Avainsana-arkisto: Pori

Beartown Hardcorefest 9

Joulukuun alku on sitä aikaa, kun pikkujouluja alkaa olla vähän joka organisaatiossa. Porissa kyseinen ajanjakso on tarkoittanut myös sitä, että Baarikaappiin tunkeutuu epäilyttävä sakki rumia ihmisiä soittamassa vieläkin epäilyttävämpää musiikkia. Toisin sanoen Beartown Hardcorefestien eli BTHC:n yhdeksäs kierros sai siis pyörähtää käyntiin.

No Second Thought oli tämän vuoden BTHC-kattauksesta ainoa, joka kuului viime vuodenkin artistikattaukseen. Itse asiassa yhtye on soittanut BTHC:ssa jo kolme kertaa putkeen, joten NST:n kohdalla voidaan puhua jo perinteiden muodostumisesta. Mutta eipä tätä bändiä nyt ihan jokaviikonloppuisella tahdilla lauteilla näe, ja toisaalta itseltänikin on jäänyt ties kuinka monta kertaa ”Life is a bitch” -hardcorea veivaavan NST:n Porin keikat väliin. Viime kerrasta oli jo aivan liian pitkä aika, varsinkin kun otetaan huomioon miten timmissä kunnossa NST tätä nykyä on. BTHC alkoi NST:n tahdissa kylläkin (omasta mielestäni) ehkä vähän tahmeasti kun kierrosten kasvattamiseen meni muutama ohjelmanumero, mutta lopulta kaikki napsahti paikalleen ja BTHC sai arvoisensa aloituksen.

Myös aiemmista BTHC-lineupeista tuttu You Can’t Keep Me Down oli itselleni taas sellainen bändi, josta muistan tätä kirjoittaessa ensisijaisesti samplet itse biisien sijasta. Tämä ei kylläkään tarkoita sitä, että YCKMD:n biiseissä olisi jotain valittamista, vaikka eivät ne varsinaisesti saaneet innosta hyppimäänkään. Yhtyeen käyttämät samplet vaan ovat sen verta kieroja, ettei niitä saa enää päästään poiskaan, vaikka kuinka yrittäisi. Tokihan YCKMD on muutenkin kuin vain hassuilla äänillä (ja Mayhem-tulkinnoilla) pelehtimistä, sillä itse asiaan päästessään yhtye ei leiki lainkaan. Ei, vaikka joku heittelikin YCKMD:n ja Third Man Downin splittiseiskoja yleisön joukossa tämän keikan aikana.

Jyväskylän Upright oli itselleni illan ehdoton kohokohta. Ehdin odottaakin bändiltä melko tiukkaa esitystä Lutakko Liekeissä -keikan jäljiltä. Itse asiassa Upright iski nyt vielä pari pykälää paremmaksi. Lutakon keikka oli tuntunut todella lyhyeltä, tosin tämä Baarikaapin keikka tuntui olevan pituutensa suhteen paremmissa kantimissa, kun mätke ei loppunut liiankaan nopeasti. Ei tämä sporttivartti tosiaan kovin pitkäkään ollut, muttei tuntunut loppuvan tylysti keskenkään. On muuten harvinaisen vihainen yhtye. Aika huisi ja kreisi keikka!

Yleisöähän oli paikalla ihan kohtuullisesti. Baarikaappi ei humissut tyhjyyttään, muttei mistään tungoksestakaan ollut missään nimessä kysymys. Kauheasti ei ollut lavan edustalla myllytystäkään bändien aikana, eikä allekirjoittanutkaan tehnyt paljoakaan asian muuttamiseksi, joten kuumimpien tanssimuuvien palkinto on ja pysyy Nakkilassa. Väkivaltaisesta liikehdinnästä hermostunutta pikkujoulujengiä ei juuri tänä vuonna näkynyt, johtuen varmasti älyttömän kalliista ja suorastaan riistohintaisesta sisäänpääsymaksusta (kuusi euroa/päivä, kymppi viikonlopulta). Sinne menivät veronpalautukset, kolmen bändin keikkaan…

Itselleni BTHC:t jäivät muiden velvollisuuksien (olin ihan aikuisten oikeasti Validi Sekmentti -klubilla avustamassa Joose Keskitalon ja Mirel Wagnerin keikkojen järjestelyissä, eli syyni BTHC:n toisen päivän skippaamiseen oli validi!) takia yksipäiväisiksi, mutta lauantai kului seuraavanlaisesti; Ilta korkattiin käyntiin ennakkoon kutkutelleella M.O.R.A.:lla, joka soitti intensiivisen keikan ja piti vertauskuvallisesti moraa kurkulla koko timmin keikkansa ajan. Breamgod puolestaan veti takuuvarmasti, ilman suuria yllätyksiä tai pettymyksiä. Oli kuulemma hyväkin keikka, eikä lappeenrantalaisbändi Worth the Painillakaan ilta sujunut heikosti. Meininki oli siis tänä(kin) iltana varsin kova.

Nyt joku oikeasti paikalla ollut voi kertoa, osuivatko lätinäni ollenkaan kohteeseensa vai oliko BTHC 9:n lauantaipäivä totaalinen pannukakku?

[flickrfeed photoset=72157628337740833]

”Scarred by Pori” eli Scarred by Beauty Porissa

Kaikista Suomen keikkakaupungeista ja –paikoista tanskalainen nykymetalliryhmä Scarred By Beauty veti yhden ensimmäistä keikoistaan Suomessa Porin Montussa. Bändillä oli Suomessa vain kaksi keikkaa, joista edellinen oli ollut edeltävänä iltana Helsingin Bar Loosessa.

Keikkajulisteissa ja muualla Scarred By Beautya sanottiin “Tanskan seuraavaksi isoksi jutuksi”, mihin väitteeseen toki suhtaudun hieman skeptisesti. Viitattiinko tällä enemmän Mercyful Fateen tai Volbeatiin, vai unohdettiinko ne tyystin ja uumoiltiin Scarred By Beautyn olevan jotain täysin muuta? En tiedä, mutta jos tästä bändistä tulee joskus jotain, niin voinpa ainakin sanoa olleeni paikalla kun bändi ensimmäisen kerran vieraili maassamme. Eihän siinä ehkä ole samaa klangia kuin Dischargen (1983) tai Jimi Hendrixin (1969) klassisten keikkojen muistelussa, mutta silti sentään jotain.

Olin silkasta uteliaisuudesta paikalla. Lämppärinä toiminut Above the Affected ei tarjonnut itselleni varsinaisesti mitään. Bändi soitti melko perusvarmaa ja sinänsä ihan hyvin tehtyä melodista death metallia/metalcorea, mutta Porissakin on tämän sarjan bändejä jo riittämiin. Above the Affectedillä taitaa olla tosin tämän kentän kovatasoisin vokalisti paikallisella tasolla. Ja mies muuten muisti hehkuttaa välispiikeissä illan varsinaista pääesiintyjää yleisölle, joka pääasiassa koostui bändin jäsenien kavereista. Osa jopa jäikin paikalle, mutta valitettavan moni vaihtoi maisemaa pääbändin aloittamiseen mennessä. Kuvia en bändin keikasta ottanut, kun en kokenut tarpeelliseksi rynniä kyynärpäätaktiikallakaan eturivin läheisyyteen (jossa viini virtasi) ja niistä harvoistakaan kuvista ei tahtonut tulla yhtään mitään.

Mutta sitten se Scarred By Beauty, jolla oli mukana myös todella iso merchandise-kioski. Tuin tanskalaisten invaasiota ostamalla jätkiltä tyttöystävälleni yhtyeen bändipaidan ja paijaamalla myyntipöytää tiukasti vartioinutta kissamaki-pehmolelua. Taitavat olla Madagascar-faneja.

Mutta mitä bändin esitykseen tulee, niin tämmöistä energiaa ei ole Montun lavalla ihan joka viikonloppu. Olisikohan tämä ollut näistä näkemistäni Montun keikoista jopa vaarallisimpia? Hetken aikaa mieleen tosin tuli jopa crabcore, kun ukot hyppivät lavalla välillä hyvinkin synkronoidun oloisesti. Eikä kitarapiuhoja juurikaan näkynyt. Näitä mooveja on todennäköisesti treenattu treenikämpällä ennen tien päälle lähtemistä. Tästä kieltämättä pelästyin, mutta aika nopeasti bändin todella intensiivinen mättö voitti puolelleen ja 45 minuutin setti alkoi tuntua korkeintaan puolelta tunnilta. Pilvenpoltto taitaa olla näiden tanskalaisten sydäntä lähellä, mutta kukanpoltto ei ollut ainakaan vaikuttanut tämän keikan intensiivisyyteen. Tanskalaisilla tuntuu olevan  yleisesti ottaen vapaampi suhtautuminen pilveen, kun sille oli omistettu jopa biisi ja oheinen Facebook-kirjoitus:

”ARRRRSSSEECHEEKS! We are finnish drunk in Finland! tonight is Monttu (Pori). Don’t bring your knife, but remember to bring vodka and green!”

Kokonaisuutena tämä ilta oli melko samanlainen kuin Like Rats From a Sinking Shipin keikkailta Hämeenlinnan Suistolla toukokuussa. Molemmissa tapauksissa soittamassa oli melko tuntematon, mutta keikkapaikan puffaama bändi jostain päin Skandinaviaa. Myöskään yhtyeisiin liitetty termi ”hardcore” ei kertonut läheskään koko totuutta kyseisistä bändeistä.

[flickrfeed photoset=72157628039576823]

Kakka-Hätä 77:n jäähyväiset + 2

”Mä meen itään polttaa blossii ja diggailee Ron Mossii”, totesi Notkea Rotta. En asu idässä enkä polttanut edes röökiä, mutta Ronn Mossin diggailusta ja Playerin kuuntelusta sai rakennettua oivat lähtökohdat illan punk-meihemille Porin Montussa. Alunperin en ollut varma jaksanko tulla paikalle ollenkaan, mutta lopulta olin tulossa paikalle katsomaan nimenomaan Wastedia ja Kakkikset ja Anaalit siinä kivana bonuksena. Tosin keikkapäivän iltapäivänä Facebookissa alkoi kuulua kummia. Kakka-Hätä 77:n edellisillan Turun keikka ei mennyt ihan kaikkien suunnitelmien mukaan ja hommat olivat edenneet siihen pisteeseen, että Porin keikka päätettiin jättää yhtyeen viimeiseksi.

Siitä on jotakuinkin tasan neljä vuotta, kun näin Kakka-Hätä 77:n ensimmäistä kertaa livenä Hämeenlinnan Rocktownissa (jota ei sitäkään enää ole, vaikka eipä siellä tullut juuri käytyä). Sitä ennen ja sen jälkeen Kakkis ehti heittää aika monta vaihtelevantasoista keikkaa, eikä tämä ainakaan lukeutunut niihin selväpäisimpiin. Varsinkin Kallion Bukowski oli omassa elementissään, eli pöhnässä. Soitannollisesti koko meno horjui vähän miten sattui, soittovirheitä tuli tavallista enemmän (vaikka nehän nyt olivat tälle bändille arkipäivää) eikä bändi tosiaan ollut parhaimmassa tikissä. Todellista rokkenroll-dekadenssia. Fiilis oli kuitenkin ainutlaatuinen ja tämä keikka oli tosiaan bändin viimeinen. Kakkis kaatui saappaat jalassa ja kakat housussa. Tietenkin ilmoille voidaan heittää epäilyksiä lopettamispäätöksen pitävyydestä, mutta ilmeisen tosissaan miehet vaikuttivat olevan ja alleviivasivat sitä jakamalla auliisti jäljelle jääneen merchinsä yleisölle. Keikka päättyi siihen, mistä koko Kakka-Hätä 77 oli oletettavasti saanut alkunsa: Systeemi ei toimi.

Sen keikan jälkeen molemmat myöhemmät bändit kuulostivat pakostikin tavanomaista valjummilta, vaikka ne soittivat ihan perusvarmat keikat. Erityisesti Wasted hurmasi, osittain sen takia ettei se ole Porissa vähään aikaan käynyt. Ei ainakaan niiden kahden vuoden aikana joina olen Porissa asunut. Wasted soitti lähestulkoon vain timangia, ja keikkaa vaivasi oikeastaan vain hieman ihmeellinen rumpusoundi, johon tosin itse kiinnitin huomiota ihan vain setin alussa. Sitten ei oikeastaan vaivannut sekään. Eikä tämäkään keikka sujunut ilman järjestyshäiriöitä, kun joku muilutettiin keikan aikana pokejen toimesta pihalle. Tätä taisi muuten tapahtua tämän illan aikana poikkeuksellisen paljon, kun kyseinen herrasmies ei ollut ainoa jolle näytettiin ovea.

Ei Anal Thunderkaan täysin huono ollut, vaikka välipelleilyihin tuntui menevän suhteessa liikaa aikaa itse biisien soittamiseen nähden. Kitaristi höpötti ja agitoi yleisöä yhteislauluihin, mutta valitettavasti tätä kirjoittaessa en muista mitä biisejä yritettiin vetäistä. Bändin omiin biiseihin taas toi mukavasti lisäväriä viulistin käyttäminen, joka ei ole ihan jokaisella klubikeikalla ollutkaan lavalla. Mutta jostain syystä tämä Anal Thunder -keikka oli mielestäni parempi kuin edellinen näkemäni. Johtuiko sitten siitä, etten ollut kuullut suunnilleen nuottiakaan Anal Thunderia moneen kuukauteen?

Hyviä bändejä, hyviä (ja hyviä) keikkoja, pääasiassa hyvä fiiliskin, mutta henkilökohtaisesti oma iltani voidaan summata lyhyesti: RIP Kakka-Hätä 77. Levyjesi parissa on vietetty monet hyvät hetket ja hyviä keikkojakin tuli nähtyä. Muistoksi tästä keikasta jäivät muistikuvien ja oikeiden kuvien lisäksi paita ja sikasiisti bissecooleri.

Mutta mitäköhän kakkahädän loppumisesta tuumaa Kari Peitsamo?

[flickrfeed photoset=72157628010002984]

Porilaisten näkemys tunkista – Porispere 2011

Maailma ei tarvitse enää ensimmäistäkään uutta perusrokkifestaria. Tosin porilaisten vastaisku Sonispheren siirrolle on kaikkea muuta kuin väritön perusfestari. Jo alusta lähtien näiden sekopallojen festivaalia on markkinoitu tavanomaista anarkistisemmin, ja siihen on liittynyt Sonispheren järjestäjille kettuilua, tuotteistamisen viemistä äärimmilleen (kuinka monella rokkifestarilla on oma kilju?), R-kirjaimen tiputtaminen pois festivaalin nimestä. Nokkelina tyyppeinä Porisperen isät keksivät lempilapselleen myös hyviä sloganeita; ”Raumal! Oleks tosissas?”, ”Pitäkää tunkkinne!”, ”Älä ver sit mitää perskännei” ja ”Kuka siivoo?!”.

Porispere on myöskin osittain välttänyt buukkaamasta niitä samoja bändejä mitä kaikilla muillakin rokkifestareilla esiintyy. Toki Porisperellä on kesän takuuvarmat kiinnitykset kuten Mike Monroe, Mokoma ja Battle Beast, mutta myös satakuntalaisia (Lapko, Appendix) bändejä, Circlen ja Anvilin kaltaisia kulttinimiä unohtamatta.

Todettakoon siis, että Porisperen lähtökohdat ovat vähintään mielenkiintoiset.

Perjantai

Saapuessani paikan päälle pienen sekoilun jälkeen (ylimääräisiä opasteita ei siis lähimaastossa ollut) oli Order! Order! jo soittamassa Rautalavalla, joka oli hieman oudosti sijoitettu anniskelualueelle. Ikärajattomalta alueelta työntyi kiila lavan edustalle, mutta ratkaisu on kyllä hieman hassu. Eihän tuo nyt itseäni haitannut kun olen saanut ostaa Alkosta väkeviäkin jo monen vuoden ajan, mutta mahtoi alaikäisiä porispereilijöitä harmittaa… mikäli heille nyt oli suurehkoa tarvetta edes päästä ko. lavan edustalle, olivathan suuret vetonaulat kuitenkin päälavalla. Ensimmäisenä siellä olikin olemassaolostaan keikkailulla muistuttava, levytyspuuhissa oleva Lapko, jota tosin seurasin enimmäkseen siltä lavattomalta anniskelualueelta käsin.

Vaikka äsken jauhoinkin jotain vetonauloista, oli moni itseäni eniten kiinnostava artisti kuitenkin esiintymässä pikkulavalla. Niin myös Kakka-Hätä 77, joka on omissa silmissäni ja korvissani alkanut kärsiä inflaatiosta. Jo monta kertaa aiemminkin nähty bändi jaksoi kuitenkin viihdyttää ja tuntui kolisevan paremmin kuin Laman lämppärinä. Tämän keikan aikana oli muuten kiva huomata, että anniskelualue oli mukavan avara.

Sitten oli taas aika katsastaa Suomen virallisen rokkikukon Mike Monroen livekunto. Eipä ollut päässyt rapistumaan sitten Ilosaaren, mutta kitaristi oli vaihtunut Dregenistä Nasty Suicideen, ensiksi mainitun ollessa estynyt. Uumoiltu Mike Monroe feat. Andy McCoy -tilanne tosin jäi näkemättä, vaikka lavalla olikin vain kolme neljästä Hanoi Rocks -musikantista. Tämän jälkeen siirryin takaisin anniskelualueelle katsomaan toista veteraania, eli Tumppi Varosta & Problemsia. Aina samassa sinisessä paidassa viihtyvä Varonen soitti hyvän keikan tälläkin kertaa. Aikalailla mentiin tasoissa taannoisen Tampereen keikan kanssa, mutta tällä kertaa yllätysmomentin puuttuminen ei tehnyt tästä keikasta yhtä ikimuistoista. Nykyinen Varonen/Raitsikka/Sero/Maunula-kokoonpano on todella hyvässä iskussa.

Disco Ensemble meni etäämmältä seuraten, ilman että itse keikasta olisi jäänyt erityisiä mistikuvia. Oli se nyt parempi keikka kuin mitä edellinen levy antoi olettaa, mutta kyllähän sekin aika kului lähinnä Terveitä Käsiä odotellessa. Olin kuullut kauhutarinoita Jello Biafran lämppärikeikalta, jossa Läjä ei ns. ollut oma itsensä, joten ehdin jo pelätä tämänkin keikan onnistumisen puolesta. Pelko oli kuitenkin turhaa, kun Läjä näytti olevan entisellään. ”Hittiä hitin perään” oli tämänkin keikan kaava, jolla homma hoidettiin kotiin tyylikkäästi. Ja tästä bändistä se oma hardcoren kuuntelu alunperin lähtikin.

Olen käyttänyt lukuisia tunteja Pelle Miljoona Oy:n biisien kuuntelemiseen nuorempana, ja onhan Pellen alkutuotannossa helvetisti hyviä biisejä. Tämä setti nyt tietysti painottui sinne ”Viimeinen Syksy” ja ”Moottoritie on kuuma” -levyihin, joiden henki tavoitettiin välillä pelottavankin hyvin. Pelle ja Tumppi Varonen vaihtoivat rooleja, kuten pitikin. Tumppi Varonen esitti ainakin Lanka palaa -biisin kahteen kertaan tämän illan aikana (Problems esiintyi vain muutamaa tuntia aiemmin), mutta toisaalta jopa rasittava Tahdon rakastella sinua esitettiin vain Pellen kanssa. Ja olihan tietysti Juokse villi lapsi, Vapaus on suuri vankila, Koska sydän sanoi niin ja Moottoritie on kuuma mukava kuulla alkuperäisen kokoonpanon esittämänä, oli kyseessä nostalgiakiertue tai ei. Oikeastaan keikassa häiritsivät vain jotkin Ari Taskisen instrumentistaan päästämät äänet, mutta kokonaisuus oli silti katsomisen arvoinen. Ja taas oli Pelle Miljoona Oy:n taru siinä.

Perjantai ei kuitenkaan ollut vielä siinä. Pikkulavalle marssi vielä Porin ikioma Appendix. Olen nähnyt Mikki Borgensenin tukevammassakin muusissa kuin mitä nyt, mutta jokainen biisi tuntui kertovan rakkaudesta. Appendix olisi voinut toimia varsinaisena jatkoklubibändinä, nyt se ei tuntunut oikein miltään Pellen jälkeen. Jatkoklubin kautta nukkumaan.

Lauantai

Toisin kuin perjantaina, päädyin katsomaan enemmän bändejä päälavalla kuin pikkulavalla. Tämä johtui pääasiassa siitä, että Rautalavalla soitti enimmäkseen cover-bändejä. Porisperen konsepti on pohjautunut alusta alkaen silkalle jääräpäisyydelle ja tervehenkiselle vittuilulle, jonka vuoksi pikkulavalla soitti coverbändejä. Metallica-tribuuttia en jaksanut kuunnella, Maiden-bändin aikaan en ollut enää edes paikalla mutta Paul Stanley Boozing Societya tuli kuunneltua. Yhtyeelle pitää nostaa hattua siitä, että se soittaa kasari-Kissiä. Kaikki muut Kiss-coverbändit soittavat 70-luvun Kissiä maalit naamalla, joten tämä oli piristävä poikkeus. Ja onhan levyhyllyssäni melko monta 80-luvulla julkaistua Kiss-äänitettäkin, joita kuuntelemalla tuli otettua omia ensikosketuksia heviin.

Mutta se niistä cover-bändeistä, joita soitti pikkulavalla pitkin päivää. Saavuin pelipaikoille 13.30, jolloin No Second Thought jäi näkemättä, mutta pääsin sentään näkemään Circlen kokonaisuudessaan. Setti oli edelleen Rautatie-painotteinen, mikä tietenkin kävi minulle mainiosti. Kas siinä ihana levy, jota voi suositella niillekin jotka eivät Circlestä tiedä tuon taivaallista. Vähän laihanlaisesti vaan oli porukkaa eksynyt näin aikaisin paikalle.

FM2000:n ajattelin vihdoin tsekata, mutta olin liian sosiaalinen mennäkseni katsomaan sitä. Sen sijaan Sakara-bändeistä Mokoman katselin kyllä ihan loppuun asti, onhan bändin livesetissä sentään joitakin hyviä biisejä vaikka Marrasta ei enää jaksaisi. Olen yhä melko varma, että Circle-paitaan (!) pukeutunut Annala kajautti keikan lopuksi ”Kiitos Sonisphere, kiitos Pori!”. Muutama muukin kuuli sen nimenomaan tuossa muodossa. Stam1naa ei buukattu näille kekkereille.

Graveyard muistutti siitä, miten kovassa huudossa seiskariretro tänä päivänä on. Varsinkin Ruotsista tuntuu puskevan vanhan koulukunnan heviä soittavia ryhmiä alvariinsa, myös vahvasti Led Zeppelin -vaikutteinen Graveyard. En ihan ymmärrä bändin ympärillä vellovaa hypeä, mutta kyllä tuon keikan katseli mieluusti sadekuurosta huolimatta. Ja onhan kyseessä selkeästi parempi bändi kuin joku Wolfmother, jonka juontaja mainitsi Black Sabbathin ja Led Zeppelinin yhteydessä spiikatessaan bändiä lavalle.

Anvil oli buukattu Porispereen siksi, että se on ”porilaisempi kuin porilaiset itse”. Todennäköisesti lausahdus viittaa Anvilin jääräpäisyyteen ja pää-läpi-harmaan-kiven-mentaliteettiin, jonka turvin se soittaa edelleen kasariheviä vaikka sen olisi kaikkien todennäköisyyslaskelmien mukaisesti pitänyt kuolla jo ajat sitten. Se oli lapsellista, ei edennyt sooloilujen takia välillä minnekään eikä ole edes musiikillisesti järin ihmeellistä… mutta helvetti soikoon kun se oli huikeaa! Ja ennen kaikkea aitoa. Lips ja kaverinsa tuntuivat oikeasti olevan innoissaan päästessään soittamaan. Varsinkin sen hieromasauvasoolon aikana näytti siltä, kuin 50-vuotiaiden nahoissa pyörivät teinit olisi päästetty lavalle. Enkä toki myöskään pistä pahakseni 666:n ja Metal on Metal -klassikoiden kuulemista livenä. Anvil tuntui myös soittavan raskaammin kuin muut Porisperen bändit.

Anvil oli itselleni ehdottomasti lauantain pääesiintyjä, jonka jälkeen oli melko turhaa pysytellä paikalla pitempään. Raised Fistin takia en jaksanut jäädä kolmeksi tunniksi odottelemaan, varsinkin kun siihen kolmeen tuntiin mahtuivat Kotiteollisuus, Coverslaves-niminen Iron Maiden -coverbändi ja se Battle Beastin kammotus, joka kuulemma soitti ylipitkän keikan, mistä sitten Kotiteollisuus sai maksaa lyhyemmällä soittoajalla. Pressipassin ja rannekkeen turvin pääsin kuitenkin vilkaisemaan (ja kuvaamaan) Raised Fistiä. Energistä tuntui meininki olevan, ja olisin toki jäänyt katsomaankin sen ellei noisepörinän kutsu olisi jo rutissut korvissani. Viimeinen havainto festivaalialueelta oli kuulutus, jossa todettiin ilmahitsauskilpailun voiton menneen Teuvo Lomaniksi ilmoittautuneelle henkilölle.

Sunnuntai

Kahden päivän lipun ostaneille luvattiin sunnuntai vielä kaupanpäällisiksi. Kahden ensimmäisen festivaalipäivän kävijöitä en usko tirehtööri Vilkunan paikalle odottaneen suuriakaan massoja, sillä sunnuntai oli perin lapsipainotteinen päivä, ainakin taukoonsa asti. Jytäjyrsijät soittivat liian aikaisin, joten ehdin parahiksi paikalle näkemään Hevisauruksen. Keikkahan oli tunnetusti suunnattu lapsille ja lapsenmielisille sekä näiden vanhemmille, mutta ei varsinaisesti kaltasilleni rokkijournalistintapaisille. En voi sanoa kärsineeni krapulasta – paremminkin tekemisen puutteesta – mutta omissa touhuissani alkoi selvästi jo näkyä taisteluväsymystä kolmen illan humppaamisesta. Mutta halusin silti aivan välttämättä nähdä Hevisauruksen. Sitä paitsi pääsenpä nyt sanomaan nähneeni Hevisauruksen keikalla ja vielä kuvanneeni kaksimetristä, naamani edessä tiluttavaa muinaisjäännettä. Miten nuo möhmötit käyttävät pedaaleita? Eikö lavalla tule hiki? ”Tykkäättekste tiiliskivistä?” ”Joo!”. Oma suosikkisaurukseni on Riffi Piffi ja suosikkihevini Popkornipulla. Muffi Puffilla (bassosaurus) tuntui olevan krapula, kun sen liikehdinnät olivat jähmeämmät kuin muilla hirmuliskoilla.
Hevisauruksen jälkeen koin kokeneeni jo tarpeeksi yhden viikonlopun osalta, joten menin moikkaamaan vielä Kirjurinluodon lampaita (lähettivät lukijoille muuten terveisiä) ennen kuin tepastelin Porispere-tossut jaloissa porteista ulos viimeistä kertaa, jättämällä samalla Jukka Pojan ja Palefacen luodolle soittelemaan.

[flickrfeed photoset=72157627339801743]

Lama plays Lama ät Björneborg

Tämä oli nyt sitä, mitä on suunnilleen koko kevät odotettu. SE suomalainen punk-bändi (jonka nimi ei kuitenkaan ole Se) eli Lama ilmoitti aiemmin tekevänsä lyhyehkön paluun ja soittavansa joitakin keikkoja toukokuussa. Keikkapäivien ja –paikkojen jo lukkoon mentyä yllättäen ilmoitettiin, että Lama soittaisi ensimmäisen keikkansa (sitten vuoden 2005) Porin Montussa. Iso-Pasi antaa Ison Käden Montun ohjelmistovastaavalle!

Lämppäribändiksi oli valikoitunut KakkaHätä 77, mikä onkin ihan hyvä valinta kun huomioidaan miten paljon Lama on Kakkiksen soundiinkin vaikuttanut. Kakkis lämppää Lamaa muidenkin kaupunkien keikoilla, eli on siinä melkoinen kunniatehtävä! Kakkis veti ihan perushyvän setin, vaikka bändi kuulosti yllättävän valjulta eikä Teemu vittuillut yleisölle tuttuun tapaansa… ainakaan niin paljon kuin normaalisti. Tokihan mies lauloi Yötä, mutta muuten Kakkis soitti rutiininomaisesti. Biisivalintojen suhteen ei ollut mitään valittamista. Olen nähnyt tältä bändiltä kyllä helvetin hyviä keikkoja, mutta tämä veto ei niihin lukeutunut.

Kakka-Hätä 77 vauhdissa

Jos olit porilainen ja väität tietäväsi punkista jotain, niin sinun olisi pitänyt olla paikalla. Jos et ollut vain siksi ”ettet jaksanut” tai joistain vastaavasta syystä, niin saat luvan mennä itseesi. Laman LP:n missaamalla menettää jotain olennaista suomalaisen punkin ytimestä, ja sen takia jokaisen punkista vähänkin diggaavan tulisi kuulla se edes kerran elämässään. Lamahan soitti pelkästään hittejä, mutta toisaalta Lama ei ole äänittänyt ensimmäistäkään huonoa biisiä. Mielestäni Lama on tehnyt pääsääntöisesti erinomaisia ja hyviä biisejä, vaikka pari kappaletta on keskinkertaisia ollutkin.

Albumiklassikot-sarjan mukaisesti Lama soitti LP:nsä kokonaan läpi, vaikkakin alkuperäisen levyyn nähden poikkeavassa järjestyksessä. Sen lisäksi soitettiin vielä läjä muita hittejä, kuten Ajatuksen loppu, Bussi, Nimetön sekä tietysti Totuus löytyy kaurapuurosta. Lama esittikin suurimman osan koko tuotannostaan, jolloin vain joitakin yksittäisiä biisejä jäi soittamatta. Covereina nyt oli se perinteinen Väliaikainen sekä hieman yllättäen Unicefin Käkimassaa. Tai yllättäen ja yllättäen, olihan tämänkin kokoonpanon (Epe/Charlie/Rane/Jusa) musikanteista kaksi myös Unicefissa mukana.

Lienee sanomattakin selvää, millaisissa fiiliksissä yleisö oli? Kyllähän siinä tuli laulettua aika monta kappaletta mukana, vaikka pogojalka ei tällä kertaa vipattanut. Monella muulla kyllä vipatti, ja siinä rytäkässä joltakulta hajosi toinen kenkäkin. Se kovia kokenut tossu päätyi lavan edustalle muhjaantuneiden t-paitojen ja muiden vaatekappaleiden seuraan.

Itselleni tuli pienenä yllätyksenä se, miten timmissä keikkakunnossa itse Lama on. Energiaa riitti miljoonalle tusinapunkbändillekin jaettavaksi, ja varsinkin Epe vaikutti olevan liekeissä. Tämä oli kaukana vanhojen äijien väsähtäneestä nostalgiatrippikiertueesta, vaan bändi näytti aidosti nauttivan näiden biisien soittamisesta.

Jos vielä epäröit mennäkö Laman keikalle vai ei, niin kannattaa lopettaa äpäröiminen siihen paikkaan ja todistaa Laman keikkakunto kun se kerrankin/taas on mahdollista. Tästä on paha kenenkään pistää enää paremmaksi, joten taidan pysyä kotona koko loppuvuoden (tai sitten en), koska tämän jälkeen kaikki kuulostaa löysältä.

Lisää kuvia nähtävissä täällä!

Punkrynnistys Baarikaappiin

Baarikaappi. Ihan kiva mesta, jossa soi Pantera aivan liian kovalla ja jossa järjestetään punk-henkisiä tapahtumia liian harvakseltaan. Tämä huhtikuinen Part Time Killer / One Hidden Frame / Mugshot -iltama onkin vasta toinen kerta kun tänä vuonna Baarikaapissa piipahdin.

Koetin saapua tänä iltana paikalle myöhään, mutta saavuinkin sittenkin liian ajoissa, joten päädyin nojailemaan baaritiskille ja katsomaan telkkarista James Bondia, kun en sillä haavaa viitsinyt lähteä haastamaan juttua kenenkään kanssa. Itselleni tuo oli kyllä melko outo tilanne: selkäni takana myyntipöytä notkui henkistä mielihyvää ja euforisia elämyksiä pursuilevista tuotteista – levyistä – joista en ollut kuullut kokonaisuudessaan kuin vain yhden. Senhetkinen käteisvarojen akuutti puutos ei kuitenkaan sallinut moisten esineiden vaihtamista rahaa vastaan. Paradoksaalinen tilanne, kun kädessäni oli kuitenkin (kortilla maksettu) Karhu-pullo. Mutta kyllähän niitä tuttujakin alkoi hiljalleen valua paikalle ja bändien soittoa kuulua. Bond sai siis pelastaa maailman ilman, että olisi ollut sitä tiiviisti seuraamassa.

Illan aloittanut, ”Sounds a Bit Bitter” -eepeellään meikäläisen hurmannut Mugshot oli se bändi, jota itse henkilökohtaisesti eniten tänä iltana odotin. ”Sounds a Bit Bet… Bitterilta” tuttuja biisejä olikin neljä kappaletta, sitten setti koostuikin vähintään ihan ookoolta kuulostavalta muulta matskulta. Ja yhdestä Misfits-coverista.

Mielestäni Mugshot on päässyt lähemmäksi ”Smashin” aikaista The Offspringiä kuin mikään muu bändi vuoden 1994 jälkeen – mukaan lukien The Offspring itse, vaikka The Offspringin piekseminen on nykyään yhtä helppoa kuin yo-lakin saaminen. Ja tuo oli siis kehu, juniorina The Offspring oli meikäläiselle suunnilleen tärkein bändin maailmassa. Dexter Hollandilta kuulostava basisti tosin näytti hieman ajovaloihin jähmettyneeltä peuralta eikä jätkien esiintyminen muutenkaan tuntunut täydellisen varmaotteiselta, mutta ilman sen kummempia kommelluksia saatiin setti hyvin läpi.

Lappeenrantaa edustava One Hidden Frame ei sitten oikein vaan lähtenyt. Bändin soitosta ja musiikista en löytänyt mitään varsinaisia vikojakaan, mutta ehkä se vain kuulosti Mugshotin ja Part Time Killerin välissä valjulta. Mutta mikään heikko esityshän se ei ollut, ei missään nimessä.

Part Time Killer oli käynyt Porissa ilmeisesti edellisen kerran jo joitakin vuosia sitten, jonka vuoksi ilmassa oli juhlahumua. Toisaalta myös yksi yleisönjäsenistä – nimeltään Olli ja nyt iältään 30 – täytti tuona iltana vuosia. Sen vuoksi lavalla nähtiin sekä vaivaantuneesti hymyilevä päivänsankari että hieman myöhemmin aito ja oikea ihmisperse. Hyvin näytti yleisö kyllä ottavan uuden ”People, Religion, Death” -albumin biisit vastaan ja lavan edessä oli liikehdintää mukavasti enemmän kuin kahden ensimmäisen bändin aikana, jotka eivät innostaneet porukkaa sen pahemmin sekoilemaan.

Ja lienee sanomattakin selvää, että bileet jatkuivat. Itselläni tosin ei ollut kovinkaan sosiaalista olotilaa, mikä saattoi näkyäkin vähäpuheisuutena ja hieman jopa syrjään vetäytymisenä. Saati, että olisin lähtenyt aiheuttamaan rähinää Somaan. Mies astui siis fillarin selkään ja lähti yönselkään.

Kuvia.

Montun Punk Weekend

Perjantai

Porin Montussa sitten toikkarointiin punkin nimissä ihanaisen huhtikuun alkamisen kunniaksi. Kyse oli toisaalta enemmänkin kahdesta erillisestä keikasta jotka oli buukattu peräkkäisille päiville kuin varsinaisesta pikkufestarista, vaikka kahden päivän lippuja olikin myynnissä. Kahden päivän lipun hinta (8€) oli jopa tuntuvasti pienempi kuin kahden yksittäisen illan lippujen yhteishinta (6€+6€=12€). Alennus oli tuntuva, siinä missä yleensä nämä alennukset ovat vain nimellisiä ja suuruusluokaltaan ns. ”haista paska” -tasoa.

Mutta nyt itse bileisiin ja bändeihin: Abortti 13:n kokoonpano oli muuttunut sitten viime näkemän. Entiset kankaanpääläiset (ja nykyiset Kankaanpään vihaajat) soittivat noin puolituntisen setin, ja siihen mahtuikin lähes bändin koko tuotanto. Muistan, kun ensimmäisen kerran laitoin Aborttien ”Viimeinen verilöyly” -EP:n soimaan. Ensimmäisen kuuntelun jälkeen meikäläisen teki mieli haukkua koko levytys, mutta sehän paljastuikin ihan hyväksi räiskäleeksi kun sitä jaksoi vaan kuunnella. Ja livenä tämä bändi toimii mielestäni jopa paremmin. Hyviä biisejähän on näillä äijänkäppyröillä repertuaarissaan melko paljonkin, mukaan lukien yleisösuosikki Suolia saatana sekä oma feivöritti Pillu on yäk, Laumasielujen valtakuntaa ja Professori Balthasaria tietenkään sorsimatta.

No Shame oli vedossa. Setti ei painottunut liiaksi ”Ironing Dayn” kappaleisiin, vaikka ne taisivat saada yleisöön eniten liikettä. Myönnän itsekin huudelleeni erään nakkilalaisen elämäntapapunkkarin kanssa ”PAREMPI KÄNNISSÄ KUIN OSA NIIDEN KONEEN!” -iskulauseita ko. biisin tullessa soitetuksi. No Shame on kuulemma tässä vuoden mittaan kirjoitellut noin levyllisen edestä biiseistä, joista soitettiin ainakin yksi, mutta settiin oli laitettu niinkin vanhaa materiaalia kuin ”Schpunk”-levyn ajoilta (2001).

Sarparanta itse kylläkin encoren alkaessa väitti, ettei nyt oikein ”lähtenyt”. Mies sanoi vain hetkeä aiemmin No Shamen painottavan rehellisyyttä, mikä on kunnioitettavaa mutta ei näin yleisön edustajan näkökulmasta touhu näyttänyt yhtään väsähtäneeltä, päinvastoin. Kuulemma kyse oli enemmänkin miehen omasta tuntemuksesta, joka ei kylläkään näkynyt lainkaan ulospäin. Keikka sujui rauhallisemmin kuin viimeksi, eikä yksikään juntti urpoillut tällä kertaa niin, että olisi siinä samalla satuttanut jotakuta. Eipä sillä, kyllä tässäkin keikassa oli hikeä riittämiin.

Lauantai

Etukäteen arvailin lauantaina menon olevan jokseenkin tylsempää kuin perjantaina. Olin arvailujeni kanssa oikeassa, sillä eihän se lauantai lähtenyt samalla tavalla käyntiin kuin edellinen ilta. Yleisöä oli vähemmän, mutta silti ihan mukavasti. Sen lisäksi että yleisömäärä oli pienempi, myös koostumuskin oli erilainen. Selkeästi ramopunk-painotteisempi lauantai houkutteli paikalle erilaista jengiä kuin edellisenä iltana, mikä oli kyllä toisaalta ihan odotettavaakin.

The Tarjasin keikka alkoi hieman jähmeästi ja tuntui melkoiselta rutiinivedolta bändin vitsailusta huolimatta, ainakin setin puoliväliin asti. Settilistakin taisi olla lähestulkoon täysin samanlainen kuin levynjulkkarikeikalla, eli uusia biisejä soitettiin hyvässä suhteessa vanhojen kanssa. Yhtäkkiä tarjat antoivat soittimensa pois Me Wokkivihanneksille, jotka soittivat yhden biisin mittaisen yllärikeikan. Tuo keikaus antoi keikkaan kaivattu lisäpotkua, ja yleisökin tuntui olevan enemmän mukana vasta sen jälkeen. Ylimääräisiä laulajiakin kävi lavalla.

James Puhto-Ren oli yllättävänkin hyvä. Meikäläisellä ei toisaalta ollut bändiä kohtaan juuri minkäänlaisia odotuksia, tai en ainakaan ollut järin innoissani siitä. En välttämättä bändin ramovaikutteista (punk) rockia soittaisi kotioloissa, mutta kyllähän tuossa oli mukavasti kuunneltavaa noin kaljatuopin kanssa nautittavaksi. Setti oli vaan järjettömän pitkä, sillä reilu tunti sitä samaa oli jo reippaasti liikaa. Ei edes biisimateriaalin pieni monipuolisuus (joissakin biiseissä oli selkeitä rockabilly- ja tangovaikutteita) pelastanut puutumiselta.

Bändi on soveltanut puhtaasti peitsamolaisia oppeja, tehden biisejä lähes mistä tahansa. Yksi biisi oli Pori Jazzeista, yksi Forssasta, yksi sokeritoukista, yksi unelmalomista ja muutama tyttöystävistä. Maailmanpolitiikasta ei tainnut tulla biisejä. Eikä formuloista. Hyvä niin. Yksi tuttu vielä tunnisti yhden biisin Peitsamon kappaleeksi, mutten vahvista havaintoa kun Peitsamoa on meillä kuunneltu vain kolmen levyn edestä. Eikä se biisi ainakaan Kauppaopiston naiset ollut.

No, olipas siinä taas viikonloppu. Keikkojen välissä ei sitten muuta ehtinyt oikein tehdäkään kuin nukkua, veikata pari riviä lottoa (huonolla menestyksellä) ja kirjata näitä mietteitä ylös. Tämmöstä täältä tällä kertaa.

Saatoinpa muutaman kuvankin ottaa. Ihan pari vain.

Beartown Hardcorefest 8

Perjantai

Suklaajoulukalenterista (kaikkihan niitä käyttävät, right?) sai avata kolmannen luukun, kun oli aika uhmata Porin kylmettynyttä säätilaa. Kapusin 21-vaihteisen, käytettynä ostetun maastopyöräni satulaan ja vaihtelin vaihteita kahden toimivan vaihteen (helvetin kevyt tai helvetin raskas) välillä, kunnes huomasin vasemmalla puolellani irvistelevän seepran. Olin siis saapunut Baarikaapin nurkille! Astelin sisään, tilasin kiulullisen vettä ja palloilin ympäri baaria sellaisen tunnin verran, ennen kuin jukeboxin tarjoama mekkala (eli pääasiassa Pantera) vaihtui livemusiikin suloisiin säveliin.

Maailmanhistorian kahdeksannen BTHC-merkkiset bailut potkaisi käyntiin Enemyblood, tosin jonkin verran myöhässä. En myöhästymisen syistä tiedä muuta, kuin että jotakin tai jotakuta odoteltiin paikalle saapuvaksi. Enemyblood oli minulle tuntematon bändi, mutta kyllähän bändin metallinen hardcore vähintään kohtalaisesti toimi, vaikkei toisaalta sen kummemmin sytyttänytkään. Yleisö oli tässä vaiheessa iltaa (odotetusti) vielä hieman nihkeänä, kuten aina tämmöisten kekkereiden ensimmäisten bändien aikana. Kyllä siellä muutama pittaaja taisi setin loppuvaiheilla olla tuulimyllyjä simuloimassa.

Last Laugh oli Last Laugh. Lällärit soittivat kunnialla settinsä läpi nopeatempoista ja illan (ja oikeastaan koko festareiden) old schooleinta hardcorea ja Renne heitti epäkorrekteja vitsejä. Tekisi mieli toistaa joitakin niistä tässä raportissa, mutta enpähän kehtaa. Jostain syystä Last Laugh ei kokonaisuutena iskenyt kuitenkaan ihan niin kovaa kuin olin odottanut, mutta en osaa sanoa mistä se saattaisi johtua. Missään nimessä bändin keikka ei ollut huono, mutta ei se vuoden keikkojen top kymppiinkään pääse. Yleisö tuntui olevan parhaiten mukana myös Lälläreiden kohdalla setin loppupuoliskolla, varsinkin Cro-Mags -coverin aikana.

Perjantai-illan sai päättää End Begins. Bändi ei kuulemma treenaa kovinkaan usein, vaikka tuskinpa soiton hiominen tiheämmän treenaamisen avulla ei ole millekään bändille koskaan pahasta. Yleisö tuntui olevan paremmin messissä koko setin ajan eikä vain yhtä osaa siitä, ja tämä tietysti vaikutti positiivisella tavalla bändin soittoonkin. Vai johtuiko se sittenkin toisen kitaristin pimeässä hohtavasta kitarapiuhasta?

Baarikaappi soveltuu tämmöisille keikoille nykyään aiempaa paremmin, sillä keväällä tapahtuneen vesivahingon yhteydessä tehty remontti on avarruttanut lavan edustaa kiitettävästi. Edellisen kerran olin tämmöisiä pirskeitä todistamassa Baarikaapissa St. Hoodin ollessa mestoilla, jolloin tilan ahtaus ja yleisön suhteellisen suuri määrä eivät kohdanneet toisiaan. Tuolloin pitkässä ja kapeassa tilassa oli sen verran tukalaa, että jopa ovella sai varoa ettei äijänköriläitä lentele jalkoihin. Perjantaina kaljaakaan ei lennellyt kenenkään päälle ja ainoastaan yksi monitori oli vaarassa tipahtaa lavalla Lälläreiden setin loppupuolella.

Lauantai

Heti kekkereiden alussa väkeä näkyi olevan paikalla enemmän. Tosin osa porukasta ei tainnut olla paikalla niinkään bändien takia, vaan taisi olla joukossa pikkujoulujen juhlijoitakin. Pikkujoulukausihan on tosin startattu jo elokuussa, joten eipä tuo ole ihmekään. Katastrofin ainekset olivat kasassa tosin vasta sitten, kun tätä jengiä eksyi tanssilattialle, jossa (pääosin) porilainen No Second Thought aloitti settiään.

Porukka oli hyvin mukana, mikä oli itselleni lievä yllätys, kahdella aiemmalla näkemälläni keikalla bändi kun ei saanut yleisössään aikaan sen kummempia reaktioita. Olihan bändi kehittynyt ihan muutenkin, yhteissoitto alkaa pikkuhiljaa hitsaantua yhteen ja kappaleet tuntuvat kirjaimellisesti potkivan nyt enemmän. Mutta vaikka itselleni yleisön tuulimylly- ja kolikonpoimimisleikit tulivat yllätyksenä tämän bändin kohdalla, niin sille aiemmin mainitulle pikkujouluporukalle ne tulivat suorana järkytyksenä. Kontrasti Dingon ja hardcorekeikkojen yleisökäyttäytymisen välillä on valtava, jälkimmäisen keikoilla kun voi tanssia ja pussailla eturivin tuntumassa. Vanhempi polvi ei tietenkään ymmärrä, miksi nuoriso vain haluaa vain satuttaa toisiaan potkimalla ja riehumalla! Tässähän saa jo raportoijakin kyyneleitä silmiinsä!

53 Stabwounds on bändikartalla melko tuore yhtye, eikä kovinkaan moni tuttu ilmoittanut tuntevansa bändin tuotantoa. Myspace-sivun puutteenkin vuoksi bändiin on käytännössä pystynyt tutustumaan vain keikkojen kautta, joita ei niitäkään ole vielä montaa ollut. 53 Stabwounds soittikin vähintään kohtalaisen tasoisesti, mutta ehkä vielä jokseenkin haparoiden. Naislaulajan vetämän bändin soittaessa aloin aprikoimaan naisten vähyyttä tässä skenessä. Sen kauniimman sukupuolen edustajia ei kovin usein näe hardcore-bändien keulilla, enkä oikeastaan osaa keksiä järkeviä syitäkään tähän. Enpä tuosta nyt keksi mitään muuta kritisoivaa kuin onnettomat soundit, jotka riivasivat bändiä varsinkin setin alussa, jolloin rummuista ei kuulunut muuta kuin vain lautaset. Yleisö oli vähän nihkeästi mukana, mikä selittynee bändin tuntemattomuudella. All Out War-coverin aikana oli toki vähän enemmän äksöniä, vaikka ei kukaan varsinaisesti murjottanutkaan keikan aikana. Kyllä se siitä lähtee.

Koko viikonlopun ajan karvahattuun sonnustautunut MC Respector istua kökötti lavalle roudatulla vessanpöntöllä. Näin alkoi vuosittain Porissa ravaavan Ratfacen tämänkertainen keikka karhujen kaupungissa. Baarikaappi ei salli keikkapaikkana samanlaista rellestämistä kuin vaikkapa Metalliauringossa, mutta rottakuninkaiden alamaiset tanssivat ihan kiltisti pil(l)in mukaan. Mikäs se sellainen Ratface-keikka on, jolla ei pippeli vilahda? Rotat lähtivät melkein soittamaan covereitakin omien bailubiisiensä lisäksi; Raining Blood melkein lähti, mutta ei kuitenkaan. Homman nimi oli totuttuun tapaan ”More booze, more sex!”, ja hauskaa näytti olevan niin lavalla kuin sen edessäkin. Lopussa tietty käskettiin kaikkia painumaan v*ttuun. Noudatin käskyä, mutta jonkinlaisella viiveellä.

Ilman sen kummempia järjestyshäiriöitä saatiin nämä peeteehooseet kahlattua läpi, vaikka riski nahistelulle yhdessä vaiheessa olikin olemassa. Karhuja ei näkynyt, ellei sitten aivan välttämättä halua kuvailla joitakin tapahtuman osanottajia näiden ruumiinrakenteen perusteella sellaisiksi. Arvioin myös kuunnelleeni Panteraa jukeboxin kautta näiden kahden illan aikana enemmän kuin useampaan vuoteen kotioloissa. Mukavat kekkerit siis oli!

Psyyke ja Silent Scream Montussa

Allekirjoittaneen huisi megabilepaukkumaissikeikkaviikonloppu käsitti kaksi lauantaita. Vasta toisella yrittämällä lauantai tuntui lauantailta. Lottokuponki jäi ostamatta, mutta kotona katselin ”Kahdeksan surmanluotia” -elokuvahirviön, ja sen aiheuttamia ahdistuksentunteita oli hyvä mennä purkamaan Monttuun. Toki minulla oli tekosyykin Monttuun lampsimiselle, ja se syy oli tällä kertaa post-punk –iltama. Post-punkkia tulikin sitten mahan täydeltä, kun jo DJ J69 soitti klassisinta post-punkkia.

Silent Scream edusti nuorempaa polvea, vaikka bändissä ei noviiseja soitakaan. Yhtye on jonkinlaisesta superbändi-statuksestaan huolimatta vielä jokseenkin tuntematon, ainakin post-punk –piirien ulkopuolella. Ainakin itse olen jättänyt bändiin tutustumisen väliin, vaikka syytä siihen olisi. Biisejä en tietenkään tunnistanut, joten siksi en saanut keikasta revittyä kaikkea mahdollista irti. Lauluvastuu pysyi pääosin Antti Lautalalla (ex-Varjo), mutta välistä Matthew Pallasojankin (ex-Suruaika) sai vetää aariaa. Soitto oli muillakin tavoin varmaa, joten kyllähän muiden bändien riveissä hankitun soittokokemuksen huomasi. Silent Scream oli ainakin itse tyytyväinen keikkaansa, varsinkin kun yleisökin oli ollut kiitettävästi mukana. Aluksi lavan edustalla ei ollut ketään, mutta melko nopeasti eräs nuorehko naisihminen tuli lavan eteen tanssimaan. Jonkinlaisella viiveellä tämä sai muitakin peikkoja mukaan, ja pian lavan edessä olikin joraamassa ihan kiitettävästi porukkaa.

Olin ilmeisesti liian sosiaalinen, kun deejiin soittamat taustaäänet jäivät vähemmälle huomiolle. Ehdin yhdelle tuttavallenikin kommentoida Mustan Paraatin soittamattomuutta, vaikka sitä oli siihen mennessä tullut jo kaksikin biisiä. Enpähän vain huomannut kumpaakaan. Ilta jatkui, kun lavalle asteli jo 80-luvulla lopullisesti kuopatun (?) Hexenhausin ohella ainoa oikea porilainen post-punk –bändi; Psyyke. Psyykeestä ei ole kuulunut 80-luvun jälkeen kuin vain satunnaisesti, eli kovin usein bändiä ei lavalla voi nähdä. Nyttemmin Psyyke on kuitenkin keikkaillut epätavallisen usein, sillä bändi on soittanut jopa parikin keikkaa kuluneen syksyn aikana. Harmillista, etten tuntenut tätäkään bändiä sen tarkemmin. Tutustumiseni ”Päästä eläin esiin” -levyynkin on jäänyt jokseenkin pintapuoliseksi, mutta hyvällä tatsilla tämäkin bändi veteli. Johtunee siitä, että bändin jätkistä osa soittaa aktiivisemmassa Wolfmen-kokoonpanossa.

Lavan edustalla porukkaa oli joraamassa sitten enemmän porukkaa. Erehdynköhän pahasti, jos veikkaan suurimman osan paikallaolijoista olleen nuoria Psyykeen ollessa ensimmäisen kerran aktiivinen 80-luvun puolivälin paikkeilla? Jengi näytti olevan sen verran fiiliksissä vanhan suosikkinsa keikan takia ja rakkauttakin näkyi olevan ilmassa. Ilmassa oli tosin hieman vihaakin, sillä lähestulkoon heti keikan jälkeen todistettiin käsirysy kahden naispuoleisen yleisön edustajan välillä. Eikös tänne pitänyt tulla pitämään hauskaa eikä haastamaan riitaa? Tappelun ohella tanssilattia lainehti hanatuotteista, ja suurin osa porukasta oli sitten aivan kunnolla muusissa. Turbokännejä veti yksi jos toinenkin, ihmeellisintä tilanteessa onkin se että jopa Anal Thunderin keikalla edellisiltana (eri) yleisö käyttäytyi siivommin. Väistämättähän sitä näki flashbackeja aiemmin päivällä katsomastaan elokuvasta.

Porilaiset varmaan antavat minulle klassisen ”terva ja höyhenet” -käsittelyn, jos sanon Silent Screamin vetäneen paremmin. Toki Psyykeenkään setistä ei valittamista löydy, mutta Silent Scream upposi meikäläiseen illan pääbändiä paremmin. Pitääpä tutustua bändiin jossain välissä tarkemmin. Kolmen peräkkäisen keikkaillan jäljiltä luulisi väsyttäneen, mutta allekirjoittaneella riitti virtaa vielä vaikka mihin. Kolmen keikan bileviikonloppu päättyi joskus sunnuntai-aamuyöllä runojen lukemiseen. Tämmöistä tällä kertaa.

[flickrfeed photoset=72157625509319226 username=piparnakkeli]

Hutunkeittoa porilaisittain – Jätkäjätkät Bar Kinossa

Allekirjoittaneen viikonloppu alkoi aikaisin, kun hip hop/reggae/humppa/mikälie –bändi Jätkäjätkät saapui jälleen konsertoimaan Poriin. Asan, Puppa J:n, Joska Josafatin ja kuuden muun jätkän tähdittämä tukkijätkäpoppoo on esiintynyt Porissa ainakin kahdesti tätä tapausta ennen. Molemmat keikat jäivät minulta väliin ties mistä syistä, mutta nyt en keksinyt huonojakaan tekosyitä jäädä kotiin.

Keikkapaikkana toiminut Bar Kino on normaalisti porilaisten teinien ykkösmesta viikonloppuisin jota sinänsä ihmettelen, juomatkaan kun eivät ole kovin edullisia. Pisteitä pitää Kinolle kumminkin antaa porilaisen keikkaelämän värittämisestä, sillä tämä tuo kotimaisia eturivin laatuartisteja Poriin konsertoimaan. Ja siinä onkin oikeastaan jo toinen syy, minkä takia en Kinossa käy kovin usein. Olen käynyt Bar Kinossa tasan kerran aiemmin, ja vain siksi että siellä sattuivat esiintymään TV Smith ja Appendix. Kumpikaan ei tosin ole ns. ”eturivin artisti”, toinen ei ole edes kotimainen eikä kumpikaan taida täyttää Kinon vakioasiakkaan asettamia laatukriteerejä.

Kinoa siis suosivat teinit, ja sen kyllä huomasi. Vaikka paikalle oli tullut kaikenlaisia ja –ikäisiä musadiggareita, tunsin silti oloni vanhaksi. Tämä sekalainen lauma oli jätkien esityksestä pähkinöinä ja täysillä mukana. ”Ykstoist ykstoist” on hauska levy, mutta livenä Jätkäjätkät tuntuu toimivan paremmin. Karismaattiset esiintyjät toivat biiseihin uutta virtaa, sekopäisyyttä ja lämpöä. Kommareita tosin jäi pois, mitä pidän erittäin harmillisena. Eivät jäpikät tosin soittaneet Vääksy-piiloraitaakaan, mikä on sekin oikea harmi. Molemmat kappaleet olisivat puolustaneet paikkaansa bändin keikkasetissä, josta ei hassuttelua ja pelleilyä nytkään puuttunut. Hyviä biisejä tuli kuitenkin tuutin täydeltä, joten parin obskuurimman kappaleen puuttumista ei edes huomannut kuin vasta jälkeenpäin.

Asan kappaleita soitettiin ainakin neljä: Leijonaa metsästän, Sanat ei tehnyt tätä laulua, Monimuotosii ja Suomi prkl. Saattoivatpa tuolla vielä tuossa järjestyksessäkin, ellen väärin muista. Biisit eivät kuitenkaan tulleet pötkössä, vaan niitä oli ripoteltu sinne tänne pitkin setin loppupuoliskoa. Suomi prkl toimi vähän heikosti eikä alkuperäinen biitti taipunut Jätkäjätkä-sovitukseksi kivuttomasti, mutta railakas Leijonaa metsästän sulautui täydellisesti jätkien muiden rallattelulaulujen joukkoon.

Radiota kuuntelemattomuuteni näytti jälleen kerran kyntensä, kun illan viimeisenä hitaana soitettiin Joku saa tietää, joka on tiettävästi radiosoittoa saanut. Porukka lauloi mukana ihan fiiliksissä, vaikken edes tiennyt biisin nousseen hitiksi. No, eihän kosminen tasapaino järky, jos en tuollaista asiaa tiedä. Omat fiilikseni olivat keikan takia toki myös korkealla, jolloin tunsin itseni tasapainoiseksi ihmiseksi. Hip hip, ja kotiin nukkumaan!

[flickrfeed photoset=72157625358864685 username=piparnakkeli]