Avainsana-arkisto: NoFX

NoFX – Punk In Drublic

On vuosi 1994, kun isoveli tuo Provinssirockiin saapuvan NoFX:n uudelta ”Punk in Drublic” -levyltä muutaman näytebiisin c-kassulla. Tästä tietysti kopsataan oma kopio, joka kuunnellaan puhki. En tarkalleen muista koska ja miten koko levy ajautui haltuuni (veikkaisin maakuntakirjastoa joskus 95 syksyllä, cd-version hankin joskus vuosituhannen vaihteessa), mutta bändin tullessa seuraavan vuonna Messilän juhannusjuhliin, ei ollut epäilystäkään ettenkö olisi paikalla. Tuon keikan jälkeen Elämäni Levystä ei ollut epäilystäkään.

Vaikka tunneside ”Punk in Drubliciin” on vahvemi kuin mihinkään muuhun levyyn, voin objektiivisesti, tietysti vahvasti skedepunkkiin kalleellaan olevana, todeta musiikin kestäneen ajan hammasta enemmän kuin hyvin. Kovinkaan moni tuon ajan tekeleestä ei varmasti puolusta täysi-ikäisenä paikkaansa niin sävellyksesti kuin saundillisestikin yhtä tehokkaasti kuin ”Punk In Drublic”. Soundit ovat kirkkaat, ja bändin soitossa (on niin halutessaan) samanlaista taituruutta kuin nykypäivänäkin.

Levyllä heitetään hyvästit lopullisesti bändin alkuaikojen raa’alle punkille, Maximum Rock ’n Rollin kuvaillessa albumia ylituotetuksi ja tylsäksi. Siltä löytyy kuitenkin lähes lukematon joukko hittibiisejä, uuden ajan pop/punk-hiteistä yhtyeen alkuaikojen raskaampaan osastoon. Päivän mukaan suosikiksi nousee vauhdikas Linoleum, harvinaisen kantaaottava Don’t Call Me White tai vielä parempi Perfect Government, latinohupailu My Heart Is Yearning tai kaljoitteluralli The Brews. Ehkä se ultimaattisin huipennus lienee kuitenkin Lori Meyers, jossa bändin ja levyn ylivertaisuus tiivistuu kahteen minuuttiin ja kahteenkymmeneen yhteen sekuntiin.

Skedepunk-faneille lienee turha levyn klassikkostatusta perustella, ja toisaalta asiaan ja varsinkin NoFX:ään vihkiytymättömät siihen tuskin syttyvät bändiin liittyvien tiettyjen mielukuvien ja/tai Fat Miken laulun tai ihan minkä tahansa muun tekosyyn nojalla. Fakta on kuitenkin se, että ”Punk In Drublic” räjäytti yhdessä ”Dookien” ja ”Smashin” kanssa kyteneen skeittipunk-liekin roihuihin, ja tuon vallankumouksen hedelmiä saamme kuunnella vielä tänäkin päivänä, viimeksi Pennywisen ja toivottavasti taas pian parilla viime levyllä vahvaan vireeseen päässeen NoFX:n toimesta.

Kuvagalleria: Ruisrock 2010

Ruisrock 2010 9.-11.7.2010

40-vuotisjuhlaansa viettänyt Ruisrock keräsi Turun Ruissaloon kolmen päivän aikana yli 71000 festivaalivierasta. Yleisöä hemmottelivat ennätyshelteen lisäksi mm. Rise Against, Billy Talent, NoFX, The Specials, Anti-Flag, Flogging Molly ja kitaralegenda Slash.

Kuvat: Akseli Väisänen

Streetlight Manifesto – 99 Songs Of Revolution: Volume I

Yhdysvaltalaisen ska-ryhmän Streetlight Manifeston levytyshistoria on tarpeeksi hämmentävä ennen tätä viimeisintäkin julkaisua; yhtye äänitti vuonna 2004 uudelleen laulaja-kitaristi Tomas Kalnokyn entisen bändin Catch 22:n jonkinlaista kulttimainetta keränneen ”Keasbey Nightsin”. Tämän lisäksi SM on julkaissut kaksi levyllistä omia kappaleitaan (Everything Goes Numb ja Somewhere in the Between).

Nyt käsiteltävänä oleva ”99 Songs Of Revolution: Volume 1” on ensimmäinen osa mittavasta 8 täyspitkää levyä sisältävästä cover-projektista, jonka tarkoituksena on – nimensä mukaisesti – julkaista 99 lainakappaletta. Mitä?!

Ja jottei hämmennys tähän loppuisi, ovat ainakin Volume 1:sen kappalevalinnat oiva lähde ”mitä yhteistä on sillä ja sillä?” –pelille. Ska-käsittelyyn on päässyt muun muassa Paul Simonin mainio Me And Julio Down by The Schoolyard, josta samantyylisen lainan teki 15 vuotta sitten Me First and The Gimme Gimmes, jossa taasen soittavan Fat Miken oma yhtye NOFX on päätynyt myös listalle Linoleum–klassikollaan. Brett Gurewitzin kirjoittama Bad Religion -raita Skyscraper taipuu hienosti reggae-muottiin, ja Radioheadin Just päätetään sellaisella torvi-ilottelulla, että alkaa hippiä hirvittämään.

Kaikki tämä sekavuus meinaa kuitenkin viedä huomion olennaiselta, eli siltä, miten kovassa iskussa Streetlight Manifeston soitto on. Torvet soivat pakottoman kevyesti, rytmiosaston painotukset ja kompinvaihdot ovat kohdallaan, ja nopeampiin punk-rykäisyihin on saatu oikeanlaista kulmikkuutta. Ainoa mikä meinaa jäädä jalkoihin, on Tomasin hieman ponneton laulu, joka onneksi värittyy pienellä räkäisyydellä.

NoFX – Backstage Passport

NoFX otti parin vuoden takaiselle, Suomeenkin yltäneelle maailmankiertueelleen filmiryhmän mukaan, ja kuvasi Fuse.tv:lle kahdeksanosaisin dokumentaarin. Ei kuulosta kovinkaan omaperäiseltä ajatukselta, mutta kun matkakohteina on sellaisia maita kuten Kiina, Bali ja Peru, ja oppaina mm. Fat Mike ja bändin juoppo manageri Kent, on mielenkiintoinen nojatuolimatka maailman ympäri taattu.

Vuoden aikana tehdyille reissuille mahtui varmasti ihan hyviäkin muistoja, vähemmän hämäriä promoottorieita ja vituilleen menneitä keikkoja (syystä tai toisesta), mutta ”Backstage Passport” keskittyy nimenomaan siihen kiertuelemän karumpaan puoleen; kun keikan järjestäjää joutuu kovistelemaan saadakseen edes murto-osan sovitusta liksasta (ympäripäissänsä tietenkin), nukkumaan hostellissa kalterien takana (Brasilia), käyttämään huimausaineita kuolemanrangaistuksen uhalla (Singapore), ja pakkaamaan koko bändin backlinen ja merchandiset junaan 3 minuutissa (Tampere).

Dokumentti on melko siloittelematon, ja näyttää taiteilijat häpeilemättä välillä vähän hävettävissäkin tunnelmissa. Muusikoita idoleinaan pitäneille dokumentti tuo tähdet lähelle tavallista ihmistä, mutta mihinkään metallicamaisiin psykoanalyyseihin ei päästä. Mielenkiintoinen dokumentti kuitenkin, josta riittää viihdettä useampaankin katselukertaan. Niin, myös bändin dokumentille väsäämä tunnari on kivenkova.

NoFX – Coaster

NoFX:n ura on lähes koko 2000-luvun pyörinyt tuplaveen ympärillä, ja antanut yhtyeelle ennennäkemättömän piristysruiskeen, oli sitten kysy biisien sanoituksellisesta sisällöstä tai sävellyksistä. Mutta miten käy bändille nyt, kun Bush jr. on saatu ulos officesta?

Eipä ne ongelmat yhden miehen myötä mihinkään häviä, joten kyllä bändi amerikkalaisista vielä kriittistä sanottavaa löytää, varsinkin Läski-Mikon lempiviholliset saavat raamatusta jälleen oikein Isän Kädestä. Lisäksi löytyy vakavampaa tilitystä esim. Fat Miken suhteesta vanhempiinsa, kuin myös huumoripitoisempaa tarinaa Iron Maidenin homoeroottisesta kolmiodraamasta kanadalaisiin lesbo-poppareihin.

Fat Mike on realistinen ja piti ”Coasteria” ”ehkä bändin 6:nneksi parhaana levynä”. Tässä hetkessä levy on kuitenkin parasta NoFX:ää, sopiva sekoitus perinteisempää melodista pikapunkkia, ”War On Errorism” -aikakauden ”elektro”-soundia sekä ”Wolves…” -henkistä rokkaavampaa matskua. Bändi on edelleen vireessä, ja biisipussista löytyy vielä satojen sävelleysten jälkeekin ihan mielenkiintoista matskua.

NoFX Pakkahuoneella

Yli 12 vuoden odotus oli vihdoin päättyvä, kun NoFX oli myöhäissyksyn iltana kapuamassa Pakkahuoneen lavalle. Tokihan bändi on 1995 Juhannuksen jälkeen Suomessa käynyt, mutta itseltä on nämä vierailut jääneet väliin. Ennen pääaktia oli kuitenkin luvassa myös kaksi mielenkiintoista lämppäriä.

Etenkin edellisen ”Keep It Going” -levynsä ansiosta tehosoittoon päässyt NoFX:n kiertuekumppani Mad Caddies aloitti illan siinä kympin jälkeen. Vaikka yleisö ei aivan tuntunut kauheasti välittävän, oli yhtyeen keikka ainakin musiikillisesti yksi parhaita ikinä näkemiäni. Fat Mikenkin kehuma vokalisti Chuck Robertson veti osuutensa jäätävästi, eikä muussakaan bändissä ollut valittamista. Hitaampien fiilistelyjän, kuten ”Riding For A Fall” ja ”State Of Mind”, aikana fiilis oli käsin kosketeltavissa, kun taas reippaammat rallit saivat jopa yleisön vähän mukaan. Kyllähän tällainen bändi kaiken maailman flogginmollyjen valloittaman kansa saisi varmasti ns. bilettämään.

Klubin puolella ainutkertaisen paluukeikan heitti puolestaan Freak-Ed, jota vähän osasinkin odottaa keikalla esiintyväksi (luonnollista jatkumoa Against It Allin comebackille Millencolinin lämppärinä…?!?). Hitusen tuntui bändi olevan paikoitellen jäässä, eikä kitaroiden epävireys tilannetta ainakaan helpottanut, mutta kyllä sieltä muutamat hitit oli tunnistettavissa. 90-luvun lopun ”scenejengille” oiva nostalgiapläjäys, mutta empä usko että bändillä olisi sen enempää tarjottavaa tänä päivänä.

Sitten olikin jo NoFX:n vuoro, aikamoisen odottelun jälkeen tietenkin. Jälkikäteen ajateltuna keikasta on todella ristiriitaiset tunteet; toisaalta bändi soitti (vällillä) ihan ok ja veti hyviä biisejä tasaisesti pitkän uransa varrelta, mutta kipaleiden välien venyessä useihin minuutteihin Läskimikon lässyttäessä ja naljaillessa bändikavereilleen, keikasta hävisi se terävin kärki. Mielenkiintoisimpia oli El Hefen, illan toiseksi parhaan laulajan, liidaamat biisit trumpetteineen päivineen. Eric Melvinin esiintyminen toi puolestaan piristävää vastapainoa Fat Miken apaattisuudelle. Jättäessä lässytystä vähemmälle, kuten vakionumerooksi muodostuneessa seitsenminuuttisessa potpurissa, alkoi meininkikin muistuttamaan vanhoja hyviä aikoja ja yleisökin lämpenemään. Näinkin mittavan uran varrelta on mahdoton kasata kaikkia tyydyttävää settilistaa, enkä siksi osaa olla kovinkaan pahoillani, vaikka monta omaa suosikkia jäikin kuulematta, onhan bändillä hittimateriaalia vaikka kolmen keikkasetin tarpeiksi

Kello kaksi yöllä Aapiskukon pihassa sämpylää mutustellessa, arkiaamun herätyksen painaessa takaraivossa sitä aprikoi, oliko tämä taas sen arvoista. Omaan pettymykseen vaikutti varmasti epätietoisuus siitä, kuinka tällaisella keikalla tulisi nykyään käyttäytyä; pitääkö väkisin yrittää hullaantua, vai voiko tästä musasta nauttia myös takarivissä tyytyväisesti nyökytellen, entä jääkö silloin jostain paitsi? No, totuushan on kuitenkin se, kaiken sen jälkeen mitä bändi ja ennen kaikkea Fat Mike on tälle musiikille tehnyt, että NoFX olisi katsomisen arvoinen vaikka äijät vain piereskelisivät lavalla.

Me First And The Gimme Gimmes – Love Their Country

Kalifornian veikkoset pitivät lupauksensa, ja julkaisivat levyllisen country-henkisiä kipaleita. Mitään uuttahan bändin koseptissa ei ole, eikä se jaksa vanhaan malliin huvittaakaan, mutta kyllä Me First And The Gimme Gimmesiä vaan mielellään kuuntelee.

Kappalevalinnat ovat tällä kertaa aiempia tuntemattomampia – ennestään tuttuja taisi olla vain John Denverin Annie’s Song ja mm. Johnny Cashin esittämä (Ghost) Riders In The Sky – arvatenkin syystä ettei tuo jenkkien kansallismusiikki mitään järisyttävää menestystä ole pohjolassa saavuttanut. Tästä johtuen levyä voidaankin aiempia enemmän pitää muunakin kuin pelkkänä koverilättynä, sovituksiin on nähty vaivaa, ja biisit ovat esittäjänsä ”näköisiä”, mikäli tällaista määritelmää voi lainabändille antaa.

Menestyneiden country-artistien Garth Brooksin ja Kenny Rogersin hitit Much Too Young (To Feel This Damn Old) ja She Believes In Me toimivat mainiosti myös punkkiversioina, mutta se yksinäisen preerian tai tuhansia kilometrejä pitkän highwayn synnyttämä haikeus jää saavuttamatta.

Tavallaan ”Love Their Country” on erään aikakauden loppu, sillä John Denverin Country Roadshan oli bändin ensimmäinen hitti. Vaikea sanoa, mitä uusi aikakausi, jos jatkon sellaisena haluaa nähdä, sitten pitää sisällään. Jos pojat vielä uraansa jatkavat, olen innokkaasti mukana seuraamassa, toisaalta jos päättävät laittaa pillit pussiin, on vanhoistakin levyistä vielä pitkäksi aikaa iloa.

Me First & the Gimme Gimmes – Ruin Jonny’s Bar Mitzvah

Edellisen levyn tiimoilta pohdiskelin, että mitähän kummaa sitä pojat voi keksiä seuraavaksi, pitääkseen ideansa jotenkuten mielenkiintoisena. Tuloksena tuli sitten ennenjulkaisemattomista lainakappaleista kasattu livelevy, joka pikku kämmeineen ja hivenen hämmentävine välispiikkeineen on kuin onkin ihan viihdyttävä julkaisu.

Levyltä ei totutusta poiketen löydy mitään teemaa tai käsiteltävää aikakautta, vaan ralleja vedellään vähän sieltä täältä. Stairway To Heaven on tiivistetty pariin minuuttiin, ja O Sole Mio saa ennennäkemättömän käsittelyn siinä missä heprealaisten kansanlaulu Hava Nagila pientä terästystä The Offspringin Come Out And Playsta. Biisivalinnat ovat kuitenkin vähän poskellaan, kiintoisia kipaleita ovat lähinnä Blondien Heart Of Glass, joka on levyn onnistunein koveri, Willie Nelsonin Always On My Mind ja Styxin Come Sail Away. Lienee ihan aiheellista – jälleen kerran – ihmetellä, mitä tämän jälkeen?

Mutta vaikkei Gimme Gimmes jääkään historiankirjohin tämän albumin ansiosta, Jonny tuskin unohtaa miehistymisjuhlaansa kovinkaan pian.

NoFX – The War on Errorism

Kyllä on valtakunnan tila huono, kun maailman epäkorrektimmatkin bändit alkaa ottamaan kantaa poliittisiin asioihin. Pelleksi meikattu presidentti uuden NoFX levyn kannessa on muun sisällön ohella hyvin provosoiva ja onkin herättänyt runsasta keskustelua medioissa. Bändi itsekin toteaa johdannossa, ettei ole ennen ollut pahemmin kiinnostunut maailman ongelmista, mutta että nyt olisi syytä alkaa jakamaan tietoa ja mielipiteitä. Levy onkin bonusmateriaalia myöten täynnä poliittista hapatusta. ”Teksasilainen Idiootti” ja hänen viime aikojen toimensa ovat muutenkin vahvasti esillä, unohtamatta bändille ominaista huumorilisää. Näinä aikoina on hyvä muunkin maailman nähdä, ettei se jenkkilä ole täynnä aivottomia bush-klovneja. Jotta tunnelma ei menisi liian vakavaksi, on mukana sitten biisejä raajattomasta rokkinaisesta, Miken kokemuksista punkkikeikoilla ja punkin muuttumisesta liian ”turvalliseksi”.

Bändin ensimmäinen täyspitkä julkaisu Fat Miken omistaman levy-yhtiön leivissä osoittaa NoFX:n muuttuneen musiikillisesti sitten edellisen kokonaan kuulemani varsinaisen täyspitkän (Heavy-Petting Zoo 1996) jälkeen, matkalle mahtuu toki joitain tuttuja biisejä, varsinkin mainio splitti Rancidin kanssa. Mukana on paljon jo etukäteen ilmestyneellä seiskalla kuultuja jippoja sovituksissa, ensimmäisenä tulee mieleen Franco Un-American, jossa Wheezer -tyyliset syntikat ja konerummut välikohdassa tuovat lisää syvyyttä skedepunkkipaahtoon. ”Pump Up The Valuum” -levyn aikoihin Fat Mike uhosi, ettei enää ikinä tee ska tai reggae biisejä. Mutta onpahan ne pakolliset renkutukset tälläkin levylä, ja hyvä niin! Kaikkiaan laajempi ja monipuolisempi, niin sanotusti ”kypsempi”, julkaisu kuin aiemmat levyt, vaikkei niitä aikasempiakaan tuotoksia voi ihan tylsiksikään haukkua. Mukana on tutut melodiat, mutta selvästi alakuloisempina ja synkeämpinä kuin aikaisemmin, mainioina esimerkkinä We Got Two Jealous Agains ja levyn päättävä Whoops, I OD’d ballaadinomainen kitararenkutus.

Eihän tämä nyt samalla lailla lyö jalkoja alta kuin Punk In Drublic aikoinaan, mutta onhan tässä aika monta vuottakin ehditty jo kasvaa sitten 90-luvun puolivälin. Sanoisin kuitenkin, että bändin toiseksi paras levy edellä mainitun jälkeen, mutta sehän onkin vain minun mielipiteeni. Pakko kuitenkin hommata, jos reipas skedepunkki tippuu.

NoFX – Regaining Unconsciousness

Nofx on sitten vuonna 96 ilmestyneen ”Heavy Petting Zoo” albuminsa jälkeen vaipunut paitsioon omassa kuppaisessa punkmaailmassani. Sen aikaiselta suosikkibändiltäni alkoivat valtaamaan alaa raskaamman osaston bändit, kevyemmän sarjan hassuttelijat jäivät auttamatta jalkoihin. Joitain biisejä on viime vuosien aikana tullut kuunneltua, ja täten on näppituntuma bändiin säilynyt vanhojen klassikkolevyjen toimiessa hyvänä kivijalkana bändin diggailulle.

Viimevuotinen BYO splitti Rancidin kanssa sai kiinnostuksen taas heräämään, ja varsinkin tämän uutta albumia uumoilevan ep:n toinen raita The Idiots Are Taking Over sai uskomaan ettei bändiltä ole todellakaan vitsit lopussa lukuisista julkaisuistaan huolimatta, kuten olin erheellisesti alkanut uskomaan. Biisissä yhdistyvät hienosti kaikki NoFX:n huippuosaamisen alat; melodinen ja nopea skedepunkki, rauhallinen ska-välikohta ja hienot bassokuviot. Kaiken kaikkiaan levy on hyvin monipuolinen, Franco Un-American sisältää jopa konerumpuja (vai alkaako päässä heittää??!) ja Hardcore 84 on nimensä mukaisesti vanhan koulun hardcorea, NoFX vaikutteilla tietysti.

Jos bändin toivoisi johonkin suuntaan kehittyvän, tai vaikka kokeilumielessä hairahtavan, voisi tämä olla mielenkiintoinen suunta. Niin hyvä maku tästä teaserista jäi, että taidanpa poimia levyn kaupan (Anttila??) hyllystä kunhan se sinne asti kerkiää.