Avainsana-arkisto: No Shame

Herot, No Shame ja LGW Vastavirralla

Ketään tuskin kiinnosta, kuinka menin naurettavan lyhyen matkan linja-autolla Vastavirta-klubille? Tai kuinka katsoin Sopranosin ennen lähtöä? Hyvä. Unohdetaan siis se.

Ajoitus oli melko hyvä, sillä hetken odottelun jälkeen Life Giving Waters jo aloittikin. Nome est omen tässäkin tapauksessa. Tunteenpurkauksilla höystettyä punkrockiahan sieltä tuli. Vähän ehkä kuin raivokkaampi Manifesto Jukebox ja tietysti tämän genren ainoa ja oikea eli Leatherface. Ihan hyvin soittivat, vaikken hurraata huutanutkaan. Muutamat kappaleet kuulostivat hieman toistuvilta toisiin verrattuna, vaikken sata prosenttisesti huomiotani lavan suuntaan kiinnittänytkään. Soundin vanha artikkeli Irwinin Lapsista kiinnosti nimittäin kovasti. Tiesittekö, että Irwin sai aikaan kapinan Polvijärvellä? Sekin artikkelista paljastui. Life Giving Watersin lp:tä myytiin muuten hämmästyttävän halpaan kuuden euron hintaan.

Ja sitten No Shame. Tovi onkin vierähtänyt No Shamen näkemisestä. Sen kunniaksi suuntasin Ginger Ale -lasillinen kädessä lähemmäksi eturiviä. Tulipahan koettua lasin takaa myhäilykin. No Shame on aina ollut tunnettu energisenä live-esiintyjänä ja tämä väittämä piti paikkansa tälläkin kertaa. Elävänä tätä kuuntelee kyllä sujuvasti, mutta kotisoitto jää auttamatta hyvin pieneen marginaaliin. Tarjontaa oli kovasti tammikuussa ilmestyvältä täyspitkältä, eikä se hullummalta kuulostanut. Jostain kappaleesta tuli hieman Pomo Springsteen mieleen. Tämä on hyvä asia. Paras terä show’sta kuitenkin tylsyi pituuteen. Tietysti tämä on vain omia tuumimisiani, sillä lavan edustalla jalalla koreasti (ja kädellä kiinasti) laittanut fanijoukkio olisi varmasti viihtynyt musisoinnin jatkuessakin. Fanijoukossa löytyi myös joku innokas ”daivaaja”, joka loikki lavan reunalta toveriensa käsivarsille. Koska itse suhtaudun muiden hauskanpitoon kuin Grinch jouluun, moinen lysti olisi saanut loppua alkuunsa. Hiljaa mielessäni mietin, että kohta jannu tipahtaa jonkun päälle, enkä itse välittänyt olla pehmuste jollekin humala-jalmarille. Hädässä Slapshot tunnetaan, ja Choken ääni huutikin jo päässäni että Step on it jos kaveri kaatuisi lattialle kanssaeläjiin osuen. Oikeastihan en näin ilkeä tietenkään olisi. Enkä ollutkaan, sillä kaukaa viisaana haistoin vaaran paikat. Samainen jalmari nimittäin pyörähti jotenkin ympäri ja jalat osuivat suoraan lähellä seissyttä nais-ihmistä päin, jeebon itsensä rojahtaessa hieman ilkeän näköisesti lattialle. Eipä siinä kuitenkaan pahemmin käynyt.

Hero Dishonestin kammetessa lavalle olin jo valikoinut itselleni hyvän paikan eturivissä. Soitto oli totutun energistä ja viihdyttävää, kappalelistan ollessa hyvinkin sama kuin Lutakossa. Miellyttävänä yllätyksenä kuitenkin ”Crawl Song” oli päätynyt esitettävien joukkoon, kappalehan on eräs suosikeistani tuoreelta albumilta. Yleisö tyytyi lähinnä katselemaan kädet puuskassa aitoon rokkipoliisi-tapaan Saasta-Makea (käsittäksen hän oli Saasta-Make, korjatkoon joku ken tietää ja ketä kiinnostaa) lukuun ottamatta. Tosin siinä vaiheessa kuin Juggernautilta tuttu ”Never Solutions” kajahti ilmoille, yleisö kuin jonkun joukkokohtauksen vallassa säntäsi hillumaan parketille. Minäkin polo meinasin ihan alle jäädä. Jossain vaiheessa joku No Shame -paitainen nuori mies koetti selvästi haastaa riitaa Saasta-Maken kanssa eli tiivistä tunnelmaa oli myös ilmassa, mutta Saastis ei provosoitunut. Itse en tajua mistä NS-kaveri hermostui. Eipä tosin ole minun päänsärkyni.

Yleisön vaatimuksesta kuultin vielä muutama ralli, näiden muassa Deep Woundin ”I Saw It”. Hero Dishonestin näkeminen vakuutti minut entistä enemmän siitä, että kyseessä on Suomen kovin hardcore-yhtye.

Puntala-rock 2006

Perjantai 28.7.06

Näissä tunnelmissa reissu alkoi: ”Matka kohti Lempäälää alkoi juuri. Otin matkaevääksi 36 keskiolutta ja 2 pulloa Suomi-viinaa, saahan sitä alueelta ostettua lisää. Tämä on ensimmäinen varsinainen Puntala-matkani, koska edellisen kerran olin vain Flippareiden mukana perjantaina niiden keikan ajan, joten sitä ei voi laskea festaroinniksi. Tänään olisi tarkoitus nähdä paljon bändejä, mutta saa nähdä. Pressipassikin odottelee noutajaansa portilla.”

Matka Puntalaan taittui nopsaan junalla, johtuen hyvästä matkaseurasta ja kylmästä oluesta. Olimme perillä Lempäälässä puoli kuuden aikoihin, jolloin ensimmäinen bändi oli jo lauteilla. Ei voi mitään. Siinä sitten aikamme ihmeteltiin, että millä vitulla sitä pääsisi festarialueelle, kun ei oikein ollut kellään tietoa mihin festaribussi tulisi tai milloin se tulisi. (Ja oli kuulunut huhuja täysistä busseista jotka tulevat myöhässä ja joihin kaikki halukkaat eivät mahdu.) Siinä sitten joku laitapuolen kulkija tuli neuvomaan ja ystävällisenä soitti kaikki tuttavansa läpi, jotta saisimme kyydin Puntalan leirintäalueelle. Eipä tärpännyt, ja epätoivo alkoi vallata toimittajan mieltä, näinkö missaisimme No Shamen, joka soittaisi n. 40 min päästä 10 kilsan päässä. Sitten tuli pelastaja Lassila-Tikanoja autollaan. Eli joku nuori kundi vinkkali parkkipaikan toiselta puolen ja ilmoittautui vapaaehtoiseksi kuskaajaksi, juuri kun olin selvittämässä mistä tässä kylässä löytyisi taksi. Eikun kamat takaboksiin ja menoksi. Olipas mukava saada autokyyti. Portilla oli mukavan pitkä jono lipunmyyntiin, mutta onneksi ei tarvinnut jonottaa, vaan suoraan vaan infoon ja ranneke kouraan ja passi taskuun.

Äkkiä teltta pystyyn ja kamat sisään (hih) ja katsomaan No Shamea. Drunken Troopers oli ollut se eka orkesteri, jonka missasimme. Olivat soittaneet kuulemma loistokeikan, mutta naislaulaja ei ollut kyennyt juuri huutelemaan. No Shame oli juuri niin hyvä kuin voi taas odottaa. Ei ollut vielä tässä vaiheessa kauhean paljon porukkaa katsomassa, mutta silti tämä pienilukuinen yleisö sai aikaan kivaa liikehdintää. Sampsankin ääniongelmat alkavat olla taaksejäänyttä elämää. Uusi levy alkaa pikkuhiljaa valmistua, ja ilmestynee tuossa syksymmällä. Bändi soitti perushitit Riot, Xion, Generation Timebomb yms., ja keikka päättyi ihanasti Silence in the Bed -vetoon. Keikan jälkeen tuli jutusteltua bändin kanssa joku tovi, ja olivat kovin tyytyväisiä settiin, ja siihen että ovat taas saaneet uutta energiaa ja puhtia keikkoihinsa ja muutenkin musameininkiin. Liekö nuo Sampsan ääniongelmat ja studiossa olemisen venyminen tuonut sitä tarvittavaa vittuuntumisen meininkiä, että pitää keikoilla sitten antaa faneille vastinetta. No Shame onnistuu kyllä aina vetämään hyvän setin, oli biisilista sitten mikä tahansa ja paikka vaikka humppalava.

Pikkulavalla kävin sitten vilkaisemassa Blitzgrieg Boysia, joka kuulosta ylläriylläri Ramonesilta. Lukuun ottamatta laulajaa, joka ei oikein mielestäni sopinut kovin hyvin tähän kokoonpanoon. Biisit olivat sitä perus-ramosettiä mitä on kuultu jo miljoonaan kertaan, ja päätinkin parin biisin jälkeen suunnistaa myyntikojulle, ja sieltä tarttuikin matkaan heti uunituore I Walk The Line –paita.

Seuraavana kuuntelimme nurmikolla auringosta nauttien Kiinasta tullutta The Subs -orkesteria, jossa oli tyttölaulaja. Kovasti olivat Suomessa parin viikon aikana kierrelleet, soittaen mm. Ilosaarirockissa ja Vuoritalolla. Eli laidasta laitaan meininkiä tuli. Sellaista garagepunkkiahan tuo tuntui olevan, ja jäi jotenkin kaukaiseksi kokemukseksi. Biisit olivat jotenkin yksinkertaisia ja moneen kertaan pureskeltuja.

Tämän jälkeen vuorossa oli omalta kohdalta festien odotetuin esiintyjä eli Suomen tyylikkäin punkorkesteri I Walk The Line, joka soitti noin puoli yhdeksän aikaan iltasella. Hittejä tuli hitin perään, ja hyvin tuntui istuvan sinkkulistan kakkosenakin keikkuneen ”Diamond Eyes” mcd:n kappaleet muuhun settiin, tuoden mukavaa lisäväriä rankempiin vetoihin. Yleisöä oli tässä vaiheessa paikalle eksynyt metsien siimeksestä jo aika mukavasti ja meno yltyikin vallan mainioksi. Itsekin tuli muutama tanssiaskel otettua, eihän sitä vanha jaksa paljoa. Ja keikan jälkeen bändin Antti sanoikin tämän olleen heidän paras keikkansa ikinä. ja Puntalassa on hyvä diy meininki.

Akupunktiota seurailtiin muutaman kappaleen verran ja ihan kelpo musaa tuntui olevan, hyvä rumpali ainakin. Ja toisen kepin varressa näytti heiluvan Unkind yhtyeen laulaja. JMKE tuli melkein missattua kokonaan, tai kuuntelin sitä lavan vierestä, kun tuli siinä vaiheessa keskityttyä enempi oluen kiskomiseen IWTL:n ja No Shamen poikain kanssa. Tuli sitä sentään viimeisenä tullut ”Tere Perestroika” nähtyä, tätä olinkin odottanut näkeväni jo parikymmentä vuotta. Oli kuulemma Villulla ollut kitaran kanssa paljon ongelmia, ja mieshän näyttää ihan siltä suomalaiselta hippilaulalta, mikä-sen-nimi-olikaan, se jolla on ne vitun aurinkolasit ja laulaa niitä protestilaulujaan? Appendix tuntuu edelleen olevan sitä mieltä ettei raha oo mun valuutta eli kasariharkkorepunkkia tuli tuutin täydeltä.

Cause for Effect heitti raivokkaan setin jossain välissä, en nyt tarkkaa aikaa ja paikkaa muista. Sellaista jazz-grindiahan se tuntuisi olevan. Olin kuulemma keikan aikana sanonut vaan, että tällästa fuusiopaskaahan tää. Onneksi oli mukana kirjuri, joka kirjasi kommentointia ylös. Nauhuriahan mä en käytä edes haastatteluissa. Jossain vaiheessa iltaa sitten havahduin että ei perkele se Driller Killer piti mennä katsomaan, ja oli juuri lopettanut, oli kuulemma ollut helvetin hyvä setti. No, pitänee joskus jostain kuunnella sitäkin. Kello alkoikin sitten olla jo reilusti yli puolen yön eli eikun telttaa kohti ja nukkumaan. Telttailualue oli muuten aivan tupaten täyteen ahdettu ja telttojen välistä ei meinannut edes parissa promillessa sopia.

Lauantai 29.7.06

”Oli aamulla olo tosi ankea…” lauleli joskus eräs junttipunkbändi. No mutta onneksi ei sentään ihan niin ankea. Pienet aamunapsut huiviin, ja housut jalkaan. Pienen aamupalaverin jälkeen päätimme suunnata läheiselle uimarannalle aamu-uinnille. Eipä tullutkaan uimatouhuista heti mitään, kun järkkärit olivat miehittäneet koko rannan kuin saksalaiset Rovaniemen ja totesivat, että ei ennen kello kymmentä ole mitään asiaa uimaan. No kilttinä jäimme sitten istumaan siihen rantaan ja odottelemaan kellon liikkumista tuohon maagiseen määreeseen. Jotkut olivat fiksumpina osanneet mennä rantaan uimaan muualtakin kuin laiturista, eli se niistä järjestelyistä. Piti siinä odotellessa poiketa teltalta hakemassa muutama korjauskoffi, yön aikana teltassamme oli kuitenkin käynyt ”varkaita” ja loput oluet olivat mystisesti kadonneet ja viinaakin puuttui vajaa pullollinen. Naapurin teltasta oli kaverin lompakko tyhjennetty. No, vihdoinkin sitten kello kymmenen pääsimme ottamaan vaatteet pois ja kylmään veteen uimaan.

Tämän jälkeen pääsin maistamaan kotona tehtyä lanttukukkoa, jossa tosin lanttu oli korvattu bataatilla, hyvää se silti oli ja kyytipojaksi pannussa keitettyä presidentti-kahvia. Kyllä ne hipit sitten osaa tuon leirielämän. Kateeksi kävi, omat eväät kun rajoittuivat kuiviin sämpylöihin, aamupalajuustoon ja alkoholijuomiin. No pitihän sitä sitten suunnata festivaalialueen omaan järjestettyyn aamupalatuokioon. Hauska oli kun ovessa lukee että vegaaniruokaa (viitaten kylläkin luultavimmin edellispäivän mättöihin) ja ensimmäisenä vastaan tulee hillitön tarjotin keitettyjä kananmunia, no sainpahan mäkin munaa Puntalassa. Oikeen kaksin kappalein. Kiva oli törmäillä pitkin festareita vanhoihin tuttuihin vuosien varrelta, terveisiä vaan kaikille. Mukava huomata, että jotkut ne jaksaa vaan elää punkhengessä vuodesta toiseen. Paljon tuli tehtyä myös uusia tuttavuuksia.

Puolen päivän aikoihin orkesterit alkoivat virittää vehkeitään, ja ensimmäisenä oli luvassa Katuyksikkö, joka veteli omaan tyyliinsä peruskasarihooseeta, ja ei oikein tahtonut erottaa kappaleita toisistaan. Ja sama meininki jatkui Maailmanpalon ollessa lauteilla, tosin heille bonusta kelpo tyttöhuutajasta. Jälleen tuli eksyttyä myyntikojujen maailmaan, josta mukaan lähti läjä erilaisia kangasmerkkejä, joille tuskin on koskaan käyttöä. The Patsy Walkers oli luvassa päälavalla ja olivat pukeutuneet taas go-go henkeen. Ihan perus patsy-keikka, olen parempiakin joskus nähnyt, liekö aikainen soittoaika verottanut yleisöä ja artisteja, kun tuntui vähän kankeaa olevan joka suunnalla. Subs laulaja näytti tykkäävän kovasti.

Tyttöteema jatkui pikkulavalla, jossa vuorossa oli Spoiled Betty, joka tuntui myös puheista päätellen kärsivän kovasta kankkusesta ja teknisistä ongelmista. Soundit olivat jokseenkin epäselvät ja instrumentit hukkuivat yleiseen sekamelskaan, joten päätin vaihteeksi suunnistaa ruokaosastolle, ja kävin maistamassa soijarouhepapuchiliriisihässäkkää, joka oli ihan ok, tosin vähän mautonta. Edellisiltana tutustuttiin johonkin norjalaiseen tyyppiin, joka näytti olevan seuraavana lavalla, Bulwark oli kuulemma orkesterin nimi, aika paskaa rokkia soittivat, joten jatkoin rauhassa ruokailua. Tämän jälkeen käytiin kovaa keskustelua lesboudesta, ja että miten on, ovatko tämän päivän ”muotilesbot” vielä kymmenen vuoden päästä lesboja, entä mistä rekkalesbo löytää aina sen nätin lesbotytön ja niin edelleen… Siinä pohdintaa krapula-aamuksi kerrakseen. Päätin keskustelun toteamalla, että krustit on likaisia ihmisiä. Nykyajan versio hipeistä. Eli jonninasteista sekoilua havaittavissa toimittajan ajatusmaailmassa lienee ollut tässä vaiheessa iltapäivää.

Takaisin bändien pariin. Klinika soitteli ihmeellistä jousisoittimella varustettua punkkia, joka kuulosta ihan venäläisiltä kansantanhuilta. Olipa mukava kun orkesteri vaihtui astetta rankemmaksi, koska vuorossa oli Threatened Existence nokkamiehensä xNiksux:n johdolla. Aika hiljaa tuli äänentoisto, mutta meininki oli varsin menevää. Tosin Lighthouse Project tekee tämänkin homman paremmin. Tyttöhuutajasta jälleen plussapisteet kotiin. Oli tosi hyvä. Nuorennäköisiäkin olivat vielä, että eiköhän heistä vielä kuulla moneen otteeseen. Levy olisi kiva kuulla, jos sellainen löytyy. Hiskias Möttö ja Mojakka soitteli jossain välissä jotain vitun kansantanhuja, muttei se jaksanut edes naurattaa. Knobia kävin katsomassa kaksi biisiä ja totesin että oli jokseenkin yhtä paskaa kuin viisi vuotta aiemmin. Kylläpä sitä onkin tullut krantuksi musiikin suhteen.

Tässä välissä tajusin, että kello läheni puolta kuutta, joten lähdin kiiruhtamaan kohti päälavan vierustaa, jossa minua jo odottelikin Abduktio-orkesterista Jamppa ja Heikki. Anttikin oli kuulemma ehkä tulossa, muttemme jaksaneet odottaa, vaan siirryimme uimarannalle jutustelemaan. Mitä lie soittanut tässä välissä, en muista. Kansan Uutiset oli jossain välissä, ja siinähän vaikuttaa rumpalin pallilla Wastedista tuttu Miika. Meininki lavalla oli, että haistakaa te kaikki paska jne. Soittivat mm. Iggyn Now I Wanna Be Your Dogin, ihan hyvinkin vielä. Abduktio soitti päälavalla hyvän raivokkaan setin.

Loput bändit tulikin aika lahjakkaasti missattua lukuun ottamatta viimeisenä soittanutta Varukersia, joka oli perus enkkupunkkia. Aika tylsä pidemmän päälle, niin kuin aika moni muukin festareiden bändeistä, kun ei ollut kauheasti ennakkoon tullut kuunneltua. Näin jälkikäteen muisteltua tuossa loppuillasta olen missannut mm. Omaisuusvahingon, Abnormin ja Ruidosa Inmundician. Varukersin jälkeen kello olikin jo jotain yli yksi yöllä ja uni alkoi painaa silmää vanhalla, joten eikun telttaan ja unta palloon. Tavoitteena oli herätä aamulla klo 7 junaan. No tulipahan sekin missattua ja ehdin juuri ja juuri Tampereen kautta Helsinkiin ja töihin klo 15. Ai että olikin kiva olla töissä kahden päivän telttailun ja dokailun päälle. Seuraavana sitten astetta isompi festari elokuussa eli Reading Festival Englannissa. Kiitos ja anteeksi.

No Shame – Face the Truth

Edellisen yltiöpäisen, kahden cd:n mittaan yltäneen Rebound For Gloryn jälkeen on Salon punk-ylpeyden aika hakeutua vähän tavanomaisemman julkaisun pariin. Keikoilla on tullut bändi nähtyä useaan kertaan, mutta Face The Truth on esimmäinen ”täyslaidallinen” No Shamen paljon kehuttua hittipunkkia.

Levy lähtee varsin äkäisesti liikenteeseen Guilty-nimisen kipaleen voimin. Toinen biisi Us jatkaa samalla, paljon odotettua raaemmalla linjalla, ja epäilykset heräävät josko bändi olisi mennyt luopumaan, sanoisinko hieman epäilyttävästä, lovepunk imagostaan??!! No, Selfrespect on jo astetta rauhallisempi, ja viimeinen Silence edustaa sitä tuntemaani No Shamea, joten spekulaation varaa vielä jää…

Vedetään tästä lätystä sitten mitä johtopäätöksiä hyvänsä koskien bändin tulevaisuutta, kyseinen pläjäys miellyttää ainakin meikäläistä varsin paljon. Näennäisestä suoraviivaisuudestaan huolimatta mukana on paljon hyviä jippoja ja melodioita, ja kymmeneen minuuttiin on saatu ujutettua aika monipuolista matskua. Ehkä se johtuu kesästä ja auringonpaisteesta, mutta pidempikin julkaisu olisi tähän väliin maistunut oikein hyvin!

Joulurauhanrikkojaiset

Pitää näin aluksi kehua ja mainostaa, että Oranssi on tällä hetkellä omasta mielestäni ehkä paras paikka järjestää keikka. matkaa tulee peräti 10 minuuttia kävellen himasta ja sinne pääsee kaikenikäistä sakkia, joka taas tuo lisää uutta verta tähän vanhenevaan ja lihovaan musadiggarien joukkioon. Ja janoisille tarjolla on naapurissa sijaitseva anniskeluravintola. Ja kun soundit ovat vielä meikäläisen vaativalle (mutta kuurolle) korvalle siedettävät, niin kyllä kelpaa. Ja en muista milloin olisin täysimittaiselta keikalta ollut kotona jo 23.30 ja selvin päin. Aivan huippujuttu.

Mutta kai siitä keikasta jotain pitää mainita kun tuli meisselille luvattua. Aika vaativaa muuten ryhtyä kirjoittamaan keikkaraporttia, kun lähes puolet Samperin toimittajakunnasta oli paikanpäällä katselemassa ko. tapahtumaa, mutta minä sitten sen lyhimmän tikun vetäisin, näin ollen muu kaarti sai keskittyä pelailemaan biljardia, ja höpöttelemään joutavia viileässä eteistilassa. Salin puolellahan lämpötila kipusi lähes infernaalisiin lukemiin, josta pieni miinus Oranssin ilmastointijärjestelmälle.

Elikkä ekana lavalle kipusi puolen vuoden keikkatauolta latautuneena, osittain suoraan Someron perukoilta raahautuneena No Shame. Bändi on kaikessa hiljaisuudessa kirjoitellut ja nauhoitellut uusia ralleja, joita saimme nyttenkin kuunneltavaksi oikeen useamman kipaleen voimin. Täytyy kyllä myöntää, että uusi materiaali kuulosti paremmalle ja monipuolisemmalle kuin mitä olisin odottanutkaan. Todella hyviä biisejä. Nimiä en tietenkään muista. Hyvin osaavat pojat vieläkin soittaa, ja vaikuttaa lupaavalta ajatellen tulevaa keikkakevättä, joutunee muutaman kerran Sampsan naamaa käymään katselemassa paikallisissa live-musiikkia tarjoavissa ravitsemusliikkeissä, seuraavaksi kai Tavastialla tammikuussa. Setti oli palttiarallaa puoli tuntia ja yleisö sai kivat alkulämmöt ennen seuraavaksi lavalle kivunnutta Flippin’ Beansia.

No hehän soittivat taas niin tutuksi tulleen tasaisen varman keikan. Kyllä sitä on aina ilo katsella, kun Aape hikoilee lavalla kuin teurassika. Oli kuulemma kankkusessa vielä. Tutut biisit jyräsivät ja yleisö sai mitä halusi. Tässä on bändi, jonka keikalle kun vaivautuu, niin ei koskaan joudu pettymään. Äijät ovat saaneet sellaista soittovarmuutta ja ponnekkuutta pitkillä keikkarupeamilla kuluneen vuoden aikana, että oksat pois. Ja uusia biisejä tulee kuulemma taas kevään mittaan tuutista ulos. Revolutionit ym hitit kuultiin taas, ja porukka jorasi.

Kolmantena lavalle astui tässä ehkä jonkun mielestä hieman kummallisessa soittojärjestyksessä toteutuneessa tapahtumassa Evilsonsin pojat. Hieman oli teknisiä murheita puolivälin paikkeilla keikkaa, kun rumpalilta meni pedali rikki, mutta ei hätää, biisi aloitettiin alusta ja kukaan ei muistanutkaan kohta koko juttua, paitsi minä! Ska raikui ja yleisö oli aivan mehuissaan. Salin puoli oli viimeistään tämän bändin kohdalla aivan ääriään myöten täynnä ja itsekin jouduin oviaukosta ja bäkkärin puolelta bändiä tiirailemaan, ja välillä piti haukata happea (ja kahvia) kahvion puolella. Loving You ja muut hitit tulivat tietty taas soitettua parin lainabiisin kera. Aika pitkän setin jaksoivat vetää, ja setin venyttyä yli kolmen vartin rupesi jo kahvion puolelta viileässä musan diggailu vaikuttamaan hyvältä vaihtoehdolta. Onhan nuo biisit kuultu jo moneen otteeseen, mutta suosittelen silti menemään pahojen poikien keikalle jonnekin päin Suomea.

Viimeisenä lavalle kipusi minulle hieman tuntemattomampi orkesteri eli The Heartburns. En nyt muista mistäpäin he tulevat (Turuust, jask.huom.), mutta kerran olen heidät lavalla nähnyt, Vuoritalolla. Ja samanlaista settiä oli nyttenkin luvassa. Räkäistä tunkkaisen oloista, mutta silti mukaansa tempaavaa punkrockkia. Hauskoja ralleja ovat pojat vääntäneet, eikä tunnu olevan verenmaku suussa kun musaa veivataan, vaan kivasti on naama virneessä koko ajan. Hieman huumorilla höystettyähän tämä oli, mutta menköön, kun oli muuten niin hyvät veisut. Ovat kuulemma Full Houselle jotain diilin poikasta tehneet. Lieneekö villi huhu vai totista totta. Joutuu ehkä tämänkin orkesterin vielä uudestaan tsekkamaan jossain vaiheessa. Lavalla nähtiin myös kaunis duetto Popedan Suksi-biisistä.

Mainittakoon muuten että puolet keikasta jouduin tuijottamaan erään lehden päätoimittajan perseen takaa, hänen räpsiessään ahnaasti kuvia hienolla digitaalikamerallaan edessäni, joten miettikääpä sitä.

Forty Winks Torvessa

Torvessa oli tullut syksyn mittaan pyörittyä jo niin monessa keikkatapahtumassa, että meinasi jo kunto alkaa loppumaan. Vaatii nimittäin uskomatonta sielun ja mielen lujuutta pystyäkseen olemaan siellä illasta toiseen ilman minkäänlaista päihtymystä. Tällä kertaa siirryin parin tuopin jälkeen kahvilinjalle. No joka tapauksessa, tänä kusisena tiistai-iltana oli torveen saapunut vieraita italiasta asti, jota lämmittelemässä oli pari läheisempää tuttavuutta.

Tiistaiksi paikalle saapui loppujen lopuksi mukavasti porukkaa, vaikka Flippin’ Beansin aloittaessa soitannan yleisöä oli tuntuvasti vähemmän. Kovassa nosteessa olevat flipparit vetivätkin taas kerran erinomaisen keikan, tiukkuus ja meininki tuntuvat kasvavan ilta illan jälkeen. Kuultiin tuttuja biisejä uudelta miniltä sekä tulevia hittejä keväämmällä ilmestyvältä kokopitkältä. Flippin’ Beans oli ehdottomasti illan kovin esiintyjä.

Italialainen Forty Winks oli saapunut Lahteen Baltian kautta, jossa oli yhdessä No Shamen kanssa soittanut joitakin keikkoja. Pojat vetivät energistä voimapoppunkkia, joka aluksi tuntui hyvinkin viehättävältä, mutta loppua kohden osin biisien tuntemattomuuden ja osin tasapaksun materiaalin ansiosta kiinnostus hitusen lopahti. Hyvällä fiiliksellä kuitenkin vaivasivat koko setin läpi, mutta epäilen josko meininki levyltä kuultuna olisi yhtä mielenkiintoista.

Viimeisenä soitti No Shame, jota todistamassa oli jo lähemmäs kahdeksankymmentä silmäparia. Itse en kyllä (taaskaan) innostunut bändistä paria kertosäettä enempää, jokin siinä vain jättää sytyttämättä, vaikka periaatteessa melodinen katupunk on todella lähellä sydäntä. Yleisöllä ja bändillä näytti kuitenkin olevan kivaa, ja mikäs sen mukavampaa. Itse aloin kuitenkin jo valua 500 askelta koilliseen sijaitsevaan vuoteeseeni valmistautumaan uuteen koulupäivään.

Jos ei muuta, niin ainakin se tuli todistetuksi, että punkilla on ehkä sittenkin tulevaisuutta Lahti –kaupungissa. Toisin kuin hardcoreihmiset, nämä tyypit käyvät keikoilla ja heitä näyttäisi tulevan koko ajan lisää. Livekeikat ovat kuitenkin elinehto lajin säilymiselle, joten siksi heitänkin haasteen (oman elämänsä) päättäjille. Älkää olko flegmaattisia ja urpoilko kännissä tai himassa nyhjäten!

Provinssirock 2003, perjantai

Hyvissä ajoin torstaina, siinä joskus kahdeksan maissa saapunut retkikuntamme majoittautui Törnävän leirintäalueelle. Siinä sitten odoteltiin alkavaa Provinssirokkia grillailun jne merkeissä. Hyisen yön jälkeen sarasti perjantaiaamu leirintäalueelle, joka tuskin oli torstain lämmittelymeiningeistä hiljennyt.

Siinä seitsemäisen aikaan lähdimme sitten lähestymään itse festarialuetta ja ensimmäisenä itse painuin katsomaan Nicolea, joka päälavaa vastapäätä sijaitsevalla Rytmilavalla soitti. Kyseisen bändin yhden keikan olin aikoinaan todistanut, ja silloin ei musiikki uponnut, mutta jumalauta mikä meininki oli tällä kertaa. Musiikkityyliltään hieman uusiometallivaikutteista metallia paahtava Nicole pisti kyllä vauhtia töppösiin, sillä tanssit alkoivat heti ensimmäisen biisin alettua. Kylmä ei kerinnyt tulemaan, ja useiden biisien kertosäkeet oli helppo oppia lennosta ja huutaa sitten mukana. Viimeksi Nicole ei tehnyt vaikutusta, nyt se todellakin teki.

Seuraava bändi joka sattui silmiin oli paviljongissa soittanut Kuolleet Intiaanit, joka ei kuitenkaan sytyttänyt, ja matka jatkui. Niinpä odottelun ja loputtoman festarialueella vaeltamisen jälkeen tuli eksyttyä katsomaan Eläkeläisten 25 tunnin humppamaratoonia, joka varsin viihdyttävää katseltavaa olikin. Seuraavana kohteena oli Audioslave päälavalla. Yhtyehän siis koostuu ex-Sound Garden nokkamiehestä Chris Cornellista ja Rage Against The Machinesta (-Zack De La Rocha). Ryhmä vaihtoi nimen Audioslaveen, mutta musiikki on pysynyt lähes samantyylisenä, tosin ikävä kyllä erittäin erilaisella laululla. No eipä tyhjäntoimittajia kiinnostanut tämäkään rokkifunkki/tiesmikä.

Yhden maissa yöllä sitten oli vuorossa illan viimeisiä bändejä, ensimmäisenä No Shame, jälleen paviljongissa. Takuutavaraa jälleen lovepunkkareilta ja hyviä biisejähän jätkät väänsivät, mikäs siinä. Hieman hulinaakin koitettiin saada, mutta eipä lämmennyt porukka. Joten matka kulki pikkulavalle joka kantoi nimeä ”Zanzibar” ja Valse Tristen 20 v. keikalle. Valse Triste ilmeisesti on jokin underground-legendabändi, joka ei vissiinkään niitä keikkojakaan kovin usein soittele. Hieman ikääntyneemmän puoleiset äijät väänsivät suomenkielellä laulettua hardcorepunkkia. Ja mikä meininki olikaan, illan paras keikka ja pittimeininki yllä. Fyysinen kunto tosin otti sitten hieman vastaan ja aikaisempien keikkojen riehumisesta vammautuneena kutsui leirintäalue ja teltta.

Ensimmäisen päivän anti kokonaisuudessaan oli aika vaisu ja kirkkaina kohtina nousivat Nicole ja Valse Triste. Seuraavana päivänä odotettavissa olisikin sitten mm. In Flames ja Rotten Sound…

No Shame – Rebound for Glory

”Rebound For Glory” on ”Suomen Anti-Flagin” kolmas täyspitkä tuplacd:n muodossa ja hintakin on huokeat 6 euroo. Enpä jaksa tarrautua tuohon hinnoitteluun sen enempää ja muuhunkaan ulkomusiikillisiin seikkoihin, koska niitä on jo tarpeeksi vatvottu kaikenmaailman medioissa ja ennenkaikkea kun sain tämän levyn ilmaiseksi. Hahaha!!
Aiempiin ”Greed is God” ja ”Schpunk” levyihin verrattuna No Shame on yrittänyt tuoda hieman uusia elementtejä musiikkiinsa akustisen biisin sekä hardcorevaikuttuteisen punkrunttauksen muodossa. Kaksikymmentäkuusi biisiä on kerralla tuotettuna aika paljon ”normaalille” levylle, kuin esimerkiksi kyseessä olisi ”best of” -tyyppinen kokoelma. Tasapaksuus alkaa vaivaamaan toisella kiekolla, eikä se oikein tarjoa mitään sykähdyttävää. Ensimmäinen cd on jo huomattavasti monipuolisempi, josta voidaankin nostaa esille biisit D-Bomb, Underground sekä Answer, jossa mainio kakkosvokalisti tuo eloa touhuun. Muutenkin taustalaulut on ihan mallikkaasti hoideltu. Kuitenkin Rebound For Glorysta jää aika ontto olo, eikä homma ainakaan itselleni tunnu avautuvan kovinkaan hyvin. Kallistuisinkin mieluummin bändin vanhemman materiaalin kannalle, joissa oli tarttuvaa meininkiä huomattavasti enemmän. En tiedä onko tuplalevyllä lähdetty haukkaamaan liian isoa palaa kakusta, joten vanha sanonta on tässä vaiheessa paikallaan: ”Ei se määrä, vaan se laatu”.

Torven punk-iltamat

Kävipä niin hassusti, että Samperin isokenkäiset eksyivät lähes selvin päin Torveen kuuntelemaan punkrock-musiikkia. Illasta oli luvassa musiikillisesti mielenkiintoinen pelkästään senkin takia, etten ollut nähnyt näitä bändejä aikoihin. Mieltä kutkutti, olisiko evoluutiota tapahtunut, ja jos niin mihin suuntaan. Nämä neljä eri puolilta Suomea kotoisin olevaa bändiä ovat nähtävästi jonkinlaisella viikonloppukiertueella, kukin mainostaen uusia levyjään, sillä ymmärtääkseni näistä jokaiselta on tullut jonkinlainen julkaisu ulos lähiaikoina. Sitä vaaraa ei kuitenkaan ollut olemassa, että olisin biisejä tunnistanut, sillä en tietenkään yhtään näistä levyistä omista.

Illan avasi Nothing Nice, joka illan annissa vastasi selkeästi Kalifornian punk -osastosta. Sitten useita vuosia sitten hankkimani mini ceedeen jälkeen on kehitystä tapahtunut valtavasti, joskin tyyli on edelleen sitä samaa skeittipunkkia, mutta nyttemmin paljon taidokkaammin toteutettuna ja enemmän vivahteita sisältävänä. Minus SF oli puolestaan nimenä tuttu, mutten ollut nähtävästi ikinä bändiä kuullutkaan, sillä orkesterin esittämä emopunkrokki oli aivan muuta kuin odotin kuulevani. Mielissäni bändiä kuunnellessa mietin, että onhan se mukavaa, että näinkin pienestä scenestä, mikä Suomessa punkin osalta kaikki alaryhmät mukaan lukien on, löytyy tasokkaita bändejä jokaiseen lähtöön. Live-esityksen perusteella tasaväkisenä Student Rickin ynnä muiden kaltaistensa kanssa musisoivaa orkesteria sopii suositella kaikille alasta kiinnostuneille kotimaisuusasteen ylläpitämiseksi.

No Shame lienee bändeistä tunnetuin, ja saikin esiintyessään seuraavaksi jonkinlaista liikettä myös harmittavan vähälukuiseen yleisöön. Katu-uskottavaa punkkia hyvällä asenteella, ja vaikken juurikaan bändin tuotantoa tunne, biisit ja esiintyminen olivat sen verran energisiä, että niitä kelpasi kriitikon takarivistä seurata ja diggailla.

Ennen illan päättävää Flippin Beansia tapahtui sivusta seuraten vähäpätöinen, mutta mielestäni varsin harmittava tapahtuma, kun pari punkin ”ystävää”, ainakin ulkoasusta päätellen, yritti livahtaa keikalle pummilla ja sijoittaa kolme euroa mieluummin keskioluseen kuin scenen ja kovaa työtä tekevien bändien tukemiseen. Onneksi keikan järjestäjä oli kuitenkin ajan tasalla, ja nouti nilkit lippuluukulle kaljajonosta. Flipparit on tullut nähtyä muutamaan otteeseen, ja tämänkertainen esitys yllätti kerrassaan positiivisesti, samoin kuin koko illan musiikki tarjonta. Bändin ska-vivahteinen skedepunkki on saanut enenevissä määrin vaikutteita myös katupunkista, joten varsin mielenkiintoinen kokonaisuus on kyseessä. Hyvien melodioiden ujuttaminen rujompaan räimeeseen toimii hienosti, minkä myös ahtaalla lattialla toistensa nilkoille pogoillut yleisö todisti.

Kokonaisuutena jäi järjestäjien puolesta harmittamaan väljään sijoittuneet silmäparit, sillä näinkin laadukasta punkkia sopisi esittää useammallekin kuulijalle. Itse kuitenkin nautin illasta myös ilman alkoholijuomia, ja se kertonee kaiken oleellisen (ilmaan viinaa ei voi pitää kivaa, tai ainakin se on teeskentelyä!).