Avainsana-arkisto: Nosturi

Biffy Clyro Nosturissa, taas

Skotlantilainen Biffy Clyro on kiistatta yksi suurimmista henkilökohtaisista suosikeista viimeisen kahdentoista kuukauden ajalta. Tuossa ajassa bändi on ehtinyt mm. julkaista menestyneimmän levynsä ”Only Revolutions” sekä visiteerata Suomessa pariin otteeseen. Kolmas mahdollisuus bändin todistamiseen ilmaantui lokakuun lopulla, kun kolmikko heitti peräti kolmen keikan minirundin Härmässä. Kaksi keikkaa olisi vuoteen riittänyt, mutta kun esiintyminen siirtyi Vanhalta huomattavasti mieluisempaan (=läheisempään) keikkapaikaan, oli jälleen kerran iltalenkki suunnattava kaivopuiston sijaan Nosturiin.

Illan avanneen Airshipin missaaminen jäi hitusen harmittamaan, varsinkin kun illan aikataulu oli muuttunut alunperin ilmoitettua puoli tuntia myöhemmäksi; taktikkona jäin odottelemaan roudaustauon himaan, kun näytti siltä ettei lämppäriä ennätä näkemään. Lopputuloksena oli tietysti se, että saavuin paikalle juuri Airshipin lopetettua, ja tuskainen puolituntinen Gifu-logon syvimmän olemuksen pohtimista oli taas kerran edessä.

Paikka näytti yhdeksältä vielä melko autiolta, mikä tuntui sinänsä ristiriitaiselta. Yleensä valtavirran ulkopuolelta tuleva bändi kasvattaa yleisömääriään esiintymiskertojen myötä, mutta ilmeisesti useampi keikkakävijä oli itseni tavoin tullut tyydytetyksi parilla aiemmalla visiitillä. Jotain uutta kannattaa ennen seuraavaa visiittiä kehittää. Yleisöä valui puoleen mennessä ihan mukavasti paikalle, mutta suht helposti salissa saattoi silti liikkua ja tutkailla paikalle saapunutta yleisöä. Kasvavan teinifanilauman lisäksi bändistä tuntuvat tykkäävän ennenkaikkea 30-v pariskunnat; miehille vähän metallisempa riffejä ja naisille rauhallisempia slovareita ja paljasta pintaa. Sinänsä hyvä resepti, sillä ei näitä sukupuolia näin universaalisesti yhdistäviä bändejä ainakaan liikaa ole.

Settilista oli tällä kertaa kasattu edellistä Nosturi-visiittiä ja festarikeikkoja monipuolisemmaksi, josta varmaan vanhemmat koulukunnan fanit olivat innoissaan. Uskallan kuitenkin väittää, ettei tuota osastoa hirveästi Suomesta löydy, ja diggailu tuppasi menemään välillä vähän väkinäiseksi; 18 biisin setti oli arki-illaksi ehkä turhan pitkä. Pisteet silti bändille, harva samaa tahtia rundaava jaksaisi kiinnostua maanantaikeikasta noin pitkän settilistan verran. Pomminvarmat hitit toimivat siinä missä aina ennenkin, mutta vieraammat (vanhemmat) biisit eivät herättäneet samanlaista innostusta kun aiemmmin esim. Who’s Got A Match? tai A Whole Child Ago. Jos edellinen vierailu Nosturissa oli lähes tajunnaräjäyttävä, niin tämä oli paitsi yleisön myös bändin puolelta vähän enemmän perussuorittamista.

Eipä ole muuten kevyt tämänkään bändin hiilijalanjälki, kun kolmen jätkän bändi liikkuu kuorma-autolla ja nightlinerilla, jotka kaikenlisäksi kumpainenkin röpsöttelivät tyhjäkäynnillä koko keikan ajan. Ei täällä nyt vielä niin kylmä ole!

Settilista:
That Golden Rule
Living Is A Problem
Glitter And Trauma
Bubbles
9/15ths
Who’s Got A Match?
57
God & Satan
Mountains
All The Way Down
Born On A Horse
Shock, Shock
Machines
Liberate The Illiterate
Many Of Horror
Whorses
Cloud Of Stink
The Captain

[flickrfeed photoset=72157625381997662]

Convergen kolmas

Lehtemme oletettavasti aikaansaamattomin toimittaja, eli minä, pääsi nauttimaan yllättävästä syntymäpäivähekumasta. Pitkään tunnetuimpiin suosikkeihini kuulunut kohkauskvartetti Converge sattui visitoimaan maassamme päivän yli kaksi kuukautta sitten, juuri kun kolmaskymmenes vuoteni käynnistyi. Vuoden 2005 erittäin tehokkaan ensivisiitin – sekin Nosturissa – jälkeen nelikko piipahti pari vuotta sitten Ilosaaressa, mutta se jäi itseltäni väliin. Oli siis jo aikakin päästä kuulemaan kunnolla myös viimeisten kahden levyn (jotka tässä välissä ehti ilmestyä) paloja.

Alun perin suunnitelmiin kuului tarkastella myös illan aloittava Lighthouse Project, mutta se jäi vaivihkaa kokematta kun seikkailimme seurueineni paikalle puolisen tuntia myöhässä. Ilmeisesti lämmittelijöidenkin voi päätellä olleen joidenkin mielestä jostain kotoisin, koska moni hyvän hinnan lipusta maksaneen näköinen lurjus näytti tulevan poistumismielessä ulko-ovella vastaan, hyvissä ajoin ennen pääaktia. Siedettävää tiirailuspottia paikallistaessani korviini osui ohimennen oletuksia, että illan setti koostuisi lähinnä uusimman levyn materiaalista. Tuoreuksiin keskittyminen on ikävän yleistä, etenkin valtavirtabändien keskuudessa, joten moinen ounastelu ei ole täysin perusteetonta – mikäli ei ole aiemmin nähnyt Convergea lavalla. Tiesin oletukset virheellisiksi, mutta miksi pilaisin kyseiset harha-arvailut ennakkoon, nyt kun todellisuudella – ja rivakalla musiikilla – naamaan lyöminen tulisi olemaan paljon hupaisampaa. Ihan alkuajoilta asti heiltä ei tietämäni tai kokemani perusteella kannata odottaa yllätyksiä, mutta kaikilta nykykokoonpanon levyiltä, eli Jane Doesta alkaen, saattaa kuulla mitä tahansa.

Oivin paikka löytyi ylhäältä ja jäljellä olleet tusina minuuttia odottelua piti lähinnä keskittyä tolkuttomaan hikoiluun, jolta siinä ihmismäärässä ja kyseisen paikan tuuletusmetodeilla oli mahdotonta välttyä. Hieman lannisti kyttäillä kun pelotti, että keikan aikana hien määrä ja etenkin sen haju moninkertaistuisivat. Sää oli häiritsevän helteinen ja totta kai ovet piti pitää auki, että painostavaa happea pääsi sisään. Unohdin nuivailun välittömästi nelikon kavuttua lavalle.

Muutamassa sekunnissa tohina oli yltynyt useimpien todistamieni keikkojen tasolle ja ohikin, myöskin mitä yleisön toimintaan tulee. Ällisyttävän hyvin yhteen soittava kolmikko pisti valtaosalta jalat tutajamaan ja vokalisti oli vilpittömän maanisilla lietsomistunnelmilla liikenteessä, ottaen ihailtavan terhakkaasti yleisöä haltuun rynniessään orkesterinsa seassa lavaa ympäri. Biisit soivat rakenteellisesti melko uskollisesti studioversioiden tapaan, mutta niissä oli silti paljon enemmän elävyyttä kuin monien bändien esiintymisissä. Heidän tapansa tuottaa materiaalia on saanut monet epäilemään tarkkuuden ja taitojen riittämistä livesuoriutumiseen, koska mistään ”vähän sinne päin” -henkisestä räpläilystä ei studiotallenteissa tosiaankaan ole kyse. Epäusko suoriutumista kohtaan on turhaa, sillä he todella osaavat asiansa lavallakin.

Useat bändit osuvat jotakuinkin kaikissa elementeissä levytystensä kanssa kohdilleen liikaa, niin soitannallisesti kuin energiallisesti, enkä ymmärrä mitä järkeä niin mielikuvituksettomia akteja on mennä katsomaan – musiikin kuuluu elää ja olla tunnistettavissa juuri sillä hetkellä soitetuksi, ainakin meidän mielestä keille ei ole sama soittavatko artistit oikeasti hetkessä eläen vai rutiininomaisesti, playback-tasoisesti. Olipa virkistävää havaita kuuntelevansa elävää musiikkia.

Show sai pieniä, turhahkoja mutta hauskoja mausteita lähes tauotta myös siitä, että lavalle kiipeili kummemmin kursailematta populaa loikkimaan pittikulttuurista (heidän onnekseen) perillä olevien kanssavouhottajien sekaan. Muutama todella sympaattinen päälleen pyrähtäminen ja maha edellä yleisöön sukeltavien kokovariaatioista johtuva nyanssi saivat nopeasti antamaan anteeksi ”sekaantumisen”, jolta lavan kautta bailaajien sekaan pulahtamaan uskaltautuminen minusta ensin tuntui.

En aio jättää menemättä, mikäli he ovat aikeissa palata, vaikka useita kertoja. Ällistyttävän mainio akti. Kuten eräs asioita tyylillä kuvailemaan taipuva ystäväni kerran tokaisi, tuntui kuin olisi otettu suihin ja vedetty turpaan samanaikaisesti.

Sick Of It All Nosturissa 25.8.2010

On elokuinen keskiviikkoilta. Viiletän pyörällä läpi keskustan, suuntana Hietalahti. Vaikka tänä samaisena iltana Helsingin Juhlaviikot tarjoilee kasapäin korkeakulttuuria, taide menee kapakkaan ympäri kaupunkia ja Big Brotherin ensi-ilta lamauttaa tuhannet katsojat kotisohvilleen, on Nosturin edessä jonoa. Täällä odotetaan jotain ihan muuta: tunnin päästä pittiä pyörittää Sick Of It All.

Nosturissa on lämmin. Onnistun ujuttautumaan ihmismassan läpi yläkerran parvelle ja tunkeudun kahden, kaksimetrisen nyrkkiä puivan korston väliin. Parvelta näkee hyvin. Lämppärit on kuultu, nyt odotellaan illan pääesiintyjää. Alakerran lattia täyttyy, kahden korston välissä on kuuma. Varttia vaille yksitoista esirippu heilahtaa sivuun ja bändi astelee punaiseksi valaistulle lavalle huutojen ja taputusten saattelemana. ”Built to Last” -levyn avausraita Good Lookin’ Out kajahtaa ilmoille. Korstot huutavat. Korvatulpat olisi kivat, mietin itsekseni.

New York Hardcoren veteraaneihin lukeutuva Sick Of It All aloitti taipaleensa jo 1980-luvulla. Bändi on tehnyt pitkän uran, josta todisteena on vannoutunut fanirintama, lähtemätön vaikutus hardcore-skeneen, sekä kasa hyviä levyjä. Uusin, ”Based On a True Story” -levykin todistaa, etteivät ilmaisu tai asenne ole vuosien saatossa kärsineet. Eivätkä ilmeisesti live-keikatkaan, totean katsellessani alapuolella vellovaa ihmismerta.

”Let the games begin!”, Lou Koller karjuu. Lattialle on jo muodostunut pitti, jossa seilaa suurin osa salin porukasta. Ihastelen sekä bändin että yleisön menoa. Yleisö koostuu suurimmaksi osaksi kaksikymppisistä, kun taas bändin herrat ovat veivanneet tätä settiä jo kuuntelijoiden ollessa vaippaiässä. Ei huomaa ainakaan poikien kunnon puolesta; Lou on vetreä, iskussa ja täynnä energiaa. Aavistuksen Hemanilta muskeleineen ja vaaleine kutreineen näyttävä velipoika Pete on kuin sähikäinen kitaran varressa, hyppien ja sinkoillen ympäri lavaa.

Pete Koller / Sick Of It All
Pete Koller / Sick Of It All

Setti jatkuu ”Death To Tyrants” -levyn Uprising Nationilla ja lämpötila nousee entisestään – niin pitissä kuin korstojenkin välissä. Juon olutta.

Hengästynyt vokalisti pysähtyy biisien välissä sadattelemaan aitaa, joka erottaa bändin yleisöstä. ”If only this fence wasn’t fucking here”. Tatuoidut, hattupäiset ja paidattomat aitaa ravistelevat ihmiset huutavat takaisin. ”Let’s get fucking evil”, Lou ärjyy mikkiin. Ja taas mennään.

Miten Loun ääni kantaa, ja on kantanut jo 25 vuotta, on mysteeri. Laulajan ilmaisu on varsin monipuolista huutoa, joka pääsee oikeuksiinsa livenä. Ihailtavan lauluäänen lisäksi Lou omaa show-miehen elkeet, ottaen yleisön mukaan täysillä: vuoroin osoitellaan eturivin hekumoivaa puolialastonta miestä (”I knew i was gonna have trouble with you!”), vuoroin taaempana huutavaa nyrkkiä puivaa kaveria (”you have a good life, huh? Let’s give it up for this guy and his good life!”).

Kerrataan viime visiittiä. ”Last time we were here a year or two ago, right?” bändi tiedustelee. ”Yeah and you sucked!” tietää eturivin kaveri. Bändi ottaa asian huumorilla: ”But you still came back now!”, Lou iloitsee. ”And so did we!”

Setissä palataan uran alkupuolelle: ilmoille räjahtää yleisöön uppoava Step Down. Kertosäe menee pitkälti yleisön laulamana, ja kyseisen biisin musavideon HC-tanssiliikkeitä testaillessa.

Lou on oikeassa todetessaan, että bändillä, joka on tehnyt 25 vuoden uran, on kasoittain faneja, jotka löytävät yhtyeen eri levyjen myötä. Niinpä osa faneista haluaa ainoastaan alkuaikojen biisit ja toisille on ehtinyt kolahtaa vasta viimeisin levy. Keikolla soitetaan tasapuolisesti uutta ja vanhaa: ”We don’t wanna be one of those bands of bald, old men, who only play the one record they made in 1988.” Ei syytä huoleen; sen verran tuottelias on Sick Of It All ollut, että levyissä on valinnanvaraa ja uusia fanejakin siunaantuu joka levyn kohdalla lisää.

Basistikin pääsee keikalla parrasvaloihin: Lou astuu sivummalle ja saamme kuulla Craig Setarin laulua, joka sekin on varsin vakuuttavaa. Tämän jälkeen 16-vuotiaasta asti HC-bändeissä soittanut basisti esittelee polvitukeansa. Hetken päästä Lou arvelee selkärankansa olevan hajalla. Kolmatta vuosikymmentä tätä tehtäessä en ihmettele lainkaan, jos vanhuus alkaa painaa bändiä. Todettakoon kuitenkin, että se ei paljon näytä meininkiä lavalla haittaavan; kummallakin puolellani nyrkkiä puivat korstot näyttävät enemmän hengästyneiltä kuin bändin kaverit.

”Death to Tyrants” -levyn avausraidan, Take the Night Offin aikana yleisö sekoaa ja pitissä, jonka muodostaa suurin osa Nosturin alasalista, kuohuu. Lou laskeutuu lavalta, ainoastaan aita erottaa hänet yleisöstä. Mikki annetaan yleisöön, joka kajauttaa biisien sanat vähintään yhtä innokkaalla raivolla kuin solisti itse.

Lou Koller / Sick Of It All
Lou Koller / Sick Of It All

Samalta levyltä kuullaan vielä Die Alone, jonka parissa päästään laulamaan kilpaa: toinen puoli salia huutaa ”Die Alone”, ja salin toinen puolisko vastaa ”Die Die!”. Jopa yläkerran säyseämpi porukka lähtee mukaan yhteislauluun.

Uudelta levyltä kuullaan vielä muun muassa A Month of Sundays ja Dominated, jota edeltää kommentti: ”It’s kinda heavy, but it bounces”. Ja näin tekee.

Läppää heitetään myos eturivin kaverin kanssa, joka vakuuttaa olevansa New Yorkista kotoisin, nimenomaan Flushingista, Queensista. ”Älä helvetissä, sieltä mekin satutaan olemaan!”, Lou kuittaa. Fiilis on hyvä, juon lisää olutta.

Seuraa tuttu varoitus: ”Seuraava biisi on alussa aika nopea. Keskivaiheilla se hidastuu vanhan liiton skank-touhuksi, ja lopussa mennään Black Sabbathmaisiin teini-iän pilvenpolttelufiiliksiin.” Machete kuulostaa hyvältä ja pitti pyörii.

Vihdoin koittaa hetki, jota olen odottanut koko keikan. Hetki, jonka 42 sekunnin Youtube-video bändin viime Nosturin keikalta on tehnyt kuuluisaksi. Huone jaetaan kahtia. ”Wall of Death” joku huutaa. ”Don’t hurt yourselves now!” Lou vastaa. Ja mennään. Ihmiset vyöryvät toistensa päälle. Parvelta katsottuna törmäys näyttää erityisen hienolta.

Setti on melkein ohi. ”Mennäänkö me pois lavalta ja te hurraatte meidät takaisin? Vai leikitäänkö vaan, että me ollaan menty ja tultu nyt takaisin?” Lou tiedustlee. Bändi jättää turhat encoren odottelut sikseen ja vetää vielä pari biisiä. Korstot heittävät yläfemmoja pääni yli. Aikamoista.

”Thank you for coming out tonight”, Lou sanoo katsoessaan valojen loisteessa höyryävää, hiessä kylpevää yleisöä. 25 vuoden aikana bändi on ehkä kyllästynyt kaikkeen, mutta tänä iltana tuli todistettua, että keikkailu ja fanit eivät edelleenkään tällä listalla ole.

Parhautta parhaimmillaan – Hot Water Music Nosturissa

Floridan rämeiltä lähtöisin oleva Hot Water Music on 17 vuoden aikana ehtinyt lopettaa ja aktivoitua uudelleen jo pariin otteeseen, ja vasta tällä kolmannella tulemisella bändi pääsi viimeinkin kiertueellaan Suomeen. En muista nähneeni montakaan keikkaa, joita olisin odottanut näin innolla, ja yhtyehän on sekä itselleni henkilökohtaisesti että yleisesti melodiselle punkille yksi tärkeimpiä bändejä 90- ja 2000-luvulta.

Presley Bastards avasi illan melko tyhjälle salille. Bändin setti taisi koostua kokonaisuudessaan keväällä ilmestyneen ”Lifelines” LP:n biiseistä, which was nice, vaikkakin pari vanhempaa hittiä olisi ehkä voinut settiin ujuttaa. Ylivoimaisesti parasta Preslari-matskuahan tuo uusi levy kuitenkin on, eikä vastaavan tyylistä kamaa liikaa Suomessa tehdä.

Kellon lähennellessä yhdeksää, salin alakerta alkoi jo näyttää täydeltä, mutta parvi ammotti vielä lähes tyhjänä. Yleisöennätyksiä ei siis rikottu, mutta pahempaakin on nähty. Puntit jo tutisivat, kun lavan verhot avattiin. Chris Wollard availi ääntään vetämällä viimeiset sauhut tupakistaan, ja A Flight And A Crash potkaisi pelin käyntiin. Hillitön kitaramelodioiden ja kähisevän laulun juhla valtasi Nosturin, viilteli kylmiä väreitä selkärankaani ja valotti keski-ikäisen miehen sielunmaisemaa. Parhautta parhaimmillaan! Rumpupallilla George Rebeloa tuurasi mm. Lag Wagonista tuttu Dave Raun, joka hoiti hommansa oikein asiallisesti.

Setti oli todella asiallisesti koostettu, vaikkei ihan kaikkia allekirjoittaneen suosikkibiisejä oltukaan tajuttu huomioida. Jokaiselta pitkäsoitolta soittivat jotain, viimeisimmältä tosin olisin mielelläni kuullut enemmänkin kuin yhden biisin. Kahden edellisen levyn biisejä tuli sitäkin enemmän, mm. Remedy, Jack of All Trades, Wayfarer ja Old Rules. Bändin tuotantohan on hittiä toisen perään, joten turha tässä on enempää kitistä. Huikeaa matskua alusta loppuun. Mainitsivat uuden levyn olevan tekeillä, mutta mitään uusia biisejä ei vielä saatu kuulla.

Keikka tuntui loppuvan aivan liian nopeasti, vaikka luultavasti parikymmentä biisiä oli jo rymistelty. Jokunen vielä lisää luonnollisesti encorena, joista ensimmäisenä yllättäen The Bouncing Souls -laina True Believers, ja paremmaltahan sekin kuulosti kuin alkuperäisesittäjän versio. Siihen perään vielä muutama oma kappale kuumaa vesimusaa ja ilta oli finito. Jäätävän hieno keikka, ja uskaltaisin toivoa että bändi tulee vielä toistekin Suomeen.

Nosturille tulossa purkutuomio?

Helsingin kaupunki kaavailee Hietasaaren Telakkarannasta uutta design- ja kulttuurikeskittymää. Koska vilkas keikka- ja bändikulttuuri ei kaupungin kaavailuissa kelpaa (korkea)kulttuuriksi, uhkaa Elävän musiikin yhdistys ELMU ry:n pyörittämää Nosturia purkutuomio. Elmu neuvottelee kaupungin kanssa siirtymisestä Nosturilta Telakkarannan vuonna 1916 rakennettuun suojeltavaksi tulevaan Konepajahalliin. Toiminnan siirtäminen olisi tarkoitus toteuttaa katkoksitta uusiin tiloihin, mitä ELMU pitää siirtymisen ehdottomana edellytyksenä. Tavoiteaikataulu on siirtyä uusiin tiloihin aikaisintaan 4-5 vuoden päästä. Yksittäisiä tapahtumia alueella voisi järjestää jo vuosina 2011 ja 2012.

ELMU konsertti-, kahvila- ja ravintolatoiminta siirrettäisiin Konepajahalliin, joka muutetaan 3000 hengen konserttisaliksi. Konepajahalli muuntuu helposti erikokoisiin yleisötilaisuuksiin (3000/1000/500 henkeä) ja tarvittaessa istumakatsomollisiin esityksiin teatteri- tai tanssiesityksistä 700 hengen sirkusyleisöille. ELMU järjestäisi hallissa edelleen myös Nosturin mittaluokan ja pienempiä klubitapahtumia.

Voittoa tavoittelematon ELMU on pääkaupunkiseudun suurin ja tärkein alaikäisille ja nuorille aikuisille tarkoitettujen musiikkitapahtumien tarjoaja. Nosturin konserteissa on vuosittain 100 000 – 130 000 kävijää, joista 40% on alaikäisiä. Lisäksi Nosturilla harjoittelee yli 40 yhtyettä.

www.elmu.net

Sadepäivän blues – Mark Lanegan Nosturissa

Mark Lanegan on ollut monessa mukana sooloprojektiensa lisäksi. Jotkut tuntevat hänet grunge-yhtye Screaming Treesistä, toiset Queens Of The Stone Agestä, kolmannet yhteistyöstä Belle & Sebastian -vokalisti Isobel Campbellin kanssa, ja neljänsien päässä kilahtaa kello kun mainitaan Soulsavers tai The Gutter Twins. Yhtä kaikki, sateinen ja synkkä maanantai-ilta oli ajanut ihmiset sisätiloihin ja Nosturi oli tupaten täynnä.

Missasin lämppäri Meadow Islandin, ja paikalle tullessani lavalla odottaneet kaksi mikrofonitelinettä osasivat kertoa, että luvassa olisi varsin riisuttu kokoonpano. Lähes ajallaan pimeälle lavalle saapui illan tähti ja toinen mies akustisen kitaran kanssa, jonka Lanegan myöhemmin, ainoassa välispiikissään, esitteli Dave Rosseriksi. Esitys lähti käyntiin hieman hapuilevasti soololevy ”Bubblegumin” avausraidalla When Your Number Isn’t Up, ja ”Field Songs” -levyn One Way Streetillä. Soitto ja laulu alkoivat lämmetä kolmantena tulleen No Easy Addictionin kohdalla.

Setin runko muodostui soololevyjen sävellyksistä, ja lisäksi kuultiin ainakin kaksi Screaming Trees –lainaa, yksi Soulsavers–kappale ja encoren lopuksi esitetty QOTSAn Hangin’ Tree. Joku puhui myös Pink Floyd –coverista, mutta jos sellainen laulettiin, se meni uneksiessa ohi. Unelias oli myös yleisö, joka keskittyi parin minuutin välein vaihtamaan painon jalalta toiselle, mutta jaksoi taputtaa kappaleiden välissä.

Reilun tunnin kestäneen esityksen ei ollut tarkoituskaan tarjota sirkustemppuja, vaan polttopisteessä oli Laneganin raspinen baritoni. Ensimmäinen ajatus on, että miten poissaolevasta ja hieman flegmaattisen oloisesta miehestä voi lähteä niin uskomaton ääni. Kun tästä ihmettelystä pääsee yli, vahvistuu mielikuva miehestä, joka on kokenut paljon ja kulkenut muistakin kuin pääovista, mutta ei kadu hetkeäkään. Ja miksi katua, jos muistot ja kokemukset kiteytyvät hienoiksi kappaleiksi, ja niitä voi esittää maailmojasyleilevällä äänellä. Blues on ilo, vaikka sitten ilman hymyä.

Nifelheim ja Master Nosturissa

Leppoisa lauantai-iltana sai ihan uuden käänteen, kun toimettomana sohvalla löhötessäni puhelimeni pärähti soimaan. No ystäväthän ne siellä soittelivat. Olivat kuulemma auton kanssa pihassa odottamassa meikäläistä. ”Lähdet katsomaan Nifelheimiä, sulla on nimi listalla”, kuului käsky. No mikäs siinä, powerslide alas lepakkoluolaan, verkkarihousujen vaihto farkkuihin ja tiukka keskittyminen harrastelijatoimittajan terävään habitukseen. Tai ainakin jotakin sinnepäin.

Valitettavasti saavuimme Nosturille sen verta myöhään, että Lie In Ruinsin missaaminen oli satavarma tosiasia. Harmi, en ole bändiä onnistunut kohtalaisesta kiinnostuksesta huolimatta livenä näkemään. Masterin setin onnistuimme onneksi todistamaan kokonaisuudessaan. Ikävä kyllä, en ollut juurikaan perehtynyt tämän ’83 aloittaneen death metal -legendan tuotantoon. Tarkoitus oli käydä tsekkaamassa bändi aiemmin viikolla Vastavirralla, mutta kun Master jäi tuolta keikalta pois (ongelmia lentojen kanssa), kuihtui sekin suunnitelma. Ja sitä myöten tarkempi viime hetken tutustuminen yhtyeen materiaaliin.

Anyway, kyllähän yhtyeen räkäisestä ja rokkaavasta death metallista kykeni täysi ummikkokin nauttimaan. Ja vallan mainiosti pystyikin. Aikas pirun hyvät soundit vain paransivat tilannetta. Master on selkeästi aivan liian aliarvostettu bändi genressään. Vakuuttava keikka; ottanen yhtyeen tuotannon työn alle.

Nifelheim oli kuitenkin se pääasiallinen syy miksi seuraamme Nosturiin saapui. Ja eiväthän Ruotsin kovimmat Maiden-fanit todellakaan pettäneet odotuksiamme. Vaikka odotukset olivatkin todella korkealla. Nifelheim on itse asiassa varmaan tämän hetken tiukimpia livebändejä. Nifelheimiin tiivistyy aika lailla koko Heavy Metallin estetiikka niitteineen ja aggressioineen. Ulkonäöltään yhtye on niitteineen todellakin kuin Judas Priest ja alkuaikojen Running Wild summattuna ja toiseen potenssiin korotettuna. Mutta eipä niittien määrällä olisi mitään merkitystä, jollei itse musiikki toimisi. Ja musiikin suhteen Nifelheim tarjoili sen verta vahvan ja kattavan läpileikkauksen urastaan, että ihme on jos settilistan suhteen jäi jollakulla jotakin hampaan koloon. Etenkin yhtyeen omaa nimeä kantava debyytti ja 2000 vuoden ”Servants of Darkness” olivat vahvasti edustettuna. Omalla kohdallani kohokohdiksi nousivat kuitenkin jostain syystä uusimman ”Envoy of Lucifer” -lätyn raidat Infernal Flame of Destruction ja encoren päättänyt Gates of Damnation. Loistava keikka!

PS. Raporttia rundista tulossa myös.

Settilista:
The Devastation
Black Evil
Infernal Flame of Destruction
Evil Blasphemies
Demonic Evil
Sodomizer
Storm of the Reaper
Bestial Avenger
Satanic Sacrifice
Sacrifice to the Lord of Darkness
Unholy Death
Storm of Satan’s Fire
The Final Slaughter
Gates of Damnation

Bohren & Der Club Of Gore tarjoili Twin Peaks -tripin

Jos joku olisi muutama vuosi sitten heittänyt tiskiin termin doomjazz, olisin pyöritellyt epäuskoisena silmäni. Tänä päivänä, kun mitä eriskummallisemmat termit ovat jo enemmän sääntö kuin poikkeus, ei länsisaksalaisen (kuten bändi alkuspiikissään painotti) Bohren & Der Club Of Goren saapuminen sen kummempaa ihmetystä saanut aikaan. Sitä paitsi doomjazz-määritelmä osuu bändin kohdalla kuin tuuba hanuriin; raskasta, hidastempoista ja alavireistä musiikkia, johon jazz-väriä tuo saksofoni ja Rhodes-piano. Doomia tuntemattomille twinpeaks-jazz voisi olla toinen hyvin bändin musiikkia kuvaava termi.

Joku saattaisi kuvailla keikkaa tylsäksi ja itseääntoistavaksi, sillä jokainen biisi lähti liikkeelle samalla bassonuotilla, eikä komppikaan tainnut paljoa reilun tunnin aikana muuttua. Musiikkigenreä sen enempää tuntematta voisin kuitenkin kuvitella, että alan harrastajille esitys oli juuri sitä mitä odotettiin. No, musiikkia kyllä jaksoi kuunnella, mutta esiintymispaikka herätti kysymyksen, olisiko bändi toiminut paremmin jossain jazz-klubilla, jossa keikan pääpaino ei ole lavalle tiirailussa. Muutaman himmeän valokeilan tuijottelu kävi nimittäin aika pian tympimään. Enemmän asiaa pohdiskeltuani tulin myös tulokseen, että ihmiset ovat aika hölmöjä. Maksaa nyt rahaa siitä hyvästä, että pääsee pimeään saliin katsomaan muutamaa tummaa varjoa. Kuinka mielissään bändi edes on live-esiintymisestä, kun muutenkin tuntui olevan väkinäistä välispiikkien jne suhteen.

Yleistunnelma keikalla oli hyvin rauhallinen, jopa hivenen vakava, jota totiset muusikot entisestään korostivat. No, ei kai doom-miehet voi liian iloisia olla, mutta jotenkin turhan vakavamieliseltä toiminta vaikutti. Muutamat kalialueella ilakoineet tekivät yleistunnelmaan ikävän loven, mistä saksalaiset vieraamme eivät varmasti olisi pitäneet, jos naurun lavalle asti olisivat kuulleet (luultavasti kuulikin). Harvat välispiikit suoritettiin melkein kuiskaamalla, joten biisien oletetusta sanomasta oli hyvin vaikea saada otetta. Siksipä tyydyinkin vain kuvittelemaan itseni ”punaiseen huoneeseen”.

Sekalaista yleisöä voisi kuvailla termillä ”UFF meets Emperor”, mikä todistaa ainakin pääkaupunkiseudulla genrerajojen pirstoutumista entisestään. Harva lienee fakkiutunut vaan siihen yhteen pieneen nurkkakuntaansa ja hyvä niin. Kyllähän tällainen keikka enemmän fiiliksia herättää, kuin 100 sataan kertaan kuultua metalli- tai punkkikeikkaa päänheilutuksineen ja sekakäyttöpitteineen. Vaikka perjantai-illan huumaan näin masentavan musiikin soittaminen tuntui hivenen turhalta, varmaa on kuitenkin se, että Bohren & Der Club Of Goren soundi on niin kiehtovan kuuloista, että sitä kuuntelisi mielellään vaikka muurahaispesässä. Jälleen kerran hatunnoston arvoinen kulttuuriteko Fullsteamilta.

Mono ja musiikin sanaton kieli

Jos minulta kysyttäisiin japanilaisten pitkän iän salaisuutta, sanoisin syyksi Monon musiikin. Kaikessa melankolisuudessaan yhtyeen äänimaailma pursuaa elämäniloa, toivoa, kauneutta… Tai ehkäpä se onkin seuraus, ei syy. Pitkän iän salaisuus löytyy varmasti noista edellä mainituista asioista.

Mono lavalla

Tähän päivään asti vankkumaton suhteeni tähän japanilaisnelikkoon alkoi sinä päivänä, kun kuulin bändin vierailusta Suomeen. Mielenkiinnosta tsekkasin yhteen uusimman albumin Spotifysta, ja viiden minuutin jälkeen olin myyty. Niin hyvä kuin bändi levyltä kuultuna olikin, en silti jaksanut kauheasti intoilla tulevasta keikasta. Miten tällainen musiikki voisi toimia töröttäessä lavan edessä satojen muiden seassa selkä kolottaen ja perse hikoillen, kun optimaalisin tilanne musan kuunteluun olisi yksin pimeässä metsässä, kaukana kaikesta ja kaikista?

No, töröttämiseksihän se meni, mutta ei voi sanoa että yhtään harmitti. Reilun tunnin aikana käytiin tunneskaala läpi niin kuulijan päässä kuin soittajienkin keskuudessa; alkukeikan istualtaan soittaneet kitaristit riehaantuivat jossain välissä seisomaan, Takaakira Goto jopa potkimaan jakkaraansa ja takomaan efektilaitteitansa tiukimman tunnemyrskyn vallatessa miehen.

Saapuessani Nosturiin, ei moisesta tunteenpalosta ollut kuitenkaan tietokaan, eikä ilmassa ollut runsaasta ihmismäärästä ja bändin legendaarisesta ensivierailusta huolimatta suurta urheilujuhlan tuntua. Harvoin on konsertin alla ollut näin hiljaista, ei tainnut edes taukomusiikkia kuulua. Tiedä sitten kuinka vaivaantunut tunnelma yleisön keskuudessa esiintymistä odotellessa oli, sillä itse saavuin paikalle kuin nakutettu kello 21.00, juuri sopivasti bändi aloitellessa paisutteluaan.

Ihan kaikkia biisejä en tuntenut, mutta tutulta ”Hymn to the Immortal Wind” -platalta – joka muuten lähti upeana tuplavinyylipainoksena myös himakuunteluun – bongasin useammankin tsipaleen. Jos selkäparkani ei alkaisi puolentunnin seisomisen jälkeen huutaa hoosiannaa, olisin viihtynyt keikalla vaikka koko yön. Noin puolitoistatuntinen setti oli kuitenkin lopulta melko passeli ja taiten rakennettu, sisältäen suvanto- ja myrskykohtia niin biisien sisällä, kuin niiden keskenkin. Myös tuntemattomammat biisit liikuttivat, mikä tarkoittaa tutustumista myös bändin muuhun diskografiaan.

Sen verran tuore ”fäni” olen, ettei keikka tarvittavan tunnesiteen puuttumisen johdosta mitenkään tajuntaaräjäyttävä ollut, mutta yksi hienoimmista vähään aikaan näkemistäni. Onnistuipa bändiä kuunnellessa myös ajan ja paikan taju pariin otteeseen hämärtymään, mikä maan pinnalle palattua alkoi tietysti nolostuttamaan. Kiitos Fullsteamille tästä suuresta kulttuuriteosta.

Mono levyllä

Temporary Residence (24.3.2009)

”Hymn to the Immortal Wind” -albumi on vuonna 1999 perustetun Monon viides kokopitkä, ja sisältää seitsemän kappaletta, jotka tässä kyseisessä vinyyliversiossa on kahdelle levylle jaettu. Bändin musiikkia voisi verratta Mogwain ja Sigur Rósin kaltaisiin post rock -suuruuksiin (joksi toki yhtye itsekin voidaan laskea), muita vaikutteita löytyy aina Beethovenista Ennio Morriconeen. Suuressa roolissa levyllä on myös 28-henkinen orkesteri, mutta yllättävän hyvin viuluniekkojen tukevoittamat biisit toimivat myös riisutummassa muodossa live-tilanteessa.

Levyjen lisäksi pakettiin kuuluu jokaisesta biisistä tehty erillinen kuvitus ja siihen liittyvä tarina, joiden siivin voi mielikuvitusmatkalle lähteä, jos pelkästä musiikista ei oppaaksi ole. Heeya Son kirjoittama tarina kertoo pojasta ja tytöstä, jotka tapaavat mutta hukkaavat toisensa, ja käyttävät koko loppuelämänsä toistensa löytämiseen.

Tunti ja kymmenen minuuttia sisältävät – varmasti osaksi myös tarkoituksellista – toistoa, ja orkesterisovituksineen meno äityy välillä melko imeläksi, mutta melodioiden kauneutta ja mukaansatempaavaa tunnelmaa ei voi kukaan vastustaa. En ole post-rock fanaatikko, enkä osaa tätä alan ”klassikoihin” verrata, mutta vaikea on kuvitella, että tässä genressä parempaa albumia – ainakaan omaan makuuni – voisi tehdä.

www.mono-jpn.com
www.myspace.com/monojp

[flickrfeed photoset=72157627216690297]

Ulver Nosturissa

On olemassa bändejä, jotka väittävät aina uuden levyn julkaisun alla uudistaneensa ulosantiaan, mutta ovat loppupeleissä tuupanneet kuitenkin lähes samanlaista tavaraa ulos kuin aikaisemminkin. Ja sitten on Ulver. Bändi, joka aloitti uransa 90-luvun alkupuolella soittaen folkahtavaa black metallia ja on sittemmin vaihtanut tyyliään aina neoklassisesta trip-hopiin ja trip-hopista ambientiin. Lähes jokainen orkesterin levy on ollut erilainen ja edustanut aina jotain muuta genreä kuin aikaisemmin. Kiitettävän pitkästä urastaan huolimatta bändi nousi esiintymislavoille ensi kertaa 15 vuoteen vasta viime vuonna. Ja nyt vuonna 2010 suomalaisille Ulverin ystäville suotiin mahdollisuus lähteä katsastamaan orkesteria livenä, kahden keikan voimin.

Kuva: Pyry Hanski

Järisyttävän upealla Eos-nimisellä kappaleella alkanut keikka oli ainakin allekirjoittaneelle täyttä kultaa alusta loppuun. Upeasti lyriikoita tukeneet taustavideot toivat biiseihin sen jonkin, joka teki keikasta entistä nautittavamman ja eeppisemmän. Illan kirkkaimmiksi helmiksi ja parhaiksi osoituksiksi taustavideoiden toimivuudesta osoittautuivat ”Blood Inside” -levyltä For The Love of God ja Operator sekä täydenkympin levyltä ”Perdition City” kappale Hallways of Always.
Vaikka keikan mainostettiin sisältävän biisejä bändin koko historian ajalta, ei Nosturissa kuitenkaan kuultu yhtäkään biisiä kolmelta ensimmäiseltä levyltä. Tämä ei tietenkään miellyttänyt ihmisiä, jotka olivat tulleet keikalle vain kuullakseen biisin tai pari bändin alkuajoilta ja niinpä biisien välillä kuuluikin pariin kertaan humalaisella äänellä: ”Soittakaa nyt välillä sitä black metallia!”. Täytyy myöntää, että yksi tai kaksi biisiä alkupään tuotannosta olisikin ollut erittäin mielenkiintoista kuulla, mutta mielestäni on kuitenkin lähes sanomattakin selvää, että bändi, jolla ei ole ollut mitään tekemistä metallimusiikin kanssa yli 10 vuoteen, keskittyy esittämään kappaleita, joita se nykyisin parhaiten osaa.

Vaikka kokonaisuutena keikka oli loistava ja hipoi täydellisyyttä, en voi silti kiistää, etteikö tunnelma olisi hieman lamaantunut keikan loppupäässä. Bändi venytti viimeisiä kappaleita turhan pitkiksi ja yritti epäonnistuneesti tehdä niistä hienoja fiilistelyjä. Yhtä kaikki, ilta oli yksi hienoimmista keikkakokemuksista, joita tähän mennessä on tullut koettua. Jos puheet bändin saapumisesta kesällä Flow-festivaalille pitävät paikkansa, suosittelen lämpimästi paikalle menoa.