Avainsana-arkisto: Overkill

Overkill ja Lost Society Oulussa

Oulun Club Teatria oli sijoittanut lauantain thrashmetallipainoitteisen setin aikaiseen iltaan. Overkilliä lämppäävä Lost Society aloitti keikkansa jo ennen puolta kahdeksaa, ja sai soittaa settinsä lähes selväpäiselle yleisölle, jota oli saapunut paikalle muutaman kymmenen henkilön verran. Yhteiskietueen toiseksi viimeinen keikka ei näyttänyt painavan nuorta bändiä, sillä energiaa tuntui riittävän koko lyhkäisen mutta intensiivisen keikan ajaksi. Innokas nuori bändi oli omiaan nostamaan tunnelmaa, ja toimi erinomaisesti Overkillin vanhojen jäärien kanssa luoden tavallaan mielenkiintoisen katselman thrasmetalliin. Lost Societyn jäsenet kun eivät olleet edes vielä syntyneet, kun Overkill ratsasti rässihevolla suosionsa huipulla 80-luvun lopulla.
Lost Society kuulostaa ja näyttää erittäin lupaavalta uuden polven thrashmetallibändiltä, jonka tulevia keikkoja voi odottaa mielenkiinnolla.

Overkillin aloittaessa keikkaa oli yleisöä saapunut jo hieman enemmän, mutta silti jokseenkin nihkeästi. Totesipa yhtyeen keulamies Bobby Ellsworth keikan aikana, että seuraavalle keikalle kaikki tuovat sitten kolme ystävää mukanaan, jotta yhtye jaksaa vielä näinkin pohjoiseen palata. Tosin Overkill tuntuu keikkahistorin perusteella pitävän Suomessa keikkailusta, sillä nähtiinhän bändi viime kesänä Tuskassa.
Overkillin veti keikkansa kokemuksella ja ehkä yllättävälläkin innolla läpi. Vaikka Ellsworth joutuikin soolojen aikana vetämään happea lavan sivulla, jaksoi ukko heilua lavalla ja jutustella mukavia yleisölle.
Kaikkiaan reilun 70 minuuttia kestänyt keikka ei varmasti jättänyt ketään paikalle vaivautunutta kylmäksi, siitäkin huolimatta, että yhtyeen kakkoskitaristi Derek Tailer ei keikalle päässytkään. Bändin settilista kattoi läpileikkausen yhteen tuotantoon aina depyytiltä ”Electic Ageen” asti. Hienoa oli huomata, että bändi sai myös harvapäisen yleisön mukaan laulamaan.
Ehkä ainoana miinuksena voisi mainita liian aikaisen ajankohdan keikalle, ja jos en ihan väärin arvioinut, oli Teatrian tuoppikoko huvennut onnettoman pieneksi.

Overkill huhtikuussa klubirundille

Amerikkalainen Overkill palaa huhtikuussa Suomeen peräti viiden keikan mittaiselle rundille. Viime kesänä Tuska-festivaaleillakin vieraillut thrash metal -pioneeri nähdään 17. huhtikuuta alkaen Tampereella, Helsingissä, Joensuussa, Oulussa ja Seinäjoella.

Vokalisti Bobby ”Blitz” Ellsworthin luotsaama Overkill perustettiin Yhdysvaltain itärannikkolla, New Jerseyssä, vuonna 1980 ja bändi on edelleenkin yksi maailman merkittävimpiä thrash metal -yhtyeitä. Yhtyeen viimeisin julkaisu on alkuvuodesta ilmestynyt yhtyeen seitsemästoista studioalbumi, ”The Electric Age”.

[youtube url=3zU1LNg-6aQ]

Overkill (usa)
Ke 17.04.2013 Pakkahuone, Tampere. Liput 27 eur + toimituskulut, ovelta 30 eur.
To 18.04.2013 Tavastia, Helsinki. Liput 27 eur + toimituskulut, ovelta 30 eur.
Pe 19.04.2013 Kerubi, Joensuu. Liput 24 eur.
La 20.04.2013 Teatria, Oulu. Liput 25 eur + toimituskulut, ovelta 30 eur.
Su 21.04.2013 Rytmikorjaamo, Seinäjoki. Liput 23 eur + toimituskulut, ovelta 25 eur.

www.wreckingcrew.com
www.kingfooentertainment.fi

Tuska Open Air 2012

JP: Tuska tuli tänäkin vuonna. Viime vuoden suhteellisen rennosta meiningistä riemastuneena ja tähtien ollessa toisen allekirjoittaneen taivaalla edes hieman järkevässä asennossa jokseenkin kaoottisen elämäntilanteen keskellä oli Tuskaan meno tänä(kin) vuonna varmistettu.

PH: Paperilla tämän vuoden Tuska vaikutti jopa niin heikolta, että joutui harkitsemaan kokonaan väliin jättämistä. Oman kylän festivaali on vaan muodostunut niin vakiintuneeksi kesänviettotavaksi että tuollaiset kerettiläiset ajatukset piti haudata heti alkutekijöissään, ja nöyrästi suunnata toista vuotta peräkkäin Suvilahdessa järjestettyyn Suomen metallifestarien jättiläiseen.

Perjantai

PH: Perjantain aloitus oli sen verran aikainen, että kolme koko festarin harvahkoista kiinnostavista nimistä Alcest, Profane Omen ja Exodus piti uhrata henkilökohtaisen aikataulun alttarille. Vanhaa rässilegenda Exodusta ehdin kuulemaan pari viimeistä biisiä, eli juuri sen verran että koko setin missaaminen korpesi syvästi. Lohdutus oli kuitenkin lähellä. Animals As Leadersin velikullat kun eivät amerikkalaisina uusavuttomina osaa hilata pyllyjään oikeaan aikaan lentokentälle eli Tuskan ensimmäinen onnistunut paikkaus, kotimainen superkokoonpano Barren Earth enemmän kuin lievitti tuskaani. Uusi levynsä ”The Devil’s Resolve” ei meikäläiselle maita ihan yhtä hyvin kuin edellinen täydellisyyttä hipova täyspitkä ”Curse Of The Red River” ja ep ”Our Twilight”, mutta livenä Barren Earth toimii aina yhtä hyvin. Mikko Kotamäkeä parempia äänijänteitä ei Suomesta hevillä löydy, ja biisimateriaali on heikoimmillaankin mainiota. Loistava paikkaus järjestäjiltä!

Barren Earth

JP: Ennätin juuri ja juuri paikalle näkemään Barren Earthin, joka oli hyvä kuten Pauliine tuossa ylempänä totesi. Harmillista, että Tuskan ensimmäiset bändit (Profane Omen, Alcest, Exodus ja Inferia) jäivät välistä, mutta toisaalta eipä sitten enää tarvinnut harmitella päällekkäisyyksiäkään. Edguy jäi vilkaisuksi, ja Unkind olikin seuraava tärppi, vaikka se onkin melkein tuttuakin tutumpi yhtye. Tosin Tuska Open Airissa pikkulavalla vetänyt Unkind olikin sitten jo vähän erikoisempi nimi. Yhtye on kylläkin tuonut itseään metalliyleisönkin lähettyville viime vuosina, kiitos polveilevamman musiikkinsa ja tuskinpa levydiili Relapsenkaan kanssa on haitannut yhtyeen taivalta. Itse setti painottuikin uudempaan materiaaliin, ja vanhimmat vedot taisivat olla ”Hangen syliin” -albumin ajoilta.

Saint Vitus oli itselleni se yhtye joka opasti minut doom metallin saloihin, kun Black Sabbathia ei lasketa. Itse asiassa Saint Vitus oli minulle se suurin yksittäinen syy edes tulla Tuskaan. Soundi oli yhtä pölyinen kuin levyilläkin ja Wino on erittäin tyylikäs vokalisti. Jotenkin Saint Vitus vieläpä tuntui sopivan kuivakan soundinsa kanssa oikein mainiosti aurinkoiselle lavalle, eikä ylenpalttinen auringonpaiste haitannut yhtään. Itseäni jäi harmittamaan ainoastaan Scott Reagers -aikakauden materiaalin laiminlyönti, vaikka siellä olisi ollutkin sellaisiakin biisejä kuten Dark World ja White Stallions. Tai ei osunut ainakaan korvaani, mutta toisaalta huomasinkin nuo puutokset vasta keikan loputtua.

Saint Vitus

PH: Doomin dinosaurukset eli Saint Vitus jaksaa ikuisuuksienkin olemassaolon jälkeen heittää tiukkoja keikkoja. Tuskan keikka oli huomattavasti bändin edellistä näkemääni esitystä parempi, ja jopa tällaiselle ainaisesti klubikeikkojen ja ekojen demojen perään vinkujalle kuin minä Amerikan vanhojen herrojen show kelpasi jopa Helsingin valoisassa iltapäivässä paremmin kuin hyvin. Henkilökohtaisten preferenssieni mukaan tekemä perjantain aikataulu oli muuten kovin väljä, mutta suomalaisen death metallin legendoja Demigodia piti päästä katsomaan. Mutta kotimaisen suosiminen kannatti tällä kertaa. Lisää keikkaa, Demigod! Tahtoo nähdä teitä pidempäänkin kuin sen naurettavan 30 minuuttia!

JP: Trivium ei kiinnostanut laisinkaan, joten safkatauon (kevätrullat pelastivat tämänkin Tuskan!) jälkeen minäkin marssin taas Musamaailma stagelle tsekkaamaan Demigodin… joka olikin aika hyvässä iskussa. En totta puhuen ole pitänyt bändiä kovinkaan relevanttina tapauksena, vaikka ”Slumber of the Sullen Eyes” kuuluukin kiistatta kotimaisen death metallin kärkilevyihin. Jopa ”nostalgia” on termi, jonka olen mielessäni monesti yhdistänyt Demigodiin, mutta bändipä vetäisi todella hyvän – mutta lyhyen – keikan.

PH: Norjalainen avantgarde-sekametelihässäkkä Arcturus jaksaa jostain syystä kiinnostaa buukkaajia. Miksi, ei voi ymmärtää, Norjasta kun löytyisi oikeasti mielenkiintoisiakin avantgarde metallibändejä. Kukaan tuskin kyseenalaistaa bändin muusikkojen meriittejä yksilöinä, mutta Arcturuksen tapauksessa osien summa ei ole kovin ihmeellinen. Päämies ICS Vortex on toki viihdyttävä esiintyjä, ja Norjan rumpalien kuninkaan Hellhammerin näkeminen livenä on aina ”I’m not worthy” -hetkiä, mutta bändinä Arcturus ei vaan minulle putoa. Ei livenä, ei levyllä. Vielä vähemmän kaunista sanottavaa on illan pääesiintyjästä MegadethistäDave Mustaine on toki keskiaikaisine ääriuskonnollisine mielipiteineen huvittava veikko, mutta viihdearvoa ei minulle Megadeth valitettavasti enää tarjoa. Ei tarjonnut edellisellä Tuskan keikallaankaan 2010. Lopettaisivat jo.

Hatebreed

JP: Arcturus olisi kieltämättä kiinnostanut ja muutama vuosi sitten se olisi todennäköisesti kiinnostanut enemmänkin, mutta nyt sai Hatebreed piristää päivää. Yhtyeen tuotantoahan en juurikaan tunne, mutta kovasti tuntuisi Jamey Jastalla ja kumppaneilla olevan päteviä biisejä. Siinä Jastan mesotessa ja agitoidessa asfaltilla vauhkona kieppuvaa pittiä ehdin käydä vilkaisemassa A.R.G.:n ja todeta senkin bändin vetelevän hyvin. Soittivat Hatebreedin kanssa ehdottomasti Megadethin suohon, jota jaksoin sentään puoliväliinsä katsoa. Se olikin ihan paska, vaikka itselleni Megadeth on ollutkin melko tärkeä bändi muinoin eikä se viimeisin levykään ”Th1rt3en” ihan susipaska ollut. Mutta kun ei toiminut, niin ei toiminut. Ei siitä sitten muuta kuin kaverille nukkumaan.

Lauantai

JP: Lauantaina huomasin viihtyväni eniten sisällä, sillä lähes kaikki itseäni kiinnostavat bändit soittivat Musamaailma stagella. Että sentterit vain niille, jotka pitävät tuota lavaa täysin turhana. Te olitte varmasti eturivissä katsomassa Sonata Arcticaa. No, Metsatöllin ja Anaal Nathrakhia hetken seurattuani meninkin sisätiloihin katsomaan Vorumin, joka soitti ihan eritasoisen keikan kuin Jalometallissa. Tässä esityksessä oli rupea, vauhtia ja eritoten autenttista meininkiä. Vanhan koulun death metal -diggareidenhan pitäisi ehdottomasti tietää tämä bändi ja sekin että uusi levy olisi tulossa. Hankintaan menee. Hetken päästä samaa lavaa kuluttanut Winterwolfkaan ei juuri löysemmäksi jäänyt, vaikka Vorum olikin henk. koht. enemmän mieleeni.

PH: Minun lauantaini aloitti Suomen ehdotonta black metal -eliittiä edustava Horna, genrensä (liian) harvoja edustajia tämän vuoden Tuskassa. Bändin tarjoama audiovisuaalinen nautinto oli koko Tuskan 2012 parhaimpia. Horna kuulosti hienolta, näytti hyvältä ja täydehkö Inferno-teltta tykkäsi. Syystäkin. Jatkaen Tuskan teemalla ”ikuisesti kasassa olleet bändit” Napalm Death kuulosti ihan samalta kuin aina ennenkin. Keulahahmo Greenwaytä katsellessa saa melkein myötätunnosta sydänkohtauksen, niin adhd:nä setä jaksaa edelleen heilua. Sen verran rasittavaa jepen heilumisen katsominen oli että katsoin paremmaksi vetäytyä virvokkeille ja keräämään voimia Battle Beastin ja ihanan Nitte Valon näkemiseen. Tällaiselle Acceptin kera varttuneelle Battle Beast tuo flashbäckejä lapsuuden ja nuoruuden kultaisiin vuosiin, ja siksi ansaitsi paikkansa minun päiväkohtaisella shortlisted aikataulullani. Bändi selvästi nautti olostaan lavalla, ja Nitte oli kerännyt huimat määrät karismaa sitten viime näkemäni (FME 2011), mutta eipä lapsuusnostalgiset fiilistelyt ihan koko keikkaa jaksaneetkaan kantaa. Sinnittelin toki keikan loppuun asti mutta tunti oli ehkä hieman liian pitkä soittoaika tässä tapauksessa…

Victims

JP: Suurin osa Nappiksesta jäi näkemättä, kun olin tsekkaamassa Evil-Lÿniä, joka olikin yllättäen niitä tämän päivän parhaimpia vetäisyjä. Jäipä muuten mietityttämään, minkä vuoksi Tuskassa ei tänä vuonna ollut klassista heviä sitten tämän enempää? Niin, olen myös erittäin ronkeli joten Battle Beastia en jaksanut katsoa. Afgrundiakin menin alunperin katsomaan ihan vain siksi, ettei se ollut Battle Beast. Arvelin bändin nimen perusteella kyseessä olevan jonkinlaista grindiä, ja grindiähän se olikin. Ehkei järin omaperäistä sellaista, mutta ainakin tunteella ja suurella sydämellä paukutettua. Sonata Arcticaa sen sijaan pakenin taas Musamaailmastagelle tsekkaamaan Victimsiä, joka olikin itselleni yksi näiden festien odotetuimmista vieraista. Juuri sopivasti oli tuore (julkaistu keväällä 2011) ”A Dissent” -albumikin vihdoin ja viimein kolahtanut ja tämäkin keikka kolahti niin sanotusti täysillä. Rokkia, punkkia ja Motörheadia tämä iltapäivä kaipasikin!

PH: Kaiken maailman ulkomusiikillisten ja lääketieteellisten seikkojen takia viime vuodet julkisuudessa ollut herra Nergal Behemotheineen oli minulle se illan, jos ei peräti koko Tuskan 2012 odotetuin esiintyjä. Niin odotettu että vaikka kovasti olisin halunnut pitkästä aikaa nähdä samaan aikaan soittaneen Swallow The Sunin, tässä valinnassa oli vain yksi voittaja. Odotukset siis olivat korkealla, mutta ne myös täyttyivät. Nergal on jossain yhteydessä maininnut kuinka bändi nauttii keikkailusta, ja tämä todellakin tuli selväksi. Tervetuloa takaisin, Puolan parhaus!

Ruotsalaisten sotasankarien lukumäärä lienee aika samaa luokkaa Sveitsin laivaston riemuvoittojen kanssa. Ja vaikkei ruotsalainen taistelumetalli genrenä sitä ihan omimmista omaa juttua ole, jos bändi suhtautuu asiaan samalla totaalisella antaumuksella kuin mitä Sabaton tekee, on kyynisimmänkin skeptikon antauduttava. Sabaton toimii livenä, niin noloa kuin se tällaisen ”vakavampaan” musiikkiin mieltyneen onkaan myöntää. 110 lasissa koko ajan, tarttuvat rallit, oikeasti hauskat välispiikit kuten itseironiset heitot bändin yhtäläisyyksistä Village Peopleen ja hieman laskelmallista yleisön kosiskelua; minä olen myyty. Koko back kataloogia tuskin lähden samantien ostamaan mutta mikä tahansa mahdollisuus nähdä Sabaton livenä – count me in. Todella hieno lopetus lauantaille.

JP: Sabatonin kiinnittämistä yhdeksi Tuskan headlineriksi en kyllä ymmärtänyt lainkaan. En toisaalta kyllä muutenkaan ymmärrä, mikä tuossa bändissä on niin ihmeellistä ja missä vaiheessa se on noussut näinkin isoksi tapaukseksi. Amon Amarthin ja Devin Townsendin sentään vielä ymmärtää. En tuota Turtles-panssarimiehen johdattelemaa sotakonetta jaksanut katsella, vaan menin mieluummin Lepakkomieheen kuuntelemaan vanhojen äijien spiidiä (Solitaire), nuorten kollien thrashia (Nuclear Omnicide, jumalauta miten kova!) ja helvetin hyvin tehtyjä Scorpions-covereita (Dynamite). Kaiken kukkuraksi iski kiva sadekin, joten siinä vaiheessa oli hyvä vaihtaa pelikenttää.

Sunnuntai

JP: Sen minkä sade kastelee, sen kesä kuivaa. Sunnuntaina olikin taas vaihteeksi trooppiset olosuhteet, mutta aurinkoa piti silti paeta varjoisaan Inferno-telttaan, jossa The Man-Eating Tree olikin jo soittamassa. Olikohan aikaisella ajankohdalla sitten jotain tekemistä asian kanssa, mutta keskityin mieluummin kahvinkittaamiseen kuin keikan seuraamiseen? No, jos omalta osaltani lauantai oli selvästi Musamaailma-orientoitunut, niin sunnuntaina tuli sillä lavalla soittavia bändejä tsekattua vain yksi kappale, ja se oli Final Assault. Ja se bändi vasta näyttikin närhenmunat! Tiukkaa menoa ja yleisölläkin näytti olevan kivaa. Final Assaultin jälkeen tuli äkkiseltään todistettua yksi spektaakkeli nimeltään Ramin Kuntopolku, mutta Baronessin aloittaessa se jäi sitten sen paremmin todistamatta. Se oli sitten ainoa kerta kun Ramin Kuntopolun Tuskassa näin.

Ramin Kuntopolku

PH: Sunnuntainkaan aikataulu ei aiheuttanut suurempaa tarvetta juosta lavojen väliä kieli vyön alla, niistä muutamasta helmestäkin kaksi eli Skeletonwitch ja Baroness menivät pahasti päällekäin. Niitä harvoja Jenkeistä tulevia oikeasti mielenkiintoisia extreme metal-bändejä oleva Skeletonwitch aloitti keikkansa sen verran lupaavasti, että valinta katsoako bändi loppuun vai siirtyäkö teknisempää metallia soittavien maanmiehiensä eturiviin oli aidosti vaikea. Baroness aikaisemmin näkemättömänä voitti, ja toimikin kerrassaan hienosti. Kaikki se metallimedian maasta taivaaseen hehkutus on selvästikin ollut ansaittua!

JP: Baroness on niitä bändejä joita on hypetetty kuten kaikkia muitakin bändejä joille John Dyer Baizley on tehnyt kansitaiteita. Ei Baroness-innostus ollut kuitenkaan mitään verrattuna viime vuotiseen, nyttemmin näemmä laantuneeseen Kvelertak-huumaan. Lamb of Godihan minua ei kiinnostanut alun perinkään, joten Overkillin setin pidentymisen kautta päästiin melkoiseen win-win -tilanteeseen. Tosin en minä paljoa odottanut Overkilliltäkään, vaikka se jossain vaiheessa on ollutkin lempparibändejäni. Kun on bändiltä vain uudempia levyjä kuullut, on samalla ikävästi päässyt unohtamaan sen miten kovia ne vanhat ovat. Overkill soittikin biisejä jokaiselta vuosikymmeneltään antamalla toki tilaa esimerkiksi uuden albumin Electric Rattle Snakelle. Sitten setin lähestyessä loppuaan alkoi niitä vanhempiakin hittejä nousta esille; Elimination, Wrecking Crew, Deny the Cross, Fuck You. Helvetin mahtavaa, toimii kuin atomikello!

Overkill

PH: Lamb Of Godin vokalistin Blythen tutustuessa empiirisisesti Tshekinmaan oikeusjärjestelmään Tuskan järjestäjät hoitivat paikalle loistavan kotimaisen paikkauksen numero 2; Finntrollin. Soittoaika vaan valitettavasti meni kotimaisen occult rockin kovin hypetetyn Jess & The Ancient Onesin kanssa päällekäin. Tämä valinta oli helpompi kuin Skeletonwitch versus Baroness, perustuen puhtaasti ulkomusiikillisiin syihin jäin mieluummin katsomaan jumalaisen kaunista paidatonta Vrathia. Helppo valinta ja kannatti, vaikka vakuuttavan kokoisen circle pitin jätinkin väliin. Finntrollia katsoessa on myös helppo ymmärtää bändin jättisuosio Keski-Euroopassa, tarttuvat biisit ja tiukka lavaesiintyminen tekee helsinkiläisistä helpon bändin pitää livenä vaikkei levyjä jaksaisikaan kuunnella.

JP: Huomasin itse olevani kiinnostuneempi Huoratronista kuin jo miljoonaan kertaan nähdystä Finntrollista tai hype-Jessistä. Huoratron ei kuitenkaan kauhean usein keikkoja tee, enkä ollut sitä paitsi nähnyt niistä vielä yhtäkään. Porukan mielipiteitähän Huoratron jakeli rankemmalla kädellä kuin suunnilleen mikään muu tapaus Tuskassa, mutta minun mielestäni se sopi Tuskaan todella hyvin. Kai te tiesitte, että musiikki voi olla äärimmäistä olematta metallia? Huoratron veti paremman, hypnoottisemman ja kutkuttavamman keikan kuin arviolta puolet Tuskan metallibändeistä, nih. No, elektronisia elementtejähän se Ministrykin hyödyntää, mutta Huoratronin jälkeen tuo industriaalimetallin pioneeribändi ei jaksanut enää samalla tavalla innostaa. Jossain vaiheessa Ministryn keikkaa pitikin sitten lähteä junalla takaisin kohti pohjoista ja kuitata Tuskat tuskailluksi.

Ministry

PH: Se tämänvuotisen Tuskan sadas jurakaudella perustettu bändi, Ministry ei jaksanut enää kiinnostaa pirteän Finntrollin jälkeen. Al Jourgensen on kyllä kovin vakuuttava hahmo, mutta tämäkin on jo niin nähty että kyyninen metallipoliisi poistui ajoissa paikalta kirkkaampiin saleihin haaveillen jo ensi vuoden Tuskan hieman eri linjaisesta line-upista…

Tämän vuoden Tuska oli huolimatta henkilökohtaisten suurten suosikkien puuttumisesta jälleen kerran mainio metallikansan juhla. Järjestäjillä on jo niin rautainen kokemus toimivien festarien järjestämisestä että mistään fasiliteeteistä ei keksi poikkipuolista sanaa (paitsi ehkä niille ruokakojujen lähellä parveileville lokeille voisi hankkia ensi vuodeksi muutaman haukan tmv luontaisen vihollisen kaveriksi), lisäksi Suvilahti on oikein mukava paikka tällaisille pikku kinkereille. Ensi vuonna jos vielä turhiin ja stnan kalliisiin esiintyjiin tyyliin Megadeth tuhlatut rahat sijoitettaisiin laadukkaampiin akteihin niin kouluarvosana nousee taas puhtaaseen kymppiin!

Katso myös huikea kuvakollaasi Lammas Zinen Flickr-profiilista!

Overkill – The Electric Age

Overkillin edellinen studioalbumi ”Ironbound” jäi allekirjoittaneelta välistä ilmiselvän Kauniit ja rohkeat -draamankaaren vuoksi: jos skippaa showsta useammankin jakson, pysyy silti juonessa mukana. Tilanne on ollut tällainen myös Overkillin kohdalla, ja siten sen kuudestoista (!) studioalbumi ”The Electric Age” kuulostaa täysin samanlaiselta kuin kaikki muutkin ”The Killing Kindin” jälkeiset levyt.

”The Electric Agella” soittaa bändi, joka on paikkansa lunastanut jo vuosia sitten. Nyt seistään sillä paikalla, eikä edes vahingossa yritetä astua siltä pois. Yhtye ei ollut edes 80-luvulla pakan tiukimpia ja väkivaltaisimpia bändejä, eikä se sitä ole taatusti nytkään. Bobby ”Blitz” Elsworthin ääni on ennallaan eli melko takakireä ja D.D. Vernin basso kolisee tavanomaista enemmän. Overkill ei vaan ole 90-luvun alun jälkeen tehnyt ihan tolkutonta nippua ikimuistoisia yksittäisiä biisejä (ja levyilläkin on ollut tapana kuulostaa samalta), eikä ”The Eletric Age” tuo siihenkään suuria muutoksia. Tosin Electric Rattlesnake ja Drop the Hammer saattavat hyvinkin olla kovatasoimpia Overkillin viimeisen kymmenen vuoden sisällä levyttämiä kappaleita, jos ei nyt ihan koko uransa aikana.

”The Eletric Age” ei ole missään nimessä katastrofi, mutta se on jo moneen kertaan kuultu albumi. Aiemmin levyillä vain oli eri nimet, eikä lakattu soundipuoli miellytä räkää kaipaavaa korvaa lainkaan.

Tuska Open Air 2.-4.7.2010

Perjantai 2.7.2010

Ilmeisesti viimeinen Kaisaniemessä juhlittava Tuska sujui nimensä mukaisesti tuskaisen kuumissa merkeissä. Tosin, tyhmäähän se olisi Suomen lyhyen ja kylmän kesän aikana auringonpaisteesta valittaa; onnistunut ajankohta festivaalilla, ei voi muuta sanoa. Enpä näet muista hajanaisen Tuska-historiani aikana kertaakaan kärsineeni huonoista ilmoista! Aika hyvin. Sisäänpääsy sen sijaan ei sujunut hyvin; jos Sauna Open Airissa ”hivenen” jonotettiin, sai Tuskassa jonottaa vielä melkein tuplasti enemmän. Näin ollen Testament menikin kokonaisuudessaan ohi jonossa seisoessa. Aivan helvetin harmillista! Bändi oli nimittäin toukokuussa aika hemmetin tiukassa iskussa ja odotin innolla revanssia. Sen verta sain välispiikeistä selvää, että ainakin Practice What You Preach soitettiin tällä kertaa. Toukokuussa eivät Bay Arean veteraanit näin tehneet. Toisin sanoen, settilistaa oli siis muokattu varsin mukavasti, mikä tietysti lisäsi harmistustani entisestään. No, toukokuussa setissä olleet ja nyt uupuneet Souls Of Black ja True Believer sentään lohduttivat.

Obituary

Sivulavoilla soittaneet Insomnium ja Rytmihäiriö saivat tehdä aikataulussani tilaa syömiselle. Tarottia sen sijaan odottelin ristiriitaisin fiiliksin; pari kohtalaista, mutta settilistaltaan huonohkoa vetoa tänä vuonna nähneenä valmistauduin lievään pettymykseen. Lievä jäi tosin kauaksi siitä järjettömästi pettymyksestä minkä Kuopion kuorosot… anteeksi hevipioneerit tarjoilivat. Koko kansan hevi-Marco marssitti lavalle nimittäin bändinsä lisäksi kuoronsa. Okei, oli kuorosodasta mitä tahansa mieltä niin tosiasia on se, että ei se kuoro kyllä mitään lisäarvoa esiintymiseen tuonut. Päinvastoin; settiä oli entisestään rukattu vastaamaan paremmin kuoron tarpeita eli suomeksi sanottuna kovin oli tylsää. Kuoro huitsin helvettiin ja Pyre Of Godsin pyrot vaikka Breathing Fire -biisiin, niin johan ois ollut edes kerta luokkaa kovempi meno. Parhaimmillaan Tarot oli Satan Is Deadin kaltaisten rivakampien vetojen aikana, mutta itse en onnistunut niissä kyllä kuoron panosta juurikaan kuulemaan. Aika kuvaavaa on se, että yhtäkään positiivista kommenttia en kuorolla vahvistetusta Tarotista kuullut.

settilista: Sleep In the Dark / I Walk Forever / Satan Is Dead / Crows Fly Back / Tides / Calling Down The Rain / Hell Knows / Pyre Of Gods / Rider Of The Last Day / Traitor

Perjantain tanssimusiikkiannista vastasi, Devinin tapaan Tuskassa tuplakeikat urakoinut, Peter Tägtgren Pain-yhtyeensä kera. Festivaalin almost nimikkobändi sai paikoin melko hyvän vastaanoton, mutta välillä oli vähän tahmeampaa; veikkaisin että  nuorempaa polvea, etenkin miespuolista semmoista, kiinnosti erityisesti laaja ja laadukas death metal tarjonta, minkä vuoksi meno ei yltynyt Painin aikana hirveän hillittömäksi. Hitit, kuten End Of The Line sekä encoreksi säästetyt Same Old Song ja soittoäänialoitus Shut Your Mouth, saivat kyllä hivenen tavallista naisvoittoisemman yleisön hyppimään erittäin riemukkaasti. Pain oli mukavaa vaihtelua ja osoitti festivaalinjärjestäjältä oivaa pelisilmää lähes kaksi yhden hinnalla tyylisenä ratkaisuna; toivonkin, että järjestäjät venyvät samaan myös siinä vaiheessa kun King Diamond vihdoin saadaan Tuskaan, vink vink.

Satyr

Satyricon, tuo black metallin Popeda, veti aika perussetin niin hyvässä kuin pahassa; kyllähän yhtyeen riitasointurokki potkii parhaillaan varsin mallikkaasti, mutta livenä bändi on vain mielestäni tylsä. Satyria on toki aina mukava seurata. Mieshän on sliipattuine hiuksineen kuin mikäkin arvoautokauppias, mutta jokseenkin pirullisella tavalla. Watain on mielestäni osuva vastakohta, tyypit eivät ainoastaan näytä paljon pahemmilta vaan he myös haisevat paljon pahemmalta. Silti, Satyrin olemuksessa jollain tapaa tiivistyy eräänlainen satanistinen hedonismi. Voin vaan kuvitella kuinka kaveri hekottelee koko matkan pankkiin samalla kuin tuorein tekele jyrää Norjan albumilistan kärkisijoilla. Not my cup of tea. Festarin järjestäjille täytyy kyllä nostaa hattua, siitä että ilmeisesti Satyricon soitti tänä vuonna ainoastaan 2 keikkaa; molemmat Helsingissä. Toisaalta taas Helmikuussa FME:ssä vierailleen Satyriconin tilalla olisi voinut olla myös joku huomattavasti harvemmin Suomessa keikkaileva tapaus. No, oikeastaan sama pätee aika moneen sekä Tuskassa että FME:ssä konsertoineeseen bändiin, erityisesti kotimaisiin joiden näkemiseen tarjoutuu yleensä vuoden mittaan useita mahdollisuuksia.

settilista: Repined Bastard Nation / The Wolfpack / Now, Diabolical / Black Crow On A Tombstone / Filthgrinder / Du Som Hater Gud / The Rite Of Our Cross / The Pentagram Burns / Die By My Hand / Fuel For Hatred / K.I.N.G. / Mother North

Satyriconin jälkeen kaikki päivän aikana nauttimani keinotekoinen itseluottamus ja nestemäinen sosiaalisuus alkoivat tehdä vääjäämätöntä työtään ja Obituary menikin pitkälti erinäisten tuttavien kanssa paskaa jauhaessa. Mikä on toki harmi, vaikka Obituary ei death metallin saralla omiin suosikkeihini lukeudukaan. Vaikka kyllähän se niin on että festareille mennään myös sen paskan jauhamisen ja tuttujen näkemisen vuoksi. No, Ziltoid-spektaakkeli meni samassa rytäkässä täysin ohi. Sen verta kyseiseen lättyyn tutustuin, että eihän se musiikillisesti iskenyt yhtään. Mutta shown olisin todella halunnut nähdä. Voin sanoa, että kyllä hivenen vitutti kun tajusin asian laidan; lähes yhtä paljon kun aikoinani missatessani Nasty Ronnien ’telkkarin-hajoitus-otsaa-vasten’ -episodin. Youtube-tsekkaus jälkeenpäin osoitti Ziltoidin kyllä varsin huumorintajuiseksi ja rääväsuiseksi avaruusolennoksi.

Devin Townsend

Perjantain kuvagalleria

Lauantai 3.7.2010

Saavuin alueella parahiksi tsekkaamaan kotimaisen death metallin itä-länsi ottelun eli jostain kumman syystä päällekkäin ajoitetut Sotajumala– ja Torture Killer -keikat. Vertailun vuoksi tsekkasin bändit aika lailla fifty/fifty ja tulin siihen lopputulokseen, että kyllä englanninkielinen ulosanti ja järjetön groove siivitti tällä kertaa Torture Killerin allekirjoittaneen mielestä niukkaan voittoon. Sotajumalalle kuitenkin erityismaininta riehakkaimmasta Sue-teltassa näkemästäni mosh-pitistä. No, Nilen aikana olin tosin niin sivussa että en nähnyt kunnolla kuinka riehakasta meininki oli, mutta tuskin se Sotajumalan wall-of-deathia päihitti.

Peter Tägtgren, Hypocrisy

”Like a good friend of mine, Abbath, said, Fuck the sun!” totesi hyväntuulinen Peter Tägtgren Hypocrisyn paahtaessa täydessä auringonpaisteessa. Hyväntuuliselta vaikutti myös yleisö ja ihmekös tuo; Hypocrisy tarjoili tunnin verran uutta ja vanhaa varsin maukkaalla sekoitussuhteella. Osculum Obscenum ja Killing Art varmistivat sen että ainakin allekirjoittanut viihtyi.

settilista: Fractured Millenium / Weed Out The Weak / Eraser / Pleasure Of Molestation / Osculum Obscenum / A Coming Race / Adjusting The Sun / Let the Knife Do the Talking / Killing Art / Fire In The Sky / Warpath / Roswell 47

Omalta osaltani lauantain ja kenties koko viikonlopun odotetuin artisti, Overkill, veti sen verta rautaisen setin että oksat pois! Overkillin setissä oli tasan kaksi huonoa puolta; 1) se oli liian lyhyt ja 2) se oli päällekkäin Bloodbathin vastaavan kanssa. Vajaa tunti pelkkiä hittejä jätti naamalle leveän virneen ja niskaan pakottavan jumituksen. Vaikka Tuska kasvaisikin ensi vuonna, niin ainakin minä toivon ettei Overkillin tapaisia helmiä vaihdeta suurempien massojen toivossa vaikkapa Rammsteiniin. Tänäkin vuonna festivaalin ehdottomasti kiinnostavinta antia olivat aavistuksen pienempää porukkaa puhuttelevat, mutta harvoin Suomessa nähdyt Overkill, Bloodbath ja Crowbar. Tällaisia lisää.

settilista: The Green And Black / Rotten To the Core / Wrecking Crew / Hello From The Gutter / Coma / Hammerhead / Ironbound / In Union We Stand / Elimination / Fuck You – Overkill (Motörhead)  – Fuck You reprise

Overkill

Devin urakoi Tägtgrenin tapaan oikein kunnolla palkkansa eteen ja lauantaina olikin vuorossa Devin Townsend Projectin veto. Ei liene mikään yllätys, että DVP:n materiaali oli allekirjoittaneella entuudestaan aivan yhtä outoa kuin Ziltoid-matskukin. No, keikan seuraaminen olikin sitten sen mukaista. Hauskassa kalastushatussa lavalla pyörinyt Devin kyllä vakuutti hyväntuulisuudellaan; jos Immortalia aikoinaan suorastaan ketutti auringonpaiste näytti Kanadan luova hullu nauttivan helteestä oikein tosissaan. Vaikeahan DVP:n keikkaa on arvioida kun ei materiaalia tunne, mutta mututuntumalla veikkaisin fanien keikasta kovasti nauttineen.

Kamelot ei napannut pätkääkään; videobiisit olen youtubesta useasti tsekannut, mutta bändin mahtipontinen ja harvinaisen kliininen progepoweri ei vaan meikäläistä miellytä. Myös bändin solisti Roy Khan onnistuu jostain syystä ärsyttämään allekirjoittanutta olemuksellaan; mielestäni Khan on vähän kuin Ripper Owens, eli omaa mahtavan äänen eikä tippaakaan karismaa. Tai oikeastaan Khan on vielä pahempi tapaus kuin Ripper. Niinpä päätinkin lainata Monty Pythonia; On second thought, let’s not go to Kamelot. It is a silly place. Eli siirryin toisaalle. Tuttujen kanssa paskanjauhannaksihan se sitten meni, joten myös Survivors Zero meni osittain ohi. No, kuulin sentään bändin People Of The Lie Kreator-coveroinnin.

Nevermoren headliner-statuksesta voidaan olla montaa mieltä. Itse olen sitä mieltä ettei Nervemore ole aivan pääesiintyjä-kaliiberia ja samaa mieltä näytti olevan myös osa Tuska-yleisöstä; melko tasaisesti näytti ihmisiä nimittäin alueelta ulos valuvan Nevermoren aikana. No, toisaalta täytyy myöntää ettei Tuska tänä(kään) vuonna tarjonnut esimerkiksi power metal diggareille läheskään yhtä tuhtia kattausta kuin death metal jannuille, joten Kamelot ja Nevermore olivat varmasti osalle erittäin tervetullut lisä Tuska-kattaukseen.

Lauantain kuvagalleria

Sunnuntai 4.7.2010

Blackie

Sunnuntaina kohtasin melkoisia käynnistymisvaikeuksia. Railakas lauantai-ilta oli jättänyt melkoisen nihilistisen krapulan. Lisäksi renksuhousujen, värikkäiden festarihattujen, humalaisten, ylipainoisten ja alipukeutuneiden naisten sekä mahaansa tussilla 666 piirtäneiden esi-teinien yms. yliannostus lisäsi olotilaani oman misantrooppisen lisänsä. Ei missään määrin voittava yhdistelmä. No, eihän siinä silti auttanut muu kuin lähteä auringonpaisteeseen kärsimään.

Päälavan sunnuntain ensimmäinen orkesteri eli W.A.S.P. oli jälleen kovassa vedossa. Toistan pahasti itseäni, mutta ainoa ongelma oli jälleen kerran miljoonaan kertaan kuultu settilista. Ainoat muutokset sitten edellisen kohtaamisemme olivat hiukan harvinaisempien biisien (Arena Of Pleasure, The Headless Children) pois pudottaminen. Toisaalta, eihän W.A.S.P:in hittikimaran toimivuutta käy kiistäminen ja kun vielä festarivedosta oli kuitenkin kyse, niin ymmärtäähän sen.

settilista: On Your Knees / The Real Me / L.O.V.E. Machine / Babylon’s Burning / Wild Child / Hellion – I Don’t Need No Doctor – Scream Until You Like It (medley) / Chainsaw Charlie / The Idol / I Wanna Be Somebody

Cannibal Corpse näytti pääalavalla death metal diggareille kaapin paikan. Enkä nyt ainoastaan puhu Corpsegrinderin koordinaateista lavalla. Brutaalia, nopeaa ja aivan helvetin tiukkaa soitantoa nykyisiltä Floridalaisilta. Etenkin ex-Nevermore vinguttaja Pat O’Brien pisteli siihen malliin, että oman kitaran pilkkominen polttopuiksi tuli väkisinkin mieleen. Cannibal Corpselle vielä pisteet siitä, että yhtye vaihtelee mukavasti settilistaansa kiertueiden välillä; neljäs kerta kun yhtyeen näen ja jälleen tuli muutama yllätys, joista maukkaimpana ehdottomasti debyytin Scattered Remains, Splattered Brains. Ja nähtiinpä Corpsen aikana myös viikonlopun kookkain pitti; Hammer Smashed Tuska!!!

George 'Corpsegrinder' Fisher

settilista: Scalding Hail / Unleashing The Bloodthristy / Savage Butchery / Sentenced To Burn / Wretched Spawn / I Will Kill / Scattered Remains, Splattered Brains / Make Them Suffer / Priests Of Sodom / Staring Through The Eyes Of The Dead / Devoured By Vermin / Skull Full Of Maggots / Hammer Smashed Face / Stripped, Raped And Strangled

Nile on jostakin syystä jäänyt meikäläisellä suhteellisen vähäiselle kuuntelulle, joten en saanut ihan täysiä tehoja irti yhtyeen muuten kyllä laadukkaasta live-annista. No, ainakin ”Ithyphallic” täytyy ottaa Tuska-vedon pohjalta testiin. Karl Sanders ja Dallas Toler-Wade ovat ainakin levyillään käyttäneet toisinaan sangen eksoottisia kielisoittimia (The Metal Kult interview @ youtube), joten yritin kovasti kurkotella nähdäkseni millaisella arsenaalilla äijät operoivat, mutta Deanin peruskuusikieliset näytti käytössä olevan. Ulosantia ei voi kuitenkaan hyvällä tahdollakaan kuvailla samalla perus-adjektiivilla. Nile oli oiva esimerkki nykyisen festivaalialueen miinuspuolista; Nilen aikana toisen telttalavan ympäristö oli aivan järjettömän tukossa. No, se tosiasia että samaan aikaan soittanut death core yhtye [amatory] veti puolityhjälle teltalle varmasti lisäsi osaltaan tungosta toisen teltan ympäristössä.

Harvinaisen hyväntuulinen Mustaine ja Megadeth astelivat päälavalle niputtamaan festivaalit pakettiin tältä vuodelta. Ja tuloksena oli pisin ja ehdottomasti monipuolisin näkemäni Megadeth-keikka. Toiset kaksi ovat tosin olleet lämmittelyvetoja. ”Rust In Peace” -albumia ei Kaisaniemessä kuultu kokonaisuudessaan, mutta Tornado Of Souls henkilökohtaisena suosikkina lämmitti kuitenkin mieltä. Dawn Patrolin jälkeen moni näytti odottavan Rust In Peace… Polarista, joten Trust taisi olla keikan pahin pettymys monille. Muuten mukavan monipuolinen settilista kyllä toimi hienosti. Jonkinnäköisenä symbolisena eleenä Mustaine aloitti keikan valkoisessa t-paidassa ja valkoisissa rannehikinauhoissa, mutta asustus vaihtui jossain vaiheessa settiä mustaan t-paitaan ja mustiin rannehikinauhoihin; jännä yksityiskohta. Megadeth oli hyvässä vedossa ja kiistaton pääesiintyjä; etenkin Chris Broderick on petrannut paljon, esim. Priest Feastin aikaan kaveri vielä tuijotteli puoliujosti kenkiinsä, mutta nyt meno oli jo huomattavasti luontevampaa.

Sabbath-intro / Wake Up Dead / In My Darkest Hour / Headcrusher / Skin o’ My Teeth / Holy Wars… The Punishment Due / Hangar 18 / Five Magics / Poison Was The Cure / Tornado Of Souls / Dawn Patrol / Trust / Angry Again / A Tout Le Monde / Sweating Bullets / symphony of Destruction / Peace Sells – Holy Wars reprise

Dave Mustaine

Kokonaisuutena Tuska oli varsin onnistunut. Samat ongelmathan Tuskaa tuntuvat vaivaavan vuodesta toiseen, eli suhteellisen ahdas eikä mitenkään järjettömän viihtyisä alue ja harvinaisen surkeat sapuskat. Toisaalta alueen sijainti on passeli ja makkaralla pärjää pari päivää. Paljon porua aiheuttaneet vessajonot ja lokit, eivät allekirjoittanutta sen sijaan häirinneet. Plussaa varsin hyvästä bändikattauksesta; ja vaikka Devin ja Satyricon eivät meikäläiselle kolahdakaan, todistavat nuo exclusive-vedot, että Tuska on kovaa valuuttaa festarimarkkinoilla. Toivotaan että linja jatkuu samanlaisena myös jatkossa, vaikka festivaali ja alue kasvaisivatkin; Overkillin ja Anvilin tapaiset festivaalivieraat hakkaavat kiinnostavuudessa mennen tullen monet suuremmat, mutta Suomessa usein vierailevat yhtyeet.

Sunnuntain kuvagalleria