Avainsana-arkisto: NWOBHM

Tank – Breath of the Pit

Tank. Yhtye on lunastanut paikkansa metallihistoriankirjoituksessa muutamalla klassikkotason NWOBHM-levyllä 80-luvun alussa, mutta sen jälkeen ajan tomu hautasi yhtyeen, kunnes se teki paluun. Jossain vaiheessa alkoi kuitenkin mennä vikaan, ja perustajajäsen Algy Ward oli ulkona yhtyeestä… mutta jatkaa silti levyttämistä Tankin nimellä sen toisen Tankin rinnalla. Melko tuttu skenaario, eikä vastaavia esimerkkejä tarvitse etsiä Tankin omaa skeneä kauempaa. Ward-Tankin uutta studioalbumia mainostellaankin nyt ”todellisena” Tankina – vuosi sen jälkeen kun toinen Tank julkaisi studioalbumin.

Wardilla on eittämättä visio siitä miltä Tankin pitäisi kuulostaa. Ei siihen ympärille tarvita edes bändiä, ja ”Breath of the Pit” onkin käytännössä Wardin soolotyö. Mies on soittanut kaikki instrumentit levylle itse (rumpujen kohdalla olisin arvannut rumpukonetta käytetyn) ja lisäksi tuottanut koko roskan itse. Tässä vaiheessa huomaa miten siitä ”yhtyeen” ulkopuolisesta tuottajasta olisi joskus apua, kun Wardista ei siihen juuri ole. ”Breath of the Pit” onkin varmaan karseimmin ”tuotettuja” metallilevyjä mitä olen tälle palstalle arvioinut, eikä albumin erikoinen tuotanto – jossa oikeastaan vain Wardin laulu kuulostaa siltä miltä pitääkin – tee Tankille oikeutta. Eipä sillä että sävellyksissäkään olisi kauheasti hurraamista. On albumilla toki hetkensäkin – kuten vaikkapa kappale Healing the Wounds of War – mutta pääosin Ward-Tank alittaa rimaa melko lahjakkaasti, oli kyse riffeistä, biiseistä tai albumin tuotannosta. No, eipä tässä kukaan kai uutta ”Filth Hounds of Hadesia” odottanutkaan.

Pagan Altar – Judgement of the Dead

Päätyipäs tässä hassu levy kirjoituksen aiheeksi. ”Judgement of the Dead” on doom metal -legenda Pagan Altarin ensilevy. Kysehän on klassikkolevystä, jonka kulttistatusta pönkitti aiemmin vaikea saatavuus, levy kun äänitettiin jo vuonna 1982 mutta julkaistiin virallisesti vasta 1998 ”Volume 1.” -nimellä. Tuota ennen levystä oli ollut liikkeellä bootleggejä, ja vuoden 1998 jälkeen albumi on julkaistu pariinkin otteeseen uudestaan. Vasta pari vuotta sitten levystä tuli ensimmäinen vinyyliversio sen oikealla ”Judgement of the Dead” -nimellä ja vasta nyttemmin on tullut vielä laserlevykin.

Klassikkostatukseen on toki ollut muitakin syitä kuin vaikea saatavuus. NWOBHM-skenen lapsena syntynyt Pagan Altar tulkitsi perinteisen, vahvasti Black Sabbathiin nojaavan hevimetallinsa tyylillä, jota nykyään kutsutaan doom metalliksi. Terry Jonesin (jonka poika Alan soitti jo albumilla kitaraa) pappalaulu taas toi pakettiin oman pikantin lisänsä, ja yhtyeen ympärillä pyörii aika paljon mystiikkaa.

Albumin tuotantohan on jätetty likipitäen ennalleen. Plätty soundaa edelleen rujolta ja raa’alta, vaikkakin samanaikaisesti kirkkaalta ja ennen kaikkea tarkoituksenmukaiselta. Klassikkolevy, jonka klassikkoarvon kyseenalaistamalla saa lähinnä vain pösilön maineen.

Pagan Altar – The Time Lord

Pagan Altar lukeutunee legendaarisimpien NWOBHM-bändien liigaan. Jos doom-veikoilta asiasta kysyy, niin Pagan Altar ainakin on kiistatta niitä kaikkein tarunhohtoisimpia nimiä. Yhtyeen maine on kuitenkin tavanomaista NWOBHM-bändiä erikoisempi, johtuen bändin omintakeisesta metallintulkinnasta pappalauluineen ja osittain siitä, ettei yhtye varsinaisena elinaikanaan levyjä juuri julkaissut, vaan bändin legendaarisuuskin on siinnyt vasta sen hajoamisen jälkeen lukuisten bootlegien siivittämänä.

Tämä nyt Cruz Del Surin julkaisema ”The Time Lord” on julkaistu ensimmäisen kerran jo vuonna 2004 ja siitä on otettu uusintaprässejä aina silloin tällöin. Itse sisältö on tosin peräisin jo 70-luvun lopusta. Pagan Altar soittaa näillä biiseillä yllättävänkin yksinkertaisesti, eikä ”The Time Lordia” voida pitää bändin eeppisyyden huipentumana muuten kuin ehkä Terry Jonesin vokalisoinnin osalta. Black Sabbath on kyllä mielessä, tosin biisit tuppaavat olemaan vähän keskivertoa pitempiä. Joukossa on myös vuoden 1982 nauhankin kautta julkaistuja, Pagan Altarin legendaarisimpia biisejä, vaikka ”The Time Lord” ei itsessään olekaan yhtyeen kaikkein legendaarisin julkaisu.

”The Time Lordia” on hieman pöhköä lähteä arvioimaan nyt uusiksi, mutta palstatilansa se kyllä ansaitsee ja onhan se hyvä että se pidetään ihmisten saatavilla. Kaiketi tämän julkaisun funktiona on myös muistuttaa kansaa siitä, että uusi studioalbumi ”Never Quite Dead” on vielä työn alla.

Death with a Dagger – On the Edge of the Unknown

Pari vuotta sitten debyyttialbuminsa (”Dark Alleys”, 2009) julkaissut Death with a Dagger nousi kertaheitolla lupaavasta tulokkaasta yhdeksi suomipunkin silmäätekevistä hybridillä, jossa yhdistyivät klassinen NWOBHM ja rupinen (crust) punk. Ihan samanlaista yllätysmomenttia ei helsinkiläiskvintetillä ole nyt käytössään, mutta jo tätä kakkosalbumia edeltäneet seiskatuumaiset (”Try to Fly/After the Bomb pt. I” sekä ”Nocturnal/Demon Seed”) osoittivat, että ainakaan takapakkia ei yhtye ole ottanut.

Kovinkaan villisti eivät muutoksen tuulet ole DWAD-leirissä puhaltaneet sitten esikoisen, mutta se nyt on yksi lysti, jos vain jalka vispaa ja pää nyökkii. Jotain uutta – tai ainakin kehittyneempää – aromia on keitoksessa silti löydettävissä; soundi- ja soittopuoli pelaa entistä paremmin, vokalisti Steel on löytänyt kähinäänsä hieman – mutta vain hieman – monipuolisemman asetuksen ja brittiheviä ei ole enää ”On the Edge of the Unknownlla” käytetty pelkästään mausteena, vaan se näyttelee paikoin jo pääroolia – hyvänä esimerkkinä levyn avaava Try to Fly, joka riffittelee kuin priimaikäinen Iron Maiden konsanaan. Myöskään jo debyytillä kuultuja psykedeliasävyjä ei ole unhoitettu, vaan niitä on ripoteltu ihan reilulla kädellä sinne tänne lisäväriä tuomaan – urku auki ja kaljaa koneeseen, siinähän se DWAD pähkinänkuoressa, heh.

Warin tahi Weekend Warriorin kaltaista metal punk-hittiä ei tämä kakkoskiekko tarjoile, mutta jo muutamaan otteeseen mainittu Try to Fly, pirullisen tarttuva Deaf Forever ja levyn ehdottomasti kovin raita Mother Vulture paljastavat voimansa parin soittokerran jälkeen. Viimeksi mainittu kappale yllättää muuten puhtaasti lauletulla kertosäkeellään, jonka takaa löytyy mm. Kylmästä sodasta ja Selfishsistä tuttu Helena.

Kokonaisuutena ”On the Edge of the Unknown” on vahva esitys ruman kaunista kansitaidettaan myöten, mutta jotenkin tuntuu, että DWAD ei ole vielä käyttänyt kaikkia kikkojaan. Jos viisikon kolmosalbumi onnistuisi aikanaan yhdistämään kahden ensimmäisen pitkäsoiton parhaat puolet, niin siinä vaiheessa voitaisiin puhua jo suomipunkin magnus opuksesta.