Avainsana-arkisto: post-hardcore

Meleeh – To Live and Die Alone

(Ei-niin-yllättäen) Ruotsista ponnistava Meleeh julkaisi jokunen vuosi sitten Lampaassakin arvostelussa olleen ”Heartland”-albumin, joka oli korkeintaan ”ihan kiva”-kategoriaan luokiteltavaa nyky-screamoa. Tiedättehän: melodisen brutaalia hardcorea primitiivisen tunteikkaalla huudolla ja raskailla metalcore-myllytyksillä koristeltuna (sijoita lainausmerkit kohdilleen ja voita To Live and Die Alone itsellesi). Mitä uutta gävleläiskvintetillä on kolmannella kokopitkällään sitten tarjota? No kuule, vaikka mitä… häähää, oikeasti ei niin yhtikäs mitään.

Jo Heartlandin aikoihin puhuttiin Meleehin synkistymisestä ja ilmeisesti To Live and Die Alonen olisikin tarkoitus olla jonkinasteinen ”skandinaavisen synkistelycoren merkkipaalu”. Ja paskan vitut, sanon minä. Meleeh voi ehkä olla synkkää värioksennukseen pukeutuneen crabcore-teinin mielestä, mutta mitään tekemistä oikeasti synkän musiikin kanssa ei albumilla ole. Myös vertailut Refusediin ihmetyttävät, sillä mitä yhteistä genreä uudistaneella pioneerilla ja yhtä kappaletta veivaavalla massatuotteella muka voi olla? Kysyn vaan.

Totuuden nimissä on kuitenkin sanottava, ettei Meleeh missään nimessä sitä kauheinta kuraa ole tässä musiikkityylissä, jota nyt vaikkapa screamoksi kutsuttakoon. Thomas Florénin käheä huuto puolustaa paikkaansa yhtyeen keulilla, kitaristikaksikko loihtii paikoin ihan mallikkaitakin riffejä soittimistaan ja rytmiryhmä komppailee työmiehen mentaliteetilla (viideltä saunaan ja kuudelta putkaan?). To Live and Die Alonen kappalemateriaali on kuitenkin sen verta köykäistä, että mitään kovin ylevää siitä on vaikea lähteä sanomaan. Siihen kun lisää vielä turhan hehkutuksen ja lyriikat, jotka käsittelevät ”everything from childhood traumas to saving the world”, niin pakostakin herää kysymys: ”Mitä vittua nyt taas”.

P.s. Ecopackiin pakatusta, ja ennenkaikkea tyylikkäästä, tuotteesta yksi ylimääräinen (viher)peukalon nosto.

P.p.s. Anteeksi ruma kielenkäyttöni.

Downstairs – DWNSTRS

Joo joo, tiedän että tässä kesti. Intterweb-ongelmat, muutto ja muut tekosyyt ovat kuitenkin vain puoliongelmaa, sillä ehdottomasti tärkein syy tämän kyseisen tekstin viivästymiselle on se, etten yksinkertaisesti tiennyt mitä sanoa – tai siis kirjoittaa.

Onko Downstairsin kakkospitkä sitten silkkaa kultaa vai paskaa? Ei kumpaakaan, mutta joku ”DWNSTRS”-albumissa hämää – tai ei edes hämää, siitä on vain vaikea saada heti kiinni. Siinä missä helsinkiläisnelikon toissavuotinen – hieman ylihypetetty – ”Oh Father” -debyytti oli kikkaileva hybridi urkuvetoisesta post-hardcoresta ja elektroindiestä, ottaa uutukainen askeleen taaksepäin. DWNSTRS kuulostaa toki tutulta, mutta hieman tummemmalta edeltäjäänsä nähden, ja kenties myös riisutummalta; hyvinä esimerkkeinä käy hidastempoisemmat kappaleet kuten (hyvällä tavalla) flegmaattinen urkupunk-hidastelu All You Can Eat sekä sitä seuraava, hiljalleen kasvava ”pianoballadi” Habits Hit.

Mutta vaikka urku laulaa suruisasti ja Asmo tulkitsee sydän vereslihalla, niin turha on kuitenkaan huolestua; ei Downstairs ole mihinkään goottikelkkaan hypännyt, sillä tuttua hurlumheitä on aivan tarpeeksi sitä halajaville. Oh Father -aikakautta varmasti parhaiten edustaa albumin avausraita Sealife, jossa on selvää radiohitti-potentiaalia. Big Black Moth on puolestaan kiivas post-hardcore-rykäisy, josta on helppo löytää yhtyeen esikuvia (?) aina At the Drive-Inistä Fugazin kautta Refusediin. Oma suosikki löytyy raitanumerolta seitsemän; Sunken Islandsin suriseva noise rock kumartelee nöyrän kunnioittavasti lajityypin ”isoille pojille”. (Kappaleen uruista tulee muuten etäisesti mieleen The Sounds.)

Oh Fatherin aikaan kvartetti mainosti itseään termillä noise punk. Noh, tyylipuhdasta noisea tahi punkkia ei vielä tältäkään teokselta löydy, mutta suunta on ainakin omasta mielestäni ehdottomasti oikea, keep up the good work. M(i)eluisan indie rockin ja perinteitä kunnioittavan, mutta sen dogmia kaihtavan post-hardcoren ystäville DWNSTRS sopii kuin piri huoralle – varsinkin jos tykkää käyttää molempia yhtäaikaisesti.

Analena – Inconstantinopolis

On aina hämmentävää kun yksi ja sama lafka julkaisee milloin sitä, milloin tätä ja milloin taas sitä sun tätä. Mm. kokeellisemman stonerin, perinteisemmän post-rockin, modernin kraut rockin ja muodikkaan tanssipunkin tyyssijana toiminut Moonlee Records lähestyy tällä kertaa aviisiamme screamo-vaikutteisen post-hard coren keinoin. 

Kroatialainen Analena on at the drive-ininsä, envynsä ja pretty girls make gravesinsa kuunnellut, sillä sen verta tutun kuuloista nykimistä on tarjolla. Vahvasti yhdeksänkymmenlukulainen äänimaailma on raa’an tunteellinen, vimmaisen seesteinen ja monimutkaisen simppeli. Basisti-Anan ääni on vahvimmillaan screamo-rykäisyissä, mutta naisen puhdas laulutyöskentely on hieman flegmaattisen oloista. Musiikillisestikin nelikko onnistuu parhaiten menevimmissä ralleissa, mistä hyvänä esimerkkinä käy kiivaasti kiirehtivä Life In Exclamation Marks.

”Inconstantinopolis” ei tule jäämään historiaan eurooppalaisen post-hardcoren merkkipaaluna, mutta harkitsevamman, post-punk-sävyjä sisältävän screamon ystäville Analena voi tarjota useitakin ilon ja riemun hetkiä.

Polemarch – A Static Future

Viime vuotisella ”La Fiesta De Disfraces” -lyhytsoitolla Tampereen post-hardcore-valtikan itselleen haalinut Polemarch oli jo valmistautunut splittiseiskan julkaisuun, mutta matkaan tuli mutka, eikä rieska nähnyt ikinä päivänvaloa. Viisikko ei kuitenkaan masentunut, vaan päätti julkaista valmiit biisit omakustanne-EP:nä, joka on nyt Lampaan märehdittävänä.

Vanhan koulun screamoa räimivä ryhmärämä ei ole lähtenyt korjaamaan kurssiaan, sillä tämä kolmiraitainen lyhytsoitto jatkaa saman tinkimättömän kaavan toistoa kuin tuo edellämainittu EP. Kvintetin soitossa yhdistyy At the Drive-In -tyylinen post-hardcore, kiljukaulainen screamo sekä tyylitellyn säästeliäästi viljelty post-rock. Polemarch on täynnä tunnetta, mutta emo-bändiksi sitä on turha herjata.

Vähäisen särön käyttö sekä Timin vimmaisen huudon tarjoama kontrasti toimii tappavalla varmuudella, enkä voi olla suitsuttamatta, että ainakin yllekirjoittaneen mielestä Polemarch on tällä hetkellä kotimaisen emotionaalisen hardcoren ehdotonta eliittiä.

Jesaiah – Et Tu, Hope

Ruotsalainen Black Star Foundation on viime vuosina kunnostautunut uuden ja mielenkiintoisen hurrimusiikin esiintuojana; rosterista löytyy mm. pg.lostin helisevää post-rockia sekä Meleehin perinteitä kunnioittavaa post-hardcorea. Yhtiön uusin hengentuote on Jesaiah’n debyyttialbumi, joka ei kuitenkaan valitettavasti jatka lafkan voittokulkua.

Just’sillään Suomessakin The Devil Wears Pradan ja Your Demisen kanssa piipahtanut tukholmalaisviisikko on niitä yhtyeitä, joiden genre-luokitus loppuu aina core-takaliitteeseen. Mathcore, deathcore, metalcore… ”Et Tu, Hope” on kuin referaatti tämän hetken ruuhkaisimmista ”hardcoren” alajaostoista. Muka-näppärän ja hävyttömästi Convergea rippaavan matikkakikkailun sekaan on levymyynnin maksimoimiseksi ujutettu aina-yhtä-muodikasta metalcorea sekä yltiödramaattista post-hardcorea. Et Tu, Hopen päättävä And Sing to the Tunes of the End flirttailee jopa post-metallin kanssa – siinä kuitenkin epäonnistuen. Vokaalipuolella on onneksi tajuttu pidättäytyä puhtaista lurituksista – muutamia puheosuuksia lukuunottamatta –  ja Max Sjöblomin kiukkuiset ärähtelyt sekä mureat murinat ovatkin albumin ehdottomasti parasta antia.

Jesaiah on kuin imitaattori, joka peilin tarkasti toistaa kulloisenkin kohteensa ulkoiset tunnusmerkit, mutta unohtaa sen kaikista oleellisimman: sisällön. Monimutkaiset riffit ja yllätyksettömät breakdownit kun eivät vielä riitä täyspainoisen täyspitkän kivijaloiksi.

Armageddon Clock – Past>Present>Future

Armageddon Clock on niitä yhtyeitä, joiden nimi on tuttu ja joiden keikalla on tullut joskus käytyä, mutta joiden materiaaliin ei ole tullut koskaan tutustuttua oikeastaan sen paremmin. Nyt onkin siis hyvä tilaisuus korjata tuo erhe, kun yhtyeen uutukainen putosi postiluukusta (ja sekös vasta kannatti).

Teini-ikään ennättänyt kvartetti osoittaa että hiljaa hyvä tulee, sillä kyseessä on vasta yhtyeen kolmas täyslaidallinen. Ja hyvää on todellakin kannattanut odottaa; ”Past>Present>Future” on erinomainen lisä suomalaisen hardcoren hedelmälliseen (DF2, Death With a Dagger, Rakkaus…) puolivuotiskauteen. AC:n hardcoren voi hyvällä omalla tunnolla sanoa olevan modernia ja melodista, mutta samaan hengen vetoon täytyy kuitenkin muistuttaa, että vahva perinnetietoisuus sekä suoranainen brutaalius seuraavat kuulijaa läpi teoksen. Helpoimmin Maailmanlopun kellon koneistoon pääsee käsiksi yhdistämällä kevyesti kikkailevan, mutta yhtä kaikki synkän hardcoren, hieman laveammalla pensselillä maalailevan post-hardcoren sekä tukun vaikutteita mm. post-metallin, crustin ja jopa black metallin puolelta. Jossain määrin Armageddon Clockin tumma mutta kokeilunhaluinen äänimaailma muistuttaa paikoin jopa (nyky-)Totalt Jävla Mörkeria, mutta älkää kysykö miksi – en osaa nimittäin vastata teille.

Ihan loppuun asti ei tämä nelikymmenminuuttinen kuitenkaan kanna. Nelikon ideavirta on selvästi ehtynyt loppua kohden mentäessä, sillä välillä tuntee katsovansa, tai tässä tapauksessa tietysti kuuntelevansa uusinnan uusintaa – tosin Armageddon Clockin kohdalla ei puhuta Alfin uusinnoista. Myös Propaganda Miken puheenvuorot kääntyvät päivän päätteeksi itseään vastaan – alussa vielä vaikuttavana tehokeinona käytetyt puheosiot kuluvat liian ahkerassa käytössä. Onneksi vastapainona kuullaan sen verta äkäistä synkistelycorea ja kiukkuista huutoa, että pienet ”tyylivirheet” on helppo antaa anteeksi.

Past>Present>Future ei ehkä kuulu vuosikymmenen merkittävimpiin hardcore-teoksiin, mutta mm. tarttuva avausbiisi Succulent Lifestyle, poemaisesti nimetty The 7th Room of Gloom ja oikeastaan albumin koko alkupuolisko nostavat sen ehdottomasti tämän vuoden kärkikastiin.

Klay – Maps of Rebellion

Sigur Rós ja Oceansize mainittu! Brittiläisen Klayn on sanottu rakentelevan saman korkuisia pilvilinnoja kuin nuo edellä mainitut kollegansa. On kuitenkin myönnettävä, että ainakin tällä albumilla korkeimmat k(i)errosluvut jäävät saavuttamatta.

Viisimiehiseksi kasvanut yhtye kirvoitti debyytillään (muutama vuosi sitten julkaistu ”Invitation to an Accident”) melko ylistäviäkin arvioita, ainakin jos orkesterin levy-yhtiötä on uskominen. Kehuja on kuitenkin vaikea uskoa, sillä vaikka Klayn materiaalista hetkittäisiä riemun aiheita onkin löydettävissä, niin leijonan osa ”Maps of Rebellionista” tuhlataan kahden pennin post-hard coreen. Ote on toki progressiivinen ja post-rock/-metal-sävyt luovat illuusion korkeimpia sfäärejä tavoittelevasta
taivaanrannan maalarista, mutta mielenkiintoisen kappalemateriaalin puute jättää yhtyeestä puolivillaisen kuvan. Thursdayn, K(h)oman ja vaikkapa Spartan jalanjäljissä on raskasta tarpoa, eikä Klayn turhanpäiväinen kikkailu tee siitä yhtään helpompaa. Mogwaita ja varsinkin Explosions in the Skyta henkivät tunnelmapalat ovatkin huomattavasti paremmin toteutettuja, ja toivoisikin, että myös bändi itse oivaltaisi vahvuutensa ja keskittyisi niihin tunteettoman At the Drive-In -apinoinnin sijaan.

”Maps of Rebellion” osoittaa, että Klayn suunta on oikea, mutta lopullinen kamelinselän katkaisija antaa vielä odotuttaa itseään. Ehkä seuraavalla – toivottavasti vieläkin kunnianhimoisemmalla – täyspitkällään viisikko nousee Biffy Clyron seuraksi brittiläisen ”indie coren” eturintamaan – menestyksen merkit ovat jo ilmassa.

Snipe Drive – At the Night Sky

Onko Snipe Drive oppinut virheistään? Kaksi vuotta sitten ”Cablesillaan” debytoinut tuusulalaisviisikko kuulosti jo tuolloin varsin lupaavalta tulokkaalta, mutta liiat vierailut mm. Disco Ensemblen ja System of a Downin pöytälaatikoilla muovasivat ”Kaapeleista” liian pastissinomaisen.

Kyllähän ”At the Night Skylta” vielä rippeitä DE:stä ja SOAD:sta löytyy, mutta siinä missä esikoinen kuulosti paikoin ylijäämä-Discolta, niin uutukainen on levy, josta nyky-Ensemble ei voi kuin haaveilla. Kurpantien kvintetti kumartaa yhä enenevissä määrin Pohjois-Amerikan suuntaan, mutta tunteettoman metal/emocoren sijaan Snipe Driven post-hardcore liikuskelee Billy Talentin ja Thursdayn päällystämillä maisemareiteillä – vokalisti Antin toimiessa kartanlukijana. Ja jottei matkan teko kävisi tylsäksi, on viisikko uskaltautunut leikittelemään myös vähän vieraampien elementtien kanssa; livingendimäistä billya ja jopa queenimaista itämaasekoilua on varattu ajanvietteeksi – bon voyage.

”At the Night Sylla” Snipe Drive ottaa aimo harppauksen kohti progressiivisemman post-hardcoren eturintamaa, ja vaikka albumi hieman liian pitkäksi venähtääkin (kuten myös levyn saapuminen allekirjoittaneelle), niin kyllä Disco Ensemble joutuu viimeistään nyt riisumaan suomalaisen ”listacoren” kruunun päästään.

Falcongate – Disappear Here

Unkarilaisesta punkista puhuttaessa Zoli Téglás on oikeastaan ainoa asia, joka nousee mieleeni. Falcongate kuitenkin osoittaa tälle epäilevälle Tuomaalle, ettei Igniten nokkamies ole ainoa hyvä asia, joka Magyarmaalla on punk-musiikille tarjota.

Falcongate on miltei kymmenen vuotta kestäneen uransa aikana ehättänyt julkaista kaksi kokopitkää ennen ”Disappear Here” -albumia. Edellisiä tuotoksia kuulematta on kuitenkin paha sanoa, mihin suuntaan FG:n punk on kulkeutunut – jos mihinkään -, mutta selvää potentiaalia yhtyeen materiaalista on kuultavissa. Falcongaten voi hyvällä omallatunnolla sanoa soittavan modernia punkkia. ”Mitä se sitten tarkoittaa”, mahtaa siellä joku kysyä. Itse näen kvartetin ulosannissa yhdistyvän post-hardcoren, melodisen, jopa skate-henkisen punkin, häpeilemättömän tarttuvan power popin sekä Fall Out Boyta henkivän MTV-venkoilun – jopa hip hop -sävyjä on kuultavissa siellä täällä.

Mitään kovin briljantteja hittejä ei näiden kahdentoista kappaleen sekaan mahdu, mutta jotenkin yhtyeen räiminnästä tulee hyvälle tuulelle, ja se on mielestäni jo paljon sanottu näinkin loppuunkalutun genren kohdalla.