Avainsana-arkisto: Part Time Killer

Part Time Killer – Dead And Gone

Part Time Killer on tyypillinen suomalaisbändi sieltä epätyypillisimmästä päästä. Kynttilä pidetään vakan alla, vaikka näillä hittimelodioilla olisi aihetta suurempaankin meuhkaamiseen, jos vaikka otetaan vertailukohdaksi monet muut heppoisimmin perustein taaloja tahkoavat skeittipunkbändit. Epätyypillinen siinä mielessä, että julkaisuja ja kiertueita ympäri Eurooppaa tehdään kiitettävällä tahdilla. Tällä kertaa liikkeelepanevana tekijänä on toiminut kaksi muusikkoveljeä poisvienyt traaginen onnettomuus viime helmikuussa. Tuloksena on kolme uutta kappaletta ja pari akustista vetoa.

”Dead And Gone” on Part Time Killeriä omimmillaan räväköine kitaroineen ja tarttuvine melodioineen. Ahkerana julkaisijan tunnettu bändi ei paljoa jäänyt jahkailemaan tai miettimään levyn julkaisun tarpeellisuutta (kokopitkä ilmestyi aikaisemmin viime vuonna), ”Dead And Gone” piti yksinkertaisesti tehdä, musiikki kun on muusikoille usein se paras (ja ainoa?) tapa tuskan ja menetyksen käsittelemiseksi.

Vaikkei musiikillisesti nousisikaan avainasemaan yhtyeen uraa ajatellessa, ”Dead And Gone” on edellämainituista lähtökohdista ajatellen sykähdyttävä teos, ainakin niille ketä levyn sanoma koskettaa vähän syvemmällä tasolla. Tässä mielessä levyä on turha arvottaa perinteisillä asteikoilla, sen arvo on meidän jokaisen sydämmessä. ”I sing this song to ease the pain / The world will never be the same / You are dearly missed and never forgotten.”

Metalliaurinko 8

Metalliauringon järjestäminen ei ollut tänä vuonna erityisen helppoa puuhaa järjestäjille. Harjavallan koulurannalla saatiin kuitenkin kuunnella hardcorea ja hieman melodisempaakin punkkia, vaikka lopulta alueella ei ollutkaan edes ruokakojua ja molemmat ulkomaanvahvistukset (Cold Existence ja In Blood We Trust) tipahtivat ohjelmasta pois. No, itse en kokenut henkilökohtaisesti mitään menettäneeni ulkomaalaisbändien jäätyä väliin, vaikka noin kuriositeetteina ne olisi voinut katsastaakin. Festivaalikokemus oli hemmetin hyvä ilmankin.

Koko aamupäivän Venomin nykytuotantoa (pattu mitä viskaa!) kuunneltuni matkasin taas Harhavaltaan. Hetken aikaa ehdin alueella vain hengailla ja särpiä virvokkeita, kun mölyäminen alkoi. Lappeenrantalainen 53 Stabwounds sai olla auringonpaisteisen päivän aloitusbändi. Keikka oli oikein hyvä ja Ulla hyvä vokalisti. Keikka herätti hieman ajatuksiakin; jäin miettimään naisten vähyyttä bändien keulilla, kun musiikki on vähänkin aggressiivisempaa. Ison lavan korkannut, ”Suomen New Yorkista” eli Raumalta lennähtänyt Last Weekend Mistake oli itselleni täysin uusi nimi. Tai kyllähän meitsi punkkia odotti, ja sitähän sieltä sitten tulikin. Ihan menevää meininkiähän raumalaiset esittivät, mitä nyt bändi näytti orvolta isolla lavalla kun vähäinen yleisökin seisoi lavasta melko kaukana. Nimi korvan taakse.

Become a Threat oli aikas kova. Joudun tunnustamaan, ettei alkusyksyllä julkaistu pitkäsoittolevy ole ollut järin aktiivisessa kuuntelussa, mutta livenä bändi moukaroi erityisen vakuuttavasti. Melodisempaa punkkia esittänyttä One Hidden Framea päädyin lähinnä seuraamaan kaljateltasta käsin, mutta End Beginsin keikka piti katsoa. Edellisen näkemisen ja tämän keikan välillä on julkaistu ”One Step Forward, A Lifetime Back” -levykin, ja se on soinut taloudessani useammin kuin BAT:n präiskäle.

No Second Thought puolestaan alkaa olemaan ilmeisesti jo jonkinlaisessa noususuhdanteessa. Porilaiskvartetti oli Ratfacen ohella ainoa bändi, joka elämöi koulurannassa viime vuonnakin. Nyt vaan bändi oli isommalla lavalla, mikä tosin tuntui hieman ylimitoitetulta. Ehkäpä NST olisi potkinut paremmin yleisöään lähempänä?  Enemyblood oli kovempi kuin Beartown Hardcorefesteillä. Onkohan kyse sitten kehittymisestä, mutta tällä bändillä groove tuntui olevan jyräävämpi kuin Metalliauringon muilla bändeillä. Enemyblood tarttui kuin hyttyset omiin kinttuihini, joten pitää olla varuillaan jos bändi jotain jossain vaiheessa julkaisee.

Jukka Kiesi kaljateltassa taitaa muodostua Metalliauringossa traditioksi, vaikkei tämä ole siellä tainnut soitella vielä kovinkaan montaa kertaa putkeen? Helppohan siinä on mukana laulaa ”väistä ko mie ryyppään” tai ”suomalaiset on arkoja narkkaamaan”. Itse tosin jätin laulamiset väliin, kun siinä olisi tullut kaikille paha mieli. En myöskään jäänyt seuraamaan koko settiä, mutta kuulin kauempaa että ainakin Irwin Goodmanin Ei tippa tapa tuli coverina. Sinänsä ironinen veto, kun Kiesin biiseissä tippa kyllä tappaa.

Ihme kyllä, tämä oli ihan ensimmäinen kerta kun näin Boltin lauteilla. Olen jotenkin onnistunut väistämään bändin keikat melko tehokkaasti, mutta olihan tämä nyt odotuksen arvoista. Varsinkin ”Behind Obstacles Lies the Truth” -levyn biisit olivat komeaa kuultavaa. Boltin jälkeen tulikin sitten vesisade, joka kasteli hämähäkit ja urpot. Sade ei tosin osunut kuin vain Jaakko & Jayn (eli suomalaisittain ”Jaska ja Jei”) ajaksi. Se olikin sitten ainoa bändi, jota en katsonut. Tai näin minä yhden biisin, kun tulin ihan setin loppuvaiheilla takaisin porttien sisäpuolelle. Part Time Killer tuli sentään tsekattua, vaikka uusi levy oli lähtenyt matkaani kauan etsimäni Rytmihäiriö/Chaosbreed-splitin kanssa vasta varttia ennen keikkaa.

Ratface taas oli oma itsensä. Viime vuoden raportissa ihmettelin yhtyeen sijoittamista pienelle lavalle, mutta se olikin perustellumpaa nyt kun seurasin touhuja lähempää. Eihän tuota saunakillazien touhuja voi kutsua oikein muuksi kuin välittömiksi? Bileet olivat noin yleisesti ottaen muutenkin jo hyvässä vauhdissa, jolloin Ratfacen keikka sijoittui juurikin oikeaan hetkeen. Aurinko laski ja yleisön kollektiivinen humalatila nousi. Ja kyllähän siellä taas kikkeli vilahti, vaikkakaan tällä kertaa se ei kuulunut yhdellekään bändiläiselle.

Ja tässä vaiheessa alkoi taas sataa, nimittäin Gambinaa. Rytmihäiriötä en ihan odottanut Metalliauringon pääesiintyjäksi, mutten valita. Ohjelmisto rakentui pääasiassa uudemmista biiseistä, kuten Aaveenpäästä. Kontrasti uuden ja vanhan tuotannon välillä on melkoinen, joten menoa tasapainottivat pari vanhempaakin biisiä. Perjantaina juostiin on kuultu nyky-Rytmiksen keikoilla muistaakseni aiemminkin, mutta Raaka ja tolkuton verityö taisi olla vähän harvinaisempi veto. Olin valmis tarjoamaan Unelle Pectus-pastilleja, mutten sitten viitsinyt kun lauluhommat olisivat vain turhaan siitä kärsineet. Sitä odottamaani Rytmihäiriöfani-ryntäystä ei näkynyt. Näkemäni Rytmihäiriö-paidatkin sai laskea yhden käden sormilla.

Nyt harmitti lähinnä vanhakantaisemman hardcoren puute, viime vuonna sentään oli Riistetyt ja Appendix (jotka eivät tosin jengiä pahemmin kiinnostaneet). Ei lineup olisi yhtään kärsinyt, jos esiintymään olisi saatu vaikkapa Ydinperhe tai vastaavanlainen bändi. Monipuolisuus on jees, vaikka tässäkään kattauksessa ei ollut ensimmäistäkään huonoa vetoa. Yleisöä vaan olisi mahtunut paikalle hieman enemmänkin. Fiilistä oikeastaan laskivat vain sadekuuro ja hyttyset. Yritin lisätä tähän raportin loppuun kahta tai kolmea suosikkiani, mutta päätin luopua ajatuksesta. Listaaminen olisi ollut liian hankalaa ja sitä paitsi turhaa. Ehkä Ratface oli kuitenkin kovin.

Jos nyt pitäisi miettiä osallistumista mahdolliseen yhdeksänteen Metalliaurinkoon, ei tarvitsisi kauaa miettiä. Paikalla ollaan kuin peräpukama, olettaen että järjestävällä taholla vielä on intoa järjestää tämmöiset kinkerit.

Metalliauringon kuvasatoa täällä.

Part Time Killer – People, Religion, Death

Herrasmiessopimuksen myötä pitkän ja kunnioitettavan uransa päähän tullut lahtelainen Flippin’ Beans lähti tuoreen rumpalin myötä uuteen lentoon Part Time Killer -nimellä. Yleisilme ”People, Religion, Death” -debyytillä on vanha tuttu melodinen kertosäepunk, mutta ehkä jotain uusiakin ässiä on hihassa.

Aluksi levyllä vie kaiken huomion jousisektioineen turhan imeläksi tuotettu, bändielämästä kertova ”rakkauslaulu” Heartbreaking Music, joka tuo mieleen Lagwagonin enemmän kuin mikään bändin aiempi tekele. Mutta kyllä niitä hitikkäitä kertsejä olisi löytynyt hieman vähemmälläkän yrityksellä; esimerkiksi Saving The World ja Days Of Insanity jäävät päähän päiväkausiksi. Uuden rumpalin myötä (?) musiikkiin on tullut myös vähän ”rankempaa” osastoa, josta löytyy viitteitä puolestaan melodisemman hardcoren, kuten Good Riddancen ja Strung Outin, suuntaan.

Vaikka tässä onkin heitelty ilmoille muutamia EpiFat-soundin isähahmoja, on Part Time Killerin kunniaksi mainittava, että sillä on kuitenkin hyvin omanlainen tyyli, jossa skedepunkkiin sekoittuu sopivassa määrin suoraviivaisempaa hardcorea ja rokkaavampia lurautuksia. Tätä mielikuvaa vahvistavat vähän epätyypillisemmät rallit, kuten Perfect Crime ja War. Siltaa vanhemman ja tuoreemman materiaalin välille rakentaa jo Flippareiden repertuaarista tuttu Weight of the World, josta päivitetyllä sovituksellakin on aistittavissa bändin positiivinen kehityskaari moni-ilmeisempään ulosantiin.

Punk-sloganeita vilisseissä sanoituksissa kuullaan taas paljon tuttuja kliseitä, mutta yleisesti ottaean tällainen helposti nieltävä ja samaistuttava jokapojan maailmanparannusmeininki sopii musiikkiin mainiosti.

Ryhmä on terästänyt ulosantiaan sitten Flippareiden loppuaikojen, ja alkaa olemaan melko kovassa tikissä. Harmi, että kuntopiikki on ajoittunut melopunkin suosion aallonpohjaan, mutta tasaisesta laadustaan tuttu orkesteri on varmasti valmiudessa vielä seuraavatkin viisitoista vuotta – kun siniseksi värjätyt piikkitukat ja puuhelmet taas joskus palaavat katukuvaan.

Punkrynnistys Baarikaappiin

Baarikaappi. Ihan kiva mesta, jossa soi Pantera aivan liian kovalla ja jossa järjestetään punk-henkisiä tapahtumia liian harvakseltaan. Tämä huhtikuinen Part Time Killer / One Hidden Frame / Mugshot -iltama onkin vasta toinen kerta kun tänä vuonna Baarikaapissa piipahdin.

Koetin saapua tänä iltana paikalle myöhään, mutta saavuinkin sittenkin liian ajoissa, joten päädyin nojailemaan baaritiskille ja katsomaan telkkarista James Bondia, kun en sillä haavaa viitsinyt lähteä haastamaan juttua kenenkään kanssa. Itselleni tuo oli kyllä melko outo tilanne: selkäni takana myyntipöytä notkui henkistä mielihyvää ja euforisia elämyksiä pursuilevista tuotteista – levyistä – joista en ollut kuullut kokonaisuudessaan kuin vain yhden. Senhetkinen käteisvarojen akuutti puutos ei kuitenkaan sallinut moisten esineiden vaihtamista rahaa vastaan. Paradoksaalinen tilanne, kun kädessäni oli kuitenkin (kortilla maksettu) Karhu-pullo. Mutta kyllähän niitä tuttujakin alkoi hiljalleen valua paikalle ja bändien soittoa kuulua. Bond sai siis pelastaa maailman ilman, että olisi ollut sitä tiiviisti seuraamassa.

Illan aloittanut, ”Sounds a Bit Bitter” -eepeellään meikäläisen hurmannut Mugshot oli se bändi, jota itse henkilökohtaisesti eniten tänä iltana odotin. ”Sounds a Bit Bet… Bitterilta” tuttuja biisejä olikin neljä kappaletta, sitten setti koostuikin vähintään ihan ookoolta kuulostavalta muulta matskulta. Ja yhdestä Misfits-coverista.

Mielestäni Mugshot on päässyt lähemmäksi ”Smashin” aikaista The Offspringiä kuin mikään muu bändi vuoden 1994 jälkeen – mukaan lukien The Offspring itse, vaikka The Offspringin piekseminen on nykyään yhtä helppoa kuin yo-lakin saaminen. Ja tuo oli siis kehu, juniorina The Offspring oli meikäläiselle suunnilleen tärkein bändin maailmassa. Dexter Hollandilta kuulostava basisti tosin näytti hieman ajovaloihin jähmettyneeltä peuralta eikä jätkien esiintyminen muutenkaan tuntunut täydellisen varmaotteiselta, mutta ilman sen kummempia kommelluksia saatiin setti hyvin läpi.

Lappeenrantaa edustava One Hidden Frame ei sitten oikein vaan lähtenyt. Bändin soitosta ja musiikista en löytänyt mitään varsinaisia vikojakaan, mutta ehkä se vain kuulosti Mugshotin ja Part Time Killerin välissä valjulta. Mutta mikään heikko esityshän se ei ollut, ei missään nimessä.

Part Time Killer oli käynyt Porissa ilmeisesti edellisen kerran jo joitakin vuosia sitten, jonka vuoksi ilmassa oli juhlahumua. Toisaalta myös yksi yleisönjäsenistä – nimeltään Olli ja nyt iältään 30 – täytti tuona iltana vuosia. Sen vuoksi lavalla nähtiin sekä vaivaantuneesti hymyilevä päivänsankari että hieman myöhemmin aito ja oikea ihmisperse. Hyvin näytti yleisö kyllä ottavan uuden ”People, Religion, Death” -albumin biisit vastaan ja lavan edessä oli liikehdintää mukavasti enemmän kuin kahden ensimmäisen bändin aikana, jotka eivät innostaneet porukkaa sen pahemmin sekoilemaan.

Ja lienee sanomattakin selvää, että bileet jatkuivat. Itselläni tosin ei ollut kovinkaan sosiaalista olotilaa, mikä saattoi näkyäkin vähäpuheisuutena ja hieman jopa syrjään vetäytymisenä. Saati, että olisin lähtenyt aiheuttamaan rähinää Somaan. Mies astui siis fillarin selkään ja lähti yönselkään.

Kuvia.

Metalliaurinko 2010, perjantai

Kesäkuun ensimmäinen viikonloppu: Koulut ovat päättyneet, jonka seurauksena puoli Suomea on liikekannalla. Maantiet ovat täynnä perheitä matkalla sukulaistytön/pojan valmistujaisjuhliin, teinit kavereiden kanssa dokaamassa koulujen loppumisen takia ja muutama hullu matkustaa Harjavaltaan. Harjavallan kouluranta lauloi ja soi jo seitsemättä kertaa Metalliauringon alla, vieden paikallisilta teineiltä vakijuopottelupaikan ensimmästä kertaa kahden päivän ajaksi. Lammaksen määkiviä edustajiakin näkyi hoodeilla pari kappaletta, ja tässä jälkimakua siitä mitä jäi käteen tinnituksen ja janon ohella.

Perjantain korkkasi käyntiin porilainen No Second Though pikkulavalta käsin, hissunkissun ilman turhia kiireitä. Olen nähnyt bändin aikaisemminkin edellisenä syksynä Riistettyjä lämppäämässä, jolloin NST oli vielä epävarma ja ujo yhtye. Ihmekös tuo, kun bändi soitti silloin ensimmäistä keikkaansa. Mutta nyt bändin soittoon oli tarttunut jo varmuutta kokemuksen kartuttua, ja keikkaa olikin ihan mukavaa seurata, tosin persoonattomuutensa suhteen ei ”Hurraa!”-huutoja vielä kannata huudella.
Isolle lavalle päässyt Thrashgrinder oli ennakkoon yksi eniten odottamistani tapauksista, vaikka bändin MySpace-sivuilla tarjoilemat maistiaiset eivät minuun sen pahemmin iskeneet. Lavalla helsinkiläispartio tuntuu olevan omassa elementissään. Thrashgrinderin ”Suicidal Tendencies meets Napalm Death” -tyylinen, raikas crossover-thrash vei mennessään karismaattisen Rodden johdattamana. Minkäänlaista pittiä vaan ei näkynyt, vaikka Thrashgrinderin punkinkatkuinen rytke suorastaan vaatii sellaista. Bändi on tosin melko tuore tapaus, joten sen maine kovana keikkakoneena ei varmasti ole vielä levinnyt joka notkoon ja saarelmaan.
Tässä vaiheessa piti käydä autolla, jonka takia Lohjan poikien lyhyestä setistä jäi arviolta puolet näkemättä. Huikeasti nimetyn You Can’t Keep Me Downin tyly vokaaliosasto vakuutti, mutta lähes jokainen biisi tuntui alkavan samplella. Jokainen voi itse omassa päässään miettiä onko tuo kovin tarpeellista, mutta kyllä YCKMD niiden käyttämisen ansiosta ainakin erottui muista bändeistä. Bändi myös lopetti settinsä sampleen, joka oli häiritsevissä määrin tutunoloinen… jos vaan saisi päähänsä mikä (tunnus)biisi se oli.

Appendix – tuo punkmaailman Yö – oli Appendix. Veteraanibändi, jonka keikka ei hirveämmin säväyttänyt muttei myöskään tuottanut pettymystä. Pisteitä pitää Appendixille antaa siitä, ettei se ole sortunut olemaan vain pastissi itsestään, vaan muistutti biisivalinnoillaan siitä, että elämää on ollut 80-luvun jälkeenkin. Mutta kait se seuraava albumikin tulee tämän vuosikymmenen puolella… ehkä.  Yleisöä ei tosin Mikki Borgensenin ja kumppaneiden show tuntunut kauheasti inspiroivan, sillä lavan edusta näytti aika tyhjältä.
Pikkulavan edessä oli sitten tunkua senkin edestä, kun Hammertime aloitti. Festivaalikansa oli tässä vaiheessa pääsemässä pittaamisen makuun, kun moista toimintaa taidettiin lavan edustalla harrastaa. Ja mikäs siinä noin väkivaltaisen ja räiskyvän musiikin tahdissa pitatessa. Pittaamiseen tosin oli syytäkin, koska aurinkoisesta kelistä huolimatta sää oli kaikkea muuta kuin lämmin.
Jengi sai pienen hengähdystauon Part Time Killerin ollessa seuraavana soittovuorossa. Bändi vastasi kekkereiden melodisimmasta osastosta siihen asti, vaikka vauhdista ja energiasta ei bändin soitossa ollut pulaa. Oikein mieltä lämmitti katsella bändin sydämellistä musiikkia.

Thrashgrinderin ohella eniten odotin myös Ratfacelta, joka oli energiamääräänsä nähden tungettu liian pienelle lavalle. Siinä oli kuulkaas sellaista meininkiä, että punkkarit ja hardcore-runkkarit lentelivät, melkein myös miksauspöytä. Rottajengi myös tarjosi silmänruokaa kummankin sukupuolen edustajille: saunasta karkasi raavaita, alastomia miehiä ja Pussyrat Dollz piipahti lavalla, harmi ettei neitojen rääkyminen kuulunut ainakaan yleisön takaosaan asti. Pienistä puutteista huolimatta rottabileet olivat onnistunutta sorttia, joten ei muuta kuin rispektii!
Illan ainoa ulkomaalaisyhtye oli brittiläinen The Fallthrough. Heti ensimmäisenä vokalisti Ed hyppäsi alas lavalta, eikä keikan aikana kiivennyt enää takaisin ylös. Mies olisi varmasti lähtenyt hortoilemaan alueen takaosaan asti, ellei hän olisi ollut mikkipiuhansa vanki. Äijä koetti kovasti saada yleisöä mukaan, jossa hän jossain määrin onnistuikin. Alue vaan näytti tyhjenneen Ratfacen jälkeen, osan porukasta ollessa jo liian muusissa tai paikallisessa jatkoilla katsomassa Kakka-Hätä 77:aa. Itse jäin katsomaan brittien settiä melkein loppuun asti ja tuin bändiä ostamalla myynnissä olleen ceedeenkin, mutta se ei kuulostanut kotimatkalla niin hyvältä kuin livenä. Ehdottomasti livebändi.

Jos minulta kysytään, niin ihka ensimmäinen päiväni Metalliauringossa maistui kerrassaan makoisalta. Perjantai tosin upposi paremmin, mutta eipä lauantai jäänyt kauheasti jälkeen.

Out of Skool Fest

Sanovat, että hämäläiset ovat hitaita, mutta kyseinen väite todistettiin täysin vääräksi viime perjantaina, kun Lahdessa juhlittiin koulun lopettajaisia vaatimattomat kolme viikkoa etuajassa. Unity Bookingsin masinoimilla Out of Skool Festeillä rokattiin kahdessa kerroksessa seitsemän bändin voimin, joten hidastelua ei myöskään kuultu – eikä nähty – artistirintamalla. Lahtelaisyleisö kävi kuitenkin ehkä hieman hitaalla, sillä Tirraan ja Torveen vaivautui ainoastaan vajaat parisataa henkeä.

Aikataulut pitivät kerrankin paikkansa, joten allekirjoittaneen jokseenkin myöhäinen saapumisajankohta kostautui sillä, että Life Giving Waters (esiintyminen jäi yhtyeen viimeiseksi, joten kevyet mullat vaan) ja One Hidden Frame olivat ennättäneet räimiä jo settinsä läpi. Harmin paikka, mutta minkäs teet. Itse aloitin perjantai-iltani Torven puolelta, jossa Hasta La Vista Social Club oli juuri polkaissut settinsä käyntiin. Kiuruveteläiset rokkasivat kyllä suoraan sydämeeni, sillä sen verta vastustamattomasti yhtye soittimiaan runteli, ja nelikon perusjamppa-look yhdistettynä räkäiseen punk-a-billyyn oli juuri sitä, mitä nousuhumalainen yleisö kaipasi. Ei leipää ja sirkushuveja, vaan kaljaa ja rehellistä punkin räimettä.

Hastalavistojen jälkeen suuntasin askeleeni kohti yläkertaa, mutta jouduin jo hetken päästä palaamaan samoja askelia pitkin takaisin, sillä Jaakko & Jayn folkkipunkki ei jaksanut kiinnostaa muutamaa kappaletta kauempaa. Harvoinhan sitä rokkia tietysti Tirran puolella kuulee, mutta päätin palata asiaan New Deadlinen kohdalla uudestaan.

Seuraavana vuorossa oli One Hidden Framen kanssa vast’sillään Keski-Eurooppaa kiertänyt, järjestävän tahon Part Time Killer, jonka olin onnistunut missaamaan useampaan otteeseen. Olen toki nelikon keikkasetin kuullut useammin kuin kerran, kun bändi treenasi samalla kämpällä, mutta virallisesti olin yhä PTK-neitsyt (masturbaatio ja penetraatio ovat eri asia).

Siinä missä yhtyeen esiaste (Flippin’ Beans – jos joku ei tiennyt) oli paikoin vähän liiankin iloluontoista hilipatihippaapunkkia, niin nyt tuntuu siltä, että nimen vaihdon myötä myös ulosanti on muokkaantunut ”synkemmäksi”, eikä esim. termi hardcore ole uusien PTK-biisien yhteydessä mitenkään väärässä paikassa. Varsinkin livenä kvartetin uudemmasta materiaalista voi vedellä hyvällä omalla tunnolla suuntaviivoja johonkin Ignite/Rise Against -osastoon, ja Aapen äänessäkin on täysin erilaista syvyyttä verrattuna FB-aikojen skamelopunkkiin. Tuoreista kappaleista varsinkin ”Rise Against” (sattumaako?) pisti yleisöön – ja minuun – liikettä. Kaiken kaikkiaan hieno veto näiltä Ahtialan isoilta pojilta (ja yhdeltä vähän pienemmältä keskustan pojalta), ja mahtavaa nähdä orkesterin paranevan vanhetessaan: Part Time Killer – Lahtipunkin vuosikertaviini?

PeeTeeKoon hikidiskon jälkeen oli aika nuolaista viilentävä olut ja suunnata askeleet toistamiseen kohti Tirran räkäistä interiööriä, jossa ei-niin-räkäinen New Deadline oli jo aloittanut urakkansa. Tämä illan toinen mastokaupungin edustaja oli musiikillisesti ehkä eniten linjasta poikkeava ryhmä amerikanmakuisella emollaan, ja siinä missä muut yhtyeet näyttivät pahalta, halusi New Deadline selvästi näyttää hyvältä. Keikalla nähtiinkin illan suurin naisedustus ja voisin väittää, että ND:n pikkuhousunkasteluemo toimi ainakin muutaman riehantuneen naaraskuuntelijan kohdalla – miksei tietysti myös uroskuuntelijankin.

Että vaikuttaisin uskottavalta musiikkitoimittajalta, niin minun pitää tässä vaiheessa sanoa, ettei New Deadlinen emotionaalinen alternative ole oikein minun kuppini teetä, mutta samaan hengenvetoon on kuitenkin myönnettävä, että varsin valmiilta ja jopa ammattitaitoiselta Business Cityn kvartetti kuulostaa ja näyttää. Hämäävää asiassa on kuitenkin se, että punk-iltamien riehakkain meininki – ja illan ainoa pitti(?) – koettiin emobändin keikalla: mihin tämä maailma on menossa, kysyn vaan.

Out of Skoolin headlineriksi oli (ilmeisesti Lontoosta) lennätetty kanadalainen This Is a Standoff, joka kruunasi Euroopan-turneensa keikoilla Lahdessa ja Lappeenrannassa – punk-glamooria parhaimmillaan. En ole aiemmin tähän kanukkinelikkoon törmännyt, mutta enpä ole mitään menettänytkään. This Is a Standoffin melopunkista tulvi mieleen toinen toistaan geneerisempiä Burning Heart/Fat Wreck -bändejä, joista oli runsaudenpulaa varsinkin vuosituhannen vaihteen molemmin puolin. Hyvinhän pojat soittivat, ei siinä mitään, ja pienet proge- sekä core-mausteet toivat materiaaliin huomattavasti lisää tarttumapintaa. Tosi asia on kuitenkin se, että bändin ”skedepunk” ei omaan korvaan istunut sitten millään, eikä lavasäteilyssäkään kehumista ollut. Oliko kyse sitten kiertueväsymyksestä vai mistä, mutta jotenkin This Is a Standoff jätti vaillinaisen kuvan itsestään – this was a stand off.

Koska Unity Bookings oli ajoissa, niin toivotetaan nyt Lampaankin puolesta oikein hauskaa lomaa koululaisille, ja koulunsa päättäneille lauletaan paljon onnea vaan. Syksyllä sitten palataan pulpettien taakse oikein rytinällä, kun Back to Skool Fest valloittaa Lahen kadut kolmeksi päiväksi mm. legendaarisen Slapshotin avustuksella.