Avainsana-arkisto: post-rock

All Will Be Quiet – On the First Day

Lionheart Records on lähtenyt kunnon töminällä valloittamaan suomalaisen post-rock -skenen kärkeä. Tallin tuorein julkaisu tätä kirjoittaessa on lahtelaisen All Will Be Quietin debyyttialbumi ”On the First Day”.

Ensimmäistäkään demoa (joita bändi on kyllä tehnyt) tai keikkaa en muista tältä bändiltä kuulleeni, mutta pitkäsoitolla All Will Be Quiet kuulostaa kyllä melko valmiilta. Kolmevarttinen kokonaisuus on kuvailtavissa rohkeaksi ja kunnianhimoiseksi, mutta toisaalta myös pehmeäksi kuin vessapaperilampaan pylly. Yhtyeellä on aika erikoinen konsepti yhdistellä popahtavia melodioita ja suuripiirteisempiä maalailuja toisiinsa, ja ”On the First Day” esitteleekin melko persoonallisen yhtyeen. Ja jotenkin olin huomaavinani vokalisti Aleksi Kaufmannin äänessä samoja sävyjä kuin Talk Talkin Mark Hollisin vastaavassa. Ehkäpä vertaus ei ole kuitenkaan täysin kaukaa haettu, siirtyihän Talk Talk synapopista yhdeksi modernin post-rockin varhaisimmista tienraivaajista.

All Will Be Quietia ei voida syyttää päämäärättömyydestä, mutta lievästä hakemisesta kylläkin. Ei alan bändejä Suomessa kyllä kauheasti ole, mutta jotenkin albumi ei jaksa pitää otteessaan vielä niin tehokkaasti, että kyseessä olisi ihan vuoden lupaavimpia debyyttejä. Tai sitten en itse ole täysin kypsä All Will Be Quietin post-rock -gospelille. Hyvä alku, joka tapauksessa.

This Will Destroy You – Tunnel Blanket

Yksi genren nimekkäimmistä ja legendaarisimmista yhtyeistä, eli This Will Destroy You, on post rockia sieltä epämuodikkaimmasta päästä. Biisit vaihtelevat yhtä poikkeusta lukuunottamatta 6 ja 12 minuutin välillä, rakentuen erittäin verkkaisesti. Niin kutsustusta jokapojan post rockista, jonka kuluttajaksi itse ainakin tunnistaudun, This Will Destroy You’n erottaa kiirettömyys ja herkkupalojen pihtaus; siinä missä laajempiin kansanriveihin vetoavat bändit läväyttävät riipaisevat melodiansa ja kitaraujelluksensa tiskiin jo minuutin jälkeen, saattaa TWDY rakennella hyökkäystä jopa usean biisin ajan. Itse asiassa koko ”Tunnel Blanket” on pelkkää rakentelua, eikä varsinaista ”räjähdystä” kuulla missään vaiheessa.

Soundi on levyllä erittäin hämyistä, jopa vähän twinpeaksmainen. Kuolema-teeman ympärille rakentuva albumi on synkkä (yllätys), bändi itse kuvailee sitä doom metallin ja kenkiintuijottelun risteymäksi, ”doomgazeksi”. Dronemainen minimalismi ja pitkät sävelkimput vetoavat ennenkaikkea ambientin musiikin ystäviin, joten mitään maailman helpointa kuultavaa ”Tunnel Blanket” ei varmastikaan ole.

Post rockin saloihin vasta näin jälkikäteen perehtyneenä en ehkä osaa arvostaa musiikin koko hienoutta, mutta oikeanlaisessa mielentilassa onnistuu kyllä pysäyttämään. Alaan vihkiytyneille harrastajille voinee suositella varauksetta, ”helpomman” musiikin ystävien kannattaa kuitenkin pitäytyä Mogwaissa ja Sigur Rósissa.

Falloch – Where Distant Spirits Remain

Kummallista, miten jo bändin nimestä voi arvailla paljonkin. Nimi Falloch toi mieleen välittömät assosiaatiot Agallochiin, osittain syystäkin. Parempi heivata Agalloch hiivattiin tästä arviosta jo nyt, sillä se ei tee oikeutta Fallochille. Skotlantilaisbändi on aika tuore tapaus, sillä sen syntysanatkin on lausuttu vasta viime vuoden puolella. Falloch on kahden miehen – Scott McLeanin (rummut, syntikat) ja Andy Marshallin (kaikki muu) – yhteisten visioiden sulautuma. Vision on täytynyt olla kokonaisuudessaan aika vahva, kun ukoilla oli pokkaa aloittaa levytysura pitkäsoitolla.

Falloch yhdistelee folk metallia, post-rockia ja shoegazea. Trendikästä, eikö? Tunnelma on rauhallinen, luonnollinen ja pois arjen murheista vievä, mikäli kuuntelija osaa virittäytyä levyn vaatimaan tunnelmaan oikein. Manner-Euroopassa samankaltaista musiikkia on tehnyt lähinnä ranskalainen Alcest, ja Alcestin vaikutus kuuluukin eteerisenä tunnelmana mutta jokseenkin heikkoina laulusuorituksina, vaikkakin Marshall muistuttaa enemmän Coheed and Cambrian Claudio Sanchezia kuin Alcestin Neigea.

Bändin nuori ikä kuuluu albumilla pienenä kompuroimisena. ”Where Distant Spirits Remain” on kyllä mielenkiintoinen esitys, mutta siitä puuttuu esimerkiksi se hypnoottisuus ja mystisyys, mikä on yleensä auttanut tämän tyylilajin levyjä pysymään tolpillaan. Tämä on hankala ala, mutta yleisesti ottaen Falloch selviää tehtävästään. Ehkä hieman takellellen, mutta selviää kumminkin. Agallochin ja Alcestin fanit pitävät Fallochista takuuvarmasti.

Blind Architect – EP 2011

Kokkolalaisen Lysian raunoille viime kesänä nousseen Blind Architectin taru ei ole ollut kaikista ruusuisin, sillä yhtyeen kitaristi menehtyi juuri ennen tämän esikois-EP:n nauhoituksia. Menetetyn toverin muistoa kunnioittaen on levylle saatettu kolme kaihoisaa kappaletta, jotka soivat post-rock -perinteitä vaalien.

Kappaleiden rakenteet ja melodiakulut ovat aika yllätyksettömiä, mutta hyvin soitettuna ja toteutettuna biisit ovat miellyttävää kuultavaa. Post-rock -massasta yritetään erottua syntikoiden ja käyrätorven avulla, mikä ainakin March Like You Used To -kappaleessa tuntuisi toimivan oikein mainiosti. Kappaleet ovat pitkiä, ja usein mennään suhteellisen kauan ilman vokaaleita. Heräsi ajatus, voisiko laulun korvata kokonaan esim. torviosioilla? Eipä ihan heti löytyisi suoraa vertailukohdetta.

Vähemmän ilmeisten laulusovitusten ja melodioiden lisäksi kaipaisin sävellyksiin enemmän dynamiikkaa, rauhallisen ja voimakkaan vaihtelua, sekä kiireettömämpää paisuttelua. Tämän peruskiven päälle on kuitenkin hyvä lähteä uusia kerroksia rakentelemaan.

Heavy Spacehero – Enigma

”This is where new lives are born.” Paikka oli Oulu, ajankohta viime joulukuu ja ensimmäisen rääkäisynsä päästänyt projekti Heavy Spacehero. Tunnelmalliseen post-rock –leijailuun luottava Heavy Spacehero on ollut lyhyeen elinikäänsä nähden ahkera, ja jo nyt on pihalla ensimmäinen EP ”Enigma”.

Heavy Spaceherosta tekee jokseenkin erikoisen yhtyeen se, että sen ytimen muodostaa vain yksi henkilö – Olli Syrjäkari – joka on vastannut lähestulkoon kaikesta. Myös soitinpuoleltaan Heavy Spacehero on kummajainen: ”Enigman” tekemisessä ei ole käytetty lainkaan kitaroita, vaan kaikki kielisoittimet ovat bassoja. Bassoa on käytetty sekä rytmisoittimena että kitaran korvikkeena eikä sitä aina tahdo erottaa kuusikielisestä kollegastaan. Lyriikkapuoli hoituu sampleilla, jotka ovat osuvia Heavy Spaceheron kylmässä ja askeettisessa ilmaisussa. Omaksi suosikkiraidakseni nostan Behind These Eyesin.

Kuten debyytti-EP:illä yleensä, on ”Enigmallakin” vielä lastentautinsa. Ollilla on kyllä valmiuksia Heavy Spaceheroksi kutsuttujen visioiden konkretisoimiseksi, mutta toisaalta ”Enigma” ei osaa säväyttää kokonaisuutena. Musiikki tarvitsi lisää sävyjä ja toisaalta ”Enigma” vaikuttaa hieman kiirehdityltä. Soundimaailma on romuluinen, mutta se toisaalta vain korostaa Heavy Spaceheron askeettisuutta ja haurautta.

”Enigman” latauslinkin voi bongata Heavy Spaceheron kotisivuilta.

Agalloch – Marrow of the Spirit

Yhdysvaltalainen Agalloch on herättänyt metallipiireissä runsaasti mielenkiintoa edellisen kymmenen vuoden aikana. Albumien ilmestymisistä on tullut merkkitapauksia, vaikka studioalbumien julkaisuväli on venähtänyt neljään vuoteen. Itse en tosin ole kuullut Agallochilta mitään ”The Mantlea” (2002) tuoreempaa. Tuore ”Marrow of the Spirit” saa ihmettelemään, miksi näin on käynyt.

”Marrow of the Spirit” on parhaimmillaan yhtä mykistävä kuin pohjoisen pallonpuoliskon luonto. Agalloch näyttäytyy hartaana, kauniina mutta myös armottomana ja julmana. Pääsääntöisesti albumi pelaa tunnelmallisuudella ja eeppisyydellä, mutta Agallochin black metal-juuriakaan ei ole unohdettu. ”Marrow of the Spirit”:llä tremolosoinnut ehtivät kolista sekä post-rock ja folk-elementit tuoda omat mausteensa soppaan. Itse löydän levyn parhaimmat hetket hartaammista osioista, vaikka tasapainoiselta levyltä on jopa turhaa nostaa yksittäisiä kappaleita muiden yläpuolelle.

Ei kannata edes kuvitella, että palaset loksahtelisivat paikoilleen ensimmäisten kuuntelukertojen aikana. Vielä kymmenenkin kuuntelukerran jälkeen levyltä pystyy poimimaan kaikkea sellaista, mitä aiemmin ei edes tajunnut levyllä olleen, mutta ”Marrow of the Spirit” ei siltikään ole Agallochia kaikkein vaikuttavimmillaan. ”The Mantle” aiheutti loksahtelua päänupissa, siinä missä ”Marrow of the Spirit” ei sitä tee. Tosin eipä se ”The Mantlekaan” vaikuttanut heti, vaan sen koko taianomaisuus selkeni vasta pitemmällä aikavälillä. Todennäköisesti sama tapahtuu uutukaisellekin.

pg.lost – In Never Out

Ruotsalainen (kuinkas muuten) pg.lost avasi ”Yes I Am” (2007) esikois-EP:llään minulle ovet postrockin maailmaan, ja olen siitä ikuisesti kiitollinen. Suht tuottoisana touhunnut bändi julkaisi 2009 toisen täyspitkänsä, joka – luojan kiitos – viimein päätyi myös arviopinoon, parin mutkan kautta.

Avausraita Prahanien esittelee ehkä hieman pehmeämmän puolen bändistä, joka tässä biisissä kuulostaa enemmän Monolta kuin Mogwailta (ei sillä että osaisin vielä eritellä eri postrock-bändien tyylejä keskenään), johon kyllä vaikuttaa uudistunut, pehmeämpi äänimaailma; pyöreämpi virvelisoundi ja vähemmän särmikäs särökitara. Ilman laulua oleva musiikki vaatii erilaista dynamiikkaa, ja siinä pg.lost on onnistumut hyvin. Perinteisen hiljaa/lujaa-vaihtelun lisäksi laulajan virkaa hoitavalla lead-kitaralla on tunnistettava soundi, joka hieman elää tilanteen mukaan, kuten parhailla vokalisteilla ikään. Myös hiljaa/kovaa-dynamiikka toimii tällä levyllä vanhaan malliin; kerran jos toisenkin sitä säpsähtää ruuhkapussissa vaivuttuaan kooman partaalle meiningin tärähtäessä puun takaa kunnolla käyntiin.

Parhaiten pg.lost toimiikin unimusiikkina, enkä tarkoita nyt haukotuttavan tylsänä, vaan pois tämän maailman murheista kuljettavana. Musiikki ja melodiat ovat vähäeleistä, mutta niin kauniita, että sydänalasta riipaisee. Saatan olla hieman liikuttuneessa tilassa kello 5 aamulla valvottuani jo useamman tunnin, mutta ainakin nyt tuntuu, ettei ihminen voi selvitä ilman tätä musiikkia. Ainakaan unettomista öistä.

Mr. Peter Hayden – Faster Than Speed (or Violating the Special Relativity)

Kankaanpääläinen Mr. Peter Hayden on vaikea yhtye genrejaottelua rakastaville kriitikoille, sillä sen teflonin lailla tyylilajirajoja hylkivä materiaali ei ole ikinä totellut yhtä nimeä. Jostain instrumentaalisen post-metallin ja/tai -rockin sekä doomin leikkauspisteestä alkanut ura on noin kymmenen vuoden aikana jalostunut yhä kokeellisemmaksi ja psykedeelisemmäksi, mutta yhtä kaikki myös junnaavammaksi ja maanisemmaksi. ”Faster Than Speed” läväyttää pöytään koko paletin aina eteerisestä post-rock -himmailusta jurnuttavan kraut-hypnoosin kautta painostavaan avaruusajan doomiin. Ja vaikka materiaali kurkotteleekin meren pohjasta kohti taivaita ja sieltä taas takaisin, niin mistään geneerisestä hiljaa-kovaa-hiljaa -teoksesta ei ole kysymys. Päinvastoin.

Vaikka ”Faster Than Speed” pitää sisällään vain kaksi kappaletta, voi sen silti huoletta laskea MPH:n debyyttialbumiksi (saatekirjeessä bändi tosin toteaa, että virallinen debyytti on jo vuosia palloillut eri miksaajien välillä), koska levyn kokonaiskesto huitelee kuudenkymmenenkuuden minuutin kohdalla. Aika – joka toimii albumin kantavana teemana – ei käy kuitenkaan pitkäksi, sillä FTS tarjoilee koko matkansa ajan pientä naposteltavaa pitääkseen malttamattomammankin kuulijan otteessaan; perkussioiden pärinästä, torvien törinästä, pihinästä ja puhinasta sekä sihinästä ja suhinasta koottu stimulanttitarjotin maistuu oikeinkin herkulliselta matkalla kohti korkeuksia. Pohjattomalta tuntuva kraut-junnaus voi toki olla joillekin liikaa, mutta pääosaa se ei silti varasta, vaan utuisen spacerockin ja murskaavan doomin välillä tasapainotteleva äänimaailma osaa lopettaa juuri oikeaan aikaan syyllistymättä liialliseen itsensä toistamiseen. Toisaalta, jos riffit ovat tätä tasoa, niin miksei niitä nyt sitten voisi vähän esitelläkin – show ’em if ya got ’em.

Ei tee ehkä oikeutta verrata Mr. Peter Haydenia muihin alan toimijoihin, mutta pakostikin Faster Than Speediä kuunnellessa tulee mielikuva Pelicanista ja ilman Rätön vokaaleita operoivasta Circlestä jamittelemassa pitäksi venähtäneen illan jälkimainingeissa; käsin kosketeltavissa oleva energia purkautuu jostain nousujen ja laskujen väliseltä ei-kenenkään-maalta.

Mono ja musiikin sanaton kieli

Jos minulta kysyttäisiin japanilaisten pitkän iän salaisuutta, sanoisin syyksi Monon musiikin. Kaikessa melankolisuudessaan yhtyeen äänimaailma pursuaa elämäniloa, toivoa, kauneutta… Tai ehkäpä se onkin seuraus, ei syy. Pitkän iän salaisuus löytyy varmasti noista edellä mainituista asioista.

Mono lavalla

Tähän päivään asti vankkumaton suhteeni tähän japanilaisnelikkoon alkoi sinä päivänä, kun kuulin bändin vierailusta Suomeen. Mielenkiinnosta tsekkasin yhteen uusimman albumin Spotifysta, ja viiden minuutin jälkeen olin myyty. Niin hyvä kuin bändi levyltä kuultuna olikin, en silti jaksanut kauheasti intoilla tulevasta keikasta. Miten tällainen musiikki voisi toimia töröttäessä lavan edessä satojen muiden seassa selkä kolottaen ja perse hikoillen, kun optimaalisin tilanne musan kuunteluun olisi yksin pimeässä metsässä, kaukana kaikesta ja kaikista?

No, töröttämiseksihän se meni, mutta ei voi sanoa että yhtään harmitti. Reilun tunnin aikana käytiin tunneskaala läpi niin kuulijan päässä kuin soittajienkin keskuudessa; alkukeikan istualtaan soittaneet kitaristit riehaantuivat jossain välissä seisomaan, Takaakira Goto jopa potkimaan jakkaraansa ja takomaan efektilaitteitansa tiukimman tunnemyrskyn vallatessa miehen.

Saapuessani Nosturiin, ei moisesta tunteenpalosta ollut kuitenkaan tietokaan, eikä ilmassa ollut runsaasta ihmismäärästä ja bändin legendaarisesta ensivierailusta huolimatta suurta urheilujuhlan tuntua. Harvoin on konsertin alla ollut näin hiljaista, ei tainnut edes taukomusiikkia kuulua. Tiedä sitten kuinka vaivaantunut tunnelma yleisön keskuudessa esiintymistä odotellessa oli, sillä itse saavuin paikalle kuin nakutettu kello 21.00, juuri sopivasti bändi aloitellessa paisutteluaan.

Ihan kaikkia biisejä en tuntenut, mutta tutulta ”Hymn to the Immortal Wind” -platalta – joka muuten lähti upeana tuplavinyylipainoksena myös himakuunteluun – bongasin useammankin tsipaleen. Jos selkäparkani ei alkaisi puolentunnin seisomisen jälkeen huutaa hoosiannaa, olisin viihtynyt keikalla vaikka koko yön. Noin puolitoistatuntinen setti oli kuitenkin lopulta melko passeli ja taiten rakennettu, sisältäen suvanto- ja myrskykohtia niin biisien sisällä, kuin niiden keskenkin. Myös tuntemattomammat biisit liikuttivat, mikä tarkoittaa tutustumista myös bändin muuhun diskografiaan.

Sen verran tuore ”fäni” olen, ettei keikka tarvittavan tunnesiteen puuttumisen johdosta mitenkään tajuntaaräjäyttävä ollut, mutta yksi hienoimmista vähään aikaan näkemistäni. Onnistuipa bändiä kuunnellessa myös ajan ja paikan taju pariin otteeseen hämärtymään, mikä maan pinnalle palattua alkoi tietysti nolostuttamaan. Kiitos Fullsteamille tästä suuresta kulttuuriteosta.

Mono levyllä

Temporary Residence (24.3.2009)

”Hymn to the Immortal Wind” -albumi on vuonna 1999 perustetun Monon viides kokopitkä, ja sisältää seitsemän kappaletta, jotka tässä kyseisessä vinyyliversiossa on kahdelle levylle jaettu. Bändin musiikkia voisi verratta Mogwain ja Sigur Rósin kaltaisiin post rock -suuruuksiin (joksi toki yhtye itsekin voidaan laskea), muita vaikutteita löytyy aina Beethovenista Ennio Morriconeen. Suuressa roolissa levyllä on myös 28-henkinen orkesteri, mutta yllättävän hyvin viuluniekkojen tukevoittamat biisit toimivat myös riisutummassa muodossa live-tilanteessa.

Levyjen lisäksi pakettiin kuuluu jokaisesta biisistä tehty erillinen kuvitus ja siihen liittyvä tarina, joiden siivin voi mielikuvitusmatkalle lähteä, jos pelkästä musiikista ei oppaaksi ole. Heeya Son kirjoittama tarina kertoo pojasta ja tytöstä, jotka tapaavat mutta hukkaavat toisensa, ja käyttävät koko loppuelämänsä toistensa löytämiseen.

Tunti ja kymmenen minuuttia sisältävät – varmasti osaksi myös tarkoituksellista – toistoa, ja orkesterisovituksineen meno äityy välillä melko imeläksi, mutta melodioiden kauneutta ja mukaansatempaavaa tunnelmaa ei voi kukaan vastustaa. En ole post-rock fanaatikko, enkä osaa tätä alan ”klassikoihin” verrata, mutta vaikea on kuvitella, että tässä genressä parempaa albumia – ainakaan omaan makuuni – voisi tehdä.

www.mono-jpn.com
www.myspace.com/monojp

[flickrfeed photoset=72157627216690297]