Avainsana-arkisto: Opeth

Storm Corrosion – S/t

”Possu ja kärpänen, on kavereita” lauloi Kummeli. En tiedä kumpi on possu ja kumpi kärpänen; Mikael Åkerfelt (Opeth) vai Steven Wilson (Porcupine Tree). Joka tapauksessa kaikkihan sen tiesivät, että nämä progefriikit ovat hyviä ystäviä keskenään. Siten myös miesten välisen kollaboraation ilmestyminen oli vain ajan kysymys. Ja nyt se sitten tuli, nimittäin Storm Corrosionin ensimmäinen levy.

”Storm Corrosion” on totta vieköön progefanien unelmien täyttymys. Molemmat herrat ottavat tuntuvasti etäisyyttä pääbändeihinsä, mutta eivät revi itseään täysin juuriltaankaan. Sekä Opethin että Porcupine Treen levyiltä tuttuja sävyjä on kuultavissa, mutta ”Storm Corrosionista” on rakennettu selkeästi kummastakin bändistä erottuva oma yksilönsä. Pölyinen ”Storm Corrosion” ei hengitä tätä vuosituhatta; lähes täysin akustinen levy ei sisällä juuri lainkaan rockia, vaan miehet ovat päässeet toteuttamaan itseään lähinnä psykedeelisen folkin merkeissä. Puolentoista vuoden aikana pätkittäin äänitetty albumi on kokonaisuutena yllättävänkin yhtenäinen, vaikkakin loppuun asti hinkattu. Spontaanius on jäänyt jonnekin, vaikka toisaalta pompöösimäiseksikään levyä ei mitenkään voi kuvailla.

Progefanaatikot tulivat housuihinsa jo kauan aikaa sitten ja päättivät jo silloin, että tässä on vuoden levy. Itse olen kuitenkin sitä mieltä, että plätty on kuitenkin vain ihan ok. Mösjööt Åkerfeldt ja Wilson eivät ole yltäneet siihen suoritukseen mihin heidän luulisi parhaimmillaan yltävän, eikä ”Storm Corrosion” säteile jumalaista neroutta. Tunnelmalevynä se on kuitenkin paikallaan.

Opeth – Heritage

Opeth on nykyään kuin maksalaatikko. Maksalaatikkoon kuuluu olennaisena osana rusinat, mutta rusinaton versio puolestaan jakaa mielipiteitä. Osa kansasta on siitä täysin innoissaan, osa taas palaisi mieluummin sen perinteisen version pariin. Opethin rusinat ovat Mikael Åkerfeldtin murinalaulut, jotka on nypitty kokonaan pois bändin kymmenenneltä ”Heritage”-pitkäsoitolta.

Mikael Åkerfeldtin kurkunpuhdistelu on tiensä päässä, mutta veteraanibändin kokemat muutokset eivät ole rajoittuneet pelkästään siihen. Kuullessani ”Heritagen” hakevan entistä enemmän vaikutteita 70-luvun progesta ja korahtelujen hylkäämisestä, odotin uutta ”Damnationia”. Historia ei kuitenkaan nyt toista itseään, sillä ”Heritage” ei ole akustinen albumi vaikka onkin ”Watershedia” kevyempi levy.

Tähän mennessä julkaistuista Opeth-teoksista ”Heritage” lienee hankalin päästä sisälle. Kieputuskertoja on ollut tätä kirjoittaessa jo jokunen, eikä sulatteluprosessi ole vieläkään valmis. Joka kuuntelukerralla albumista löytää uusia sävyjä. Åkerfeldtin äänen lisäksi koko Opethin yleissoundi on keventynyt ja siirtynyt suosimaan entistä enemmän 70-lukulaista, lämmintä progesoundia. Slitherin kaltaiset jyrät tosin muistuttavat Opethin olevan edelleen metallibändi… ainakin silloin tällöin. Häxprocess on taas niin kaukana metallista kuin vaan voi olla, vaikka kappaleen sävellykselliset ratkaisut ovat silkkaa Opethia. ”Heritage” tosin kärsii lievästä hajanaisuudesta.

Eniten hämmennystä aiheuttaa juurikin dramaattinen muutos bändin soundissa, mutta olihan tämä kehityssuunta täysin odotettavissa. Opeth ei ole enää sama bändi, joka julkaisi ”Orchidin”, ”Still Lifen” tai edes ”Ghost Reveriesin”. Nykyään se on jotain aivan muuta, ja itse ainakin nostan hattua yhtyeen halulle kehittyä. Arvostan silti bändin vanhempia levyjä enemmän, ja niihin suhteutettuna ”Heritage” onkin lievä pettymys. ”Watershedistä” olikin hankala pistää paremmaksi.

Opeth ja Entombed Pakkahuoneella

Opeth on onnistunut kasvattamaan sekä vakiinnuttamaan suosiotaan ainakin Suomessa kuin sonni hölkkäänsä ja sen pystyi todistamaan täyteen tuupatussa Pakkahuoneessa maanantai-iltana sangen elävästi. Toki musiikki on äärimmäisen monimutkaista ja haastavaa, mutta silti voisin päätellä sen jollain tavalla olevan ilmeisesti kansan syvempiäkin rivejä puhuttelevaa, koska paikkaa kansoitti tyypillisten karvapäiden lisäksi kaikenlaiset perheenisät, viikonloppumetallistit, äijät, mummot, vaarit, siskonserkunkaimat, sekä muu das man. Ei sillä, etteikö näitä keikkoja saisi käydä kuka tahansa katsomassa, muttei tarvitse olla kummoinenkaan sosiologi että voi päätellä orkesterin nokkahahmon Mikael Åkerfeldin sanojen Suomesta jonkinlaisena hevin luvattuna maana pitävän täysin paikkansa. Näinhän se on.

Jotta metallinosteeseen voisi varauksetta uskoa, olisi illan soittojärjestyksen pitänyt olla nurinkurinen, koska illan aloittanut bändi Entombed saa yleensä nauttia suosiota rakennuksen Klubi-tiloissa ollessaan Tampereella pääesiintymässä. Tosin samapa tuo, koska kyllä Enska sai perusvarmalle esitykselleen kovaa kannatusta Pakkahuoneenkin puolella, eikä keikat tällä hetkellä kovassa nosteessa olevan ison O:n kanssa varmaan tee bändille yhtään pahaa. Perusvarmuus siis tosiaankin leimasi Entombedin maanantai-iltaista aktia ja kyseinen keikka jäikin omissa aikakirjoissa em. bändin toistaiseksi heikoimmaksi esitykseksi, mitä olen saanut todistaa. Sillä myös saattaa olla tähän vaikutusta, että olen sen nähnyt viimeisen vuoden aikana jo kolmesti, eikä uutuudenviehätyskään enää tätä nykyään kvartettina toimivaa joukkiota enää kosketa. Bändi hoiti hyvin pitkälle homman samaan tapaan kuin viimeeksikin, kiinnostuneet lukekoot raportin viime keikasta.

Opeth täräytti liikkeelle setin repertuaarinsa hieman metallisemmalla meiningillä ja keikkaa läpileikkaava hampurilais-sapluuna toimi juuri nappiin. Käytännössä tämä tarkoittaa tietysti sitä, että avataan isosti vähän rankemmalla väännöllä siirtyen sitä kautta himmailuun ja muuhun sekoiluun, jonka kautta voidaan pienen örähtelyn kautta taas tiputtaa loppukeikasta yleisön loput hilseet lattialle ja kamojen pakkauksen kautta himaan. Åkerfeldin biisintekotaito ja tyylitaju sekä koko bändin mieletön osaaminen ja taito rakentaa kiinnostavia pitkiä settejä on monessa suhteessa omaa luokkaansa ja oikeastaan jokainen ratkaisu sekä biisivalinta puolusti keikalla paikkaansa. Setin yli puolentoista tunnin pituudesta huolimatta se oli alusta loppuun kiinnostava ja harhailu aina deathmetallisten pitkien progekappaleiden kautta Pink Floyd -tyyppisiin akustisiin vetoihin hakien välillä vauhtia metallisesta psykedeliaa lähentelevästä avaruusrokista, on niin vänkä kombo materiaalia, ettei sen kanssa voi enää edes mennä vikaan. Bändi hauskuutti rentoon tyyliinsä biisien välissä ja saipa epäonninen (kuulemma norjalainen) äänimieskin osansa pilkallisesta huumorista, kun tunaroi äänet poikki kesken yhden biisin. Bändi soitti materiaalia monipuolisesti aina Morningriselta lähtien tyydyttäen varmasti vanhempiakin fanejaan näin, eikä setistä kuitenkaan haissut mikään järisyttävä ero vanhan ja uuden matskun välillä, johtuneeko sitten livetilanteesta vai mistä, muttei uudemmillekaan kuuntelijoille vanhat biisit varmasti juurikaan häpeä uusien rinnalla.

Ilta oli kaikin puolin hyvä ja homma oli paketissa jo ihmisten aikaan, siitä kiitos järjestäjälle. Soundipolitiikka oli totuttuun tapaan hyvää Pakkahuoneella ja olen muutenkin pitänyt tätä Tampereen isoa lavaa aina äärimmäisen hyvänä paikkana niin olemuksensa kuin myös äänimaailmansakin puolesta, osavastuun luonnollisesti ollessa aina miksaajalla. Nauttikaa ehdottomasti ainakin yhden kerran bändiä annos livenä jos kohdalle sattuu vaikkette levyltä jaksaisikaan, ammattitaitoa joka suhteessa on aina ilo todistaa.

Opeth – Ghost Reveries

Opeth esittelee itsensä uutukaisella kiekollaan soitinkavalkadiaan laajentaneena ja keikoillakin jo esiintynyt sessiokosketinsoittaja Per Wiberg on värvätty bändiin nyt vakijäseneksi. Tämä muutos on tuonut selvän uudistuksen bändin soundiin ja progedödikseen upotetut organit, mellotronit ja pianot tuovat orkesterin eniten progehtavaan esitykseen aivan uuden syvyyden. Uusi kiekko on kahdeksan biisin kollaasi kaikesta mitä Opeth on tähän mennessä tehnyt ja vielä paljon muutakin.

On totta, että bändin eteenpäin meneminen vaatii usein tietynlaisen harppauksen johonkin suuntaan, jollain tavoin on pyrittävä uudistumaan levy levyltä ja tämä ei ole Opethin kaltaisessa tilanteessa olevalle bändille helppo tehtävä. Bändi on käynyt historiassaan melkoisen määrän musiikillisia vaikutteita ja tyylilajeja läpi, sisältäen kaiken akustisen progen sekä black- että deathmetallin väliltä, joten palikoita kasailtavaksi ja sekoiteltavaksi on enemmän kuin riittävästi. Nyt ongelmaksi muodostuukin jo bändin olemassa oleva selkeä tyyli ja tästä kyseisestä tyylistä aika pitkälle kaiken irti ottaminen jo aiemmilla levyillä.

Ghost Reveries avaa niin hyvässä kuin pahassakin erittäin tyypillisellä Opeth-veisulla Ghost Of Perdition, koska biisin erinomaisuudesta huolimatta tuntuvat kappaleen ideat melkoisen tutuilta. Toisaalta kyllä biisistä huomaa uudenlaisia sovitusratkaisuiden hakuja mutta näiden toimivuus jää tässä vaiheessa vielä hieman epävarmaksi. Seuraava biisi, The Baying Of The Hounds, on levyn parhaimmistoa mielettömän 70-luvun organ-soundinsa, rokkaavuutensa ja mielipuolisten melodioidensa ansiosta. Tässä kappaleessa tiivistyy ajatus siitä, mitä Opeth voisi tuoda musiikkiinsa vielä vanhojen ideoiden ulkopuolelta ja osoittaa, että bändi ei ole vielä kuluttanut itseään loppuun. Levy jatkuu eteenpäin sekoitellen kaikkia yhtyeen elementtejä entistä progemmalla otteella vanhoihin verraten ja luonnollisesti enemmän esiintuoduilla kosketinosuuksilla, eli mistään helposti sisäistettävistä kappaleista ei ole tälläkään kertaa kyse. Kappalemateriaali on totutusti tasaisen vahvaa, eikä heikkoja sävellyksiä juurikaan kuulla, instrumentaalia lähentelevän rauhallisen Atonementin ollessa kiekon heikoin lenkki sillä saralla. Korvaanpistävää taas on, että varsinkin ensi kertoja lättyä kuunnellessa tulee koko ajan mieleen pienimuotoinen väkinäisyys monien biisien sovitusratkaisuissa, tyyliin: pakolla kliini kohta örinöiden väliin ja muuta hapatusta millä kappaleen rakennetta saataisiin hieman rikottua. Myös levykokonaisuus tuntuu aikaisempaa poukkoilevammalta, eikä asiaa siis helpota kappaleiden sisäiset levottomuudet. No, jatkokuunteluilla levy rauhoittuu korvaan sointuvaksi ja tunnelma että ajatukset kappaleiden takaa alkavat löytyä, sekä levyn kokonaisarvo kohoaa pikkuhiljaa ylöspäin. Väkinäisiltä aluksi kuulostaneet ideat nousevat puolustamaan paikkaansa ja levyn eheys alkaa löytyä, mutta kaikesta huolimatta Ghost Reveries ei missään vaiheessa uppoa täysin timanttina pakettina tai bändin parhaana tuotoksena. Levy on ideamäärältään kattavin kaikista levyistä mutta ei kuitenkaan yllä kokonaisuutena Blackwater Parkin tai Deliverancen uskomattomalle tasolle.

Tässä vaiheessa on erinomaisen tärkeä muistaa, että Opeth kilpailee enimmäkseen vain itsensä kanssa ja sille on vertailukohtana lähinnä omia aiempia tuotoksia, sillä nyt puhutaan kuitenkin bändistä, jolle ei vain yksinkertaisesti löydy vastinetta genrestään. Jos alkaisin verrata tätäkin levyä ihan minkä muun tahansa heviproge-bändin levyyn, niin voisin antaa lätylle kympin miltei surutta, mutta tilanne on kuitenkin se, että orkan ollessa genrensä kiistaton hallitsija ja suvereeni oman tyylin keksijä, on ainoa vertailukohta bändi itse. Siihen valoon asetettaessa voi vain todeta, että bändi on tehnyt helvetin hyvän levyn pienine vikoineen mutta myös joihinkin parannuksiin olisi vieläkin varaa. Eli: levy ei ole diskografian helmi mutta jättää odottamaan uusia kujeita suurella mielenkiinnolla ja on pienine puutteineenkin erinomainen tuotos ja ehdottomasti hankinnan arvoinen äänite.