Avainsana-arkisto: Pakkahuone

Verenhimoiset death metal -murskajaiset Tampereella

Pimenevään sunnuntai-iltaan tarjoiltiin Pakkahuoneella aimo annos kuolonmetallia. Iltaa täydensivät rapakon takaa kotoisin oleva 25. vuottaan juhliva Cannibal Corpse, yhtälailla amerikkalaiset The Black Dahlia Murder ja DevilDriver sekä italialainen yllätyslämppäri Hour Of Penance. Edellämainituista ennen keikkaa kuunneltua on tullut vain Corpsea sekä Hour Of Penancea, joten kaksi muuta lämppäriä saivat hyvän mahdollisuuden yllättää.

Illan aloittavat saapasmaan death metallistit saivat hieman pienemmän alueen soitantaan ja riehumiseen. Siitä huolimatta Hour Of Penancen soitto sujui hienosti, suurimman yllätyksen toi rumpali James Payne, jonka soitto oli ilmiömäistä. Eturivistä allekirjoittanut tapitti herran uskomatonta nopeutta ja kikkailua aivan monttu auki. Cannibal Corpsen rinnalla illan brutaaleimmasta annoksesta vastasi Hour Of Penance, joka sai myös tunnustusta yleisön puolesta. Moshpit pyöri ensimmäisistä tahdeista lähtien ja nyrkit takoivat taivasta. Turhaan ei tätä yhtyettä buukattu alkuperäisen lämppärin, Winds Of Plaguen tilalle. Hyvin sujunut keikka, mutta aika lyhyt muihin nähden.

Itselleni tuntemattoman The Black Dahlia Murderin setti oli noin puolituntinen, hieman hard/metalcore vivahteilla maustettu kompakti esitys. Laulaja Trevor Strnadin rellestys lavalla nostatti keikkafiilistä, mutta biisit eivät iskeneet. Soitto oli taitavaa, mutta ei saanut käsiä nousemaan. Jalka hakkasi musiikin tahtiin kyllä, mutta väsymys iskisi ennen kuin BDM lämmittäisi minun sieluni Cannibal Corpsen teurastavaa soundia varten. Kokonaisarvosanaksi ei voi montaa pistettä antaa, mutta toivottavasti bändin fanit nauttivat. Kitaristi Brian Eschbach heitti hyvää riffiä, mutta muuten yhtye jätti vähän kylmäksi.

Coal Chamberistakin tuttu, raskaasti tatuoidun ja hieman ronskilla asenteella varutetun Dez Farfaran DevilDriver oli viimeinen lämmittelijä ennen illan kohokohtaa. Johtohahmo Farfara oli… mielenkiintoinen persoona. Komensi ihmisiä moshpittiin ja lavakäyttäytyminen oli ehkä enemmän lapsellista kuin brutaalia. Olihan miehellä karismaa, mutta kukkoileva asenne otti hieman päähän, lavaesiintyminen ei muutenkaan tainnut olla kaverin parhaita puolia. Tosin thrash metal/groove metal bändiltä voidaankin odottaa enemmän lepsua käytöstä kuin death metallin ammattilaisilta. Miehen mikrofoni oli komea, mutta laulu ei lämmittänyt korviani yhtä paljon. Kokonaisuudesaan DD oli groovaavaa mättöä, mutta ei mielestäni iskenyt samalla tavalla kuin esimerkiksi maamiehensä Lamb Of God livenä. Ainoastaan lopetusbiisi Clouds of California sai nyrkit nousemaan ilmaan ja pään pyörimään tahdissa, ehkä osittain johtuen suunnattomasta odotuksesta seuraavaa bändiä kohtaan. Kuuntelin minä sen vielä kotonakin, ihan hyvä biisihän tuo on. 
Joka tapauksessa, DevilDriver oli hitusen pettymys, mutta jälleen tuli todistettua uusi yhtye ja nautittua koko rahan edestä musiikista. Bändin faneille varmasti nannaa, joten hienoa, että jälleen saimme koti-Suomeen yhtyeen jenkkilästä.

Verentuoksuisen illan huipentuma, brutaalin death metalin kuningas Cannibal Corpse, syy koko matkaan, esiintyi viimeisenä. Aloituskappaleena toimi uudelta ”Torture”-levyltä tuttu Demented Aggression, joka mielestäni avasi keikan hyvin. George ”Corpsegrinder” Fisherin musta huumori näkyi välispiikeissä, kuten ennen Fucked With a Knife -kappaletta tämä maailman suurimman niskan omistava järkäle tokaisi: ”This goes to all women out there”. Corpse esitti tiukan setin, Skull Full of Maggots, Evisceration Plague, Priests of Sodom, Hammer Smashed Face ja tietysti, lopetusbiisinä toiminut Stripped, Raped and Strangled tunnetuimmista mainittuna kuuluivat listaan. Jokaiselta levyltä jotain taisi yleisö kuulla, mutta mielestäni CC soitti lyhyemmän setin kuin Oulun keikalla. Miten vain, hyvää kannatti odottaa, keikka oli onnistunut. Tosin rumpali Paul Mazurkiewiczin soitto kuului hieman ontuvan, olisikohan syynä viimeaikaiset selkäongelmat. Mies on jo iältään 44, joten täytyy vain kiittää yhtä kovasta tuplabasarimyrskystä joka levyllä.

Cannibal Corpsen äärettömyyden puolesta todistaa myös eturivissä pyörtyvät naishenkilöt (liian kova moshaus ehkä, täysi kunnioitukseni jo keikalle tulemisesta!), niskan kipeys kaksi päivää tapahtuman jälkeen sekä korvatulppien turhuus, nimittäin viskoin korvatulppani ensimmäisen biisin kohdalla pilaamasta musiikkielämystäni. Ehkä lämppäritkin olisivat kuullostaneet paremmalta ilman tulppia, mutta summa summarum, ilta oli upea ja ongelmilta vältyttiin, keikkapaikkakin miellytti silmää ja kehoa. Nöyrät kiitokset bändeille ja verenhimoisille kanssamoshaajille!

Therapy? Tampereen Pakkahuoneella

Andy Cairnsin on pakko värjätä hiuksiaan, muuten tuo 47-vuotias irkkurokkari ei yksinkertaisesti voisi vaikuttaa niin nuorekkaalta. Okei, kyllähän miehen lavahabitus on muiltakin osin jotain aivan käsittämätöntä, kyseessä on nimittäin tyyppi joka jaksaa heilua, pomppia ja intoilla läpi puolitoistatuntisen ilman minkäänlaista teennäisyyden tai hyytymisen merkkiä. Ja niin myös Michael McKeegan, Cairnsin bändikaveri ja Therapy?-nimisen yhtyeen basisti.

Therapy? on vaihtoehtorokkiaan paiskonut jo 1990-luvun taitteesta ja pitkäsoittoplattoja orkesterilla löytyy kunnioitettavat 14 kappaletta, joista yksi on massiivinen 36 biisiä sisältävä kokoelma. Tunnustan, että ainoastaan harvat näistä ovat minulle tuttuja, ja arvatenkin juuri eniten ne ”Troublegum” ja ”Infernal Love”, joiden ansiosta ylipäätään suuri yleisö bändin tietää.

Yhtä kaikki, kävin tarkkaamassa bändin livekunnon, koska viime kerrasta on vierähtänyt jo reilu vuosikymmen ja muistot tästä ovat hyvin positiivisia. Plusmerkkinen linja jatkui tänä syksyisenä lauantai-iltana myös Tampereen Pakkahuoneella, Therapy? nimittäin jaksaa pauhata nuoren orin innolla. Trio kirmasi kuin kesälaitumella.

Bändi selvästi tietää kuinka yleisö valloitetaan puolelleen, koska heti keikan kärkeen nasautettiin ”Troublegumin” hittiraita Isolation ja ”Troublegumia” ja ”Infernal Lovea” tarjoiltiin pitkin keikkaa juuri sopivasti, jotta yleisö pysyi messissä samalla innolla alusta loppuun. Therapyn? vahvuus näyttäisi olevan nimenomaan vuorovaikutus yleisön kanssa, koska jos bändin meininki, osallistaminen ja vuolaat ylisanat kunnioituksesta faneja kohtaan olivat fuulaa, minä ainakin nielin pajunköyden sellaisenaan.

Originaalia bändissä on myös sen vahvasti vaihtoehtoinen anti. Ainoastaan ”Troublegum”-kiekon tietävät saattavat mennä vipuun olettaessaan orkan olevan vain perusrokkia paikoin hieman vinoon vääntävä trio. Keikka paljasti hyvin sen, miksi Therapy-sanan perässä on kysymysmerkki – orkesterin ulosanti flirttailee keikkatilanteessakin hyvin vahvasti noise rockin ja muiden vähemmän konventionaalisten tyylilajien tonteilla.

Mikä ehkä lisäksi yllättävää, melko suuri yleisö jaksoi ilman taukoja digata keikan vinoimmatkin vaiheet, ja tätä jengiä oli paikalla huomattavasti odotettua enemmän. Voi tietty olla, että kaikki tiesivät mitä odottaa, mutta oletusarvoisesti mietin päässäni, että ainakin puolet niin suuresta porukasta oli saapunut paikalle ysärihittien tähden. Pakkahuoneen puoli oli helposti ainakin puolillaan, joka on aidosti vaihtoehtoiselle bändille, joka ei ole paljon uutuuslevyillään hittilistoilla majaillut, todella hyvin.

Vaihtoehtoterapiaa voi livenä suositella monin tavoin hieman vinosta rokista ja punkista kiinnostuneille. Bändi pitää huolen sekä oikeista että ysärifaneistaan soittamalla paljon vanhaa dance-kamaa. Kaikki oudommat biisit eivät ehkä itsellä iskeneet suoraan tajuntaan, mutta arvostin niidenkin kohdalla live-esitystä kovasti.

Pakollinen lämppärikommentti: jatkoin samalla linjalla kuin Entombedin kohdalla. Missasin lämppärin tarkoituksella, ja tällä kertaa vielä mielestäni perustellummasta syystä. Kuka vitun idiootti keksi ottaa pääesiintyjän coverbändin keikalle lämppäriksi?

Mastodon ja Ghost Brigade Tampereen Pakkahuoneella

Innostuin Mastodonista bändinä heti kuultuani sitä aikoinaan. Bändi kuulosti samaan aikaan raskaalta ja kiinnostavalta, perinteiseltä ja uudistumiskykyiseltä, sekä vakavasti otettavalta muttei vakavalta. Historia on osoittanut, että Mastodon on levyttävänä bändinä ollut kaikkea edellä mainittua, omasta mielestäni hyvässä, mutta joillekin myös pahassa – onhan uudistuminen monille kirosana ja suoranainen kauhistus. ”Eka demo oli paras!”

Live-esiintyjänä bändistä on väijynyt mielessäni epäilyksen varjo. ”Live at Aragon” DVD osoittautui partaisten äijien pönötykseksi ja muutama YouTube-pätkä antoi odottaa korvia riipiviä laulusuorituksia. Ehkä orkesteri olisikin monimutkaisine soittosuorituksineen parhaimmillaan levyllä. Nämä mietteet tajunnassani siirryin ensimmäistä kertaa elämässäni todistamaan yhtä mielestäni 2000-luvun parhaista bändeistä elävänä Tampereen Pakkahuoneelle. Ennen pääesiintyjää oli kuitenkin vuorossa Ghost Brigade Jyväskylästä.

Haamuprikaati on vanha tuttu, olenhan aikoinaan arvioinut jo heidän ensimmäisen levynsä tähän lehteen ja toisaalta ollut todistamassa heitä livenä kyseisen julkaisun jälkeen. Olen myöhemmätkin kokopitkät kuunnellut läpi ja fiilis on ollut aina hyvin samankaltainen – verkkaista ja melodista, maalailevaa raskastelua ilman varsinaista epätoivoa tai synkkyyttä.

Livekokemuksena Ghost Brigadea oli miellyttävä seurailla. Lievästä tasapaksuudesta huolimatta biisit seurasivat sujuvasti toisiaan ja 40 minuutin esiintymisen jälkeen olo ei ollut pitkästynyt, vaan mukavan eteerinen, aivan kuin eheän kokonaisesityksen jäljiltä kuuluu ollakin. Livenä tosin eri aikakausien biisejä ei erottanut toisistaan, mutta tämä voi johtua myös vähäisestä kuuntelusta viimeisten vuosien aikana.

Esiintyminen bändillä oli orkesterin hengen mukaista. Miehet eivät vain seisseet lavalla esittäen tummia, verkkaisia rytmejään, vaan mossasivat ja liikuskelivat antaumuksella mutta riittävän hillitysti, välttäen kornin ja poseeraavan vaikutelman. Musasta ei tarvinnut digata täysin rinnoin pitääkseen esityksestä. Etukäteen treenattuine loppuhuipennuksineen Ghost Brigade todisti olevansa hyvä draamallisten kokonaisuuksien hallitsija, pätevä esiintyjä bändinä ja erinomainen yhteensoittaja. Jos musiikki sattuu breikkaamaan isomminkin, on bändi varmasti valmis siihen.

Mastodon avasi parilla uuden levyn biisillä, Dry Bone Valleylla ja Black Tonguella, jotka mielestäni aloittivat keikan todella innostavasti. Kliimaksia kannateltiin yhdellä omista ”Blood Mountain” -levyn suosikeistani, Crystal Skullilla, ja näin vahvalla startilla bändi onnistui karistamaan epäilykset mielestäni osoittaen myös esiintymisellään kykenevänsä lavalla paljon muuhunkin, kuin tylsään pönötykseen. Itse asiassa välitön reaktioni oli hämmästys, nimittäin rumpali Brann Dailorista lähtien myös kaikki laulusuoritukset toimivat erinomaisen hyvin ja keikan aikana jokainen bändin jäsen osallistui laulamiseen, kukin perustellusti omalla, yksilöllisellä panoksellaan. Livenä tyyppien persoonalliset laulusuoritukset pääsevät vielä paremmin oikeuksiinsa kuin levyllä.

Mastodon tipautteli biisejä ja hittejä tasaisesti jokaiselta levyltä. Olin hieman yllättynyt, ettei mikään kiekko, edes uusin, noussut korostetusti esiin. Puolitoistatuntisen aikana kuultiin edellä mainittujen lisäksi monta suosikkivetoa, kuten Capillarian Crest, Colony of Birchmen, Sleeping Giant, Ghost of Karelia, Curl of the Burl, Crack the Skye ja Blood and Thunder. Silti Mastodonilla oli varaa jättää soittamatta sellaisia hitti/sinkkubiisejä kuin Oblivion ja The Wolf Is Loose.

Bändi pudotti menemään samalla intensiteetillä keikan loppuun saakka ja biisit leipoivat raskaiden runttausten ja pimeän progeilun välimaastossa todella kiinnostavasti. Keikkasetin suunnittelussa oli käytetty ajatusta ja bändi tuntui nauttivan soittamisesta suuresti. En tiedä oliko Tampere jotenkin poikkeuksellinen, mutta harvoin näkee yleisönkin jaksavan niin raskasta mättöä puolitoista tuntia samalla innolla ja hurrauksella bändille. Itselläni kyseinen puolitoista tuntia oli juuri kipurajalla, mutta tämä johtuu myös huonosta selästä, joka ei anna armoa vaikka bändi olisi kuinka hyvä.

Mastodon palkitsi yleisön osallistumisen tulemalla keikan jälkeen kumartelemaan ja juttelemaan mikrofoniin kiitoksia. Varsinkin Brann Dailor vaikutti erityisen liikuttuneelta ja toi vuolaasti esille kiitollisuutensa vastaanottoa kohtaan. En ollut ehtinyt edes narikkaan keikan jälkeen, kun samainen heppu saapasteli yleisön seassa jo muina miehinä. Jostain syystä tämä teki positiivisen vaikutuksen.

Ystäväni kiinnitti huomiota, että Mastodonia oli miksaamassa Magyar Possen kosketinsoittaja. Minnehän bändi oli oman miksaajansa jättänyt?

Danko Jones Tampereen Pakkahuoneella

Kanadan Tanko Joonas on kasvattanut suosiotaan mukavasti, koska viime vierailullaan Tampereella kolmikko veti keikan samassa rakennuksessa, mutta yli puolet pienemmällä Klubin puolella. Bändi oli itsekin huomannut muutoksen ja solisti-kitaristi (s/t) kommentoi aiheesta, että nyt kun ollaan siirrytty pienestä salista suureen saliin, on bändin haasteena vetää niin kova keikka ettei lasketella aallonharjaa takaisin. Monen bändin kohtalo tämä on ollutkin. Tulevaisuus tulee osoittamaan kuinka Danko Jonesin käy, mutta jos tämä keikka toimii mittarina, saattaa bändillä olla toivoa pysyä Pakkiksella.

Dankon veto alkoi todella paskamaisesti perjantai-iltana jo kello 21.15, tästä pyyhkeet järjestäjälle. Syytä voi vain arvailla, mutta itse en lämmennyt ajankohdalle. Hauskan bändin heittämän intron jälkeen jyrähti keikka käyntiin ja vuorossa oli melkoisen tiukka tunti ja viisitoistaminuuttinen. Dankon strategia oli ripotella radiosoittohittejä, kuten Sticky Situation, Full of Regret ja Cadillac sopivin väliajoin, jotta yleisö pysyy takuuvarmasti lämpimänä. Varsin selkeä ja arvattavakin seuraus tästä tietysti oli se, että kyseisten hittibiisien aikana suuri osa yleisöstä pompi ja jorasi villisti, kun taas tuntemattomampien vetojen kohdalla oli oivaa aikaa vetää hieman henkeä. Bändi ei tyytynyt ainoastaan soittamaan musaa, vaan keulahahmo (s/t), armoitettu moottoriturpa, lämmitti yleisöä varsin onnistuneesti myös kipaleiden välillä. Ja kaverilla on totta tosiaan puhumisen lahja, jota hän kuulemma käyttää myös spoken word -keikoilla.

Keikka oli melkoisen pomminvarma esitys, mutta kaksi asiaa siinä jäi kuitenkin askarruttamaan. Ensimmäinen on toisen kitaran puuttuminen bändistä, joka aina tuppaa latistamaan vähän soundia. Toisaalta Dankon biisit on rakennettu niin vahvasti simppelien rokkiriffien päälle, jolloin kaikenlaiset melodiat, soolot ja muut härpäkkeet ovat paikoin jopa hieman turhia. Ja Dankon soolot ovat melko lyhyitä ja simppeleitä, joten eipä niidenkään aikana komppikitaraa ehtinyt kaivata. Tämä perustelee yhden kitaran ratkaisua. Pari kertaa tuli keikalla mietittyä, että kuulostaisiko jokin biisi paremmalta hieman tukuisammalla soundilla, mutta pääpiirteittäin kolmikko pystyi vetämään niin tiukasti ja järeällä otteella, ettei toista kitaraa ymmärtänyt kaivata.

Mainittakoon vielä erikseen, että bändi todellakin veti aivan järkyttävän tiukasti. Orkesterin soitto on hitsautunut kokonaisuutena aivan mielettömään tikkiin ja jos puhdas soiton katselu ja yksilöiden seuraaminen kiinnostaa, pystyi jokaisen Joneksen kohdalla nauttimaan tappavasta groovesta. Tämä rentous ja meininki myös näkyi soittajista, koska varsinkin rytmiryhmä muistutti suurimman osan ajasta hangon keksejä. Ilmeisesti rokin soittaminen on pidemmänkin päälle mukavaa hommaa.

Toinen mietityttämään jäänyt asia oli aluksikin mainitsemani siirtymä Klubilta Pakkikselle. Yleisöstä näki selvästi, että hittibiisien sanat oli hyvin hallussa, mutta pystyykö Danko pitämään valtavirtayleisön puolellaan pitkällä aikavälillä, eli lähteekö tyyppien riffikynästä myös tulevaisuudessa riittävän hyviä kolmen soinnun ihmeitä, jotta ne ovat samaan aikaan suurelle yleisölle riittävän tuoreita, mutta silti riittävän helppoja digattavaksi? Tämä jää nähtäväksi. Itse en olisi suoraan sanoen edes pahoillani jos he olisivat ensi kerran Klubilla, koska Backyard Babies veti sinne Pakkahuoneelta siirryttyään elämänsä keikan.

The Damned ja G.B.H. Tampereella

Sopivasti Ilosaarirockin matkareitille Pori-Hämeenlinna-Joensuu osui Tampere. Pysähdykseni tarkoitus ei tosin ollut käydä kahvilla ja Tapolalla, vaan tarkistaaa Pakkahuoneella ja Klubilla soittaneet The Damned, G.B.H. ja Tumppi Varonen & Problems? Tammerfestin yhteydessä. Bändit eivät ole vanhentuneet erityisen arvokkaasti ja kukin luovii edelleen noin 30 vuotta sitten tehtyjen klassikkolevytystensä varassa. Ilkeämielinen voisi puhua vanhojen pierujen kokoontumisajoistakin.

Yleensä sanotaan, että bändi on tasan yhtä kova kuin uusin levynsä. Sanoisin itse kyllä mieluummin, että keikalla veri vasta punnitaan. ”Perfume and Piss” oli paria irtobiisiä lukuun ottamatta melko löysä levytys, mutta siihen nähden G.B.H. oli ihan kohtalaisen hyvässä iskussa – mutta ei kyllä äärimmäisen tiukka. Colin Abrahallilla ainakin on virtaa riekkua lavalla, eli eivät miehet ole varsinaisesti muumioituneetkaan, mutta ei tuo keikka kyllä suoranaisiin hurraa-huutoihinkaan antanut aihetta. Ehkä bändi olisi ollut kovemmassa iskussa aivan 80-luvun alussa. Mutta kun en tosiaan nähnyt G.B.H.:tä missään silloin 80-luvun alussa niin se on yhtä kyynelten virtaa ja susien ulvontaa.

G.B.H.:n suurin miinus oli lähinnä soundipuoli. Ne olivat sitten pitkin hallia sellaista puuroa, ettei tuttujakaan biisejä aina edes tunnistanut. En esimerkiksi huomannut, kun City Baby muuttui hyökkäyksen kohteesta kostajaksi. Näin jälkikäteen en ole ihan varma, oliko setissä edes Race Against Time -klassikkoa. Jos oli, niin en tunnistanut sitä. Kun ei saanut fiilistellä inhimillisillä soundeilla, kokemusta kieltämättä verotettiin melko rankasti.

Klubin puolella aloitti settinsä Tumppi Varonen Problemsiensa kanssa. Mies esiintyi varmasti – jopa ammattimaisesti – kuitenkaan yrittämättä olla mitään muuta kuin mitä on. Varonen on tavallinen jätkä, jonka voi kuvitella ennemmin istuvan iltaa kotona perheen kanssa kuin bailaamassa aamuun asti. Mitä nyt käy Helsingin kaupunginvaltuuston kokouksissa. Varonen ei tietystikään ollut yksin lavalla, vaikka Problemsia voikin hyvällä omallatunnolla kutsua nimenomaan Varosen bändiksi. Hetken aikaa luulin miehen tosin vaihtaneen basistia, mutta Jimi Sero olikin vain kasvattanut tukkaansa takaisin. Sen sijaan muutoksen tuuli oli puhaltanut rumpupallille, jossa oli muuan Maukka ”Häirikkö” Maunula. Tämä bändi ei taida saada enää koskaan vakituista lainuppia. Niin, ja kokoonpanon täydensi Rane Raitsikka, jonka puheista ei saanut juuri selvää satunnaisia ”vittu”-sanoja lukuun ottamatta.

Keikasta oli ehkä nuoruuden into poissa, mutta se oli silti hyvä. Ainakin parempi kuin Porissa saati tuoreimmilla studiolevyillään, jotka eivät suoranaisesti ole antaneet aihetta vuolaisiin kehuihin. Pitää toivoa, että tämä kokoonpano jää edellistä pysyvämmäksi ja se tulee nähtyä vielä toistekin keikkalavoilla. Vaikka tämä nyt tuntuukin hieman hassulta todeta, taisi Problems? vetää ehkä illan parhaimman keikan.

Odotin G.B.H:lta eniten, käytännössä siksi etten tiennyt mitä The Damnedilta kannattaisi edes odottaa. Itselläni on The Damnedin kuuntelu rajoittunut pariin alkuaikojen punk-levyyn, 80-luvun gootimpi kausi taas on rajoittunut Grimly Fiendish -biisin kuulemiseen, joka ei tosin tämän illan settilistan osana tainnut olla. Niin, ja toki Eloise on tuttu. En kyllä odottanut The Damnedin soittavan tuota Barry Ryan -lainaa, mutta soittivatpahan kuitenkin heti New Rosen perään.

The Damnedhan ei ole tosiaankaan se sama bändi, joka vulgaarin ”Damned Damned Damned” -levytyksen muinoin teki. 80-luku jätti jälkensä, jolloin oli hieman outoa kuunnella vanhoja klassikoita tavanomaista tummempina ja synkempinä versioina. Vanhoissa punk rock -viisuissa himmailu kuulosti vähän hassulta alkuperäisesityksiin nähden, mutta silti toimivalta. The Damnedilla oli sentään järkevämmät soundit ja bändi soitti muutenkin tyylikkäämmin. Johtui hyvin pitkälti Dave Vanianin karismasta ja tätä tasapainottavasta sekopallo-Captain Sensiblesta. En silti jäänyt seuraamaan encorea. Pois lampsiessani kuulin kyllä ensimmäistä encore-biisiä, jota en tunnistanut. Suurimmat hittinsä bändi oli sitä paitsi soittanut jo.

Pelkästä ulkonäöstä voi arvailla paljon. Keskimääräisesti paikalla ollut väki oli keski-ikäisempää kuin vaikkapa esimerkiksi osin samassa paikassa soittaneen Tragedyn keikalla. Paikalla oli vanhemman koulun tyyppejä joiden punk jäi 70-luvulle, elämäntapapunkkareita ja gootteja, jotka olivat paikalla nimenomaan gootti-Damnedin takia. Mielipiteitä on tunnetusti yhttä paljon kuin ihmisiäkin, mutta tämä ilta jakoi niitä tavanomaista enemmän. Kuulin jopa The Damnedin vertaamista Bon Joviin. En tiedä, jaksaisinko enää itse matkustaa kummankaan bändin takia toistamiseen senhetkistä kotikaupunkia pitemmälle. No, tulivatpa nämäkin nähtyä.

[flickrfeed photoset=72157627101310689]

Airbourne ja Black Spiders Pakkahuoneella

Sattuipas sopivasti; Maaliskuussa kun hehkuttelin Airbournen loppuunmyytyä klubikeikkaa eksyin pohtimaan rock ’n rollin tulevaisuutta. Taisin tuolloin tulla maininneeksi ruotsalaisen Enforcerin Airbournen ohella yhtenä tulevaisuuden toivoista. No, kuinka ollakaan nyt nämä veijarit päätyivät levittämään rock ’n rollin ja heavy metallin yhteissanomaa yhteisvoimin Enforcerin napatessa pestin Airbournen lämmittelijänä. Loistava valinta, harmi vaan että Ruotsin jannuille kävi perinteiset; eli talvi yllätti ja svedut jysäyttivät liukkailla asuntoautonsa tuusannuuskaksi muutamaa päivää ennen Pohjanmeren ylitystä. Näin ollen Airbournen Suomen keikoilla oli pärjättävä ilman tuota Arvikan nopeinta yhtyettä. Lohduttavaa on toki se että suomalaiset eivät näköjään ole ainoita jotka joutuvat vuodesta toiseen talven yllättämiksi.

Täysin pelkin aussivoimin ei Tampereella ja Helsingissäkään tarvinnut sentään rokata. Illat näet avasi turneelle kolmanneksi bändiksi buukattu brittiläinen Black Spiders. Täytyy sanoa, että yhtye aiheutti allekirjoittaneessa aluksi hivenen ristiriitaisia fiiliksiä; Jahas, taas yksi High On Firet kuunnellut hip-yhtye veivaamassa metallista stonerrockia. Ja äijät näyttää ”oikeaoppisesti” Mastodonin partajeesuksilta juuri niin kuin ns. pitääkin. No, ei lainkaan hullumpaa mutta niin miljoonaan kertaan kuultua ajattelin. Sitten mustat hämyheikit pistivät rokkivaihteen silmään ja johan rupesi lanteet keinumaan. Jo aiemmin soitettu hittitsipale Just Like A Woman oli lupaillut hyvää, mutta rokkaavampi osasto niin sanotusti räjäytti potin. Airbournelle omistettu What Good’s A Rock Without A Roll? ja hauskasti nimetty KISS Tried To Kill Me toimivat kuin metrinen halko lavatansseissa tapellessa. Ja kyllä, KISS Tried To Kill Me kertoo legendaarisesta maskibändistä. Loppuviimein Black Spiderista jäi varsin hyvä maku suuhun ja sopiva virne naamalle. Karsisivat vaan pahimmat QOTSA No One Knows -jumitusriffit ja keskittyisivät tähän rokkiosastoon, niin Spidershan voisi olla brittien oma Gluecifer vieläkin jykevämmällä soundilla.

Black Spiders

Setti: Si, El Diablo – Stay Down – Just Like A Woman – St. Peter – Meadow? – What Good’s A Rock Without A Roll? – KISS Tried To Kill Me – Blood Of The Kings

Ei siis Enforceria, goddammit. No, Sauna Open Air on Enforcerin osalta mitä oivallisin tilaisuus paikata tämä harmittava peruutus, vink vink.

Airbourne on toisinaan leimattu aika jyrkin sanankääntein yhtyeeksi jonka ainoa meriitti on olla hiilipaperikopio siitä toisesta, vähän legendaarisemmasta Australialaisesta rokkiretkueesta. No joo, eihän yhtye tuo rock ’n rolliin oikeastaan mitään uutta. Mutta rynnistäessään lavalle satakymmenen taulussa Airbourne on kaikessa epäomaperäisyydessäänkin aseistariisuva elämys. Aussinelikko on kenties energisin allekirjoittaneen livenä näkemä yhtye piiiitkäään aikaan. Kovimpana haastajanaan, yllätys yllätys, Enforcer Arvikasta. Ilmeisesti aika tiukasti kiertueella viihtynyt yhtye tyytyikin vetämään hyvin pitkälti setin kuin Maaliskuussa Klubin puolella.

Airbourne indeed!

Mitä Airburnen biisimateriaaliin tulee, niin vaikka yhtye onkin kuin AC/DC jr., ei yksikään Airbourne riffi tai biisi saa ainakaan allekirjoittaneessa aikaan suoraa mielleyhtymää johonkin tiettyyn AC/DC-vastaavaan. Ei lainkaan hullummin. Ja tuo materiaali toimii yllättävän hyvin; vain kaksi levyä julkaisseeksi yhtyeeksi Airbournella on todella vahva setillinen tavaraa. Raise The Flagin, Diamond In The Roughin ja Cheap Wine & Cheaper Womenin kaltaiset veisut toimivat livenä loistavasti, vaikka eivät välttämättä levyltä säväytä samaan malliin. Loppuun säästelty hittinelikkoa voikin sitten jo pitää melkoisena ilotulituksena. Mitä ulkomusiikillisiin seikkoihin tulee, niin yhtyeen näyttävä valoshow keräsi kiitoksia. Muuten show-temput olivat ennallaan; Girls in Blackin aikana Joel O’Keeffe kiersi salia turvamiehen harteilla sooloa ladaten ja Runnin’ Wildin aikana herra aukoi kaljatölkkejä kupoliinsa. Mitäpä sitä toimivia temppuja suotta vaihtamaan toteaisi itse mr. Simmonskin.

Loistavaa rock ’n roll viihdettähän Airbourne on. Siinä kohtaa kun ruvetaan oikein tosissaan räimimään harva pärjää Airbournelle; omaperäistä tai ei, mutta näitä jätkiä ei rokkaamisessa moni ainutlaatuisuuden multihuipentuma tai omaperäisyyden suurlähettiläs päihitä. Tampereella ja Suomella on kuulemma aina paikka Airbournen sydämessä. Omalta osaltani voin sanoa tämän pitävän paikkansa myös toistepäin. Parin vuoden päästä jäähallissa sama uusiksi ja parinkymmenen vuoden päästä sitten stadikalla?

Airbournen Joel O'Keeffe

setti: Raise The Flag – Hellfire – Chewin’ The Fat – Diamond In The Rough – Blond, Bad And Beautiful – Girls In Black – Bottom Of The Well – Cheap Wine & Cheaper Women – Born To Kill – No Way But The Hard Way – Too Much, Too young, Too Fast encore: Runnin’ Wild – Stand Up For Rock ’n Roll

PS. Varsin validi tieteellinen keino arvioida Rock ’n Roll yhtyeen suosiota on laskea lavalla olevien Marshall-kaappien määrä. Maaliskuussa Klubilla Airbournen taustalla jyrisi 8 kaapillista Marshallia. Toivoin määrän tuplaantuneen kuuteentoista, mutta kaappeja olikin jo 20. Bändi on selkeästi ”kovassa nosteessa”.

Dimmu Borgir Tampereen Tullikamarilla

Talven ensilumien tippuessa taivaalta oli hyvä ajankohta käydä nauttimassa tummasta ja tulisesta atmosfääristä kadun toisella puolella Tullikamarilla. Illan kattauksena oli kolme turskanpurennan kotimaasta kotoisin olevaa retkuetta, eikä tuo nyt yhtään hullummalta torstai-puhteelta vaikuttanut. Illan pääesiintyjä Dimmu Borgir on omissa kirjoissani puolihumoristinen mahtipontista teinibläkkistä soittava kohtalaisen hyvin menestynyt poppoo, jonka lavashow’lta odotimme kuvaajan kanssa paljon. Enslaved on taas jo huomattavan kauaksi äärimetallisista alkuajoistaan etääntynyt, raakaa mutta progressiivista metallia soittava outolintu, ja Sahg, illan jokeri, tähän astinen tuntematon suuruus.

Saavuimme kuvaajan kanssa parahiksi paikalle, nimittäin välittömästi aantreen tehtyämme alkoi Sahgin intronauha pyöriä. Lavalle lompsotteli neljän hengen seurue ja alkoi soittamaan vahvasti Black Sabbathilta ja Candlemassilta vaikutteita saanutta raskaan rokin ja perinteisen hevin sekoitusta. Homma oli ihan ok kautta linjan ja tyypeillä oli maneeritkin hallussa, ja näissä touhuissa poikkeuksellisen tärkeään roolin nouseva laulaja oli kaikin puolin kelpo kiekuja, mutta jotain jäi uupumaan. Bändi hoiti homman kotiin pienistä kitaravahvistimen kanssa olleista vaikeuksista huolimatta tottunein ottein, soitti komeat soolot, viihdytti yleisöä ja pisti kaikkensa peliin, mutta biisimateriaali ei vain kantanut aivan korkeimmalle korokkeelle. Vaikka tämän tyylilajin pariin lähdettäessä voidaan muutamalla viileällä peruskikalla, pomminvarmoilla Sabbath-riffeillä, tummanpuhuvilla kitarasoundeilla ja hyvällä laulajalla pelastaa paljon, ei se kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että biisimateriaalilla kilpaillaan myös edellä mainittujen lähtökohtien kanssa. Vaikka skaba on luonnollisesti epäreilu jo lähtöjään ja tämä ei tietty saa olla esteenä moisen kaman fiilistelylle ja bändiproggiksille, on se vain hyväksyttävä, että nämä hommat on tusautettu aika monta kertaa suorastaan vitun hyvin.

Tokana lavan otti haltuun oma illan pääbändini Enslaved. Tämä erittäin kiinnostava tapaus on juuri julkaissut pitkäsoittoplatan ”Axioma Ethica Odini”, jonka musiikillinen sisältö on sitä samaa jatkumoa johon Enslavedin kohdalla ollaan totuttu. Kyseessä on huomattavan paljon vaivaa ja kuuntelukertoja vaativaa progressiivista metallia, jonka luonteesta ei meinaa päästä toisaalta välillä suorastaan tolkuttoman yksinkertaisuuden ja toisaalta valtavan yksityiskohtien määrän vuoksi perille. Joskus elokuvallisiin, muttei kuitenkaan pompööseihin mittoihin repeävä Enslaved on samaan aikaan mitätön, kun se kuitenkin pystyy olemaan kiinnostava ja haastava, sekä kuitenkin täynnä kerroksia ja tutkimisen arvoisia linjoja. Kuulostaako oudolta? No ohan se sitä ja kunpa bändi olisi päässyt oikeuksiinsa lavallakin soittamalla torson sijaan täysimittaisen setin! Pelkästään uusimman levyn ja keikan avaava Ethica Odni vei kolmen vartin setistä rontin kahdeksan minuuttia. Enslavedilla levyjen ollessa niin selkeitä kokonaisuuksia, on se siinä mielessä huono livebändi, että materiaalin sekoittaminen keikkasetissä on tottuneellekin kuulijalle hämmentävää, koska kappaleet osaa monessa tapauksessa asettaa vain totuttuun kontekstiin. Materiaalia kuultiin enimmäkseen parilta viimeiseltä albumilta, mutta myös RUUN, Isa ja jopa bändin ekalta EP:ltä oleva All-Father Odin piipahtivat repertuaarissa. Enslaved veti tutut biisinsä todella makoisasti ja varmalla otteella, vaikkei kappaleiden kokoonpano mitään kovin yhteinäistä linjaa muodostanutkaan. Ison peukun annan bändille vielä rennosta ja ei-niin-vakavasti-itsensä-ottavasta asenteesta, jota saa Norskien metalliskenestä varmaan normaalisti lyhdyn ja koirien kanssa hakea. Mutta tässä pääsi nyt vähän fanipoika puhumaan. Hyvä se oli silti.

Black Metal is serious business

Dimmu Borgir ei ole ikinä tosiaan ollut itselleni se kuppi riisiä, jonka vuoksi olisi jaksanut vuodatella hikeä, verta ja kyyneleitä hampaita kiristellen, mutta jo ennen keikkaa hieman näyttäytynyt lavahärdelli lupasi hyvää. Tokihan sitä nyt ihan kelpo livebiiseillä ryyditetyn makoisan shown aina mielellään katselee. Lavalla oli jos jonkinmoista tuikkua ja härpäkettä, eikä lopulta lavalle singahtaneen bändin esiintymisasutkaan jättäneet kylmäksi. Laulaja saapasteli leuhkana jossain hapsutetussa minkkiturkissa ja muukin bänsi oli vetänyt kunnon sideshow-asusteet niskaansa. Kyseessä on tietty Dimmujen perusmeininki. Tässä kohtaa toimittajaseuruetta kohtasi kuitenkin illan ainoa varsinainen pettymys. Olimme nimittäin jostain syystä antaneet hieman itsemme odottaa, että Nick Barker, tuo mainio rumpumaahinen tulisi patteriston taakse, mutta hänellähän olikin aika jättänyt bändistä jo ainakin viisi vuotta sitten. Lieneekö hän pajautellut itsensä aikanaan pihalle tästäkin kokoonpanosta, mene ja tiedä. Joka tapauksessa, jos homma oli muutenkin isolla lavarekvisiitan suhteen ja biisit kuitenkin tällaiseen tilanteeseen ihan kelvollisia seurailtavaksi, on esiintyminen muutenkin pojilla hanskassa. Poseeraukset, välispiikit, valot, taustanauhat ja soitto rullaavat törkeällä varmuudella kaikki sujuvasti toisiaan tukien ja vailla mitään katkoja tai epäröintejä. Homma ei kaadu missään vaiheessa ja biisien keskinäinen rytmityskin on mietitty erittäin hyvin. Vaikken bändin diskografiaa tunnekaan, voisin helposti kuvitella eri aikakausien hittien tulevan sulassa sovussa ja juuri sellaisessa järjestyksessä, joka rytmittelee notkeasti vauhdikkaampien, ja rokkaavampien mutta hitaampien kappaleiden välillä. Oli näiltä kuulemma joku uusi levykin (Abrahadabra (2010), toim. huom.) taas tullut, jolta roiskastiin jotain. Itse asiassa reilu tunti Dimmuja meni aivan huomaamatta ja jos musa ei ollut ihan niin kiinnostavaa, riitti pyörivissä valoissa ja niiden synkronoiduissa rytmityksissä esim. tuplabassarien kanssa, tai muumiolta näyttävässä kosketinsoittajassa aina riittävästi ihmeteltävää.

Poistuimme paikalta tyydytettyinä about reilun tunnin Dimmu-shown jälkeen ja törmäsimme kuvaajan kanssa vielä illan grande finaleen. Joku Tuonelan Tienviitta oli saanut kaasussa nerokkaan älynväläyksen ja vetänyt jotain tyttöä pataan narikassa. Kyseinen urpo oli raudoissa lattialla kun huomattavan sekaisin (tapauksesta, päihteistä tai sekä että) oleva tyttö odotti maassa maaten ambulanssia. Onneksi tilanne ei vaikuttanut todella vakavalta, mutta välittömästi tilanteen havaitsemisen jälkeen pentagrammeilla varustetun raudoissa olevan kaljupään näkeminen aiheutti reaktion, joka tuotti suurta halua tunkea kengän kärkeä tämän naisia hakkaavan sankarin purukalustoon. Ambulanssi saapui pian paikalle ja tyttö roudattiin taluttaen pihalle ja toivomme että tämä tarina sai vielä edes kohtalaisen onnellisen lopun. Kävellessäni kotiin ensilumi oli muuttunut viimaksi ja loskasateeksi, ihan varmaan asiallinen lopetus tällaiselle keikalle.

Nekromantix Pakkahuoneella

Tietämättömät idiootit usein kuvittelevat että Tanskasta ei ole koskaan tullut mitään muuta kuin Volbeat ja Lars Ulrich. Fuck them! Tanskastahan on lähtöisin muun muassa sellaiset genrejensä tukipylväät kuin Mercyful Fate ja Nekromantix. Vaikka lukeudunkin habitukseltani selkeästi ensimmäisen yleisöön, päädyin viettämään pitkäperjantain jälkimmäisen seurassa. Itse asiassa hieman ulkopuolisena Psychobilly-yleisön seassa vietetty perjantai oli todella tervetullutta vaihtelua; toisin kuin koko kansan ilmiöksi kasvanut heavyscene, psychobillyscene ei ole (ainakaan vielä tai yhtä pahasti) näivettynyt tylsäksi Idols-viihteeksi tribaalipaitaisine hangaround-idiootteineen. Toivotaan, että Baseballsin vaikutus ei ulotu psychobillyyn, itse en välittäisi nähdä Ari Koivusen kaltaista hampuusia televisiossa pilaamassa Nekromantixin tai Demented Are Go:n tuotantoa.

Lämppärit missasin erinäisistä syistä, joiden mainitseminen tarkoittaisi sohvalla nukkumista, joten jätän selittelyni tähän. Harmi sinänsä, todistin aikoinaan käsittääkseni Vulture Clubin (toinen illan lämppäreistä) ihka ensimmäistä keikkaa The Skreppersin lämppärinä ja yhtye teki vinksahtaneella Twin Peaks meets psychoabilly -meiningillään meikäläiseen vaikutuksen. Muuten ajoitus oli suht kohdillaan; oluet kätöseen ja valot himmenivät.

Nekromantix aloitti settinsä vahvasti Garcoyles Over Copenhagenilla. Levyltä biisi on mielestäni kuulostanut aina hivenen kesyltä, mutta voihan helvetti että bändin livesoundi toimi! Heti perään seurannut Alive esitteli bändin makeita stemmalauluja ja jumalauta sitä alkuriffiä. Kitaristi Franc teki soitollaan ja monipuolisuudellaan meikäläiseen aikamoisen vaikutuksen. Nekromanin bassottelu oli häikäisevää ja rumpali Lux oli itsessään häikäisevä, kaunein näkemäni rumpali näin äkkiseltään. Horny In the Hearse, Alice In Psycholand; loistokamaa, mutta todelliset sävärit aiheutti itselleni tuntemattomaksi jäänyt, kitaristi Francin laulama, biisi Alicen jälkeen. Jätkähän kuulosti hivenen Earth AD:n aikaiselta Danzigilta! Nekrofelia oli kirjaimellisesti sairaan kaunis. Nekrofeliaa seurannut Sea Of Red sai yleisöltä raivoisat suosionosoitukset. Nekroman on muuten helvetin kova vokalisti ja jätkällä on myös valtava karisma sekä huumorintajua; sen huomaa helposti muun muassa välispiikeistä. Yleisön huutaessa kysymykseen kuin kysymykseen vastaukseksi ”whooaa!”, Nekroman kysyy haluaisiko yleisö kuulla discoa?
– Nooooouuuu
– Entäpä haluaisitteko pizzaa?
– Whoooaa!
– Sori, siinä asiassa en pysty auttamaan.
Miehen mukaan Suomessa on aivan julmetun rumia äijiä (hän lienee oikeassa), mutta vastapainoksi sitten taas aivan helvetin kuumia mimmejä. Seuraava biisi olikin heille omistettu; Subcultural Girl. Kehotuksista huolimatta tytöt siirtyivät laiskan oloisesti pittiin tanssimaan. Jäi muuten vähän harmittamaan etten nähnyt varsinaista pittiä sen lähempää; olisi ollut hauska nähdä kuinka rajuksi meininki pitissä äityi; olen kuullut psychobillyjen olevan suht väkivaltaista porukkaa. Tiedä sitten; kokoa pitillä oli ehkä neljäsosa esim. Anthraxin keikalla nähdystä mikseripöydälle ulottuvasta pitistä. Bloody Holiday ja Struck By A Wreckingball olivat taattua hittitavaraa. Setin loppupuolella kuultiin rutkasti myös vanhempaa materiaalia; Nightmare, Motorpsycho ja Brain Error sekä näiden seuraksi Return of the living Dead -albumilta Haunted Cathouse ja encorena toiminut Who Killed the  Cheerleader.

Jossain välissä settiä Nekroman kyseli oliko kukaan lähdössä Saksaan. Tämä kysymys ratkaisi mieltäni pitkään askarruttaneen havainnon; vuonna 2008 huhtikuun alussa matkatessamme Saksaan farkkuliivikansan luvatuille hevifestareille jakoi lentokoneen matkustamon kanssamme suuri määrä psychobillyjä. Ihmettelin tuolloin minne he olivat menossa. Näköjään, kuten mekin, saksalaiseen pikkukaupunkiin festaroimaan. Ilmeisesti tuo Satanic Stomp -nimeä kantava festari ei perusajatukseltaan eroa kauheasti ”meidän” Keep It Truestamme. On aina hienoa nähdä, genrerajoista riippumatta, asialleen omistautunutta porukkaa. Ja nyt nähtyäni helvetin kovan Nekromantix-keikan ymmärsin tuota porukkaa paremmin.

Loistava keikka ja helvetin onnistunut pitkäperjantai. Ja Nekromanin ruumisarkkubasso on muuten maailman tyylikkäin soitin.