Avainsana-arkisto: One Hidden Frame

One Hidden Frame – The Water Seems Inviting

One Hidden Frame on aina ollut sellainen yhtye, jonka musiikissa ovat olleet ne elementit joista meikäläisen olisi pitänyt ilopissata pöksyihini. Jokin on aina tosin ollut rakkaustarinamme tiellä, ja arvelen syyn olleen siinä ettei kohdallani osattu vetää oikeasta narusta.

Ihan niin vain ei lappeenrantalaisryhmän neljäs pitkäsoitto ”The Water Seems Inviting” myöskään kolahda, mutta uutukaiselta lohkaistu etukäteismaistiainen Cynic Stomp kumahti ja kalahti. Siitäkin tosin jo huomasi, että punk, melodia ja melankolia ovat yhä ne olennaisimmat elementit One Hidden Framen musiikissa. Uudella albumilla ei ole siltikään montaakaan laakista päähän tarttuvaa kappaletta, eli tuttavallisemmin sanotusti hittiä, jo mainittua Cynic Stompia ja paria muuta biisiä lukuun ottamatta. Tämä onkin tosin taas niitä levyjä, joista ei saakaan kunnon otetta vain vilkaisemalla sen suuntaan, vaan pää pitää kastaa pintaa syvemmältä. Kun pohjaa naarailee tarpeeksi paljon, niin alkaa saamaan albumista jotain irtikin. Sain itse eniten kicksejä biiseistä, joissa maltetaan keventää kaasujalkaa, mutta toisaalta myös reipas This Is Not the End luettakoon yhdeksi suurimmaksi yksittäiseksi onnistumiseksi muutenkin onnistuneessa kokonaisuudessa.

Kokonaisuudessaan ”The Waters Seems Inviting” on täynnä emootiota ja draivia, ilman väkinäistä yliyrittämistä. Ehkä albumilla on siltikin joitakin sävellyksiä jotka eivät nouse samalle levelille muiden kanssa, mutta mitään venettä keikauttavia laadullisia notkahduksia ei ole mukana. Huomaa, että levyyn on uhrattu aikaa ja ajatusta. Mainio levy.

Full House Records täyttää juhlavat 15 vuotta

Vuonna 1997 helsinkiläisestä Jump Inn -baarista alkunsa saanut hardcorelle ja muulle mielestään hyvälle undergroundmusiikille omistautunut levy-yhtiö ja keikkajärkkääjä Full House Records täyttää tänä vuonna 15 vuotta, jota juhlistetaan livemusiikin ja kaikkien aikojen julkaisuvuoden merkeissä.

Full House Recordsin ensimmäinen julkaisu näki päivänvalonsa kesällä 1998, kun puljun perustajan perustaja Kristian Liljelundin Down My Throatin seitsentuumainen single ilmestyi. Siitä lähtien julkaisujen ja iltamien järjestämistahti on ollut maltillisen säännöllinen, juhlavuoden kunniaksi on luvassa kahdeksan julkaisua – enemmän kuin minään vuonna aikaisemmin. Kuluvuna vuonna on jo ilmestynyt Cutdownin uusi ”Harsh Reality” -seiskatuumainen, uudet täyspitkät on luvassa puolestaan niin Ratfacelta (kesä) kuin St.Hoodiltakin (syksy). Uusia kiinnityksiä yhtiön rosterissa ovat niin ikään täyspitkät julkaisevat One Hidden Frame (kevät) ja Foreseen (syksy). Myös alusta asti remmissä ollut Bolt julkaisee toukokuussa uuden albuminsa yhteistyössä Full Housen kanssa. Pari vuotta sitten alkanut yhteistyö SMC Lähiörottien kanssa saa myös tänä vuonna jatkoa, ensin splittilevyllä Notkean Rotan kanssa, ja myöhemmin ilmestyvän uuden kokopitkän muodossa.

[youtube url=Uxcugx-F5Lc]

Syntymäpäiviä juhlitaan perjantaina 31.5. Tavastialla ja Semifinalissa. Illan aikana esiintyy kahdeksan bändiä, joista neljä Tavastian ja neljä Semifinalin puolella. Tapahtuma toimii samalla kahden levyn julkaisujuhlana; vuonna 1997 perustettu Bolt julkaisee neljännen pitkäsoittonsa ”True Colors” ja melodista hardcorea soittava lappeenrantalainen One Hidden Frame uuden levynsä ”The Water Seems Inviting”. Tapahtumassa nähdään myös muut Full Housen ajankohtaiset artistit SMC Lähiörotat, Ratface, Cutdown, St.Hood, Kill the Curse ja Foreseen.

Full House Records 15 vuotta
Pe 31.5.2013 Tavastia & Semifinal, Helsinki

Tavastia: SMC Lähiörotat, Ratface, St.Hood, Cutdown
Semifinal: Bolt, One Hidden Frame, Kill The Curse, Foreseen

Liput 10 eur + toimituskulut, ovelta 12 eur.

www.fullhouserecords.com
facebook.com/fullhouserecords

Metalliaurinko 8

Metalliauringon järjestäminen ei ollut tänä vuonna erityisen helppoa puuhaa järjestäjille. Harjavallan koulurannalla saatiin kuitenkin kuunnella hardcorea ja hieman melodisempaakin punkkia, vaikka lopulta alueella ei ollutkaan edes ruokakojua ja molemmat ulkomaanvahvistukset (Cold Existence ja In Blood We Trust) tipahtivat ohjelmasta pois. No, itse en kokenut henkilökohtaisesti mitään menettäneeni ulkomaalaisbändien jäätyä väliin, vaikka noin kuriositeetteina ne olisi voinut katsastaakin. Festivaalikokemus oli hemmetin hyvä ilmankin.

Koko aamupäivän Venomin nykytuotantoa (pattu mitä viskaa!) kuunneltuni matkasin taas Harhavaltaan. Hetken aikaa ehdin alueella vain hengailla ja särpiä virvokkeita, kun mölyäminen alkoi. Lappeenrantalainen 53 Stabwounds sai olla auringonpaisteisen päivän aloitusbändi. Keikka oli oikein hyvä ja Ulla hyvä vokalisti. Keikka herätti hieman ajatuksiakin; jäin miettimään naisten vähyyttä bändien keulilla, kun musiikki on vähänkin aggressiivisempaa. Ison lavan korkannut, ”Suomen New Yorkista” eli Raumalta lennähtänyt Last Weekend Mistake oli itselleni täysin uusi nimi. Tai kyllähän meitsi punkkia odotti, ja sitähän sieltä sitten tulikin. Ihan menevää meininkiähän raumalaiset esittivät, mitä nyt bändi näytti orvolta isolla lavalla kun vähäinen yleisökin seisoi lavasta melko kaukana. Nimi korvan taakse.

Become a Threat oli aikas kova. Joudun tunnustamaan, ettei alkusyksyllä julkaistu pitkäsoittolevy ole ollut järin aktiivisessa kuuntelussa, mutta livenä bändi moukaroi erityisen vakuuttavasti. Melodisempaa punkkia esittänyttä One Hidden Framea päädyin lähinnä seuraamaan kaljateltasta käsin, mutta End Beginsin keikka piti katsoa. Edellisen näkemisen ja tämän keikan välillä on julkaistu ”One Step Forward, A Lifetime Back” -levykin, ja se on soinut taloudessani useammin kuin BAT:n präiskäle.

No Second Thought puolestaan alkaa olemaan ilmeisesti jo jonkinlaisessa noususuhdanteessa. Porilaiskvartetti oli Ratfacen ohella ainoa bändi, joka elämöi koulurannassa viime vuonnakin. Nyt vaan bändi oli isommalla lavalla, mikä tosin tuntui hieman ylimitoitetulta. Ehkäpä NST olisi potkinut paremmin yleisöään lähempänä?  Enemyblood oli kovempi kuin Beartown Hardcorefesteillä. Onkohan kyse sitten kehittymisestä, mutta tällä bändillä groove tuntui olevan jyräävämpi kuin Metalliauringon muilla bändeillä. Enemyblood tarttui kuin hyttyset omiin kinttuihini, joten pitää olla varuillaan jos bändi jotain jossain vaiheessa julkaisee.

Jukka Kiesi kaljateltassa taitaa muodostua Metalliauringossa traditioksi, vaikkei tämä ole siellä tainnut soitella vielä kovinkaan montaa kertaa putkeen? Helppohan siinä on mukana laulaa ”väistä ko mie ryyppään” tai ”suomalaiset on arkoja narkkaamaan”. Itse tosin jätin laulamiset väliin, kun siinä olisi tullut kaikille paha mieli. En myöskään jäänyt seuraamaan koko settiä, mutta kuulin kauempaa että ainakin Irwin Goodmanin Ei tippa tapa tuli coverina. Sinänsä ironinen veto, kun Kiesin biiseissä tippa kyllä tappaa.

Ihme kyllä, tämä oli ihan ensimmäinen kerta kun näin Boltin lauteilla. Olen jotenkin onnistunut väistämään bändin keikat melko tehokkaasti, mutta olihan tämä nyt odotuksen arvoista. Varsinkin ”Behind Obstacles Lies the Truth” -levyn biisit olivat komeaa kuultavaa. Boltin jälkeen tulikin sitten vesisade, joka kasteli hämähäkit ja urpot. Sade ei tosin osunut kuin vain Jaakko & Jayn (eli suomalaisittain ”Jaska ja Jei”) ajaksi. Se olikin sitten ainoa bändi, jota en katsonut. Tai näin minä yhden biisin, kun tulin ihan setin loppuvaiheilla takaisin porttien sisäpuolelle. Part Time Killer tuli sentään tsekattua, vaikka uusi levy oli lähtenyt matkaani kauan etsimäni Rytmihäiriö/Chaosbreed-splitin kanssa vasta varttia ennen keikkaa.

Ratface taas oli oma itsensä. Viime vuoden raportissa ihmettelin yhtyeen sijoittamista pienelle lavalle, mutta se olikin perustellumpaa nyt kun seurasin touhuja lähempää. Eihän tuota saunakillazien touhuja voi kutsua oikein muuksi kuin välittömiksi? Bileet olivat noin yleisesti ottaen muutenkin jo hyvässä vauhdissa, jolloin Ratfacen keikka sijoittui juurikin oikeaan hetkeen. Aurinko laski ja yleisön kollektiivinen humalatila nousi. Ja kyllähän siellä taas kikkeli vilahti, vaikkakaan tällä kertaa se ei kuulunut yhdellekään bändiläiselle.

Ja tässä vaiheessa alkoi taas sataa, nimittäin Gambinaa. Rytmihäiriötä en ihan odottanut Metalliauringon pääesiintyjäksi, mutten valita. Ohjelmisto rakentui pääasiassa uudemmista biiseistä, kuten Aaveenpäästä. Kontrasti uuden ja vanhan tuotannon välillä on melkoinen, joten menoa tasapainottivat pari vanhempaakin biisiä. Perjantaina juostiin on kuultu nyky-Rytmiksen keikoilla muistaakseni aiemminkin, mutta Raaka ja tolkuton verityö taisi olla vähän harvinaisempi veto. Olin valmis tarjoamaan Unelle Pectus-pastilleja, mutten sitten viitsinyt kun lauluhommat olisivat vain turhaan siitä kärsineet. Sitä odottamaani Rytmihäiriöfani-ryntäystä ei näkynyt. Näkemäni Rytmihäiriö-paidatkin sai laskea yhden käden sormilla.

Nyt harmitti lähinnä vanhakantaisemman hardcoren puute, viime vuonna sentään oli Riistetyt ja Appendix (jotka eivät tosin jengiä pahemmin kiinnostaneet). Ei lineup olisi yhtään kärsinyt, jos esiintymään olisi saatu vaikkapa Ydinperhe tai vastaavanlainen bändi. Monipuolisuus on jees, vaikka tässäkään kattauksessa ei ollut ensimmäistäkään huonoa vetoa. Yleisöä vaan olisi mahtunut paikalle hieman enemmänkin. Fiilistä oikeastaan laskivat vain sadekuuro ja hyttyset. Yritin lisätä tähän raportin loppuun kahta tai kolmea suosikkiani, mutta päätin luopua ajatuksesta. Listaaminen olisi ollut liian hankalaa ja sitä paitsi turhaa. Ehkä Ratface oli kuitenkin kovin.

Jos nyt pitäisi miettiä osallistumista mahdolliseen yhdeksänteen Metalliaurinkoon, ei tarvitsisi kauaa miettiä. Paikalla ollaan kuin peräpukama, olettaen että järjestävällä taholla vielä on intoa järjestää tämmöiset kinkerit.

Metalliauringon kuvasatoa täällä.

Punkrynnistys Baarikaappiin

Baarikaappi. Ihan kiva mesta, jossa soi Pantera aivan liian kovalla ja jossa järjestetään punk-henkisiä tapahtumia liian harvakseltaan. Tämä huhtikuinen Part Time Killer / One Hidden Frame / Mugshot -iltama onkin vasta toinen kerta kun tänä vuonna Baarikaapissa piipahdin.

Koetin saapua tänä iltana paikalle myöhään, mutta saavuinkin sittenkin liian ajoissa, joten päädyin nojailemaan baaritiskille ja katsomaan telkkarista James Bondia, kun en sillä haavaa viitsinyt lähteä haastamaan juttua kenenkään kanssa. Itselleni tuo oli kyllä melko outo tilanne: selkäni takana myyntipöytä notkui henkistä mielihyvää ja euforisia elämyksiä pursuilevista tuotteista – levyistä – joista en ollut kuullut kokonaisuudessaan kuin vain yhden. Senhetkinen käteisvarojen akuutti puutos ei kuitenkaan sallinut moisten esineiden vaihtamista rahaa vastaan. Paradoksaalinen tilanne, kun kädessäni oli kuitenkin (kortilla maksettu) Karhu-pullo. Mutta kyllähän niitä tuttujakin alkoi hiljalleen valua paikalle ja bändien soittoa kuulua. Bond sai siis pelastaa maailman ilman, että olisi ollut sitä tiiviisti seuraamassa.

Illan aloittanut, ”Sounds a Bit Bitter” -eepeellään meikäläisen hurmannut Mugshot oli se bändi, jota itse henkilökohtaisesti eniten tänä iltana odotin. ”Sounds a Bit Bet… Bitterilta” tuttuja biisejä olikin neljä kappaletta, sitten setti koostuikin vähintään ihan ookoolta kuulostavalta muulta matskulta. Ja yhdestä Misfits-coverista.

Mielestäni Mugshot on päässyt lähemmäksi ”Smashin” aikaista The Offspringiä kuin mikään muu bändi vuoden 1994 jälkeen – mukaan lukien The Offspring itse, vaikka The Offspringin piekseminen on nykyään yhtä helppoa kuin yo-lakin saaminen. Ja tuo oli siis kehu, juniorina The Offspring oli meikäläiselle suunnilleen tärkein bändin maailmassa. Dexter Hollandilta kuulostava basisti tosin näytti hieman ajovaloihin jähmettyneeltä peuralta eikä jätkien esiintyminen muutenkaan tuntunut täydellisen varmaotteiselta, mutta ilman sen kummempia kommelluksia saatiin setti hyvin läpi.

Lappeenrantaa edustava One Hidden Frame ei sitten oikein vaan lähtenyt. Bändin soitosta ja musiikista en löytänyt mitään varsinaisia vikojakaan, mutta ehkä se vain kuulosti Mugshotin ja Part Time Killerin välissä valjulta. Mutta mikään heikko esityshän se ei ollut, ei missään nimessä.

Part Time Killer oli käynyt Porissa ilmeisesti edellisen kerran jo joitakin vuosia sitten, jonka vuoksi ilmassa oli juhlahumua. Toisaalta myös yksi yleisönjäsenistä – nimeltään Olli ja nyt iältään 30 – täytti tuona iltana vuosia. Sen vuoksi lavalla nähtiin sekä vaivaantuneesti hymyilevä päivänsankari että hieman myöhemmin aito ja oikea ihmisperse. Hyvin näytti yleisö kyllä ottavan uuden ”People, Religion, Death” -albumin biisit vastaan ja lavan edessä oli liikehdintää mukavasti enemmän kuin kahden ensimmäisen bändin aikana, jotka eivät innostaneet porukkaa sen pahemmin sekoilemaan.

Ja lienee sanomattakin selvää, että bileet jatkuivat. Itselläni tosin ei ollut kovinkaan sosiaalista olotilaa, mikä saattoi näkyäkin vähäpuheisuutena ja hieman jopa syrjään vetäytymisenä. Saati, että olisin lähtenyt aiheuttamaan rähinää Somaan. Mies astui siis fillarin selkään ja lähti yönselkään.

Kuvia.

Out of Skool Fest

Sanovat, että hämäläiset ovat hitaita, mutta kyseinen väite todistettiin täysin vääräksi viime perjantaina, kun Lahdessa juhlittiin koulun lopettajaisia vaatimattomat kolme viikkoa etuajassa. Unity Bookingsin masinoimilla Out of Skool Festeillä rokattiin kahdessa kerroksessa seitsemän bändin voimin, joten hidastelua ei myöskään kuultu – eikä nähty – artistirintamalla. Lahtelaisyleisö kävi kuitenkin ehkä hieman hitaalla, sillä Tirraan ja Torveen vaivautui ainoastaan vajaat parisataa henkeä.

Aikataulut pitivät kerrankin paikkansa, joten allekirjoittaneen jokseenkin myöhäinen saapumisajankohta kostautui sillä, että Life Giving Waters (esiintyminen jäi yhtyeen viimeiseksi, joten kevyet mullat vaan) ja One Hidden Frame olivat ennättäneet räimiä jo settinsä läpi. Harmin paikka, mutta minkäs teet. Itse aloitin perjantai-iltani Torven puolelta, jossa Hasta La Vista Social Club oli juuri polkaissut settinsä käyntiin. Kiuruveteläiset rokkasivat kyllä suoraan sydämeeni, sillä sen verta vastustamattomasti yhtye soittimiaan runteli, ja nelikon perusjamppa-look yhdistettynä räkäiseen punk-a-billyyn oli juuri sitä, mitä nousuhumalainen yleisö kaipasi. Ei leipää ja sirkushuveja, vaan kaljaa ja rehellistä punkin räimettä.

Hastalavistojen jälkeen suuntasin askeleeni kohti yläkertaa, mutta jouduin jo hetken päästä palaamaan samoja askelia pitkin takaisin, sillä Jaakko & Jayn folkkipunkki ei jaksanut kiinnostaa muutamaa kappaletta kauempaa. Harvoinhan sitä rokkia tietysti Tirran puolella kuulee, mutta päätin palata asiaan New Deadlinen kohdalla uudestaan.

Seuraavana vuorossa oli One Hidden Framen kanssa vast’sillään Keski-Eurooppaa kiertänyt, järjestävän tahon Part Time Killer, jonka olin onnistunut missaamaan useampaan otteeseen. Olen toki nelikon keikkasetin kuullut useammin kuin kerran, kun bändi treenasi samalla kämpällä, mutta virallisesti olin yhä PTK-neitsyt (masturbaatio ja penetraatio ovat eri asia).

Siinä missä yhtyeen esiaste (Flippin’ Beans – jos joku ei tiennyt) oli paikoin vähän liiankin iloluontoista hilipatihippaapunkkia, niin nyt tuntuu siltä, että nimen vaihdon myötä myös ulosanti on muokkaantunut ”synkemmäksi”, eikä esim. termi hardcore ole uusien PTK-biisien yhteydessä mitenkään väärässä paikassa. Varsinkin livenä kvartetin uudemmasta materiaalista voi vedellä hyvällä omalla tunnolla suuntaviivoja johonkin Ignite/Rise Against -osastoon, ja Aapen äänessäkin on täysin erilaista syvyyttä verrattuna FB-aikojen skamelopunkkiin. Tuoreista kappaleista varsinkin ”Rise Against” (sattumaako?) pisti yleisöön – ja minuun – liikettä. Kaiken kaikkiaan hieno veto näiltä Ahtialan isoilta pojilta (ja yhdeltä vähän pienemmältä keskustan pojalta), ja mahtavaa nähdä orkesterin paranevan vanhetessaan: Part Time Killer – Lahtipunkin vuosikertaviini?

PeeTeeKoon hikidiskon jälkeen oli aika nuolaista viilentävä olut ja suunnata askeleet toistamiseen kohti Tirran räkäistä interiööriä, jossa ei-niin-räkäinen New Deadline oli jo aloittanut urakkansa. Tämä illan toinen mastokaupungin edustaja oli musiikillisesti ehkä eniten linjasta poikkeava ryhmä amerikanmakuisella emollaan, ja siinä missä muut yhtyeet näyttivät pahalta, halusi New Deadline selvästi näyttää hyvältä. Keikalla nähtiinkin illan suurin naisedustus ja voisin väittää, että ND:n pikkuhousunkasteluemo toimi ainakin muutaman riehantuneen naaraskuuntelijan kohdalla – miksei tietysti myös uroskuuntelijankin.

Että vaikuttaisin uskottavalta musiikkitoimittajalta, niin minun pitää tässä vaiheessa sanoa, ettei New Deadlinen emotionaalinen alternative ole oikein minun kuppini teetä, mutta samaan hengenvetoon on kuitenkin myönnettävä, että varsin valmiilta ja jopa ammattitaitoiselta Business Cityn kvartetti kuulostaa ja näyttää. Hämäävää asiassa on kuitenkin se, että punk-iltamien riehakkain meininki – ja illan ainoa pitti(?) – koettiin emobändin keikalla: mihin tämä maailma on menossa, kysyn vaan.

Out of Skoolin headlineriksi oli (ilmeisesti Lontoosta) lennätetty kanadalainen This Is a Standoff, joka kruunasi Euroopan-turneensa keikoilla Lahdessa ja Lappeenrannassa – punk-glamooria parhaimmillaan. En ole aiemmin tähän kanukkinelikkoon törmännyt, mutta enpä ole mitään menettänytkään. This Is a Standoffin melopunkista tulvi mieleen toinen toistaan geneerisempiä Burning Heart/Fat Wreck -bändejä, joista oli runsaudenpulaa varsinkin vuosituhannen vaihteen molemmin puolin. Hyvinhän pojat soittivat, ei siinä mitään, ja pienet proge- sekä core-mausteet toivat materiaaliin huomattavasti lisää tarttumapintaa. Tosi asia on kuitenkin se, että bändin ”skedepunk” ei omaan korvaan istunut sitten millään, eikä lavasäteilyssäkään kehumista ollut. Oliko kyse sitten kiertueväsymyksestä vai mistä, mutta jotenkin This Is a Standoff jätti vaillinaisen kuvan itsestään – this was a stand off.

Koska Unity Bookings oli ajoissa, niin toivotetaan nyt Lampaankin puolesta oikein hauskaa lomaa koululaisille, ja koulunsa päättäneille lauletaan paljon onnea vaan. Syksyllä sitten palataan pulpettien taakse oikein rytinällä, kun Back to Skool Fest valloittaa Lahen kadut kolmeksi päiväksi mm. legendaarisen Slapshotin avustuksella.

Kujaslamit 09

Alley 53:n touhukkaat Matti ja Leila järjestivät järjestyksessään ensimmäiset Kujaslamit-nimellä olevan talvitapahtuman 4.4.2009 Joutsenon Myllymäen laskettelurinteessä. Ilma oli tasaisen harmaa, mutta fiilis oli todella rento ja erittäin mukava. Ihmisten ilmeistä näki että tapahtuma oli onnistunut niin rinteessä erilaisten kisojen muodossa kuin illan jatkobileissäkin Lucky Monkeysissä, jossa soittamassa oli kaksi paikallista punk-bändiä, eli Lebakko ja One Hidden Frame. Kun viikonlopun krapulasta oli selvitty, kävin hieman kyselemässä Alleyssä tapahtumasta enemmän.

Leila ja Matti, kertoisitteko hieman viikonlopun tapahtumasta, paljonko oli porukkaa ja mikä fiilis jäi tapahtumasta?

Porukkaa oli mainostamiseen nähden todella hyvin, lautailijoita olisi tietenkin mahtunut enemmänkin, mutta tahdottiin järjestää tapahtuma johon pystyi osallistumaan niin lautailemalla, suksilla kuin ilman näitä kumpaakaan. Ja tässä onnistuttiin todella hyvin. Tarjolla oli makkaraa, kahvia ja lettuja niille jotka tulivat autoilla ja myös soittamassa pari DJ:tä koko ajan levyjä, maahantuojien standeja ja porukkaa tosiaan ihan kiitettävästi kun ottaa huomioon että samana päivänä oli useampi vastaava tapahtuma, joten hieman päällekkäisyyttä kuitenkin oli. Ja mainostamiseen nähden niin tämä oli meille vielä sellaista pientä opettelua tuollaisen tapahtuman järjestämisestä. Pitkän matkalaisiakin oli kuitenkin paikalle saapunut, koska Tampereelta oli ainakin yks autollinen laskijoita.

Siellä palkittiin useammastakin sarjasta laskijoita, mitä kaikkia kisoja siellä oli?

Rakennettiin sinne streetti jossa oli reilejä ja kaikenmaailman muita härpäkkeitä. Oli kokonaiskisa tästä koko streetistä, pari eri temppuskabaa ja sitten päivän päätteeksi naurua herättänyt vesiesteskaba, mikä oli kyllä hauskan näköistä toimintaa. Palkinnot olivat kyllä loistavat jos miettii että tapahtumaan osallistujien ei tarvinnut kuin maksaa itse hissilippu. Pääpalkintoja oli lumilauta, huppari ja t-paita. Toiseksi tullut sai siteet ja paitaa sun muuta. Sitten oli pienempiä palkintopusseja muista kilpailuista, niin miesten kuin naistenkin sarjoissa. Lähinnä eri lumilautamerkkien tekstiilejä, lippistä ja muuta tavaraa laskijoiden makuun.

Onko tapahtumasta tarkoitus tulla jokavuotinen?

Haaveena olisi, että saataisi järjestettyä aina vastaava kauden päätöstapahtuma. Toivommekin, että Myllymäki oli myös tyytyväinen tapahtumaan ja hyvä yhteistyömme saisi jatkoa. Nyt pitää antaa iso kiitos Myllymäelle, kun suostuivat auttamaan streetin rakentamisessa koska rinne kuitenkin suljettiin seuraavana päivänä. Saatiin kaikki koneet käyttöön, lumet tuotiin ja muutenkin olivat todella hyvin auttamassa tapahtuman järjestelyissä. Me rakennettiin koko perjantaipäivä sitä streettiä ja lauantainakin mentiin sinne jo heti kymmeneltä vaikka tapahtuma alkoi vasta yhdeltä, siinä oli kuitenkin kaikkea järjestelemistä ja muuta hommaa.

Mitäs jatkossa, kesä tekee tuloaan ja lumilaudat vaihtuu rullalautoihin, onko suunnitelmissa mitään tapahtumaa?

Tarkoitus olis, että alkukesästä saataisi järjestettyä hieman pienemmät skeittiskabat ja sitten myöhemmin kesällä ehkä hieman suuremmat jossa olisi myös bändejä soittamassa. Mutta nämä on vielä haave asteella, että eiköhän tässä jotain kuitenkin kesälläkin tule, jäädään odottelemaan.

Itse kävin haistelemassa ilmapiiriä Myllymäessä matkassani uskollinen laskuintoa nostattava ystäväni, pullo punaviiniä. Ihmettelinkin sujuvasti punaviinipöhnässä ympärilläni olevien ihmisten eroavaa pukeutumista, eikö ne muka laskekaan farkuissa ja nahkarotsissa? Joten päätin jättää rinteeseen kiipeämättä ja siirtyä Lappeenrantaan odottelemaan illan jatkobileitä.

Iltakasin jälkeen baarissa alkoi olla porukkaa jo aika hyvin ja DJ:t virittelivät soittokamojaan. Pidin pienen pikaisen tauon juomisesta ja kävin alakerran tiloissa haastelemassa Lebakon poikien kanssa hetkisen. Tauko teki erittäin hyvää punaviinin humalluttamalle päälleni ja ilta alkoikin näyttää loistavalta. Baariin noustuamme porukkaa oli jo kiitettävästi ja kohta Lebakko aloittikin oman settinsä. Akustinen setti mikä sisälsi myös paljon covereita, toimi todella hyvin ja baarissa järjestäjien haluama läheinen fiilis oli käsin kosketeltavissa. Illan toisena bändinä esiintyi One Hidden Frame, mikä oli allekirjoittaneelle todella suuri ja yltiöpositiivinen kokemus. Aikaisemmin en ollut kyseistä bändiä akustisena nähnyt enkä kuullut, mutta nyt joutui panostamaan tuohon kuuntelemiseen oikein ajatuksella. Laulajan ääni toi hieman mieleen jopa Tiger Armyn ja Igniten, mutta jos noin hyvät bändit tulevat mieleen, niin ei se ihan paskaakaan voi olla. Eikä todellakaan ollut! Ainoastaan laulut ja kitarat ja maailma voi muuttua kauniin puna(viini)sävyiseksi ja rauhalliseksi. Mielestäni ehdottomasti yksi parhaimpia Alleyn bileissä soittaneita bändejä, eikä todellakaan haitannut sähkön ja särön puuttuminen tältä keikalta. Paljon mukavaa porukkaa, kavereita, kylmää kaljaa ja muita päätä sekoittavia alkoholijuomia ja taustalla ei liian kovaa, mutta ei myöskään yhtään liian hiljaa soittava aivan mahtava bändi. Todella onnistunut keikka One Hidden Framelta ja odotankin innolla heidän seuraavaa akustista vetoa.

Ilta oli painunut jo pitkälti yön puolelle ja vaikka humalani oli kova, niin sen verran järkeä oli päässä että kieltäydyin tarjotusta mustasta tuopista, mikä sisälsi kylmää kaljaa ja värinä oli salmiakkikossusnapsi, hyi helvetti!

One Hidden Frame – Comforting Illusion

Lappeenrannan HC/Punk-ympyröistä ponnistava One Hidden Frame on kulkenut siihen ikään, että nyt on toisen julkaisun aika. Debyytti ”Time To React” oli piristävää kuultavaa, joten uudelle lätylle varmasti yksi jos toinenkin asetti mielessään odotuksia. Ysärin skeitti-punk on päivitetty tälle vuosituhannelle ja tuoreempi Propagandhi resonoi eittämättä samoilla taajuksilla. Tässä on siis raami minkä puitteissa toimitaan, ei se niin piilossa ole sittenkään.

Akustisen intron jälkeinen Program Deceit täyttää tehtävänsä eli laittaa haluamaan lisää. They Disappear onkin jo kaikin puolin hieno ralli tarttuvalla melodialla, erityisesti nopeakomppinen pre-kertsi kuulostaa pirullisen hyvältä. Levyn herkin kohta tulee Carrying the Weight -kappaleen välisoiton jälkeen, kun taustakuoro huutaa ”strike here once again” ja vetää mukanaan pienelle hengähdystauolle. Materiaali on kautta linjan tasaisen vahvaa eikä notkahduksia löydy.

”Comforting Illusion” on melko kliiniksi tuotettu, mutta toistuvassa kuuntelussa kitaroiden keskinäinen balanssi alkaa hieman häiritsemään. Lähes joka kappaleessa pinnalle miksattu toinen kitara vinguttaa oktaavi-sointuja ja se ärsyttää varsinkin lapuilla kuunneltuna korvia. Muutoin kahden kitaran käyttö on perusteltua ja kaikesta huomaa, että riffien ja kikkailukohtien hiomiseen on käytetty aikaa. Haikealta kuulostava laulaja suoriutuu tehtävästään hyvin, mutta pieni revittely ei olisi pahitteeksi. Promo-paperissa mainittua poliittisuutta en sanoista kovin paljoa löydä, enemmänkin itsetutkiskelua, joka toki monesti johtaa poliittiseen aktiivisuuteen. Suosittelen varsinkin kyseisen tyylilajin ystäviä kollaamaan tämän makoisan julkaisun.

One Hidden Frame – Time to React

One Hidden Frame on parissa vuodessa löytänyt paikkansa hienosti Suomen punk-kartalla, ja kitaravetoinen melopunkki taittuu tällä debyytillä todella mukavasti. Aimo annos lisäkokemusta ja itseluottamusta on tehnyt bändille ihmeitä.
Uusi bändi joutuu armotta vertailun kohteeksi, mutta senhän se vaatii… Itsellä pyörii päällimmäisenä Face To Face, mutta viittauksia myös Strung Outin ja Bad Religionin suuntaan on havaittavissa. Leppoisaa rokkia siis, mieleen jää ainakin vahva Endless sekä This Song. Kuten demoa arvioidessa arvelinkin, Pekka on saanut lauluunsa runsaasti vahvuutta, myös stemmat lähtee todella mukavasti. Minkäänlaista häkkis-efektiä ei ole kielillä laulamisessa havaittavissa, mikä jo sinänsä nostaa bändin omalle tasolleen.
Levyltä ei hittiaineksia puutu, mutta se vihoviimeinen niitti jää kyllä vielä kytemään. Tämän lisäksi soundit on vähän heikot, jotenkin tuntuu miksaus ja masterointi vähän hätäiseltä. Näiden pikkuseikojen lisäksi ei levystä pahaa sanaa voi sanoa, erittäin kelvollinen debyytti, joka ainakin kaikkien Fat Wreck –materiaaliin tykästyneiden kannattaa itse todeta. Osataan sitä melodista punkrokkia tehdä myös Suomessa.

One Hidden Frame – Demo 2003

Uutta bändiä pukkaa nykyään harva se päivä, ja hyvä niin. Etenkin kun liikutaan varsin laajalla sektorilla, mitä orkestereiden tyylisuuntiin tulee. One Hidden Frame sikiää Lappeenrannasta, mutta aikaisempien kokoonpanojen tuomalla kokemuksella jätkät hämmentävät bändin nuoresta iästä huolimatta jo varsin vakuuttavasti skate/punk/rock -soppaansa. Vaikutteita on otettu monelta suunnalta, omissa korvissani sävelet tuovat mieleen esimerkiksi Deaf Penaltyn, jolla on biiseissään vähän samanlainen ”leppoisa” meininki. Toki parannettavaakin vielä löytyy. Puolipakolla mikin varteen joutunut Pekka (Täh?), osaa kyllä laulaa, mutta vähän voimattomaksi esitys sillä osastolla jää. Eipä mies vissiin paljoa ole tätä ennen ääntään käyttänyt, joten se puoli tulee varmaan korjaantumaan kovan treenaamisen myötä. Myös tylsähköihin biiseihin tulee varmasti lisäväriä, kunhan bändi ns. löytää tyylinsä. Kipaleet on hiton hyvin soitettu ja niissä on paljon kivoja jippoja, mutta pienestä linjattomuudesta johtuen jää demosta aavistuksen verran tasapaksu jälkimaku. Joka tapauksessa, kunhan pojat vaan saavat basistin kehiin ja vähän keikkoja alle, on tässä taas uusi tervetullut tulokasorkesteri Suomen jo ennestään tasokkaaseen bändikatraaseen.

One Hidden Frame

Mistä bändi on, kuka olet, roolisi bändissä, muut jäsenet?

Bändi on Lappeenrannasta, vastaamassa on Pekka, teen biisit ja laulan kitaroinnin ohella. Muut jäsenet on Jermu (kitara) ja Antti (rummut).

Bändin historia (koska ja miksi perustettu, mitä muita bändejä jäsenillä aiemmin jne.)

Bändin tarina alko siitä ku meikällä oli kova halu tehdä vauhdikasta ja melodista musiikkia. Bändihommat oli jääny pelkästään rumpujen soittoon Worth The Painissa, jossa kuitenkin siirryin bassoon äskettäin, ja koska kitara on se meikän juttu niin piti tämmönen projekti laittaa pystyyn. Kasasin bändin 2002 Heinäkuussa WTP:n Olan kanssa, joka toi Antin soittamaan rumpuja. Mietittiin sitten kuka saataisiin laulajaksi, sillä täälläpäin on aika hiljaista sen suhteen. Jossain treeneissä kaverit sit pakotti meikän laulamaan kuultuaan pari coveribiisiä. Bassoon tuli myös WTP:stä Jermu, joka sitten paikkasi Olan keväällä 2003. Eli tällä kokoonpanolla ollaan melko vähän aikaa soitettu ja basistikin puuttuu.

Miten kuvailisit musiikkityyliänne (vaikutteet)? Onko tyylinne tietoinen valinta ja miten pyritte erottumaan samantyylin bändeistä, vai pyrittekö?

Öh, kai tää jonkinnäköstä skate/punk/rock -soppaa on. Joku sanoi ettei kuulosteta miltään… mut hyvässä mielessä. Itse kuuntelen paljon erilaista musiikkia, mutta tän bändin linjalla vaikutteista tärkeimmät itselle on Bad Religion ja Propagandhi. Tyyli on tietoinen, eikä tässä luultavasti mitään uutta yritetä tarjota, teen vaan riffejä mitkä kuulostaa mielestäni hyviltä ja väännän ne sit väkisin paikalleen. Biiseistä sen verran että suurin osa on nopeita, mutta rauhallisempaakin tavaraa löytyy.

Sanoituspolitiikka? Viestinne, mitä haluatte kertoa?

Mie kirjotan sanat ja ne on usein hieman lyhytsanaisia ja ei niin suoraviivaisia. Natseille ja sotien aloittajille haistatellaan parissa biisissä, ei tosin tyyliin ”imekää paskaa”, vaan yritän ennemmin perustella, miksi nämä henkilöt voisivat haistaa sitä paskaa. Sanoista löytyy myös armeijan vastaisuutta sekä sitä perusjuttuu eli ”ei yritetä olla jotain muuta kuin ollaan”, ja hauskanpitoa.

Minkälaista palautetta olette saaneet, noin yleensä, bändinne keikoista, (mahdollisista) levyistä/demoista yms?

Ei tässä keikoille olla vielä päästy, kokoonpanopuutosten takia. Meinattiin yks räkänen keikka vetää yhessä kellarissa ilman bassoa mutta sekin peruuntui. Demosta on tullut positiivista palautetta, joten hyvä että muitakin miellyttää kuin meitä itseämme.

Onko bändillänne jotain päämäärää/tulevaisuuden suunnitelmia?

Yritetään treenailla keikkailua varten tarpeeksi ja soitella myös niitä keikkoja sitten. Uusia biisejä on tulossa hyvää vauhtia joten kyllä nauhoittamaankin mennään varmasti piakkoin taas.

Miten mielestämme ”unity” toimii eri ryhmien/kaupunkien välillä Suomessa?

Olen väärä ihminen vastaamaan tähän, mutta ainakin Worth The Painin kanssa kierrellessä on ollut enemmän hyviä kokemuksia kuin huonoja.

Jotain lisättävää, yhteystietoja, playlistiä…

pl: Propagandhi – Today’s Empires, Tomorrow’s Ashes
The Clash – London Calling
Irate – 1134
onehiddenf@hotmail.com
www.lprhardcore.net/ohf