Avainsana-arkisto: Pain

Pain ja Turmion Kätilöt kiertävät lokakuussa Suomea

Turmion Kätilöt ja ruotsalainen Pain päättivät järjestää terveydelle haitallisen ”Kidneys To The Limit” -yhteiskiertueen. Minirundi kattaa viisi keikkaa lokakuussa, ulottuen 17.10. alkaen Helsinkiin, Jyväskylään, Mikkeliin, Kuopioon ja Turkuun. Kiertueen keikoilla on tarkoitus esittää vähemmän livenä soitettua materiaalia, Turmion Kätilöitä luvassa esimakua myös tulevalta albumilta.

[youtube url=wSdFFougjr0]

Pain (swe), Turmion Kätilöt
Ke 17.10. Virgin Oil Co., Helsinki
To 18.10. Lutakko, Jyväskylä
Pe 19.10. Wilhelm, Mikkeli
La 20.10. Henry’s Pub, Kuopio
Su 21.10. Klubi, Turku

www.turmionkatilot.com
www.painworldwide.com

Pain syyskuussa Suomeen neljälle keikalle

Peter Tägtgrenin johtama Pain julkaisee kesäkuun kolmantena päivänä seitsemännen studioalbuminsa ja lähtee sen myötä tien päälle tähänastisen historiansa suurimmalla lavakattauksella. Pian julkaistavan ”You Only Live Twice” -levyn ensimmäinen single Dirty Woman on tullut tutuksi jo nyt myös Suomen radioissa. Albumilta lohkaistaan alkukesästä vielä toinen single Great Pretender, josta tehdään musiikkivideo Dirty Woman -videon jatkeeksi.

Peter toteaa tulevan kiertueen olevan myös taloudellinen satsaus yhtyeelle. ”Olemme investoineet kiertueeseen paljon rahaa, joten toivottavasti ihmiset myös nauttivat siitä. Tuomme mukanamme uramme tähänastisista kiertueista suurimman lavashown, joka on juuri työn alla. Luvassa on tuhat kertaa parempi show, joka sisältää muun muassa videomateriaalia”, Tägtgren raottaa tulevaa. ”Olisihan se helppoa vain kasata pari Marshallia lavalle, mutta nyt menemme täysillä!

Kiertueen settilistat elävät varmasti vähän, mutta pääsääntöisesti aiomme soittaa noin pari tuntia illassa”, hän lisää ja iloitsee siitä, miten ensimmäistä kertaa Painin historiassa kiertueella on myös todellinen pre-production-suunnitelma.

Painin viimeisin keikka Helsingin Tavastialla myytiin loppuun, joten Tägtgren odottaa tulevia esiintymisiä Suomessa suuresti. ”Meillä on ollut Suomessa aina ihan älyttömän hyvä meininki. Ja olenhan itsekin neljäsosasuomalainen”, Peter muistuttaa hymyillen.

Pain (swe)
21.09. Oulu, Club Teatria
22.09. Kuopio, Puikkari
23.09. Jyväskylä, Lutakko
24.09. Helsinki, Nosturi

www.painworldwide.com
www.myspace.com/pain

Tuska Open Air 2.-4.7.2010

Perjantai 2.7.2010

Ilmeisesti viimeinen Kaisaniemessä juhlittava Tuska sujui nimensä mukaisesti tuskaisen kuumissa merkeissä. Tosin, tyhmäähän se olisi Suomen lyhyen ja kylmän kesän aikana auringonpaisteesta valittaa; onnistunut ajankohta festivaalilla, ei voi muuta sanoa. Enpä näet muista hajanaisen Tuska-historiani aikana kertaakaan kärsineeni huonoista ilmoista! Aika hyvin. Sisäänpääsy sen sijaan ei sujunut hyvin; jos Sauna Open Airissa ”hivenen” jonotettiin, sai Tuskassa jonottaa vielä melkein tuplasti enemmän. Näin ollen Testament menikin kokonaisuudessaan ohi jonossa seisoessa. Aivan helvetin harmillista! Bändi oli nimittäin toukokuussa aika hemmetin tiukassa iskussa ja odotin innolla revanssia. Sen verta sain välispiikeistä selvää, että ainakin Practice What You Preach soitettiin tällä kertaa. Toukokuussa eivät Bay Arean veteraanit näin tehneet. Toisin sanoen, settilistaa oli siis muokattu varsin mukavasti, mikä tietysti lisäsi harmistustani entisestään. No, toukokuussa setissä olleet ja nyt uupuneet Souls Of Black ja True Believer sentään lohduttivat.

Obituary

Sivulavoilla soittaneet Insomnium ja Rytmihäiriö saivat tehdä aikataulussani tilaa syömiselle. Tarottia sen sijaan odottelin ristiriitaisin fiiliksin; pari kohtalaista, mutta settilistaltaan huonohkoa vetoa tänä vuonna nähneenä valmistauduin lievään pettymykseen. Lievä jäi tosin kauaksi siitä järjettömästi pettymyksestä minkä Kuopion kuorosot… anteeksi hevipioneerit tarjoilivat. Koko kansan hevi-Marco marssitti lavalle nimittäin bändinsä lisäksi kuoronsa. Okei, oli kuorosodasta mitä tahansa mieltä niin tosiasia on se, että ei se kuoro kyllä mitään lisäarvoa esiintymiseen tuonut. Päinvastoin; settiä oli entisestään rukattu vastaamaan paremmin kuoron tarpeita eli suomeksi sanottuna kovin oli tylsää. Kuoro huitsin helvettiin ja Pyre Of Godsin pyrot vaikka Breathing Fire -biisiin, niin johan ois ollut edes kerta luokkaa kovempi meno. Parhaimmillaan Tarot oli Satan Is Deadin kaltaisten rivakampien vetojen aikana, mutta itse en onnistunut niissä kyllä kuoron panosta juurikaan kuulemaan. Aika kuvaavaa on se, että yhtäkään positiivista kommenttia en kuorolla vahvistetusta Tarotista kuullut.

settilista: Sleep In the Dark / I Walk Forever / Satan Is Dead / Crows Fly Back / Tides / Calling Down The Rain / Hell Knows / Pyre Of Gods / Rider Of The Last Day / Traitor

Perjantain tanssimusiikkiannista vastasi, Devinin tapaan Tuskassa tuplakeikat urakoinut, Peter Tägtgren Pain-yhtyeensä kera. Festivaalin almost nimikkobändi sai paikoin melko hyvän vastaanoton, mutta välillä oli vähän tahmeampaa; veikkaisin että  nuorempaa polvea, etenkin miespuolista semmoista, kiinnosti erityisesti laaja ja laadukas death metal tarjonta, minkä vuoksi meno ei yltynyt Painin aikana hirveän hillittömäksi. Hitit, kuten End Of The Line sekä encoreksi säästetyt Same Old Song ja soittoäänialoitus Shut Your Mouth, saivat kyllä hivenen tavallista naisvoittoisemman yleisön hyppimään erittäin riemukkaasti. Pain oli mukavaa vaihtelua ja osoitti festivaalinjärjestäjältä oivaa pelisilmää lähes kaksi yhden hinnalla tyylisenä ratkaisuna; toivonkin, että järjestäjät venyvät samaan myös siinä vaiheessa kun King Diamond vihdoin saadaan Tuskaan, vink vink.

Satyr

Satyricon, tuo black metallin Popeda, veti aika perussetin niin hyvässä kuin pahassa; kyllähän yhtyeen riitasointurokki potkii parhaillaan varsin mallikkaasti, mutta livenä bändi on vain mielestäni tylsä. Satyria on toki aina mukava seurata. Mieshän on sliipattuine hiuksineen kuin mikäkin arvoautokauppias, mutta jokseenkin pirullisella tavalla. Watain on mielestäni osuva vastakohta, tyypit eivät ainoastaan näytä paljon pahemmilta vaan he myös haisevat paljon pahemmalta. Silti, Satyrin olemuksessa jollain tapaa tiivistyy eräänlainen satanistinen hedonismi. Voin vaan kuvitella kuinka kaveri hekottelee koko matkan pankkiin samalla kuin tuorein tekele jyrää Norjan albumilistan kärkisijoilla. Not my cup of tea. Festarin järjestäjille täytyy kyllä nostaa hattua, siitä että ilmeisesti Satyricon soitti tänä vuonna ainoastaan 2 keikkaa; molemmat Helsingissä. Toisaalta taas Helmikuussa FME:ssä vierailleen Satyriconin tilalla olisi voinut olla myös joku huomattavasti harvemmin Suomessa keikkaileva tapaus. No, oikeastaan sama pätee aika moneen sekä Tuskassa että FME:ssä konsertoineeseen bändiin, erityisesti kotimaisiin joiden näkemiseen tarjoutuu yleensä vuoden mittaan useita mahdollisuuksia.

settilista: Repined Bastard Nation / The Wolfpack / Now, Diabolical / Black Crow On A Tombstone / Filthgrinder / Du Som Hater Gud / The Rite Of Our Cross / The Pentagram Burns / Die By My Hand / Fuel For Hatred / K.I.N.G. / Mother North

Satyriconin jälkeen kaikki päivän aikana nauttimani keinotekoinen itseluottamus ja nestemäinen sosiaalisuus alkoivat tehdä vääjäämätöntä työtään ja Obituary menikin pitkälti erinäisten tuttavien kanssa paskaa jauhaessa. Mikä on toki harmi, vaikka Obituary ei death metallin saralla omiin suosikkeihini lukeudukaan. Vaikka kyllähän se niin on että festareille mennään myös sen paskan jauhamisen ja tuttujen näkemisen vuoksi. No, Ziltoid-spektaakkeli meni samassa rytäkässä täysin ohi. Sen verta kyseiseen lättyyn tutustuin, että eihän se musiikillisesti iskenyt yhtään. Mutta shown olisin todella halunnut nähdä. Voin sanoa, että kyllä hivenen vitutti kun tajusin asian laidan; lähes yhtä paljon kun aikoinani missatessani Nasty Ronnien ’telkkarin-hajoitus-otsaa-vasten’ -episodin. Youtube-tsekkaus jälkeenpäin osoitti Ziltoidin kyllä varsin huumorintajuiseksi ja rääväsuiseksi avaruusolennoksi.

Devin Townsend

Perjantain kuvagalleria

Lauantai 3.7.2010

Saavuin alueella parahiksi tsekkaamaan kotimaisen death metallin itä-länsi ottelun eli jostain kumman syystä päällekkäin ajoitetut Sotajumala– ja Torture Killer -keikat. Vertailun vuoksi tsekkasin bändit aika lailla fifty/fifty ja tulin siihen lopputulokseen, että kyllä englanninkielinen ulosanti ja järjetön groove siivitti tällä kertaa Torture Killerin allekirjoittaneen mielestä niukkaan voittoon. Sotajumalalle kuitenkin erityismaininta riehakkaimmasta Sue-teltassa näkemästäni mosh-pitistä. No, Nilen aikana olin tosin niin sivussa että en nähnyt kunnolla kuinka riehakasta meininki oli, mutta tuskin se Sotajumalan wall-of-deathia päihitti.

Peter Tägtgren, Hypocrisy

”Like a good friend of mine, Abbath, said, Fuck the sun!” totesi hyväntuulinen Peter Tägtgren Hypocrisyn paahtaessa täydessä auringonpaisteessa. Hyväntuuliselta vaikutti myös yleisö ja ihmekös tuo; Hypocrisy tarjoili tunnin verran uutta ja vanhaa varsin maukkaalla sekoitussuhteella. Osculum Obscenum ja Killing Art varmistivat sen että ainakin allekirjoittanut viihtyi.

settilista: Fractured Millenium / Weed Out The Weak / Eraser / Pleasure Of Molestation / Osculum Obscenum / A Coming Race / Adjusting The Sun / Let the Knife Do the Talking / Killing Art / Fire In The Sky / Warpath / Roswell 47

Omalta osaltani lauantain ja kenties koko viikonlopun odotetuin artisti, Overkill, veti sen verta rautaisen setin että oksat pois! Overkillin setissä oli tasan kaksi huonoa puolta; 1) se oli liian lyhyt ja 2) se oli päällekkäin Bloodbathin vastaavan kanssa. Vajaa tunti pelkkiä hittejä jätti naamalle leveän virneen ja niskaan pakottavan jumituksen. Vaikka Tuska kasvaisikin ensi vuonna, niin ainakin minä toivon ettei Overkillin tapaisia helmiä vaihdeta suurempien massojen toivossa vaikkapa Rammsteiniin. Tänäkin vuonna festivaalin ehdottomasti kiinnostavinta antia olivat aavistuksen pienempää porukkaa puhuttelevat, mutta harvoin Suomessa nähdyt Overkill, Bloodbath ja Crowbar. Tällaisia lisää.

settilista: The Green And Black / Rotten To the Core / Wrecking Crew / Hello From The Gutter / Coma / Hammerhead / Ironbound / In Union We Stand / Elimination / Fuck You – Overkill (Motörhead)  – Fuck You reprise

Overkill

Devin urakoi Tägtgrenin tapaan oikein kunnolla palkkansa eteen ja lauantaina olikin vuorossa Devin Townsend Projectin veto. Ei liene mikään yllätys, että DVP:n materiaali oli allekirjoittaneella entuudestaan aivan yhtä outoa kuin Ziltoid-matskukin. No, keikan seuraaminen olikin sitten sen mukaista. Hauskassa kalastushatussa lavalla pyörinyt Devin kyllä vakuutti hyväntuulisuudellaan; jos Immortalia aikoinaan suorastaan ketutti auringonpaiste näytti Kanadan luova hullu nauttivan helteestä oikein tosissaan. Vaikeahan DVP:n keikkaa on arvioida kun ei materiaalia tunne, mutta mututuntumalla veikkaisin fanien keikasta kovasti nauttineen.

Kamelot ei napannut pätkääkään; videobiisit olen youtubesta useasti tsekannut, mutta bändin mahtipontinen ja harvinaisen kliininen progepoweri ei vaan meikäläistä miellytä. Myös bändin solisti Roy Khan onnistuu jostain syystä ärsyttämään allekirjoittanutta olemuksellaan; mielestäni Khan on vähän kuin Ripper Owens, eli omaa mahtavan äänen eikä tippaakaan karismaa. Tai oikeastaan Khan on vielä pahempi tapaus kuin Ripper. Niinpä päätinkin lainata Monty Pythonia; On second thought, let’s not go to Kamelot. It is a silly place. Eli siirryin toisaalle. Tuttujen kanssa paskanjauhannaksihan se sitten meni, joten myös Survivors Zero meni osittain ohi. No, kuulin sentään bändin People Of The Lie Kreator-coveroinnin.

Nevermoren headliner-statuksesta voidaan olla montaa mieltä. Itse olen sitä mieltä ettei Nervemore ole aivan pääesiintyjä-kaliiberia ja samaa mieltä näytti olevan myös osa Tuska-yleisöstä; melko tasaisesti näytti ihmisiä nimittäin alueelta ulos valuvan Nevermoren aikana. No, toisaalta täytyy myöntää ettei Tuska tänä(kään) vuonna tarjonnut esimerkiksi power metal diggareille läheskään yhtä tuhtia kattausta kuin death metal jannuille, joten Kamelot ja Nevermore olivat varmasti osalle erittäin tervetullut lisä Tuska-kattaukseen.

Lauantain kuvagalleria

Sunnuntai 4.7.2010

Blackie

Sunnuntaina kohtasin melkoisia käynnistymisvaikeuksia. Railakas lauantai-ilta oli jättänyt melkoisen nihilistisen krapulan. Lisäksi renksuhousujen, värikkäiden festarihattujen, humalaisten, ylipainoisten ja alipukeutuneiden naisten sekä mahaansa tussilla 666 piirtäneiden esi-teinien yms. yliannostus lisäsi olotilaani oman misantrooppisen lisänsä. Ei missään määrin voittava yhdistelmä. No, eihän siinä silti auttanut muu kuin lähteä auringonpaisteeseen kärsimään.

Päälavan sunnuntain ensimmäinen orkesteri eli W.A.S.P. oli jälleen kovassa vedossa. Toistan pahasti itseäni, mutta ainoa ongelma oli jälleen kerran miljoonaan kertaan kuultu settilista. Ainoat muutokset sitten edellisen kohtaamisemme olivat hiukan harvinaisempien biisien (Arena Of Pleasure, The Headless Children) pois pudottaminen. Toisaalta, eihän W.A.S.P:in hittikimaran toimivuutta käy kiistäminen ja kun vielä festarivedosta oli kuitenkin kyse, niin ymmärtäähän sen.

settilista: On Your Knees / The Real Me / L.O.V.E. Machine / Babylon’s Burning / Wild Child / Hellion – I Don’t Need No Doctor – Scream Until You Like It (medley) / Chainsaw Charlie / The Idol / I Wanna Be Somebody

Cannibal Corpse näytti pääalavalla death metal diggareille kaapin paikan. Enkä nyt ainoastaan puhu Corpsegrinderin koordinaateista lavalla. Brutaalia, nopeaa ja aivan helvetin tiukkaa soitantoa nykyisiltä Floridalaisilta. Etenkin ex-Nevermore vinguttaja Pat O’Brien pisteli siihen malliin, että oman kitaran pilkkominen polttopuiksi tuli väkisinkin mieleen. Cannibal Corpselle vielä pisteet siitä, että yhtye vaihtelee mukavasti settilistaansa kiertueiden välillä; neljäs kerta kun yhtyeen näen ja jälleen tuli muutama yllätys, joista maukkaimpana ehdottomasti debyytin Scattered Remains, Splattered Brains. Ja nähtiinpä Corpsen aikana myös viikonlopun kookkain pitti; Hammer Smashed Tuska!!!

George 'Corpsegrinder' Fisher

settilista: Scalding Hail / Unleashing The Bloodthristy / Savage Butchery / Sentenced To Burn / Wretched Spawn / I Will Kill / Scattered Remains, Splattered Brains / Make Them Suffer / Priests Of Sodom / Staring Through The Eyes Of The Dead / Devoured By Vermin / Skull Full Of Maggots / Hammer Smashed Face / Stripped, Raped And Strangled

Nile on jostakin syystä jäänyt meikäläisellä suhteellisen vähäiselle kuuntelulle, joten en saanut ihan täysiä tehoja irti yhtyeen muuten kyllä laadukkaasta live-annista. No, ainakin ”Ithyphallic” täytyy ottaa Tuska-vedon pohjalta testiin. Karl Sanders ja Dallas Toler-Wade ovat ainakin levyillään käyttäneet toisinaan sangen eksoottisia kielisoittimia (The Metal Kult interview @ youtube), joten yritin kovasti kurkotella nähdäkseni millaisella arsenaalilla äijät operoivat, mutta Deanin peruskuusikieliset näytti käytössä olevan. Ulosantia ei voi kuitenkaan hyvällä tahdollakaan kuvailla samalla perus-adjektiivilla. Nile oli oiva esimerkki nykyisen festivaalialueen miinuspuolista; Nilen aikana toisen telttalavan ympäristö oli aivan järjettömän tukossa. No, se tosiasia että samaan aikaan soittanut death core yhtye [amatory] veti puolityhjälle teltalle varmasti lisäsi osaltaan tungosta toisen teltan ympäristössä.

Harvinaisen hyväntuulinen Mustaine ja Megadeth astelivat päälavalle niputtamaan festivaalit pakettiin tältä vuodelta. Ja tuloksena oli pisin ja ehdottomasti monipuolisin näkemäni Megadeth-keikka. Toiset kaksi ovat tosin olleet lämmittelyvetoja. ”Rust In Peace” -albumia ei Kaisaniemessä kuultu kokonaisuudessaan, mutta Tornado Of Souls henkilökohtaisena suosikkina lämmitti kuitenkin mieltä. Dawn Patrolin jälkeen moni näytti odottavan Rust In Peace… Polarista, joten Trust taisi olla keikan pahin pettymys monille. Muuten mukavan monipuolinen settilista kyllä toimi hienosti. Jonkinnäköisenä symbolisena eleenä Mustaine aloitti keikan valkoisessa t-paidassa ja valkoisissa rannehikinauhoissa, mutta asustus vaihtui jossain vaiheessa settiä mustaan t-paitaan ja mustiin rannehikinauhoihin; jännä yksityiskohta. Megadeth oli hyvässä vedossa ja kiistaton pääesiintyjä; etenkin Chris Broderick on petrannut paljon, esim. Priest Feastin aikaan kaveri vielä tuijotteli puoliujosti kenkiinsä, mutta nyt meno oli jo huomattavasti luontevampaa.

Sabbath-intro / Wake Up Dead / In My Darkest Hour / Headcrusher / Skin o’ My Teeth / Holy Wars… The Punishment Due / Hangar 18 / Five Magics / Poison Was The Cure / Tornado Of Souls / Dawn Patrol / Trust / Angry Again / A Tout Le Monde / Sweating Bullets / symphony of Destruction / Peace Sells – Holy Wars reprise

Dave Mustaine

Kokonaisuutena Tuska oli varsin onnistunut. Samat ongelmathan Tuskaa tuntuvat vaivaavan vuodesta toiseen, eli suhteellisen ahdas eikä mitenkään järjettömän viihtyisä alue ja harvinaisen surkeat sapuskat. Toisaalta alueen sijainti on passeli ja makkaralla pärjää pari päivää. Paljon porua aiheuttaneet vessajonot ja lokit, eivät allekirjoittanutta sen sijaan häirinneet. Plussaa varsin hyvästä bändikattauksesta; ja vaikka Devin ja Satyricon eivät meikäläiselle kolahdakaan, todistavat nuo exclusive-vedot, että Tuska on kovaa valuuttaa festarimarkkinoilla. Toivotaan että linja jatkuu samanlaisena myös jatkossa, vaikka festivaali ja alue kasvaisivatkin; Overkillin ja Anvilin tapaiset festivaalivieraat hakkaavat kiinnostavuudessa mennen tullen monet suuremmat, mutta Suomessa usein vierailevat yhtyeet.

Sunnuntain kuvagalleria

Pain – Psalms of Extinction

Levyn kannessa kulmiensa alta vittumaisesti tuijottava mies on onnistunut siinä missiossaan, minkä toteuttamiseksi hän Painin alun perin pystytti. Etenkin elektrobeatit ovat varmasti tulleet tarpeeseen Dimmu Borgirin kaltaisten pingviinibändien tuottamisen ja Tägtgrenin ikioman Hypocrisyn kuolonsävelten jälkeen. Jyräävä särökitara tai metallin ydinolemus ovat kuitenkin tallessa, vaikkei ”Psalms of Extinctionilla” ehkä ihan sikaa tapettaisikaan. Levy on suhteellisen helposti lähestyttävä paketti juuri siihen tarkoitukseen, mihin tekijänsä sillä tähtääkin: koko maailman valloittamiseen. True-metallihemmo ei tällä tosin ihan kuuhun asti taida lentää.

Vaikka tosimies ei genrettelystä tykkääkään, voi levyn vaikutteita tonkia Ministrystä ja jollakin kierolla tavalla jopa kasariajan kultapojista The Sisters of the Mercystä asti. Sinfoniavireinen Play Dead on levyn taiteellisinta antia, ja se tuskin johtuu vähiten siitä, että muun muassa islantilaislaulaja Björkillä on näppinsä pelissä. Johnny Cashin haamun seinälle maalaava Just Think Again on kitaraosuuksiltaan levyn teknisin biisi, ja kummakos tuo, koska siinä taituroi itse Alexi Laiho. Kyseisen kappaleen olisi tosin levyn edellisen biisin sijaan pitänyt olla nimeltään Computer God, koska se täyttyy lähinnä naisen puheesta. Ehkä Peteriltä loppui tässä kohtaa ääni, tai sitten ideat.

Minkäänlaisella sairauskohtauksella uusinta levyä ei ole yritetty markkinoida, vaikka Tägtgrenin sydämen tiedetäänkin pysähtyneen Dancing with the Dead -levynsä työstämisen aikoihin vuonna 2005. Työsarkaa miehellä on kiekossaan kuitenkin sydänkohtaukseen asti riittänyt: lähes koko levy on Peterin omaa käsialaa aina biisien kirjoittamisesta miksaamiseen, tuottamiseen ja instrumenttien soittamiseen.

Painin viides pitkäsoitto on kunnianhimoisesti toteutettu albumi, jota kehtaa veivata soittimessa kavereidenkin aikana. Ja vaikkei olekaan tarkoitus latistaa tunnelmaa, on pakko muistuttaa, että Tägtgren aika ajoin vahvistaa kitaristin ominaisuudessa eurodiscopumppu E-Typen live-kokoonpanoa. Kaiken kukkuraksi hän päättää levynsä erittäin narttumaisesti nimetyllä biisillä. Tägtgren on aika bitch mieheksi ja ”Psalms of Extinction” ihanan kivulias kokonaiskattaus.

Tuska Open Air 2007, lauantai

Tyypilliseen tapaani nukuin lauantaina pommiin ja majoitustilojen suuresta vieraanvaraisuudesta huolimatta, en jostain syystä vain tajunnut käyttää tietokonetta saadakseni Misery Indexin kiertuemanagerin yhteystietoja, joten haastiksen mahdollisuus hiekottui siinä samalla. Olen pahoillani. Aamiaisen ja bissen jälkeen pärähdimme festarialueelle kuulemaan kuitenkin orkesterin päivänavaus-keikan tahteja ja kylläpä ne tahdit olivatkin sitten räväkät. Misery Index paahtoi menemään grindiaan 110 lasissa ekan esiintyjän vaikeasta asemasta huolimatta, eikä esityksestä puuttunut energiaa. Yleisö vastasi haasteeseen mainiosti ja aamu saatiin avattua erinomaisella vedolla pärinää ja pauketta.

Päivän seuraava ja aika paljon myös odotettu esitys tulisi olemaan lahtelaisen Before The Dawnin käsialaa ja jotenkin ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua. Tiesin bändin olevan kovassa livekunnossa ja kyseinen Tuskan toiseksi suurimmalle lavalla osoitettu keikka oli hyvä osoitus sen pitkään jatkuneen työn tuloksellisuudesta, mitä nokkamies Saukkonen on jaksanut bändinsä eteen tehdä. Alusta alkaen BtD tuuttasi hittimateriaalia melkein täydelle, ja koko ajan täyttyvälle, Sue-teltalle ja vain tyhmä olisi kuvitellut, ettei olisi juuri sillä hetkellä todistamassa erittäin hyvää livevetoa. Bändi tuuttasi settinsä vähäisillä spiikeillä läpi ja tunnelma oli koko vedon ajan katossa, jopa niin katossa, ettei yleisö suostunut antamaan encoren suhteen periksi, vaikka juontaja ilmoitti bändin ajan loppuneen. Järjetön vastalauseiden tulva palkittiin ja orkesteri palasi vielä kerran lavalla repäisemään keikan päätösbiisin ja homma oli kunniakkaasti pulkassa. Tältä orkesterilta on lupa odottaa vielä paljon.

Koska seuraavat esityksille varatut ajat pitivät sisällään Painin, Thunderstonen ja Insomniumin, katsoin parhaaksi lähteä etsimään festaritunnelmaa myös backstagen puolelta. Kuriositeettina vilkaisin ohikiitävän hetken Painia ja se oli juuri sitä mitä kuvittelinkin: Peter Tägtgrenin pophevi-pumppu veti biisejään ihan mukavalla showlla varustettuna mutta orkesterin musiikilliset ansiot ovat itselleni erittäin kyseenalaiset. Bäkkärin meininki oli tälläkin kertaa sitä mitä aina; miniatyyri-festarit omassa karsinassaan sekä muutamia paikkoja rauhoittua suurimmista ihmismassoista. Joitain televisioraporttien tekoja myös noteerasin alueelta mutta niiden funktio jäi epäselväksi, ilmeisesti kyseessä oli jotain maksullisten kanavien ohjelmien tekoa joissa festaria esiteltäisiin artistihaastattelujen ohessa.

Rämmittyäni takaisin varsinaiselle esiintymisalueelle, totesin kävijämäärän olevan varmaan tänä päivänä huipussaan, koska porukkaa oli kuin pipoa ja liikkuminen kävi paikka paikoin jo tukalaksi. Odottelin hetken hevilegenda WASPin aloittamista ja kohta pitkä odotus palkittiin. Tätä spektaakkelia olin odottanut jo pienen ikuisuuden ja viimeinkin joistain epäonnistuneista yrityksistä huolimatta tulisi viimeinkin orkesteri nähdyksi. Blackien päälliköimä bändi avasi komeasti ”On Your Knees” -kipaleella. Tästä eteenpäin keikka oli yhtä juhlaa ja ilotulitusta, koska ennen kun edes ehdin seuraavaa hittiä toivoa, oli Blackie kumppaneineen jo askeleen edellä ja painoi menemään minkä kerkesi. Keikka ei tarjonnut yhtään yllätystä mutta silti siinä oli vain yksi vika: se oli nimittäin liian lyhyt! Ja vaikka hieman olinkin arvelevainen sen suhteen, kuinka orkesteri tulisi täyttäneeksi vaativat toiveeni ilman Chris Holmesia, ei ensitahtien jälkeen asiaa tullut enää edes ajatelleeksi; WASP oli selkeä bändi ja homma toimi aivan penteleen hienosti, loistava keikka.

Koska WASPin veto oli niin hengästyttävä, jäi seuraava esiintymisslotti väliin ja päätin panostaa jäljellä olevat paukut sitten vuorossa olevaan Isisiin. Jos tälle keikalle olisi tullut jostain hepatuksesta, olisi fiilis saattanut olla väärä ja näin hienon bändin livevetoa en halunnut suolata millään välimallin bändikokemuksella etukäteen. Epäilyistä huolimatta oli peli selvä lähes alusta lähtien, Isis toimii myös isolla lavalla ulkoilmassa, ei epäilystäkään. Pumppu veti äänivallia muistuttavaa mateluaan todella hienosti ja keikka tuntui enemmän hienolta audiovisuaaliselta kokemukselta minimalistisesta lavaesiintymisestä huolimatta, kun miltään tyypilliseltä keikalta, tai ainakaan hevikeikalta. Totaalinen keskittyminen bändin olemiseen lavalla ja tuottamaan äänimassaan sai kylmät väreet kulkemaan selkäpiissä, eikä biiseissä tuntunut olevan enää selkeitä alkuja saati loppuja, koko hieman yli tunnin pläjäys tiivistyy sanaan kokemus.

Loistavan Isisin jälkeen oli jopa illan päätösbändillä Emperorilla vaikeuksia astua lavalla, koska oman arvostelukykyni täysin menettäneenä jätin jo totaalisen huomioimatta sen ja Isisin välillä olevat bändit. Odotin toki Emperoria yhtenä festarin tärkeimmistä esiintyjistä, mutta valitettavasti kontrasti fiilisten välillä oli aivan liian suuri. Ihsahnin liian suuret nahkahousut ja Tero Vaara korkeudella oleva kitara yhdistelmä ei parantanut tilannetta ja fiilikseen pääseminen oli lievän huvittuneisuuden vallitessa vaikeaa. Myöskään muu Emperorin miehistö ei auttanut asiaa elämällä tilanteessa kun punkki paskassa, enkä sitten pystynyt pääsemään juuri yhtään tunnelmaan. Soundit eivät vakuuttaneet ja menevästä musiikista huolimatta lavaesiintyminen oli notkeaa kun norsunpoikasella, joten yleisfiilis keikasta jäi latteaksi. Emperor soitti kyllä hyviä biisejä mutta kun oli itse ns. ”väärällä jalalla” liikkeellä niin ei voi mitään, kehnohko keikka. Emperorin puolustukseksi voin kyllä todeta, että olen varmaan about yksin mielipiteeni kanssa, mutta mistä vinkkelistä katsottuna hyvänsä on ainakin minun vaikea löytää niitä Emperor-laseja läpikatseltavaksi, mitkä saisivat noin aneemisen lavameiningin rokkaamaan.