyöllä… maanantaina. Vaikutteista vois mainita Misfitsin ja Mötley Cruen ja Elvarin, niin ja tietty Popedan. Suht selkee linja on muotoutumassa sellasen hyvin kulkevan ja melodisen punk n’ rollin suuntaan. Biiseissä ei oo mitään ihan ujoja laulujuttujaan, et varmaan ainaski niiden puolesta erotutaan monista muista tän skenen bändeistä.

Sanoituspolitiikka? Viestinne, mitä haluatte kertoa?

Ei vittu, mitähän Nikki Sixx tähän sanois. No kyl suurin osa sanoista lähtee joistain henkilökohtasista jutuista, yleensä niistä jotka vituttaa. Esimerkiks yks biisi kertoo siit, ku laulajan bodariveli sano sille, et älä ota enää noita tatuointeja. Eli aika arkista meininkii on yleensä. Yleensä ollaan vitun laiskoja kirjottaan mitään ja kaikki sanat syntyykin aina ihan viimetingassa. Aikamoista diipadaapaa tulee monesti sit kirjotettuu, mut mitä välii jos kuulostaa hyvältä. Heti ku opin kirjottaan kunnon sanat, ni teen sellaset ku Skid Row:lla on 18 and lifessa ja Youth Gone Wildissa.

Minkälaista palautetta olette saaneet, noin yleensä, bändinne keikoista, (mahdollisista) levyistä/demoista yms?

Just pyörähettiin kesällä studiossa ja tehtiin demo, jost on kyl tullu pelkästään positiivista palautetta. Sama juttu niist vähistä keikoista mitään ollaan veivattu.

Onko bändillänne jotain päämäärää/tulevaisuuden suunnitelmia?

Olla Palokan vaarallisin bändi. Pitää varmaan noi Delta Forcen jätkät haastaa kaksintaisteluun, jos tulee jotai epäselvyyttä siitä. Ton demon myötä on kyl lähteny meiningit hyvin rullaa ja lisää keikkoja on tulossa, et hyvältä näyttää. Ja kuhan me ehitään väsätä lisää hittejä, ni mennään taas studioon kahnaamaan. Ja sit tehään sellanen video, et vitusti mimmejä ja motskareita.

Miten mielestämme ”unity” toimii eri ryhmien/kaupunkien välillä Suomessa?

Mikäs siinä. Ei oo ollu valittamista toistaseks.

Jotain lisättävää, yhteystietoja, playlistiä…

[url=http://www.presleybastards.cjb.net]www.presleybastards.cjb.net[/url]