Avainsana-arkisto: Nosturi

Pennywise teki ikimuistoisen vierailun

Tätä päivää ovat monet ysiviis-skedepunkiarit odottaneet pitkään. Ainakin siitä asti, kun NoFX, No Use For A Name ja Lagwagon olivat kukin käyneet vuorollaan kylässä. Jotkut jopa pidempään, 17 vuotta, Pennywisen edellisestä vierailusta alkaen. Paljon on noista vuosista muuttunut, mutta yleisö niistä vähäisempänä; kalja-alueella viihtyi runsaasti keski-ikäisiä, joiden ainakin olisi pitänyt (itseni mukaanlukien) olla jo Lepakossa ’94.

Mutta oli hikisessä alakerrassa uuttakin sukupolvea, joka osasi kaikki sanat ulkoa ”About Timen” klassikoista alkaen. Keikan avannut Every Single Day, Fuck Authority ja Same Old Story saivat tunnelman kattoon, mutta varsinaisia daivauskisoja saatiin odottaa keikan loppupuolelle asti.

Suurimpia muutoksia sitten bändin edellisen vierailun on ehdottomasti alkuperäisen vokalistin Jim Lindbergin vaihtuminen Ignitestä tuttuun Zoli Téglásiin, joka aluksi tuurasi kiertämiseen kyllästynyttä Lindbergiä ja lopulta kiinnitettiin vakituiseksi jäseneksi vuonna 2010. (Sinänsä ironista, että jopa Lindebrgin uusi bändi The Black Pacific ennätti Suomeen ennen Pennywisea.) Zolin mukana on biiseihin tullut tiedostavamman yhteiskunnallisen sanoman lisäksi myös rutkasti melodillista syvyyttä, mikä oli hyvin kuultavissa uusissa biiseissä. Siinä missä vanhat hitit taipuivat kivuttomasti vanhaan kaavaan, löytyy uusista kipaleistaa roimasti enemmän dynamiikkaa Zolin huikean tulkinnan ansiosta. Vaikka nostalgiamielessä olisikin ollut kiva nähdä bändi alkuperäisen laulajansa kanssa, niin olihan Zolin pestaaminen Pennywiselle musiikillinen lottovoitto. Ja yleisölle myös, mikä tuli viimeistään vakiolainanumeron Stand By Men kohdalla hyvin selväksi. Kylmät väreet kiirii edelleen, aivain kuin ensimmäisen Ignite-keikan jälkeen aikoinaan.

Nosturiin saavuttuani jouduin hätäpäissäni kuuklailemaan jo Matkahuollon aikatauluja, kun keikan alkamisajankohta oli siirtynyt varttia myöhäisemmäksi. Näinkö sitä ehtisi viimeiseen lähijunaan pois lähiöstä, ja näkisi vielä hitusen keikkaakin? Loppuosa setistä olikin siis lähinnä taistelua aikaa vastaan, mutta sen verran olin etukäteen kuluvan kiertueen settilistoja luntannut, että Pennywisen pärähtäessä uskalsin pistää juoksuksi. Bro Hymn sai jäädä seuraavaan kertaan (johon ei kliseisiä spiikkejä lainatakseni pitäisi ihan 17:ää vuotta mennä), sillä tuo kappale ei klassikostatuksestaan huolimatta omaa kovinkaan suurta palasta omassa Pennywise-historiassani. Enemmän olisi harmittanut Nowheren, Yesterdaysin tai Closerin missaaminen, jos settiin olisivat kuuluneet.

Junassa oli aikaa sulatella illan tapahtumia, ja hyvä fiilis täytti sisimmän. Onhan se nyt tietyllä tapaa suloisen naiivia, kun kansakuntamme tulevaisuus – nuoret n. 15 vuodesta n. 35:een vuoteen – huutaa kuorossa ”woo-oo-oo we want a revolution”, ja luikkivat seuraavana päivänä semikohmelossa takaisin oravanpyörään. No, vallankumousta ei ehkä tullut, mutta siitä unelmasta minä ja täysi Nosturillinen tovereita saavat voimaa jaksaa seuraavaan viikonloppuun, seuraavaan baari-iltaan, seuraavaan keikkaan asti.

[flickrfeed photoset=72157630774186212]

Holy terrorin sanansaattajat ensikertaa Suomenniemellä – Integrity Nosturissa

Kun ensimmäiset huhut Integrityn ensimmäisen Suomenkeikan järjestämisestä alkoivat kiiriä, heräsi varautunut kiinnostukseni. Sitten kun päivä lyötiin virallisesti lukkoon ja tieto keikasta varmistui, olikin tilalla jo varaukseton innostus. Yhtyeen ympärillä velloo sellainen mystiikka, johon en ole itse päässyt sisälle. Mutta se että Integrity on tehnyt joitakin metallisen hardcore-genren parhaimmista levyistä on asia, josta ainakaan tässä päässä ei päästä yli eikä ympäri. Taas piti matkustaa.

St. Hood joutui lähes viime hetkellä peruuttamaan keikkansa sairastapauksen johdosta, eikä paikkaajiakaan saatu. Tämä johti myös aikataulumuutoksiin, jonka vuoksi osalta väestöstä jäi Kill the Curse näkemättä. Onneksi itse olin nohevasti paikalla hyvissä ajoin. Nyt pystyin jopa katsomaan Kill the Cursen, kun edellinen mahdollisuuteni meni enemmän tai vähemmän pipariksi. Rauman Bar Hovissa levy- ja paitatiskin takaa näki pari kertaa vokalistin, mutta nyt sentään pääsi noita jätkiä ihastelemaan paremmin. Sanottakoon nyt vielä, että Kill the Cursen debyyttilevy ”Of Conformity and Death” on varsin ätäkkä ja hyvin toteutettu levytys.

Cold Insiden keikkaa odoteltiin myös innolla. Yhtye ei ihan joka viikonloppu keikkaile, ja itsekin taisin nähdä bändin soittavan edellisen kerran Porissa kesällä 2009, jolloin en itse vielä edes asunut Porissa. Siitä keikasta jäi hyvät vibat, tästä ei niinkään, johtuen tosin vain soundeista. Puuroa, joka vaikeutti itse keikkaan sisälle pääsemistäkin. Mutta mikähän se Cold Insiden keikalla hillittömästi heilunut aerobic-muikkeli oli? Vähän näytti ko. naisihmisen heiluminen hauskalta kun huomioidaan millaista musiikkia Cold Inside vetelee.

Hetken aikaa Cold Insiden lopettamisen jälkeen vertauskuvallisissa housuissa tuntui jännäkakan vertauskuvallisen kikkareet. Tällöin oli vaikea pitää ajatukset selkeinä. Integrityn livekunnosta kun oli kuullut vaihtelevia kommentteja, ja joidenkin videopätkien perusteella varsinkin Dwidin suorittaminen on ollut paikoin vaihtelevaa. Jännitys purkautui lähestulkoon tärinänä ja sarjalla epämääräisiä kysymyksiä, joihin sain onneksi hyvin pian vastauksen. Dwidin ja muutaman hieman vähemmän karismaattisen musikantin johdolla keikka polkaistiin käytiin Incarnate 365:lla. Tunnustaudun kyllä yhtyeen ystäväksi, vaikken voikaan mitenkään sanoa olevani täydellisesti vihkiytynyt bändin saloihin. Siksi olikin mukavaa tunnistaa lähes kaikki settilistaan kuuluneista biiseistä… mitä niitä nyt olikaan? Love is the Only Weapon? Systems Overload? Micha – Those Who Fear Tomorrow? Judgment Day? Abraxas Annihilation? Vocal Test ja Hollow? Ainoastaan oma suosikkini In Contrast of Sin jäi soittamatta, mutta eihän se sitä aina voi voittaa. ”Micha”-huutoa odoteltiin lähes koko keikan ajan, ja jokin päässä napsahti kun se huuto tuli vihdoinkin Dwidin suusta. Nyrkki nousi väkisinkin ilmaan ja huulien välistä ryöpsähteli kappaleen sanoja Dwidin mörinän tahdissa, halusi sitä tai ei.

Siinäkö se sitten oli? Keikka ei tosiaankaan ollut hillittömän pitkä, vaan jätti enemmänkin janoamaan lisää. No, parempi kai sekin kuin se että bändi olisi viihtynyt lavalla liian kauan, jolloin sitä ei olisi välttämättä jaksanut samalla innolla katsella. Nyt tuntuu siltä, että tässä oli yksi tämän vuoden kovimmista yksittäisistä keikoista, vaikka jäinkin kiltisti miksauspöydän tuntumaan katselemaan lavan menoja. Lavanedustan menoja siihen ei näkynytkään, mutta arvelen porukan pistäneen jalalla koreasti. Syystäkin. Toivoa sopii, ettei tämä ensimmäinen jäänyt samalla ainoaksi Integrityn esiintymiseksi Suomen maaperällä.

[flickrfeed photoset=72157630750542130]

Angel Witch ja Enforcer Nosturissa

Nosturin helmikuinen lauantai-ilta tarjoili farkkuliivikansalle mielekästä ohjelmaa tipattoman tammikuun jälkimaininkeihin Angel Witchin ja Enforcerin muodossa. Tosin vielä noin vartti ennen Enforcerin ilmoitettua (ja kutinsa pitänyttä) aloitusaikaa sali ammotti tyhjyyttään. Hetken näyttikin siltä että lähes Suomen jalkapallomaailmanmestaruutta enteilevät pakkaset ovat tehneet tepposensa ja nahkatakissa palelu ei ole montaakaan jantteria kinnostanut. Vaan, jostain sitä porukkaa rupesi saliin kuitenkin valumaan Enforcerin introna toimineen Judas Priestin ”Diamonds And Rust” -versioinnin kajahtaessa ilmoille.

Roll The Dice biisillä settinsä startannut Enforcer oli jälleen kerran oma energinen itsensä. Nelikoksi kutistunut yhtye liikkuu yhä enemmän ja vauhdikkaammin lavalla kuin suurin osa kilpakumppaneistaan. Keikan alkupuolta, eritoten tokana kuultua On The Loose -biisiä, vaivasivat tosin tekniset ongelmat. Mikin varresta myös kuusikielisen taakse reviiriään laajentanut Olof näet tuskaili langattoman lähettimensä kanssa oikein urakalla. Välillä näytti siltä että kohta loppuu herralta huumori, mutta saatiinhan se ongelma lopulta korjattua. Niin, kyseessä oli tylsästi lähettimen pätkiminen, ei Spinal Tap -tyyliin langattoman poimimat ylimääräiset kuulutukset. Kolmantena biisinä kuultu uutukainen, Death Rides This Night, lunasti osaltaan odotukset tulevan kolmannen levyn suhteen; tuttu tyyli, hitusen uusia sävyjä, roppakaupalla tarttuvuutta. Seuraava biisinelikko; Katana, Diamonds, Scream of the Savage ja Midnight Vice muodostivat ehkä jopa hitusen harmillisesti keikan kohokohdan; tunnelma nimittäin latistui jonkin verran loppua kohden. Setin loppupäähän säästetyt ja usein soitetut Take Me To Hell ja Evil Attacker kun edustavat Enforcerin tasaisen tuotannon heikointa antia. Yllättäen myös toiseksi viimeisenä biisinä kuultu klassinen Savage-laina Let It Loose näytti suurelle osalle nuorta yleisöä olevan täysin tuntematon veisu. No, bändille propsit nuorison yleissivistämisestä.

Enforcer-jannujen käsien kohtalo jäi allekirjoittanutta vaivaamaan; Angel Witch kun vitsaili sosiaalisen median puolella että jannuilta katkeaa kädet jos soittavat Black Angelin, jonka intro-riffi lainaa melko härskisti Angel Witchin Sweet Dangeria. Ja Black Angelhan kuultiin toki.

Enforcer setlist: Roll The Dice / On The Loose / Death Rides This Night / Katana / Diamonds / Scream of The Savage / Midnight Vice / Take Me To Hell / Black Angel / Let It Loose (Savage cover) / Evil Attacker

Täytyy myöntää että omissa kirjoissani Angel Witch lukeutuu osastoon klassikkobändit, joiden klassikkostatusta en ole koskaan täysin ymmärtänyt. No joo, nimibiisi on klassikko, mutta muilta osin arvostan esim. ex-Angel Witch jäsenien Tytan-yhtyeen musiikillisesti paljon korkeammalle. Samoin esimerkiksi Satanin. Toki oli hienoa päästä näkemään Angel Witch livenä. Angel Witchin settilista oli näin ensikertalaisen näkövinkkelistä mukavan debyyttipainotteinen ja ainoastaan sinkkubiisi Loseria jäin kaipaamaan. Tuoreimmalta levyltä poimitut biisit toimivat niin ja näin; Into the Dark ja Guillotine aika hyvin, mutta setin avannut Dead Sea Scrolls enteili puuduttavaa keikkaa. Yhtyeen melko raskas sointi korosti osittain riffivetoisten biisien puutteita eli lähinnä melodioiden vähäisyyttä. Niitä kun yhtye on aina jossain määrin säästellyt, mikä on sangen kummalista sillä sille päälle sattuessa (esim. keikan kohokohtiin lukeutunut instrumentaali Dr. Phibes) yhtye on lähes liekeissä. Toinen tärkeä puute löytyy mikin takaa; yhtyeen pääjehu Kevin Heybourne ei ole laulajana järjettömän kaksinen, joten myös miehen ulosantiin kyllästyy melko nopeasti. Toisaalta Free Manin ja nimibiisin kaltaisissa vedoissa herran ääni toimii täydellisesti.

Tulipahan nähtyä, mutta ei se vaan ihan allekirjoittaneen cup of tea ole tuo Angel Witch. Tosin se on myönnettävä että erityisesti livenä, hitusen raskaammalla soinnilla varustettuna, tuli erittäinkin selväksi yhtyeen merkitys myöhemmille tyylisuunnille (erityisesti varhainen NWOBHM vaikutteinen Thrash Metal) vaikuutteena. Näitä biisejä se on Ulrichinkin Lars pyöritellyt kerran jos toisenkin.

Angel Witch setlist: Dead Sea Scrolls / White Witch / Into the Dark / Atlantis / Sorceress / Dr. Phibes / Confused / Baphomet / Guillotine / Free Man / Angel Of Death

encore: Gorgon / Angel Witch

Dir En Grey Nosturissa

Aina välillä pitää poistua omalta mukavuusalueelta ja kokeilla jotain sellaista, mille aiemmin nyrpisteli vain nenäänsä. Olen tosin huomannut tekeväni tätä nykyään jatkuvasti, joten ilmaantumiseni japanilaisen Dir En Greyn keikalle Helsingin Nosturiin ei yllättänyt edes itseäni. Varsinkin, kun avovaimo pakotti. Sitä paitsi olen muutaman Dir En Greyn levyn kuullutkin, ja varsinkin ”Withering to Death” on jopa ihan passeli albumi, vaikka japanilaisesta musiikista Disclose, GISM ja Loudness ovat enemmänkin minun juttujani.

Dir En Greyn fanit tunnetaan vähintäänkin intohimoisena ja jopa yli-innokkaana sakkina. Olen kuullut melkoisia urbaaneja legendoja bändin keikkoja koskien. Hc-fanit kuulemma tökkivät haarukoilla päästäkseen eturiviin (menkää mieluummin itseenne, heh) ja suttuisia keikkapätkiä YouTubeen postaavat ovat sitä alinta roskaväkeä. Olivat nämä tarinat legendaa tai eivät, oli ainakin Nosturin edustalla bongattu porukkaa jonottamassa jo edellisenä päivänä. Yleisörakenne taas oli varsin feminiininen. Olisiko yleisöstä noin 80% ollut nuoria tyttöjä/naisia, ja meininki oli sen mukaista. Niillä riemunsekaisilla kiljahduksilla olisi vedetty vertoja jopa Backstreet Boysin stadionkonsertin melumäärälle. Anime-friikkejä ei juuri näkynyt, mutta toisaalta eipä Dir En Grey ole visual keitä edustanutkaan sitten 90-luvun, paikalla tuntui olevan enimmäkseen nimenomaan Dir En Greyn nimeen vannovia faneja.

Laulusolisti Kyon ensinäkemisestä muualla kuin DEG:n promovideoissa muodostin tämänkaltaisen päättelyketjun: ”Onko Kyo tuo puolipitkätukkainen hujoppi? Ei. Entä onko Kyo tuo pörröpää? Ei. Kuka tuo punapukuinen lenkkeilijä / Karate Kidin valmentaja on? Ei helvata. Kyo se on.” Kyo muistutti siis olemukseltaan enemmänkin naapurin ystävällistä Hatori-sania (joka käy kastelemassa Kyon ruukkukasvit ja ruokkii kultakalat kun isäntä on itse valloittamassa länttä) kuin rokkitähteä. Ulkonäkö pettää, varsinkin kun Kyon ääniala on varsin monipuolinen ja taipuu aina melodisesta laulusta death metallisiin murahteluihin – kunhan vain pääsee japanilaisesta aksentista yli. Ukon lavapreesens oli tosin kaikkea muuta kuin hillitty, vaikka välispiikkien suhteen oltiinkin säästeliäitä. Jäipä aikaa enemmän itse asialle. Mies näytti muuten olevan silmin nähden innostunut.

Kärjistetysti ilmaistuna tunnelma oli häiriintyneempi kuin suurimmalla osalla ”oikeista” metallikeikoista. DEG:n musiikkihan on paikoin varsin makaaberia, vaikka soundit tuntuivat olevan välillä hieman epämääräiset. Tajusivatko nämä tytöt kuuntelevansa mättöä, joka ei nyt niin kaukana ollut äärimetallista? Superfanina tunnistin jopa yhden biisin (encorena soitettu Saku), mutta eipä se mitään haitannut. Sitä paitsi Dir En Grey kuulosti nyt livenä paremmalta kuin mitä levyltä, tosin uudella ”Dum Spiro Spero” -levyllä vaikutti olevan grindcoreenkin viittaavaa mäiskettä. Kokemuksena tämä oli kyllä erittäin mielenkiintoinen – ja tosiaankin omalla kohdallani tavallisuudesta poikkeava, vaikka olinkin matkustanut reilut 300 kilometriä pääasiassa myöhemmin samana iltana esiintyneen Suicidal Tendenciesin takia.

[flickrfeed photoset=72157627522156358]

Black Lips ja Dum Dum Girls – Nosturissa

Dum Dum Girls
3/4 Dum Dumeista

Dum Dum Girls avasi illan melko tyhjälle Nosturille puolituntisella popahtavaa 60-luvun rockia. Nimellään Iggy Popille kunniaa tekevät kalifornialaiset joutuivat soittamaan Black Lipsin instrumenteilla, koska heidän omat kamppeensa olivat jääneet Lontooseen. Ehkä se vaikutti, sillä melko varovaista oli esiintyminen. Myös kappaleet olivat poimittu samasta puusta; säkeistöt suoraviivaisia, ja kertosäkeet maalailevia vokaaliharmonioineen. Loppupuolella kuultu Everybody’s Out oli ainoa sävelmä, jossa rakennetta oli hieman rikottu ja mukaan sovitettu suvantokohtia.

Black Lipsin aloittaessa oli paikalle saapunut juuri sen verran porukkaa, ettei alakerta tuntunut autiolta. Pieni pelko oli kuitenkin, että fiilis lässähtäisi harvalukuisen yleisön takia, kuten kävi vuoden 2008 Provinssirockissa. Tällä kertaa pelko oli aiheeton, koska bändi oli todella välitön ja teeskentelemätön, ja se tarttui myös yleisöön, joka saikin lavan eteen aikaan hyväntuuliset karkelot.

Setti oli rakennettu järkevästi vanhojen klassikoiden ja uuden ”Arabia Mountain” -levyn energisempien kappaleiden varaan, jotta mielenkiinto pysyi kokoajan yllä. Kun Get Out Get It  ja Modern Art saivat yleisön liikkumaan, voitiin välillä käydä vähän syvemmällä.

Vammaisempaa sävellystä kuin Hippie, Hippie, Hoorah saa hakea, ja siksi kai se on niin täydellinen Black Lips –kappale. Sitä esittäessään nelikko lavalla tuntui leikkivän jotain lapsuuden leikkejä, mutta silti tai juuri siksi heidän soittimistaan kuultiin täydellinen ajan pysäyttäjä, joka tuossa hetkessä kuulosti oleellisimmalta palalta musiikkia maailmassa. En tiedä mitä muut tekivät, mutta itse herkistyin ja aloin ymmärtämään bändiä. He eivät teeskentele, eivätkä varsinkaan hae oikeutusta, vaan päästävät irti ja antautuvat. Tämän takia hyvää musiikkia ei sävelletä tai soiteta punttisalilla, eikä rullaportaita kannata juosta väärään suuntaan.

Cole Alexander
Cole Alexander

Bad Kidsin aikana alkoi meininki olla kaikin puolin vapautunutta. Yleisö yhtyi lauluun ja heitteli vessapaperirullaa, joka sai kaikki paitsi järjestysmiehet iloisiksi. Onkin vaikea välttyä lapsuuden tunnelmilta kun innostuu ilmaan heitetystä vessapaperista, mutta siinä piilee myös viisautta. On tutkittu, että pienet lapset ovat jopa tietoisempia ja ajattelevat filosofisemmin kuin aikuiset. Jos voi nauraa vessapaperirullalle, jota käytetään sen käyttötarkoituksen vastaisesti, ehkä kannattaisi sekoittaa asioita ja merkityksiä vielä enemmän ja isommassa mittakaavassa. Drugs tuli encoressa sille kuuluvalla paikalla, ja kruunasi hienon illan.

MUCC toi visual kein Nosturiin

Harmittaako teitäkin se ruokamainos, jossa nuori naikkoinen avautuu, ettei keittiössä saa olla ennakkoluuloja? Kuulostaa jotenkin teennäiseltä, kun parikymppinen kerran intterreilillä käynyt välivuodenpitäjä luulee tietävänsä kaiken maailman ruokakulttuureista. Toisaalta, jos minulta kysyttäisiin musiikkimieltymyksistä, vastaus olisi samankaltainen, veikken olekaan kosmopoliitti musiikkikulinaristi; kaikkea pitää kokeilla, ainakin kerran. En kai ole yhtään sen parempi erikoisuudentavoitteluineni.

Näine aatoksineni hypin parin loskalätäkön yli (ja läpi) Nosturiin, jonne japanialainen MUCC oli tuonut visual kei -show’nsa. Kaipa illan artistivieraammekin voisi tuohon erikoisuudentavoittelu-genreen niputtaa, sillä yhtye oli terästänyt musiikkiaan lähes kaikella mahdollisella, nu metallista lounge jazziin, thrashista elektrofunkkiin ja punkkiin. Enkä puhu nyt jostain puolen minuutin välikohdista: lähes jokainen keikalla kuultu biisi oli luokiteltavissa johonkin musiikin eri alakategoriaan, pääpainon ainakin noin soundillisesti ollessa eniten metalliin kallellaan.

Kuten visual keihin kuuluu, bändin ulkomuoto oli pikkutyttömäisen söpöä, mutta eipä muuta visuaalista herkkua sitten tarjottukaan, jos ei oteta huomioon taustalakanan lammasta, joka tietty oli illan parasta antia. Lavaesiintyminen oli peruspönötysbändeihin nähden aktiivisempaa, mutta ei toisaalta mitenkään ennennäkemättömän näyttävääkään. Melodiat oli Euroviisukamaa, sanomasta en uskalla sanoa samaa, kun en japania osaa, mutta angura keille tyypillisesti tarinat pohjautunevat kauhuun ja japanilaisiin legendoihin hirviöistä ja kummituksista…

Nelikon ulosantia oli mehusteltu runsailla taustanauhoilla, joista kuultiin välillä torvia sun muita orkesterivempaimia, välillä kitarasooloja ja ihan perus synamattoakin. Eipä sillä, en ainakaan itse ole tietyntyylisessä musiikissa pitkin nenänvartta noita teknisiä apuja enää aikoihin katsonut. Kunnolla musiikkiin alkoi päästä sisälle keikan loppuvaiheessa, jolloin materiaali selkeytyi modernin metallin suuntaan. Vaikka jo puolen keikan kieppeillä aloin suunnitella pikaista liukenemista, tuli musiikkitarjonnan terästäydyttyä viihdyttyä helposti loppuun asti.

Koska illan anti musiikillisesti oli sekavahkoa, tulin siihen tulokseen, että kovasti jokaiselle välispiikille kirkunut yleisö on nimenomaan visual kei -kulttuurin, kuin minkään tietyn musatyylin tai bändin, faneja. Mikä nyt ei tietty mikään maailmanluokan salaisuus ollutkaan… No tulipahan itse todettua, mutta luulenpa että vain tämän kerran. Kun ei edes anime-friikkejä näkynyt!

Skumppaa ja eestipunkkia – J.M.K.E. Nosturissa

Siitä olikin kulunut jo hetken aikaa, kun olin viimeksi nähnyt J.M.K.E:n livenä. Edellinen kertani oli Tavastialla pari vuotta sitten Stupidon 20-vuotiskekkereillä keväällä 2009. Villu Tamme rahtaa bändinsä lahden yli Suomeen alvariinsa, joten yhtyeen näkeminen tällä kertaa ei sinänsä ollut mikään ainutkertainen tilaisuus. Paitsi ehkä siten, että J.M.K.E. täytti 25 vuotta.

Nosturiin saapuessani lavalla olikin jo illan ensimmäinen esiintyjä. Jarkko Martikaisen siellä valokeilassa seisoskellessa lavan edustalla ei varsinaisesti tungosta ollut. Suurin osa yleisöstä oli turvallisesti anniskelualueen puolella, jolloin parille halukkaalle pariskunnalle jäi tilaa valssaamiselle. Aluksi ihmettelin Martikaisen buukkaamista tälle illalle, mutta Martikainenhan selkeästi arvostaa illan pääbändiä. Soittipa tämä J.M.K.E:ltä yhden coverinkin. Martikainenhan asuu Riihimäellä, tuosta saatanan rumasta kaupungista josta olin itse asiassa tullutkin Helsinkiin ystävää tapaamasta.

Anal Thunder veti mielestäni tänään paremmin kuin Porissa, vaikka sekään keikka ei huono ollut. Tällä kertaa settilista tuntui toimivammalta ja omiin korviini paremmalta, mutta siihen saattoi vaikuttaa myös kokoonpanon vahvistuminen viulistilla. Tätä viulisti/taustalaulajaneitoa ei ilmeisesti tuoda mukaan jokaiselle bändin keikalle. Olin turhaan odottanut Song About Getting Smashed­ -kappaletta soitettavan Porissa, mutta soittivatpa nyt. Sen sijaan Yön Rakkaus on lumivalkoinen –tulkinta olisi kuitenkin osunut kohteeseensa paremmin Porissa.

Kadotetuilta en odottanut mitään, yksinkertaisesti vain siitä syystä ettei kyseisen bändin levytetty materiaali ole mitenkään tuttua. Eipä ole levyjä juuri missään näkynyt. Varsinaisesti punkiksihan ei tuota rytmikästä musiikkia voinut kutsua, post-punkiksi kyllä ehkä. Mutta toisaalta tapahtuman avasi Jarkko Martikainen, joten Kadotetut eivät kuulostaneet niin toisesta maailmasta repäistyiltä. Suhiseva Ahti Pelttari on kyllä sympaattinen äijä ja bändinsä musiikki oli jopa tanssittavaa. Nähdäpä vielä uusintajulkaisut bändin vanhoista albumeistakin, itse kun sijoittaisin roponi mieluummin sellaisiin kuin kokoelmalevyihin.

J.M.K.E., tuo yhdeksi Viron suositummaksi bändiksi edennyt punk-kopla vietti tosiaan 25-vuotissynttäreitään. Alkuperäisestä kokoonpanosta on jäljellä vain Villu Tamme, mutta seuraavana iltana bändi soitti Tallinnassa vanhalla kokoonpanolla. Siitä en sitten tiedä, miten vanhan kokoonpanon oli Tallinnassa tarkoitus esiintyä. Oliko bassossa Tarvo Hanno Varres vai Lembit Krull? Joka tapauksessa tämän iltaisella keikalla esiintynyt kokoonpano oli tynkä, sillä toinen taustalaulaja Promille Promille oli synnyttämässä kotopuolessa.

J.M.K.E. oli julkaissut juhlan kunniaksi uuden coverlevynkin. Itse asiassa sain tietää koko julkaisusta vasta myyntipöydällä, kun ”Jasonit ei huvita” -niminen räiskäle iski silmään. Pari biisiä bändi soitti tuoltakin levyltä, mainittakoon nyt ainakin että Juice Leskisen katalogista lainattu Eesti on my mind upposi juhlakansaan. Vanhoja klassikkobiisejä tuli sopivassa suhteessa uudempien ja itselleni tuntemattomampien kanssa. Jättihitti Tere Perestroikasta kuultiin tällä kertaa ns. laulukilpailuversio. Se versio, jolla bändi voitti kansalliset laulukilpailut ja sai palkinnoksi lomamatkan Eurooppaan. Se matka, jota harjapäisille sankareillemme ei koskaan annettu. Olisin kuullut mieluummin sähköisen version, mutta Tammen yksin soittamakin versio kyllä kelpasi. Ymmärrän kyllä Tammea, jos tämä on joutunut soittamaan kyseisen biisin joka ikisellä J.M.K.E.-keikalla edellisen 20 vuoden aikana.

Tammehan oli oma sympaattinen itsensä. Tämä ehkä kommunikoi suomen ja viron sekaista juttua epäselvästi, mutta joka kerta tämän sanomasta saa selvää. Myöskin sen, että tämän käyttämä DDR-valmisteinen ja reissussa rähjääntynyt kitara on ollut bändissä pisimpään heti Tammen jälkeen. Juhlan kunniaksi piti myös nauttia skumppaa, joka päätyi ilmeisen janoisen yleisön kautta järkkäreille.

Tapahtuma kärsi pienestä yleisökadosta, joka taisi olla seurausta kolmen samanhenkisen iltaman päällekkäisyydestä. Gloriassa oli Helsinki Punk Fest ja Lepakkomiehessäkin jotain äksöniä. Punkin ystävillä oli siis valinnanvaraa liiankin kanssa, ja arvaan sen näkyneen jokaisessa tapahtumassa. En tiedä millainen meno noissa muissa tapahtumissa oli, mutta Nosturissa oli ihan hyvä meno päällä!

Rässiliivien suhinaa ja surman siipien havinaa

Olen yleisesti ottaen laiska ihminen, ainakin mitä tulee keikkojen katsomiseen toisissa kaupungeissa. Helsinkiin jaksan raahautua harvakseltaan, mutta olipahan siihenkin taas syytä kun Rytmihäiriö ilmoitti soittavansa keikan 90-luvun alun kokoonpanollaan ”Surman siipien havinaa” -pitkäsoittonsa 20-vuotispäivän kunniaksi. Rytmihäiriötä olisi lämmittelemässä Força Macabra ja Axegressor… ja Rytmihäiriö itse lämppäisi Municipal Wastea.

Kampin lasihelvetissä oli yhdistettynä sekä joulu- että lottokaaos, joten tupa oli täynnä. Illan aikana nähtävien esitysten määrä nousikin viiteen, kun siellä kaiken kaaoksen keskellä vedettiin alkulämmittelyksi tiernapoikia. Euroshopperin energiajuomat käsissään käyskentelevien teinien, joulun stressaamien pariskuntien ja satunnaisten spurgujen kirjavassa joukossa näkyi pari farkkuliiveihin, lenkkareihin, pillifarkkuihin ja lippalakkeihin pukeutunutta hevisankaria. Minneköhän olivat matkalla?

Saapuessani Nosturin pihalle kello oli muutaman minuutin yli kahdeksan, eivätkä ovet olleet vielä auki. Paremman tekemisen puutteessa asetuin muutaman kymmenen metriä pitkän jonon hännille. Hetken aikaa ehdin siinä olemaan, kunnes alta aikayksikön takana oli vähintään yhtä paljon porukkaa kuin edessänikin. Eipä siitä enää minnekään kannattanut lähteäkään, vaikka jonon etuosa lauleskeli mullikuorona vanhoja joululauluja sekä Rytmihäiriön uusimman levyn biisejä. Oli etukäteen vaikea arvioida, kumpi bändi vetäisi enemmän porukkaa; Municipal Waste vai Rytmihäiriö? Anthrax- ja Suicidal Tendencies -logoilla varustettuja tekstiilejä näkyi olevan enemmän kuin Rytmihäiriö-tuotteita, joista suurin osa viittasi kantajansa pitävän erityisesti bändin vanhasta tuotannosta.

Ehdin olla pelipaikoilla vain joitakin minuutteja, kun Força Macabra Ot… Taurus keulillaan jo aloitti. Tämä portugalinkielisten kirousten pikakurssin tarjonnut yhtye ei tuntunut sen pahemmin uppoavan kaikkiin läsnäolijoihin. Voi olla, että yleisön joukossa oli paljon sellaista jengiä jotka eivät Forssan makkaroita ole koskaan kuulleetkaan. Silti lavan edessä oli kuhinaa, onhan Força Macabran musiikissa sentään iskevyyttä sen verran että sen mukana on helppo säntäillä ja puida nyrkkejä. Bändin esittämät coverit eivät tainneet olla porukalle sen tutumpia kuin bändin omatkaan kappaleet, mutta tokihan kappale iskee, jos sen kertosäkeessä hoilataan ”Metal! Metal! Metal!” brasilialaisittain äännettynä.

Axegressorista on itselleni taas tullut liiallisen hypetyksen synonyymi. ”Axecution” MCD:n julkaisun aikoihin suhteellisen suuri määrä kavereistani hehkutti bändiä suunnilleen parhaaksi rässibändiksi sitten Kreatorin, mutta eihän se levy odotuksiani vastannut. Sen jälkeen minulla ei olekaan ollut bändistä juuri mitään havaintoja, muutaman biisin tynkäsetti TVO:n hautajaisissa kun ei paljoa ollut. ”Parempaa kuin muistin” taisi olla ensimmäinen ajatukseni Johnny Nuclear Winterin rässikalsareita ihastellessani, mutta en silti saanut sen pahemmin kicksejä turkulaisten soitannasta.

Virtuaali-Seppo sai antaa tilaa Ufojen kosmisille viesteille, kun Rytmihäiriön setti keskittyi nimenomaan bändin vanhimpiin kappaleisiin. Tämä tarkoitti myös erilaista kokoonpanoa; kitaran varressa oli Tuukka ja keulahahmona riehui raskaasti tatuoitu Pate. Unekin käväisi lavalla avustamassa parissa kappaleessa. Herra sai rääkymiseensä lisää raivoa, kun joku valopää oli pihistänyt tämän narikkalapun, sen turvin lunastanut Unen kamat ja kadonnut jonnekin. Lammas Zineä edustava toimittaja osoittaa solidaarisuutensa Unea kohtaan ja toivoo, että rosvo saatiin kiinni ja Unen vääriin käsiin päätynyt omaisuus päätyi takaisin omistajalleen.

Itse setti taas sisälsi biisejä, joita ei ole kuultu minkään Rytmihäiriön soittamina pitkään aikaan. Joitakin näistä biiseistä Rytmihäiriö on tosin vetänyt nykykokoonpanollaankin, mutta korkeintaan muutaman keikkaa kohden. Nyt ei leikitä… nyt tapetaan, Nuori eläkeläinen, Homman nimi oli kuolema ja varsinkin Ihmisiä kuolee ovat sellaisia biisejä, joiden kautta itse tutustuin Rytmihäiriön tuotantoon, ennen kuin bändi oli koko hevikansan huvia. Arvostan noita biisejä korkealle bändin nykytuotantoa yhtään väheksymättä, joten vanhojen biisien kuuleminen liveoloissa on piristävää. Soundeista tosin puuttui levyillä ollut sirinä ja pörinä, mutta tuskinpa keikka olisi tuosta juuri parantunut. Mutta kuinka ollakaan, keikka tuntui loppuvan lyhyeen.

Rytmihäiriön setistä voisi kohdallani puhua pienoisesta unelmien täyttymyksestä, joten väkisinhän varsinaisen pääesiintyjän musiikki kuulosti sen jälkeen valjulta. Mitään valjua ei Municipal Wasten keikassa tosin muuten ollut. Kotimaassamme viimeksi viime syksynä vieraillut nelikko oli vetänyt lavanedustan täyteen väkeä. Meno oli odotetusti villiä, ja nuoria ukkoja lenteli pääni ja kamerani ylitse järkkäreiden estelyistä huolimatta. En ole erityisemmin ihastunut yhtyeen levytyksiin, mutta livenä näissä crossover-ralleissa tuntuu olevan enemmän potkua. Pakollisina ohjelmanumeroina lavalla kävi piipahtamassa lukuisia yleisön edustajia ja yleisösurffaajia oli yhtä paljon kuin oluenystäviä Vantaanjoessa kesäkuumalla. Wall of deathin järjestäminen taisi olla vähintään yhtä pakollista kuin hassunhauskan Boner Cityn soittaminen. Lyhyt mutta sitäkin intensiivisempi, noin kolmivarttinen setti oli nopeasti ohi ja narikan edustalla oli alta aikayksikön keikan loppumisesta väkeä kuin pipoa. Rässiliivisiä sankareita vaappui adrenaliinihurmoksen aiheuttaman hyvän mielen saattelemana Helsingin lumiseen ja kylmään yöhön, kukin omaan suuntaansa…

As I Lay Dying ja Nosturin teinidisko

Ilokseni voin todeta, että suurien teinihype/poika/tyttöbändien valtakausi alkaa olla ohitse. Toki suurella rahalla tuotettuja kassamagneetteja ilmestyy riesaksemme jatkossakin, mutta onneksemme nuoriso löytää nykyään yhä enenevissä määrin myös vaihtoehtoisempaa musiikkia. Tästä oli Nosturiin talven ensimmäisenä perjantaina eksynyt teinidisko oiva esimerkki. Oivallista esimerkkiä näytti myös As I Lay Dying, jonka soitosta, lavashowsta ja koko preesenssistä huokuu maailman meininki. Heaven Shall Burnin, Suicide Silencen tai Adeptin kykyjä ei käy yhtään kieltäminen, ja varsinkin saksalaisviisikko tarjosi jälleen kerran ryhdikkään annoksen metalcorea, mutta kyllähän San Diegon pojat olivat aivan omassa kastissaan, mitä soiton ja esiintymisen intensiivisyyteen sekä materiaalin mukaansatempaavuuteen tulee.

Intensiivisesti bändin mukana aina miskauspöydälle asti vellonut yleisö oli piristävä poikkeus muutaman vaisumman keikan jälkeen. Uusi levy on Metal Blade onnettoman promoiluinnostuksen myötä jäänyt itselle täysi paitsioon, mutta hyvin vieraampaankin materiaaliin pääsi sisälle, joskin kyllähän keikan kohokohdat ”An Ocean Between Us” -levyn hittien ympärille, kuten Nothing Left ja The Sound Of Truth, osuivat. Kappalemateriaali sai livetilanteessa kautta linjan tuimasti lisäpuhtia, ja biiseistä löytyi koukkuja joita ei himakuuntelussa ollut tajunnut lainkaan.

As I Lay Dying jätti itsestään erittäin hyvän maun – eipä sillä että mitään muuta odotinkaan – ja vastoin yleistä käytäntöä, jätti toivomaan pikaista paluuta. Paras metalcore-keikka sitten Unearthin viimesyksyisen visiitin.

MF Doom Nosturissa

Mä en ole ikinä nähnyt Nosturin edessä niin pitkää jonoa. Seistiin melkein Nesteen pihassa jonon hännillä, kun Doomin ilmoitettu esiintymisaika oli kymmenen minuutin päästä. Eräs pariskunta kävi masentumassa jonon vieressä, jätti jonkun tolpan päälle pääsylippunsa (joiden yhteenlaskettu arvo oli 70 euroa) ja lähti pois.

Tunnin kestäneen pilven haistelun ja paikallaan seisoskelun jälkeen päästiin sisään, vaikka nimikin puuttui listasta. Aloitusaikaa olikin kiitettävästi myöhäistetty ja pääsin katselemaan hip hop -yleisön selkämyksiä ja Nosturin lavan mustaa esirippua odottelun lomassa. Parinkymmenen minuutin vittumaisen ahtaan törötyksen jälkeen ämyreistä kuului huutelua ja hetken päästä järkkärit raahasivat verhot sivuun. Lavalla oli kullanvärisen naamarin pärställeen sitonut, korvaläppäpipon päähänsä vetänyt lihava tumma mies, joka räppäsi keikkansa ekaa biisiä jonkun guidotukka-DJ:n ja vielä lihavamman tumman räppärin musiikillisesti sekä lyyrisesti avustamana. Saundit olivat alkuun vanhaa kunnon alataajuusmuhjua ja kesti hetki tajuta kappaleen olevan Madlibin kanssa Madvillain-nimen alla tehty Accordion. Teema jatkui ja toka biisi oli verrattomaksi livebiisiksikin osoittautunut All Caps. Olikin iloinen yllätys, että suureksi osaksi Doomin ”oman”, pääasiassa ”Mmm… Food” -levyn matskun lisäksi setissä oli vahvasti edustettuna lukuisten muidenkin projektien biisit. Daniel Dumilen räppäri-representaatio Doom vaihtui välillä luontevasti King Geedorahiksi, joka veti Fazers-hittibiisinsä ja pari muutakin rallia ”Take Me To Your Leader” -levyltä.

Keikka otettiin vastaan yleisössä alusta asti totutulla antaumuksella: velttoja räppikäsiä heiluteltiin kuin löysiä kulleja virtsalaarilla, kännykkäkameroilla kuvattiin pikselipitoista sähinää todisteeksi keikalla olosta ja seilattiin edestakaisin toisten varpaita talloen. Välillä huudeltiin.

Biisien live-esittämisen päälle artistien taustalakanaksi oli heijastettu videomateriaalia, joka oli leikelty kasaan herran musiikkivideoista sekä käsikameralla kuvatusta puuhastelusta, jossa Doom mm. esitteli matkapuhelintaan, jonka ruudulla keikan alkamisesta lähtien tuntiin säädetty ajastin läheni nollaa. Esitykseen löyhästi rakennettu narratiivi noudattelikin ruudulla ajoittain esiteltyä ajan kulumista ja keikka loppui tasan tunnin kuluttua keikan alkamishetkestä, encoret mukaan laskettuna.

Mitä tästä puoli vuotta odotetusta rap-sensaatiokeikasta jäi käteen biisinnimien muistelun päälle? Ensinnäkin, äijän livepresenssi oli todella omaperäinen, kiinnostava, mystisen passiivisella tavalla päällekäyvä sekä luova että taitava. Eräs toinen tiivisti asian parhaiten: ”vittu se on omituinen jätkä”.

Doom on levyltäkin kuunneltuna melko sisäänpäinkääntynyt taiteilija, mutta livenä homma toimi silti omalla tavallaan täysiä.