Avainsana-arkisto: Pojat

Puntala-rock 2010, perjantai

Oli taas se aika vuodesta, kun oli aika matkustaa Pirkanmaan luonnonkauniiseen maalaismaisemaan. Lempäälään mentiin tänäkin vuonna intoa puhkuen, vaikka bänditarjonta hieman jäikin edellisestä vuodesta jälkeen. Liikkeelle lähdettiin totta kai ajoissa, ja kun autonkin sai jätettyä melkein bajamajan viereen, niin päivä tuntui jo lähes täydelliseltä!

Kekkerit alkoivatkin vielä erityisen hyvällä bändillä. Kaikkien crustien lempibändi No Shame joutui olemaan epäkiitollisen tehtävän edessä ja aloittamaan Puntalan. Tosin bändin häpeämättömän aikaisen soittoajan ymmärtää, koska No Shamen oli määrä esiintyä vielä saman illan aikana Turussa, missä oli todistajanlausuntojen mukaan myös hyvä meininki päällä. En luopunut paikastani auringossa ruotsalaisen Aggrenationin aikana, paitsi siksi aikaa kun kävin myyntikojussa. Aggrenationin crusti ei ainakaan sillä erää meikäläiseen uponnut, joten kovin aktiivisesti en keikkaakaan jaksanut seurata. Tämän vuoden Puntalan crustit tosin melkein olivatkin sitten siinä. Aiempina vuosina on kuultu valituksia siitä, miten crustia on ollut liikaa, mutta nyt sitä oli sitten liian vähän? Tässä vaiheessa perse alkoi kuitenkin istuskelusta puutumaan, joten lähdin jaloittelemaan ja katselemaan pikkulavalla meuhkannutta Osasto 11:tä. Itselleni yhtye oli täysin tuntematon, joten siltä pohjalta oli hyvä mennä katsomaan mikä on homman nimi. Eipä siinä, ihan hyviltä nuo lyhyet purkaukset kuulostivat ja kertoihan yksi biisi Hannu Karposta. Bändin seiskatuumaistakin oli kuulemma kaupusteltu, mutta itseltäni se livahti kokonaan silmien ohi.

Osasto 11 oli hädin tuskin ehtinyt lopettaa, kun Pertti Kurikan Nimipäivät ilmoitti olemassaolostaan päälavalla. En ollut hetkeen vilkaissut päälavan suuntaan, joten hieman yllätyin niiden uteliaiden päiden määrästä, joita oli päälavan edustalle ilmaantunut ja epämääräisen aikayksikön kuluttua olin siellä itsekin. Tämä bändihän todistaa sen väitteen, jonka mukaan punk kuuluu kaikille. Bändin tie soittamaan ensimmäistä keikkaansa Puntalassa ei ole todellakaan ollut sieltä helpoimmasta päästä. Pertti Kurikka & kumppanit eivät ehkä veistele mitään peruspunkeroa kummallisempaa musiikkia, mutta propseja pitää antaa bändin asenteesta ja suorapuheisuudesta niin politiikkaa kuin bändiään itseäänkin kohtaan. Kaikelle täydellisyyden tavoittelulle ja hyssyttelylle Pertti Kurikan Nimipäivät on suora keskisormen väläytys. Kameramiehen – joka viihtyi lavalla kuin olisi ollut bändin viides jäsen – lisäksi lavalla näkyi heilumassa myös Karanteeni-Hate.

Nimipäiväkekkereiden jälkeen oli hyvä mennä taas pikkulavalle katsomaan, mitä siellä tapahtuisi seuraavaksi. Olin kuullut aiemmin kehuja Bad Jesus Experiencestä, mutta enpä ollut edes bändin MySpace-sivua tsekannut, joten jäi tutustuminen tähän keikkaan. Ätäkkää menoa, ja varsinkin naislaulajalla oli maanista lavakarismaa. Olen tosin kuullut sellaisiakin kommentteja, että BJE olisi hyvä bändi nimenomaan livenä, mutta enpä ota väitteen todenmukaisuuteen sen paremmin kantaa. Tiukka keikkahan se oli, mutta hupi loppui taas liian nopeasti. Seuraavat bändit – eli Aortaortan ja Backlashin – jätin sen suuremmitta huomioitta kun piti seikkailla taas ympäri aluetta. Aortaorta veti kuitenkin ainakin yhtä hyvin kuin Töminässä kahta viikkoa aikaisemmin.

Jos perinteisen punkin puuttumisesta oli tullut edellisten vuosien osalta valitusta, niin sille oli tänä vuonna vähemmän aihetta. Erityisesti ramopunkkia oli tämän vuoden Puntalassa normaalia enemmän, ja ensimmäinen alan bändi olikin perjantaina esiintynyt pitkän linjan yhtye Pojat. Bändiä katseli mielellään hetken aikaa, mutta siinä viidennen biisin tienoilla itseäni alkoi hieman väsyttämään. Asiaa ei lainkaan helpottanut se, että Poikien rempseä ramopunk oli kuin laksatiivia Esterin vesilasissa. Moisen mikstuuran juomisen seuraukset jo arvaakin, eli tämäkin Puntala vietettiin osittain sateessa. Voi pojat! Tässä vaiheessa käppäilin alueen ulkopuolelle sateensuojaan, jossa kyhjötin seurueeni kanssa seuraavat bändit, jotka olivat ruotsalainen Dodenskaden sekä Kylmä Sota. Ensimmäisen kohdalla en tiennyt lainkaan, mitä menetin tai jätin menettämättä, mutta Kylmän Sodan missaaminen harmitti hieman. Onneksi ei ollut kuitenkaan mikään ”Once in a lifetime” –keikka kyseessä.

Juggling Jugularsien aikana oli pakko ryhdistäytyä ja marssia takaisin alueelle sateesta huolimatta. Onneksi tein niin, koska hemmetin hyvän keikan olisin muuten skipannut. Tarjalla näkyi olevan niskatuki, mutta sepä ei menoa lainkaan haitannut vaan rouva laittoi kaikkensa peliin. Hauskaa pidettiin niin lavalla kuin sen ulkopuolellakin, vaikka sateenvarjo tuli tässä vaiheessa todettua parhaimmaksi keksinnöksi sitten musiikin vinyylille prässäämisen.

Infämen olin tsekannut jo edellisenä iltana. Koska Hämeenlinnan Suisto-klubilla bändi oli ollut kovassa vedossa, oletin ettei Infämen meno olisi ainakaan siitä laantunut. Eikä se ollutkaan, hyvä keikka oli tämäkin. Tai ainakin itse olin tuosta hardcoren ja melodisuuden ristisiitoksesta ihan pähkinöinä. Robertinho – tuo Terveitä Käsiä palvova mahtisonni  – oli edelleen parasta mitä Infämellä oli tarjota, mutta eivätpä hyvät biisitkään kokemusta laimentaneet. Espanja toimii hyvin laulukielenä, mutta joidenkin hoilausköörien toimivuudesta en ole ihan samaa mieltä. Infämen jälkeen tuli melkein suorin tein painuttua autoon nukkumaan. Siitä auton vieressä olleesta bajamajasta ei sitten ollutkaan enää niin kauheasti iloa, sillä jotkut oman elämänsä sankarit olivat keksineet keikata sen nurin. Pitihän se arvata.

Eri esittäjiä – 1-2-3-4

”Yy kaa koo nee!!!” Punkrokkari ei pidemmälle osaa laskea, eikä tarvikkaan. Maailman pienimmäksi levy-yhtiöksi itseään kutsuva Woimasointu on julkaissut 16 punkkappaletta. Punaisena lankana toiminnee idea, jonka tarkoitus on niputtaa suomalaisia (ja suomenkielisiä) ns. ramopunk-bändejä. Suomen ”Ramopunk-skene” voi hyvin, ainakin jos tämän kokoelman takakantta katselee eli listaa bändeistä, joita onkin monen monta. Omaan musiikkikäyttäytymiseen Ramones ei ole suoranaisesti kovin vahvasti vaikuttanut, eli en ole lukenut neljää kirjaa ja kuunnellut bändin koko tuotantoa läpi kymmeneen kertaan. Lähden puhtaalta pöydältä vailla ennakkoasenteita. Ja sehän piristävää, vai mitä?

Reilu 35 minuuttia poppunkkia Suomesta, joista yli puolet on aiemminjulkaisematonta materiaalia. Retkibanaani aloittaa ”Vedän vaan” -biisillä, joka sopii enemmän kuin mainiosti aloitukseksi. Tuskin valinta ihan olisi voinut enempää nappiin osua. Oli laskelmoitua tai ei. Häiriköt vetää poikittaisella selkään hyvillä riffeillä ja käskee samalla menemään vaihtoon. Luonteri Surf iloitteilee ”Surfpunkpopilla”, mutta Pojat kiroaa Sheenan kappaleella ”Saatanan Sheena”, jonka on sanoittanut dekkarikirjailija Leena Lehtolainen (mm. Maria Kallio). Rantavahdit tarjoilee levyn parasta antia ”Vantaanjoen rantaa” -biisillä. Problems esittää seesteisen, mutta kitaravoittoisen kappaleen ”Haaveilla vain tähtiin”. Kokemus kuuluu. Himanes kaipailee kadotettujen katseiden perään biisillä ”Kuka sä oot?”. Jotenkin tuttu tarina… Rehtoreiden ”Punkrock” on svengaavaa tavaraa. Kimmo Liskomäen Pitkät Kalsarit hehkuttaa, kun sankari pelastaa maailman. Sitten tulee levyn pitkäkestoisin yhtenäinen notkahdus neljän bändin voimin.

Iskuryhmä ei ole parhaassa iskussaan ja kertosäkeessä huudetaan että ”Mä haluun suuut”. Kyllä se suomenkieli on veikeä. Taistelukala esittää verrattain tylsän ja junnaavaan kappaleen ”Pimeydestä valoon”. kun Iskuryhmä halusi suut, Punkkani toivotetaan ”Juu-juu-juurihoitoon”. Juu-juu -hokema toimii kylläkin ihan letkeänä yksityiskohtana, muuten ponneton kappale. Kretiinit hätäilee imelän positiivisessa ”Jippijaijee” vetäisyssä.

Pienoisen suvantovaiheen jälkeen vuorossa kaikkien tuntema Klamydia biisillään ”Promillepuheluita”, jolla lämmitellään kohta julkaistavaa uutta levyä. Klamydian musiikillisesta annista en ole juurikaan pitänyt, josta osittainen kiitos niille tuhansille junteille, jotka bändiä jaksaa hehkuttaa. Tässä tapauksessa päästään jo neutraaleille lukemille. Debbien ”Surffilautalla Tallinnaan” on bändin ensimmäinen julkaistu biisi, mutta kovin valmiilta homma vaikuttaa. Tosin soittajat ovat jo ehtineet muhia monessakin sopassa ennen Debbietä. Miika ja Heko vetäisee lopuksi akustisen ”Luurankoja kaapissa”, joka ei saavuta sitä henkistä tilaa, jota on luultavasti haettu takaa. Luurangoista huolimatta, kappale ei jää kummittelemaan eli juurikaan säväytä suuntaan eikä toiseen.

Levyn ja koko ”genren” yhtenä ongelmana näkisin laulajien varsin köyhän ja hengettömän ulosannin. Klamydian Vesku vanhana konkarina näyttää mallia. Vaikken ole liiemmin bändin musiikista koskaan pitänytkään (eikä muutosta ole näkyvissä), Veskun äänessä on aina ollut jotain vittumaista auktoriteetin tuntua, jonka erottaa esimerkiksi tämän levyn muiden solistien joukosta. Debbie erottuu tietenkin levyn ainoana naisvokalistina. Myös Problems ja Rantavahdit esiintyvät edukseen onnistuneen tulkinnan avittavana. Suurin ongelma liittyy siis karismaan tai siis sen puutteeseen. Se johtaa siihen että liiallinen lällyttely alkaa rasittamaan pitkässä juoksussa. Välillä tulee mieleen lastenorkesterit Frööbelin Palikat ja se kenguruorkesteri. Ei siinä sinänäsä mitään pahaa, sillä kokonaisuutenahan levy edustaa rentoutta ja pientä pilkettä silmäkulmassa ja positiivista lapsenmielisyyttä. Tähän joukkoon laskettaneen etenkin Kimmo Liskomäen Pitkät Kalsarit, Kretiinit sekä Debbie, joka jaksaa oudolla tavalla kiinnostaa tuon yhden biisin verran.

Rento tuotos, jonka äärellä viihtyy hetken, mutta silti ristiriitaiset fiilikset levystä jää, ja ainakin omaan korvaan kovin epätasainen rypäs. Ja kuten jokaisissa yhden asian liikkeissä, vaarana on tietynlainen ahdas lokeroiminen eli sortuminen liialliseen ehdottomuuteen. Lokerointia en sinänsä vastusta, jos osaa antaa tilaa muillekin mielipiteille. Joka tapauksessa oli levystä mieltä mitä tahansa, kokoelman merkitystä Suomen ramopunkbändien esiin marssittamisessa ei voida kiistää. Siitä nostan hattua. Sitten odotellaankin mahdollista kakkososaa…

Converse-kerho

Ramones on eräs kovimpia bändejä koskaan ja kun Converse-kerho -niminen tapahtuma antoi oivan tilaisuuden kuunnella Ramo-henkisiä orkestereita, oli tilaisuuteen tietysti tartuttava. Lisäksi Tampere tarjoaa maalaispojalle muitakin virikkeitä: oivat levykaupat, Dr. Pepperin, falafelit ja museoita.

(Mikäli vain keikkaraportti kiinnostaa, suosittelen hyppäämään seuraavan kahden kappaleen yli, sillä se ei liity lainkaan itse musiikkitapahtumaan!)

Vaikkakin säätiedoissa uhattu myrsky hieman takaraivossa jännittikin, saavuimme minä ja tyttöystäväni Oona Tampereelle jo ennen puolta päivää. Ensimmäinen kohteemme oli jääkiekkomuseo, jota ei korttelirallista huolimatta meinannut löytyä. Onneksi Tampere on mukava kaupunki ja kysyvälle vastataan, joten paikallisten avulla museokin löytyi oikeustalon vierestä. Samaisen oikeustalon pihassa tulikin kertaalleen etsintöjen aikana pyörähdettyä… Saitana huomasin ilokseni, että parkkipaikka olikin maksuton!

Itse museoon oli maksu opiskelijoilta vaivaisen euron, ja samaan hintaan tulikin kaikki paitsi yksi näyttely kaupan päälle. Vakio-näyttelyiden (eli jääkiekon, hämäläisten historian ja kenkä-museon) lisäksi oli katseltavana mm. vanhoja moottoripyöriä sekä valokuvia asunnoista, jossa yksinäiset ihmiset olivat kuolleet. Kannattaapi katsastaa, jos Mansessa surffailee.

Jahka kaupoissa oli käyty, falafelit syöty ja Dr.Pepperiin investoitu, olikin päätapahtuman eli Converse-kerhon aika. Koska seurueemme oli kasvanut kahdella ja ikäjakaumamme oli kaksi < 18 ja kaksi > 18 pääsimme sisälle perhelipulla. Lipun hintaan sisältyi myös komea rintanappi aitoon Ramones-henkeen. Paikkana Klubi oli varsin mukava baari, jossa ainoana miinuksena ovat melko ison lavan edessä sijaitsevat pylväät. Woimasointu oli paikalla merchandicoimassa, joten toki sinnekin piti muutama ropo investoida.

Tapahtuman juontamisen hoitivat Heko Luumäki ja joku toinen Ramo-punk -orkesterissa soittava henkilö, jonka nimen varhaisdementikkona jo olen unohtanut. Hauskoja velikultia silti molemmat.

Ensimmäisenä lavalle asteli esittelyn siivittelemänä minulle täysin ennaltatuntematon (toki nimen näin keikkamainoksissa) Kimmo Liskomäen Pitkät Kalsarit. Toivon mukaan en järkytä ketään kovin pahasti kertomalla, että orkesteri soitti punkrockia vahvassa Ramones-hengessä. Laulut edustivat sitä popimpaa osastoa Ramones-linjasta, mutta kovasti silti tykkäsin. Sanoitukset kutkuttelivat huumorintajuani varsin onnistuneesti ja kun kerran soittokin kulki niin kelpasihan sitä nauttia suu messingillä hyvästä menosta. Silti epäilen, että KLPK:ita tuskin tulisi kotokuuntelussa juurikaan harrastettua. Näinollen myös tuore julkaisu Liskonelämää EP jäi distroon. Rekvisiittaan kuuluivat muuten parikymmentä paria miesten alushousuja sekä jääkiekkopaita eli meininki kohdallaan.

Lyhyen tauon jälkeen oli vuorossa Häiriköt. Kyyninen kriitikko yllätettiin toistamiseen energisellä ja rempseällä punkrockilla (Ramones-hengessä). Kuten jo esitelyssä Heko totesi, biisinvaihdot todella olivat nopeita. Kuten myös itse biisitkin, joista päälimmäisenä mieleen jäivät laulut Iskee Kuin Miljoona Volttia (se Korkkari-aiheinen, ehkä muistan nimen väärin) Magnum 44, Joey ja DeeDee, Me Halutaan Radioon sekä Häiriköiden setin paras biisi Perjantai 13. Hienoiset kuulopuheisiin perustuvat ennakkoluuloni bändiä kohtaan jyrättiin täysin.

Ennen Poikia (tai ennen Luonteri Surfia, muisti pätkii taas) juontajaparivaljakko esitti hauskan esityksen underground-musiikkigenrejen kolmesta edustajasta eli Ramo-punkista, hopparista ja hevarista. Tällaisia väliesityksiä olisi mukava katsoa muillakin keikoilla, etenkin jos hauskuutustaso on yhtä korkea.

Ja sitten Pojat! Muistaakseni olin kuullut Poikia joskus ala-asteella, enkä silloin juuri pitänyt. Vuosien saatossa makukin on ilmeisesti muuttunut parempaan suuntaan, sillä nyt maittoi ja kovasti! Pelkäksi Ramo-punkiksi leimaaminen ei tee oikeutta Pojille, sillä itse aistin sävyjä vanhasta enkku-punkista ja erään kappaleen aikana mieleeni tuli The Jam. Syntikka toi loistavasti lisäväriä perinteiseen punkrokkiin, ja Pojat pitää ehdottomasti ottaa myös kotikuunteluun. Sydäntä lämmitti myös muiden kuuntelijoiden onnelliset ilmeet muun muassa kappaleen Mä Uskon Meihin aikana. Kitara-laulajanahan Pojissa toimii legendaarisen Ypö-5:den Miika Söderholm. Asia pitää mainita siksi, että Ypö-5 on eräs hienoimmista suomalaisista punk-bändeistä. Tämän illan paras bändi oli Pojat, ja keikan jälkeen he saivat allekirjoittaneesta yhden kannatajan lisää.

Illan päätti Luonteri Surf. Surfin olin joskus nähnyt Jyrkissä, ja silloin pidin kuulemastani. Eikä meininki nytkään huonolta kuulostanut, vaan varsin mukavalta ramopunkpopilta. En tästä kuitenkaan suurempia säväreitäkään saannut, vaikkakin urut toivat persoonallisuutta soitantaan.

Kun keikka oli ohi, sai illan nuorin katsoja artistien nimikirjoituksilla varustetun keikka-julisteen ja Converse-kerho paidan. Voittaja oli neljävuotias tyttö, ja nähdessäni tytön ilmeen tämän saatua palkintonsa lisäsi se myös itseni jo ennestään onnelista olotilaa.

Converse-kerho oli erittäin hieno tapa aloittaa vuosi 2005. Kaikki olivat tulleet pitämään hauskaa ja olivat iloisella mielellä paikalla. Myös kaikki bändit ylittivät odotukseni. Vaikka luulin, etten juuri pitäisi ramo-punkista muiden kuin Ramonesin esittämänä, tämäkin asia tuli todistettua vääräksi ainakin hyvien Ramo-punk-bändien osalta. Harvoin on illan esiintyjäkaarti niin sympaattista kuin tällä keikalla. Kaiken kaikkiaan erinomainen ilta, jolta lähdimme hymyssä suin kohti Keski-Suomea. Converse-kerhon jälkeen maailma ei enää tuntunut niin pahalta paikalta.