Avainsana-arkisto: noise rock

Throat – Licked Inch Fur

Turkulainen Throat on onnistunut formaattivalinnoissaan; debyyttijulkaisu ”Good Times” ilmestyi c-kasettina (kuten myös harmittavan rajoitetusti painettu Hebosagil-splitti), sitä seurannut ”Adult Situations” seiskatuumaisena ja nyt tarkastelun alla oleva ”Licked Inch Fur” -EP kaksitoistatuumaisena (arvostelukappale on tosin cd-r). On Throat tosin onnistunut monessa muussakin asiassa, sillä vasta muutaman vuoden ikäinen yhtye on noussut vauhdilla yhdeksi valtakunnan kiinnostavimmista retkueista.

Mitään sinänsä uusinta uutta ei Throat ”Licked Inch Furillaan” tarjoa, mutta tekee sen minkä taitaa aivan hemmetin moisella pieteetillä ja ennenkaikkea pirun tarttuvasti. Noise rockin ja sludgen välissä operoivista kappaleista voi nimittäin eri harvoin sanoa ”tarttuva biisi” tai ”menevä styge”, mutta Throatin kohdalla em. termit osuvat enemmän kuin kohdalleen. En toki usko, että esim. Piggie-raitaa tullaan kuulemaan Radio Rockilla Metallican ja Volbeatin uusimpien hittien välissä, mutta kappaleessa on sellainen ”draivi” päällä, että siinä luulisi jo uunoimmallakin remmipöksyllä pään nyökkivän. Throatin vahvuus on siinä, että se onnistuu rullamaan vastustamattoman raskaasti kohti maalia, mutta ottamaan samalla taakseen kierrettä kaaosmaiseti nykivästä metelöinnistä. Kaiken kruununa keikkuu vielä kitaristi-laulaja Mattilan epätoivoinen huuto, joka joissain kohdissa kuulostaa jopa autenttiselta ”rantojen mies” -örinältä <- ja tämä oli sitten kehu.

”Licked Inch Furin” neljästä raidasta ehdotonta eliittiä edustavat jo mainittu Piggie, sekä avauskappale Stampede, joka parin minuutin kestollaan ottaa kuulijalta turhat luulot pois heti kättelyssä. Täytepaloista ei toki puhuta kahden jäljelle jääneenkään biisin kohdalla ja varsinkin Wake Downin sludgemaisen verkkaisesti muriseva riffittely rikkoo kivast kahden edellämainitun biisin ”rokkikaavaa”. Yksinkertaisesti aivan helskatin kova julkaisu.

Hero Dishonest, Fun ja Left Cold Hämeenlinnassa

Hero Dishonest on ollut viime aikoina ahkerana. Uuden levyn julkaisun lisäksi sekopääkvartetti on ehtinyt myös hieman keikkailla Funin kanssa, joka on myös julkaissut uuden levyn. Näiden sekoboltsikarnevaalien Hämeenlinnan osakilpailun tapahtumapaikkana oli hämeenlinnalaisen Left Coldin treenikämppä, joka sijaitsi keskellä erästä hämeenlinnalaista teollisuushelvettiä. Lähdin liikekannalle hyvissä ajoin parin kaverin seurassa, mutta ajoissa oleminen kostautui. Paikalle saapuessamme ketään ei ollut vielä paikalla ja paikka oli tarpeeksi syrjässä että minnekään muuallekaan olisi viitsinyt enää mennä. Kaiken lisäksi ulkona oli perkeleellisen kylmä, mutta tilanne saatiin ratkaistua futista pelaamalla, eli käytännössä potkimalla tyhjää (jonkun jo aiemmin hylkäämää) Danone-jogurttipurkkia. Ainakin siinä pysyi lämpimänä. Aikaansa sai kulutettua myös roudaria leikkien.

Isäntäbändi eli Left Cold aloitti puolitoista tuntia ilmoitettua ajankohtaa myöhemmin, vaikka eipä tuo lainkaan haitannut. Left Cold esiintyi kolmimiehisenä, koska näiden basisti oli ”juoksemassa maratonia New Yorkissa”. Kyllähän basistin puuttumisen huomasi hieman ohuesta yleissoundista, mutta ei se dramaattisesti fiilistä latistanut. Setin lyhyys (vain muutama biisi) latisti hieman enemmän, eihän noin lyhyessä ajassa päässyt edes menoon mukaan. Parempi kuitenkin näinkin kuin ei ollenkaan, vaikka keikka jäikin selkeästi heikommaksi kuin viikkoa aiemmin näkemäni keikka Lighthouse Orch… Projectin lämppärinä.

Fun oli ihan hauska bändi. Edellisvuoden Puntalassa näin bändin ensimmäistä kertaa, ja silloin ei kolissut. Siihen saattoivat toki vaikuttaa väsymys ja harvinaisen hienot festarikelit, mutta nyt upposi paremmin. Eihän yhtyeen sätkivä noise rock ollut minulle kovinkaan tuttua, joten keikan anti oli siltä osin laiha. Tilanteen voi toki korjata esimerkiksi yhtyeen tuotantoon tutustumisella jälkeenpäin. Siinä missä Left Cold pärjäsikin tämän keikan ilman basistia, ei olisi Funin keikasta tullut yhtään mitään ilman tuota matalien taajuuksien mestaria. Soitanta oli juurevaa ja välistä tuntui, että jopa plektra oli turhaa hifistelyä.

Kyllähän se on myönnettävä, että Hero Dishonest ei toimi kotioloissa aivan yhtä hyvin kuin mitä se toimii livenä. Bändin maaninen livetaika toimii nimenomaan näillä pienemmillä keikoilla, joissa tunnelma on intiimimpi. Esimerkiksi edellisvuoden Ämyrockissa soitettu keikka ei oikein lähtenyt käyntiin, kun bändi oli kaukana lavalla. Silloin Herojen ja yleisön välillä oli pari metriä ja siinä välissä oli lisäksi aita. Nyt meno oli sen verran hikistä, että ulos mennessä tuntui siltä kuin olisi tullut saunasta. Vellun lavapreesens taas oli omaa luokkaansa, ja onhan äijä myös hemmetin kohtelias, kun kesken ryöpytyksensä huomauttaa auki olevista sepaluksista. Luulin, ettei mies tekisi mitään eriskummallisia temppuja, kunnes tämä päätti ryömiä maton alle. Tuon lähes koko lattian peittävän ja vaarallisesti edestakaisin liukuvan maton alta ei ole ilmeisesti lakaistu vähään aikaan, vaan eihän se tuota epärehellistä sankariamme lainkaan haitannut. Meno oli muutekin kaikin tavoin kaukana väsähtäneestä. Ei olisi uskonut, että bändi oli juuri ajanut satoja kilometrejä Rovaniemeltä.

Meno oli kaikin puolin railakasta, jopa siinä määrin, että päätin siirtyä kameroineni hieman sivummalle Herojen keikan loppuvaiheilla. En halunnut testata kamerani vedenpitävyyttä kaljalla. Keikkapaikan tilavuushan oli noin 20 neliömetriä, ja jengiä oli tarpeeksi tilan täyttämiseen; eräänkin paikallisen crustibändin jäsenistö oli edustettuna kokonaisuudessaan, samoin erään sairiolaisen punk-orkesterin miehistöä. Tupa oli siis täysi, mutta kenenkään ei tarvinnut murjottaa ulkona pakkasessa. Erittäin lämminhenkinen tapahtuma siis kyseessä, saisi näitäkin olla Hämeenlinnassa useammin.

[flickrfeed photoset=72157625341825678 username=piparnakkeli]

Echo Is Your Love – Heart Fake

Promolipuke varoittelee Echo is Your Loven sukeltaneen seesteisimmille vesille ja kertoo myös helsinkiläisviisikon ulosannin olevan yhä enenevissä määrin duurivoittoista. Kuulostaa pelottavalta, mutta ei auta itku markkinoilla: ”Heart Fake” stereoihin ja kuunnellaan mitä tuleman pitää.

Ja hyvähän sen tuleman pitää, sillä vaikka maanisimmat ja synkimmät jumitukset ovat ainakin tällä teoksella hupeneva luonnonvara, niin EIYL kuulostaa vain ja ainoastaan itseltään. Heti avausraidan (Someone Took Advantage of Her) tarjoilema herkkä pop-sensibiliteetti sulattaa surinaa odottaneen arvostelijan sydämen – lopun melumyräkästä puhumattakaan. Nettisinglenä julkaistu Playlist Song jatkaa rakastelun ja runttauksen tasapainottelua ja One Perfect Second yllättää kuulostamalla Thee Ultra Bimboosin ujolta serkkutytöltä – ja tytöltä ihan sen takia, että vaikka yhtye miesvaltainen onkin, niin Nean valloittava ääni on ko. kappaleessa melko hallitseva elementti. Melkein jokaisen Heart Faken kappaleen voisi mainita erikseen, sen verta tasavahva esitys se on, mutta edellä mainittujen lisäksi framille on pakko nostaa toissavuotisen EP:n (Lion Tamer vs. Tigers) nimikkoraita, joka on kaikessa joydivisionmaisuudessaan kenties ”Echojen” paras tuotos.

Harvalle yhtyeelle ”seestyminen” sopii, mutta EIYL onnistuu päivittämään äänimaisemansa juuri oikean sävyisillä maaleilla. Mustan ja valkoisen väliin kun mahtuu muitakin värejä kuin harmaa.

Throat – Good Times

Miltäpä kuulostaisi rautaisannos noise rockin ja sludgen hybridiä? Ja nyt ei puhuta Steve Albinista tahi ganjan käryisestä stonerista, vaan jyhkeästä metelistä à la Godflesh, Helmet, Unsane ja kumppanit.

Throat kertoo saatekirjeessään olevansa ”band from Turku, Finland”, ja mitäpä minä sitä epäilemäänkään. Yhdeksänkymmentäluvulle pokkaava kvartetti on vielä kovin nuori yhtyeenä, mutta sen materiaalista sitä on mahdotonta huomata. Vain ja ainoastaan c-kasetilla julkaistavan Good Timesin tunnelma on samanaikaisesti ylitsepääsemättömän raskas ja vastuttamattomasti eteenpäin vyöryvä. Orkesteri tuskastelee milloin liejuisen sludgen, milloin taas äkkiväärän noise rockin parissa kitaristi-Mattilan (myös Stumm) karjuessa käskyjään. Vokaalit on tosin miksattu paikoin liiankin pintaan, niin että musiikin visvainen mahtipontisuus kärsii. Kyse on kuitenkin melko pienestä kauneusvirheestä.

Jos ei Patty Hitler – tai viimeistään EP:n päättävä Leather – onnistu pelastamaan tätä suomisludgen laihaa ”välivuotta”, niin ei sitten mikään.