Avainsana-arkisto: post-punk

Beastmilk – Use Your Deluge

Svart Records on suhteellisen lyhyessä ajassa muuttunut siksi kaivoksi, jonne allekirjoittanut kippaa vähiä rahojaan hankkiakseen hyllyynsä pääasiassa laadukkaasti toteutettuja vinyyliuusintapainoksia. Tosin silloin tällöin vinyyliin profiloitunut lafka iskee pihalle ihan uuttakin musiikkia, ja tällöin julkaisut ovat olleet silloinkin laadukkaita ihan musiikillisestikin.

Beastmilk on uusimpia Svartin kiinnityksiä. Bändinä se on kerännyt jo hieman historiaa taakseen, vaikka onkin nimenä vielä melko tuntematon. ”Use Your Deluge” onkin yhtyeen toinen äänite, joka seuraa parin vuoden takaista ”White Stains On Black Tape” -kasettia. Itselleni – kuten varmasti monelle muullekin – ”Use Your Deluge” on vasta ensimmäinen kosketus Beastmilkiin. Heti ensimmäiseksi huomio kiinnittyy laulajaan, jolla on hauska Danzig meets Jim Morrison -viba äänessään. Jälkimmäisen bändiin tulee lisää mielleyhtymiä Beastmilkin melko karusta lofi-äänimaailmasta ja melko psykedeelisestä myrskyn ratsastajat -kumusta. Ehkäpä post punkkiin ja okkultismiin hurahtanut Morrison olisi saanut jotain näin ilkeää musiikkia aikaiseksi.

”Use Your Deluge” perustuu ensisijaisesti synkkään ja lakto-apokalyptiseen atmosfääriin, mutta jotta siinä ei olisi tarpeeksi, niin kefiiri-kalifit ovat onnistuneet tekemään vielä hyvin toisistaan erottuvia, helposti mukaansa narraavia yksittäisiä biisejäkin. Jokainen biisi erottuu toisistaan ja kolahtaa hyvin kovaa. Lupaavaa. Hyvin lupaavaa, ja yhtenä laadukkuuden sinettinä voidaan pitää sitäkin, että muuan Gylve ”Fenriz” Nagell on avoimesti kehunut Beastmilkiä. Nytpä kehuin minäkin.

Silent Scream – In the Cinema

On aika kuolla ja aika elää. Muutama vuosi takaperin Varjo-yhtyettä kohtasi tapaturma, joka lopetti yhtyeen pitkän uran herrasmiessopimusta kunnioittaen. Alkuvuodesta postuumisti ilmestynyt ”Viimeinen näytös” testamenttasi Suomen ”mustahuuli”-scenelle kenties parasta post-/goottipunkkia sitten Mustan paraatin. Jäljelle jäänyt kolmikko ei kuitenkaan halunnut jäädä murheeseen makaamaan, joten varjoista sikisi Silent Scream. Nyt on vuorossa SS-kolmikon (heh) debyyttialbumi ”In the Cinema”.

Suoraa jatkumoa ”In the Cinema” ei kuitenkaan Varjolle ole, sillä kielenvaihdoksen myötä myös musiikillinen linja on piirretty huomattavasti raskaammalla kädellä. Siinä missä Varjo seikkaili paikoin jopa ambientmaisissa sfääreissä on Silent Scream kaivanut pöytälaatikoistaan teollisempia, paikoin jopa metallin hohtoisia sävyjä värittämään post-punkin ja goottirockin kyllästämää äänimaailmaansa. Vokaalipuolellakin – joka on genren oppikirjojen mukaan todella vahvasti kaiutettu – kuullaan paikoin ihan suoranaista karjumista (esim. rytmikkäästi koliseva Hive Mind). Toki ymmärrän, että jos ja kun musiikkiin on haettu vivahteita niin punkista kuin Killing Joke -henkisestä indu-räminästäkin, niin vokalisti(e)n on elettävä tilanteen mukana, mutta Silent Screamin kohdalla lopputulos kuulostaa paikoin vähän valjulta. Syynä voi tosin olla sekin, että laulut on miksattu omaan makuun liian pintaan, eikä herrojen Lautala-Pallasoja englanti ole aina ihan spot-on. Noh, makuasioita sano koira, ku pallejansa nuoli.

Musiikillisesti kolmikko katseleekin sitten täysin oikeaan suuntaan; esimerkiksi vastustamattoman riffin opastuksella etenevä Cinema, Suruajan (jossa Matthew Pallasoja vaikutti ennen Silent Screamia) mieleen tuova City Highrise, komeilla taustalauluilla koristeltu Burning Car -kolistelu sekä ylväästi paisutteleva In the Sea ovat kaikki genrensä (mikä se nyt sitten ikinä onkaan) ehdotonta eliittiä. Mestariteokseksi ”In the Cinemasta” ei toki vielä ole, mutta esikoisellaan Silent Scream osoittaa pystyneensä karistamaan menneisyyden varjot kannoiltaan, menettämättä kuitenkaan hitustakaan omaperäisyydestään. Huominen näyttää valoisalta – tai ehkä tässä tapauksessa perkeleen pimeältä.

Psyyke ja Silent Scream Montussa

Allekirjoittaneen huisi megabilepaukkumaissikeikkaviikonloppu käsitti kaksi lauantaita. Vasta toisella yrittämällä lauantai tuntui lauantailta. Lottokuponki jäi ostamatta, mutta kotona katselin ”Kahdeksan surmanluotia” -elokuvahirviön, ja sen aiheuttamia ahdistuksentunteita oli hyvä mennä purkamaan Monttuun. Toki minulla oli tekosyykin Monttuun lampsimiselle, ja se syy oli tällä kertaa post-punk –iltama. Post-punkkia tulikin sitten mahan täydeltä, kun jo DJ J69 soitti klassisinta post-punkkia.

Silent Scream edusti nuorempaa polvea, vaikka bändissä ei noviiseja soitakaan. Yhtye on jonkinlaisesta superbändi-statuksestaan huolimatta vielä jokseenkin tuntematon, ainakin post-punk –piirien ulkopuolella. Ainakin itse olen jättänyt bändiin tutustumisen väliin, vaikka syytä siihen olisi. Biisejä en tietenkään tunnistanut, joten siksi en saanut keikasta revittyä kaikkea mahdollista irti. Lauluvastuu pysyi pääosin Antti Lautalalla (ex-Varjo), mutta välistä Matthew Pallasojankin (ex-Suruaika) sai vetää aariaa. Soitto oli muillakin tavoin varmaa, joten kyllähän muiden bändien riveissä hankitun soittokokemuksen huomasi. Silent Scream oli ainakin itse tyytyväinen keikkaansa, varsinkin kun yleisökin oli ollut kiitettävästi mukana. Aluksi lavan edustalla ei ollut ketään, mutta melko nopeasti eräs nuorehko naisihminen tuli lavan eteen tanssimaan. Jonkinlaisella viiveellä tämä sai muitakin peikkoja mukaan, ja pian lavan edessä olikin joraamassa ihan kiitettävästi porukkaa.

Olin ilmeisesti liian sosiaalinen, kun deejiin soittamat taustaäänet jäivät vähemmälle huomiolle. Ehdin yhdelle tuttavallenikin kommentoida Mustan Paraatin soittamattomuutta, vaikka sitä oli siihen mennessä tullut jo kaksikin biisiä. Enpähän vain huomannut kumpaakaan. Ilta jatkui, kun lavalle asteli jo 80-luvulla lopullisesti kuopatun (?) Hexenhausin ohella ainoa oikea porilainen post-punk –bändi; Psyyke. Psyykeestä ei ole kuulunut 80-luvun jälkeen kuin vain satunnaisesti, eli kovin usein bändiä ei lavalla voi nähdä. Nyttemmin Psyyke on kuitenkin keikkaillut epätavallisen usein, sillä bändi on soittanut jopa parikin keikkaa kuluneen syksyn aikana. Harmillista, etten tuntenut tätäkään bändiä sen tarkemmin. Tutustumiseni ”Päästä eläin esiin” -levyynkin on jäänyt jokseenkin pintapuoliseksi, mutta hyvällä tatsilla tämäkin bändi veteli. Johtunee siitä, että bändin jätkistä osa soittaa aktiivisemmassa Wolfmen-kokoonpanossa.

Lavan edustalla porukkaa oli joraamassa sitten enemmän porukkaa. Erehdynköhän pahasti, jos veikkaan suurimman osan paikallaolijoista olleen nuoria Psyykeen ollessa ensimmäisen kerran aktiivinen 80-luvun puolivälin paikkeilla? Jengi näytti olevan sen verran fiiliksissä vanhan suosikkinsa keikan takia ja rakkauttakin näkyi olevan ilmassa. Ilmassa oli tosin hieman vihaakin, sillä lähestulkoon heti keikan jälkeen todistettiin käsirysy kahden naispuoleisen yleisön edustajan välillä. Eikös tänne pitänyt tulla pitämään hauskaa eikä haastamaan riitaa? Tappelun ohella tanssilattia lainehti hanatuotteista, ja suurin osa porukasta oli sitten aivan kunnolla muusissa. Turbokännejä veti yksi jos toinenkin, ihmeellisintä tilanteessa onkin se että jopa Anal Thunderin keikalla edellisiltana (eri) yleisö käyttäytyi siivommin. Väistämättähän sitä näki flashbackeja aiemmin päivällä katsomastaan elokuvasta.

Porilaiset varmaan antavat minulle klassisen ”terva ja höyhenet” -käsittelyn, jos sanon Silent Screamin vetäneen paremmin. Toki Psyykeenkään setistä ei valittamista löydy, mutta Silent Scream upposi meikäläiseen illan pääbändiä paremmin. Pitääpä tutustua bändiin jossain välissä tarkemmin. Kolmen peräkkäisen keikkaillan jäljiltä luulisi väsyttäneen, mutta allekirjoittaneella riitti virtaa vielä vaikka mihin. Kolmen keikan bileviikonloppu päättyi joskus sunnuntai-aamuyöllä runojen lukemiseen. Tämmöistä tällä kertaa.

[flickrfeed photoset=72157625509319226 username=piparnakkeli]

The National – High Violet

The Nationalin ”Boxer” oli ilmestyessään (2007) todellinen jättipotti. Kolme, melko vähälle huomiolle jäänyttä albumia ennen läpimurtoaan julkaissut brooklynilaisviisikko ampaisi samoin tein ”hipstermedioiden” lellikiksi ja niin koti- kuin ulkomaisetkin lehdet suitsuttivat yhtyettä milloin milläkin superlatiivilla. Hypellä on kuitenkin aina varjopuolensa ja tuntuikin, että se tärkein, eli musiikki, jäi lapsipuolen asemaan kaiken markkinahumun keskellä. Edellä mainitusta syystä jättäydyin suosiolla bandwagonista, mutta vain herätäkseni muutamaa vuotta myöhemmin siihen faktaan, että The National on kuin onkin vuosituhannen tärkeimpiä indie-akteja.

”High Violet” jatkaa siitä mihin edeltäjänsä jäi, eli äänimaailma on samaan aikaan ”kylmäverisesti sinun” ja ”sydän toivoa täynnä”. Mutta jos Boxer oli albumi, jolta lohkaistiin ne yhtyeen suurimmat hitit, niin tämä viitoslevy on se, joka tullaan muistamaan Nationalin tasapainoisimpana kokonaisuutena. Klassikko on sana, jota harvoin käytän, mutta jo avauskolmikon (Terrible Love, Sorrow, Anyone’s Ghost) kulkeutuminen mielihyväkeskukseeni löystyttää kielenkantani kuin Jäger-shotti konsanaan.

Vielä Boxerin aikaankin Interpol-stigmoja kantanut orkesteri osoittaa viimeistään High Violetilla olevansa kaikkea muuta kuin halpa kopio. Tokihan näiden newyorkilaiskollegoiden äänimaailma risteää siellä täällä, mutta jos Interpol on Joy Divisionin maaninen jälkeläinen, on The National perinyt Ian Curtisin ja kumppaneiden taidon luoda murskaavan herkkää äänimaisemaa. Pelkäksi post-punk-reliikiksi ei kvintetti ole koskaan kuitenkaan suostunut, eikä suostu nytkään. Hauraat folk-sävyt ja introvertti kenkiin tuijottelu muovaavat albumista ajan hammasta kestävän mestariteoksen, jota Matt Berningerin runollisen arkiset lyriikat kuljettavat soljuvasti eteenpäin. Ja pakko sanoa, että vaikkei edellisiltä tuotoksilta tuttua ”huutamista” kuullakaan, niin herra käyttää hypnoottisen syvää ja matalaa ääntään kenties monipuolisemmin kuin koskaan.

Jos hyvän aterian jälkeen kuuluu sanoa, että se vei kielen mennessään, niin High Violetin kohdalla lähtövuorossa ovat korvat. Onneksi albumista voi kuitenkin naattia naattia kerta toisensa jälkeen ja veikkaankin, että lähestyvä kesä kuluu tiiviisti The Nationalin hellässä huomassa.

80th Disorder – Simple Pleasures

Jo reilun vuosikymmenen kasassa ollut 80th Disorder ei tosiaankaan ole kiirehtinyt julkaisurintamalla. Ouluun ja Helsinkiin sirpaloituneen orkesterin debyyttialbumi ”Simple Pleasures” on jatkoa vuoden 2006 ”Transform” EP:lle sekä liudalle epävirallisia demoja.

Tummasävyistä indierockia soittava 80th Disorder vetelee kylmien ja sateisten öiden tunnelmissa. Kylmiltä kalskahtavat koskettimet ja rosoiset kitarat hallitsevat 80th Disorderin synkkää äänimaailmaa. 80th Disorder on melkoisesti velkaa 80-luvun synapoppibändeille, mutta myös Joy Divisionin ja The Curen kaltaisille post-punk -bändeille. Poissaolevalta kuulostava vokalisti V-M Pekkola kuulostaa välillä levottomalta haamulta, joka huhuilee kuin Ian Curtis ikään. Miehen äänessä ei ehkä ole samaa maanisuutta, mutta ainakin se kuulostaa yhtä etäiseltä.

”Simple Pleasures” on sikäli tyypillinen debyytti, että bändi ei ole vielä täydessä kukoistuksessaan. 80th Disorder saa kyllä luotua sopivaa ilmapiiriä tylyn synkällä post-rockillaan, mutta varsinainen kliimaksi jää nyt saavuttamatta. Biisimateriaali on hieman epätasaista, vaikka bändi selvästi tietääkin millaista musiikkia se haluaa tehdä. Suunta on oikea, mutta missään tapauksessa täydellisestä levystä ei ”Simple Pleasuresin” kohdalla voida puhua.

Analena – Inconstantinopolis

On aina hämmentävää kun yksi ja sama lafka julkaisee milloin sitä, milloin tätä ja milloin taas sitä sun tätä. Mm. kokeellisemman stonerin, perinteisemmän post-rockin, modernin kraut rockin ja muodikkaan tanssipunkin tyyssijana toiminut Moonlee Records lähestyy tällä kertaa aviisiamme screamo-vaikutteisen post-hard coren keinoin. 

Kroatialainen Analena on at the drive-ininsä, envynsä ja pretty girls make gravesinsa kuunnellut, sillä sen verta tutun kuuloista nykimistä on tarjolla. Vahvasti yhdeksänkymmenlukulainen äänimaailma on raa’an tunteellinen, vimmaisen seesteinen ja monimutkaisen simppeli. Basisti-Anan ääni on vahvimmillaan screamo-rykäisyissä, mutta naisen puhdas laulutyöskentely on hieman flegmaattisen oloista. Musiikillisestikin nelikko onnistuu parhaiten menevimmissä ralleissa, mistä hyvänä esimerkkinä käy kiivaasti kiirehtivä Life In Exclamation Marks.

”Inconstantinopolis” ei tule jäämään historiaan eurooppalaisen post-hardcoren merkkipaaluna, mutta harkitsevamman, post-punk-sävyjä sisältävän screamon ystäville Analena voi tarjota useitakin ilon ja riemun hetkiä.

Cosmobile – Making Do

Reilut kymmenen vuotta, eikä suotta. Aikoinaan Turun Pikku-Torressa todistettu mainio keikka sekä toissavuotinen Travels-debyytti olivat vain alkusoittoa, sille mihin tämä teini-ikäinen helsinkiläistroikka pystyy. Jo vuosi sitten nauhoitettu ”Making Do” ei onneksi jäänyt arkistojen aarteeksi, vaan tulee ja lunastaa kaikki nuo odotukset – ja vielä vähän päälle.

Making Do’n kohdalla on kyllästymiseen asti jauhettu Talking Headsin, The Strokesin ja Vampire Weekendin kaltaisista yhtyeistä, ja aiheesta. Tummasävyisen post-punkin, perinteisemmän indien, kikkailevan power popin ja rämisevän garage rockin nimeen vannova kolmikko ei ole esikuviensa summa, mutta vaikutteet ovat kyllä selvästi löydettävissä. Apinoinnista yhtyettä on kuitenkin turha syyttää, sillä Makig Do on ehdottomasti yksi omaperäisimmistä julkaisuista modernin suomi-indien lähihistoriassa.

Yhtenä hetkenä Cosmobile pokkaa syvään perinteille ja jo toisena hetkenä se on näyttämässä niille takapuoltaan. Vinksahtanutta ja leikkisää? Kyllä. Väkisin outoa? Ei. Albumi starttaa käyntiin Curtainilla, joka kuulostaa The Strokesilta vokalistinaan Boomhauerin vitsiniekka Saku Krappala. Choose Your Face on taasen suoraviivainen autotalli-rykäisy, jossa Tuomas Palosen naukuva ääni pääsee oikeuksiinsa. Loppulevyn ehdoton helmi on hypnoottinen Smoke, jonka tunnelataus ”saa miehen kyyneliin”. Heikkoja lenkkejä ei Making Do’lta löydy mutta jossei viimeistään Messenger, villisti viettelevä tanssipunk-rykäisy suoraan Afrikan pimeimmiltä sydänmailta, saa tanssijalkaasi irti lattiasta, niin käänny lääkärin puoleen.