Avainsana-arkisto: Poison

Kuuletko Cthulhun kutsun?

Yhdysvaltalaisen kirjailijan, Cthulhu-mytologian ”isän” H.P. Lovecraftin syntymästä tulee tänään kuluneeksi 122 vuotta. Elämänsä aikana aliarvostettu mutta nykyisin laajalti tunnustettu kirjailija luetaan fantasia- ja kauhukirjallisuustyylisuuntien suurimpiin vaikuttajiin, innoittaen monia taiteen aloja elokuvasta kuvataiteeseen ja musiikkiin.

Lovecraftilla ja Cthulhu-mytologialla näyttäisi olleen suuri vaikutus erityisesti metallimusiikkiin, varmasti tekstien synkän ja karun tunnelman vuoksi. Metallimusiikki kuulostanee ainakin ulkopuolisen korvaan kovin lovecraftmaiselta; loppujen lopuksi kaikki hyvä maailmassa kuolee, eikä toivoa pelastumiselsta ole. Tulkintoja on moneen lähtöön, mutta varsinkin kotimainen funeral doom -pioneeri Thergothon onnistui tallentamaan epätoivoisen ja synkän tunnelman harvinaislaatuisen onnistuneesti.

Metallica – The Call of Ktulu

Eittämättä yksi tunnetuimmista, mutta myös parhaista Cthulhu-biiseistä. Lovecraftiin bändin tutustutti Cliff Burton, ja niitä vaikutteita on kuultu vielä kauan Cliffin kuoleman jälkeenkin.

Death Breath – Cthulhu Fhtagn

Hieman erilainen instrumentaalitulkinta aiheesta. Joku voisi luulla kappaleen nimeä Monty Python -sketsiksi?!

Sentenced – Beyond the Wall of Sleep

Lovecraftin novelliin pohjautuva kappale ”North from Here” -albumilta, joka edustaa Sentencedin kulta-aikoja. Beyond the Wall of Sleep -aiheisia kappaleita löytyy myös mm. Black Sabbathilta (”Behind the Wall of Sleep”) ja Ragelta, mutta mahdollisuuksien mukaan suositaan tietenkin aina suomalaista.

Thergothon – Evoken

Funeral doomin pioneerien ”Fhtagn nagh Yog-Sothoth” -demolta löytyy mm. Evoken-kipale. Yhtyeessä soitti rumpuja PMMP:n hovisäveltäjä Jori Sjöroos.

Poison – Yog-Sothoth

Tätä Poisonia ei pidä sekoittaa Bret Michaelsin tukkasirkukseen. Tämä Poison perustettiin Saksassa vuonna 1982 ja julkaisi olemassaolonsa aikana ainoastaan läjän demoja. Siis trve cthvlhv metal!

[spotify uri=spotify:user:lammaszine:playlist:36iQVxifchrcGbF4F2qKq5 style=none]

Mitä isompi tukka, sitä suurempi… – 80-luvun hulppeimmat hiusmetallibändit

Bon Jovi on niitä harvoja stadionluokan yhtyeitä, jotka selvisivät hengissä 80-luvusta ilman sen suurempia kolhuja. Sittemmin kuontaloaan hieman siistineellä tyttöjen päiväunien kohteena olleella Bonkkarilla on oma kimalteinen menneisyytensä. Mutta itse asiassa Bon Jovi oli melko kesy ja kiltti ilmestys joihinkin vuosikymmenen huikeimpiin suorituksiin verrattuna. Lammas kokosi vuosikymmenen tukkametallin suurimmat ja merkittävimmät tekijät yhteen, noin ikään kuin muistin virkistämiseksi. Osa näistä kammotuksista on jo unohdettu, mutta pari dinosaurusta elää edelleen samoilla lavoilla kuin Bon Jovikin.

Jump! Viimeistään ”1984”-menestyslevyllään jo 70-luvulla perustettu Van Halen nousi stadionkastiin ja alkoi vetää hillittömiä areenakeikkoja. Keulilla toikkaroi liian tiukkoja trikoita suosiva David ”Diamond-Dave” Lee Roth, joka otti lavan kuin lavan haltuunsa, mikäli Van Halen sai mitä raiderissaan halusi (eli ei ainakaan ruskeita M&M-nameja). Suuria lavoja kierteli myös Whitesnake, josta kasvoi suurempi nimi kuin Deep Purplesta, ainakin hetkellisesti. Suunnilleen jokainen glam metal -bändi halusi päästä samoihin sfääreihin näiden pioneerien kanssa.

http://www.youtube.com/watch?v=wlq0lYB3iSM

Myös Kiss oli vahvasti glam-touhuissa mukana. Maskeista luopunut kvartetti oli jo 70-luvulla suurikin vaikuttaja, ja sillä meni vahvasti myös 80-luvulla vaikka yhtyeen uskottavuus oli ollut toistuvasti vaakalaudalla. Sen sijaan ex-kitaristi Vinnie Vincentillä ei mennyt kovin vahvasti Vinnie Vincent Invasion -bändinsä kanssa edes 80-luvulla, eikä taatusti mene nytkään.

Mötley Crüeta pidetään tukkahevitouhujen kantaisänä, vaikka sekin tiettävästi lainaili enemmän tai vähemmän New York Dollsilta ja Hanoi Rocksilta. Kakkoslevylleen ”Shout at the Devil” mennessä yhtye oli omaksunut Mad Max -henkisen barbaari-imagon, jolloin erotomaanit meikkasivat näyttääkseen hurjilta. Sittemmin hemmot alkoivat suosia tyttömäistä olemusta ja siitähän se sirkus vasta alkoikin.

Poisonilta jäi Mad Max-vaihe kokonaan pois, joten se siirtyi suoraan Barbie-imagoon. Ja veti hommat aivan uudelle levelille. Jos minun kissani toisi nämä jätkät sisälle, saisi katinrontti oitis huutia. Poison oli ja on inhottu bändi, mutta överiksi vedetystä tyttöimagostaan huolimatta Brett Michaels ja kumppanit saivat enemmän pesää kuin tämän vastustaja-armeijan jäsenet yhteensä.

Long Islandin mollamaijapoppoo eli Twisted Sister teki kuolemattomia heviklassikoita, vaikka bändiä ei ole imagonsa vuoksi aina otettukaan vakavasti. Dee Snider oli ruma mies, eikä mies meikannut näyttääkseen yhtään siistimmältä. Päinvastoin, Sniderin imago pelotti pieniä lapsia ja näiden vanhempia. Tiukkapipoiset opettajat ja vanhemmat saivat bändin videoissa kuonoonsa, ja sittemmin Twisted Sister joutui W.A.S.P.:n ohella PMRC:n silmätikuiksi.

Niin, W.A.S.P. teki myös tolkuttoman kovia levyjä ja eivätkä vanhemmat erityisesti pitäneet Blackie Lawlessin ulkonäöstä, jonka kruunasi haaruksissa killuva, kipinöitä syöksevä sirkkelinterä. Alice Cooperin oppipojat kerjäsivät senkkaa nokastaan paitsi lavashow’llaan, myös sellaisellakin klassikolla kuin Animal (I Fuck Like a Beast).

Jokseenkin päinvastaista sanomaa julisti Stryper, kristillinen glam metal-bändi. Stryper julisti yläkerran sanomaa ja vei hommansa niinkin pitkälle, että heitteli jopa Raamattuja yleisönsä niskaan. Yhtyeen show oli vahvasti liioiteltu, ja siihen kuului perusvaloshown lisäksi pyöriviä rumpustandeja. Mustat ja keltaiset raidat olivat Stryperille yhtä tärkeitä kuin kristillinen sanoma.

X Japan oli glamtouhuista ulkona jo soittaessaan speed metal -pohjaista musiikkia, mutta se oli luomassa hyvin paljon ulkoista olemusta korostavaa visual kei -liikettä, joka on vielä nykyäänkin monen J-bändin ohjenuorana. Yhtye nousi maansa suosituimmaksi orkesteriksi, möi hillittömästi levyjä ja aiheutti massahurmosta. Kovinkaan monella länsimaalaisella ei ollut päässään metrin korkuista irokeesiä tai tukkamallien jumalia; vesitornia ja vapaudenpatsasta.

Usein unohtuu, että groove metal-pioneeri Panteralla oli myös mailansa glam-sopassa. Jo alkuaikoinaan ihan päteviä biisejä tehnyt texasilaisryhmä julkaisi ”Metal Magicin” kaltaisia kulttilevyjä, jotka Diamond Darrell ja Rexx Rocker -nimillä esiintyneet punaniskat ovat halunneet unohtaa löydettyään oman kutsumuksensa 90-luvun alussa.

Jos pitää nimetä se bändi, joka vei kaiken niin over the top kuin mahdollista. niin voiton vie ehdottomasti Nitro. Bändi vei kaiken kukkoilun ja koreilun äärimmilleen, että samassa rytäkässä se unohti tehdä hyvät biisit. Freight Trainin musavideo on jo kulttikamaa, onhan siinä sekä Jim Gilletten ylikorkeaa kimitystä että Michael Angelo Bation nelikaulaisella kitaralla vetämä tilulilusoolo!

http://www.youtube.com/watch?v=fgDZAYBfKrg

Varsinkin kun kaikki ennätykset rikkonutta Nitroa ajatellaan, on hyvä ettei 80-luku jatkunut ikuisesti. Suosio hiipui omia aikojaan ja bändit tekivät yhä paskempia levyjä, mutta monet näistä sankareista syyttävät edelleen yhtä kuollutta grungea bileidensä pilaamisesta. Moni bändi on palannut, mutta hillitymmällä imagolla. Paitsi ehkä Steel Panther. Eiväthän toki aikakauden tukkabändit näihin rajoittaneet, vaan stadioneita vetivät täyteen myös Cinderella, Scorpions (!), Ratt, Keel ja Europe, vain muutamia mainitakseni. Ja Suomessa Tarot suosi suuria hiuksia ja vahvistinpinoja. Mutta sitä 80-luvun meininki oli muutenkin, eikä se rajoittunut pelkästään hevibändeihin. Ainakin hiuslakkakauppiaat muistelevat 80-lukua kaiholla.