Avainsana-arkisto: Poutatorvi

Hikinen iltapäivä kaupunginpuistossa – Ämyrock 2011

Suomen tiettävästi ensimmäinen ilmainen ja vielä reilun kaupan rockfestivaali leijui varjona kalenterissani. Vaikka esiintyjistä oli varma vain Kari Peitsamo, oli heinäkuun ensimmäinen viikonloppu varattu Ämylle alustavasti jo tammikuussa. Hommat menivät onneksi putkeen, jolloin pääsin matkustamaan vanhaan kotikaupunkiini jälleen kerran fiilistelemään hyvästä seurasta, musiikista ja sateesta. Mitä nyt sadetta ei tullut, vaikka sitä kuinka olisi odottanut.

Paikalle piti saapua jo puoliltapäivin tappavan tukahduttavassa helteessä, olihan aloitusakti niitä itseäni eniten kiinnostavia. Left Coldin taivalta jo pitempään seuranneena on mukava havaita bändin alati kehittyvän. Toisen kitaristin värväämisen ansiosta hämeenlinnalaisten tulkinta hardcoresta on alkanut syvempiä ja monipuolisempia sävyjä. Eihän bändi kuulostanut kovinkaan paljoa samalta edes viimeksi bändin nähdessäni, eikä siitäkään kerrasta ole kuin vain joitakin kuukausia. Mutta aloitusbändin pesti on aina epäkiitollinen, ja niin oli nytkin. Aikainen ajankohta, liian vähän yleisöä ja siihen suhteutettuna liian iso lava. Sama päti oikeastaan The Blassicsiinkin, joka puolestaan oli lähinnä sellaista musiikkia, jota kuuntelee ihan mielellään kuumana kesäpäivänä nurmikolla istuessaan… ja mielellään kylmä kalja kädessä, mutta siihen minulla ei nyt ollut mahdollisuutta, joten piti tyytyä yhtä raikkaaseen sitruunavissyyn. Basisti oli tosin sen verta kova jätkä, että muutaman kilometrin päässä ollut isäni soitti minulle ja valitti tärykalvot rikki poraavasta matalasta murinasta, jonka epäili olevan basso. Äänentasot olivat kyllä kaupunginpuistossa inhimillisellä tasolla, ja välistä sitä kuuli oman kameransa suljinäänen musiikin pauhun lomasta.

Ämy ei ole Ämy ilman sadetta, mutta sitäpä ei kuulunut tälle(kään) vuodelle. Sen sijaan Kari Peitsamo kyllä tuli ja soitteli biisejä, joita mies ei välttämättä muilla keikoillaan soittele. Siitä en sitten tiedä, miten obskuureja helmiä edustavat Urgent Need to Poo-poo in 1977 (Kakkishan on legendan mukaan perustettukin kännissä Peitsamon keikalla, joten jääkin toistaiseksi epäselväksi, montako uutta bändiä perustettiin tämän iltapäivän aikana ja kuinka moni niistä oikeasti etenee kännipuhetta pitemmälle?) tai keikan aloittanut ”Kaikki miksaajat pitäisi ampua / varsinkin lavamiksaajat” -runoilua sisältänyt rallattelu.

Ihan koko Peitsamon keikkaa en katsonut, pienen keskustavisiitin vuoksi. Saavuin paikalle parahiksi katsomaan Delay Treesiä, joka ei suurempaa ryntäystä lavan edustalle onnistunut masinoimaan. Bändin toistaiseksi ainoasta levystä en kauheasti perustanut, mutta keikalla tuli joitakin levyltä tuttuja biisejä yllättävänkin paljon. ”Kas, tämäkin oli siellä” -henkisiä ”ahaa”-elämyksiä tarjonnut keikka jäi kuitenkin kakkoseksi Poutatorven bilemeiningille. Lavan edustalla oli tuon kokoonpanon aikana ihan eri meininki, ja toki musiikkikin antoi siihen syytä. Luulin shown olevan jo lopussa, kunnes lavalle pölähtivät pingviini ja lähinnä teekannun suojahuppua muistuttava intiaani. Tai trumpetisti ja kiipparistihan siellä sekoilivat ja tarjosivat kansalle viihdettä.

Kaiketi tässä välissä lähti sitten piipaa-auto valot välkkyen kohti kaupunkia. Arvatenkin juomiseen liittyviä ongelmia, eli oli juotu joko liian vähän tai liian paljon. Tässä vaiheessa päivää vesipisteellä piti ravatakin jo alvariinsa. Aurinkolasiensa takaa leveästi hymyilevä Kauko Röyhkä veti akustisena soolotuotantonsa helmiä ja mies säteili kuin alkuillan aurinko: tuotteliaimmat ja musiikillisesti merkittävimmät ajat ovat jo takana, mutta lämpöä riittää silti jaettavaksi eikä väsymisen merkkejä juuri näy. Sitä paitsi omasta mielestäni ”Mieluummin vanha kuin aikuinen” on yksi kovimmista levyistä mitä Suomessa on koskaan tehty. Nurtsillahan se keikka meni fiilistellessä ja ihmisten kanssa paskaa jauhaessa.

Wastedin setti oli kova, vaikkakaan ei peruskovaa kovempi. Hittejäkin tuli ja uudet biisit eivät juurikaan tuosta linjasta poikenneet. Onhan niissä vähän enemmän I Walk the Line -sävyjä, mutta ne sulautuivat osaksi vanhojen biisien virtaa. Tervehenkinen urheilijanuoriso oli tietenkin ihan pähkinöinä Wastedista, mutta jotain kahinaakin siellä toisella puolella lavanedustaa oli ollut. Homma oli käsitykseni mukaan (pidätän oikeuden olla väärässä) äitynyt sen verta tuimaksi että Jampalta paloi hermot; mies lähti biisien välissä lavalta, piipahti aidalla ja palasi hetken päästä takaisin soittimensa varteen. ”Ei punk-keikkaa ilman järjestyshäiriötä”, kuten Ville asian ilmaisi. Ja tietenkin se sininenkin piipaa-auto pöllähti alueen reunalle, mutta keskityin itse mieluummin lavan ja sen edustan tapahtumiin, kun Ville hylkäsi soittokaverinsa ja lähti laulattamaan hurmoshenkistä yleisöään aidalta käsin.

Mutta mitäpä voi tästä lopuksi sanoa? No, omalta osaltani aika leppoisasti, vaikka viihdyin suurimman osan ajasta taka-alalla istuskellen ja pällistellen. Mutta eipä siinä, se oli kyllä erittäin hyvä tapa viettää kesäviikonloppua. Tätä kirjoittaessa on vielä vasta heinäkuu, mutta kalenterissa on ensi vuoden Ämyllekin tilaa.

[flickrfeed photoset=72157627027451513]