Avainsana-arkisto: No Shame

Montun Punk Weekend

Perjantai

Porin Montussa sitten toikkarointiin punkin nimissä ihanaisen huhtikuun alkamisen kunniaksi. Kyse oli toisaalta enemmänkin kahdesta erillisestä keikasta jotka oli buukattu peräkkäisille päiville kuin varsinaisesta pikkufestarista, vaikka kahden päivän lippuja olikin myynnissä. Kahden päivän lipun hinta (8€) oli jopa tuntuvasti pienempi kuin kahden yksittäisen illan lippujen yhteishinta (6€+6€=12€). Alennus oli tuntuva, siinä missä yleensä nämä alennukset ovat vain nimellisiä ja suuruusluokaltaan ns. ”haista paska” -tasoa.

Mutta nyt itse bileisiin ja bändeihin: Abortti 13:n kokoonpano oli muuttunut sitten viime näkemän. Entiset kankaanpääläiset (ja nykyiset Kankaanpään vihaajat) soittivat noin puolituntisen setin, ja siihen mahtuikin lähes bändin koko tuotanto. Muistan, kun ensimmäisen kerran laitoin Aborttien ”Viimeinen verilöyly” -EP:n soimaan. Ensimmäisen kuuntelun jälkeen meikäläisen teki mieli haukkua koko levytys, mutta sehän paljastuikin ihan hyväksi räiskäleeksi kun sitä jaksoi vaan kuunnella. Ja livenä tämä bändi toimii mielestäni jopa paremmin. Hyviä biisejähän on näillä äijänkäppyröillä repertuaarissaan melko paljonkin, mukaan lukien yleisösuosikki Suolia saatana sekä oma feivöritti Pillu on yäk, Laumasielujen valtakuntaa ja Professori Balthasaria tietenkään sorsimatta.

No Shame oli vedossa. Setti ei painottunut liiaksi ”Ironing Dayn” kappaleisiin, vaikka ne taisivat saada yleisöön eniten liikettä. Myönnän itsekin huudelleeni erään nakkilalaisen elämäntapapunkkarin kanssa ”PAREMPI KÄNNISSÄ KUIN OSA NIIDEN KONEEN!” -iskulauseita ko. biisin tullessa soitetuksi. No Shame on kuulemma tässä vuoden mittaan kirjoitellut noin levyllisen edestä biiseistä, joista soitettiin ainakin yksi, mutta settiin oli laitettu niinkin vanhaa materiaalia kuin ”Schpunk”-levyn ajoilta (2001).

Sarparanta itse kylläkin encoren alkaessa väitti, ettei nyt oikein ”lähtenyt”. Mies sanoi vain hetkeä aiemmin No Shamen painottavan rehellisyyttä, mikä on kunnioitettavaa mutta ei näin yleisön edustajan näkökulmasta touhu näyttänyt yhtään väsähtäneeltä, päinvastoin. Kuulemma kyse oli enemmänkin miehen omasta tuntemuksesta, joka ei kylläkään näkynyt lainkaan ulospäin. Keikka sujui rauhallisemmin kuin viimeksi, eikä yksikään juntti urpoillut tällä kertaa niin, että olisi siinä samalla satuttanut jotakuta. Eipä sillä, kyllä tässäkin keikassa oli hikeä riittämiin.

Lauantai

Etukäteen arvailin lauantaina menon olevan jokseenkin tylsempää kuin perjantaina. Olin arvailujeni kanssa oikeassa, sillä eihän se lauantai lähtenyt samalla tavalla käyntiin kuin edellinen ilta. Yleisöä oli vähemmän, mutta silti ihan mukavasti. Sen lisäksi että yleisömäärä oli pienempi, myös koostumuskin oli erilainen. Selkeästi ramopunk-painotteisempi lauantai houkutteli paikalle erilaista jengiä kuin edellisenä iltana, mikä oli kyllä toisaalta ihan odotettavaakin.

The Tarjasin keikka alkoi hieman jähmeästi ja tuntui melkoiselta rutiinivedolta bändin vitsailusta huolimatta, ainakin setin puoliväliin asti. Settilistakin taisi olla lähestulkoon täysin samanlainen kuin levynjulkkarikeikalla, eli uusia biisejä soitettiin hyvässä suhteessa vanhojen kanssa. Yhtäkkiä tarjat antoivat soittimensa pois Me Wokkivihanneksille, jotka soittivat yhden biisin mittaisen yllärikeikan. Tuo keikaus antoi keikkaan kaivattu lisäpotkua, ja yleisökin tuntui olevan enemmän mukana vasta sen jälkeen. Ylimääräisiä laulajiakin kävi lavalla.

James Puhto-Ren oli yllättävänkin hyvä. Meikäläisellä ei toisaalta ollut bändiä kohtaan juuri minkäänlaisia odotuksia, tai en ainakaan ollut järin innoissani siitä. En välttämättä bändin ramovaikutteista (punk) rockia soittaisi kotioloissa, mutta kyllähän tuossa oli mukavasti kuunneltavaa noin kaljatuopin kanssa nautittavaksi. Setti oli vaan järjettömän pitkä, sillä reilu tunti sitä samaa oli jo reippaasti liikaa. Ei edes biisimateriaalin pieni monipuolisuus (joissakin biiseissä oli selkeitä rockabilly- ja tangovaikutteita) pelastanut puutumiselta.

Bändi on soveltanut puhtaasti peitsamolaisia oppeja, tehden biisejä lähes mistä tahansa. Yksi biisi oli Pori Jazzeista, yksi Forssasta, yksi sokeritoukista, yksi unelmalomista ja muutama tyttöystävistä. Maailmanpolitiikasta ei tainnut tulla biisejä. Eikä formuloista. Hyvä niin. Yksi tuttu vielä tunnisti yhden biisin Peitsamon kappaleeksi, mutten vahvista havaintoa kun Peitsamoa on meillä kuunneltu vain kolmen levyn edestä. Eikä se biisi ainakaan Kauppaopiston naiset ollut.

No, olipas siinä taas viikonloppu. Keikkojen välissä ei sitten muuta ehtinyt oikein tehdäkään kuin nukkua, veikata pari riviä lottoa (huonolla menestyksellä) ja kirjata näitä mietteitä ylös. Tämmöstä täältä tällä kertaa.

Saatoinpa muutaman kuvankin ottaa. Ihan pari vain.

Puntala-rock 2010, perjantai

Oli taas se aika vuodesta, kun oli aika matkustaa Pirkanmaan luonnonkauniiseen maalaismaisemaan. Lempäälään mentiin tänäkin vuonna intoa puhkuen, vaikka bänditarjonta hieman jäikin edellisestä vuodesta jälkeen. Liikkeelle lähdettiin totta kai ajoissa, ja kun autonkin sai jätettyä melkein bajamajan viereen, niin päivä tuntui jo lähes täydelliseltä!

Kekkerit alkoivatkin vielä erityisen hyvällä bändillä. Kaikkien crustien lempibändi No Shame joutui olemaan epäkiitollisen tehtävän edessä ja aloittamaan Puntalan. Tosin bändin häpeämättömän aikaisen soittoajan ymmärtää, koska No Shamen oli määrä esiintyä vielä saman illan aikana Turussa, missä oli todistajanlausuntojen mukaan myös hyvä meininki päällä. En luopunut paikastani auringossa ruotsalaisen Aggrenationin aikana, paitsi siksi aikaa kun kävin myyntikojussa. Aggrenationin crusti ei ainakaan sillä erää meikäläiseen uponnut, joten kovin aktiivisesti en keikkaakaan jaksanut seurata. Tämän vuoden Puntalan crustit tosin melkein olivatkin sitten siinä. Aiempina vuosina on kuultu valituksia siitä, miten crustia on ollut liikaa, mutta nyt sitä oli sitten liian vähän? Tässä vaiheessa perse alkoi kuitenkin istuskelusta puutumaan, joten lähdin jaloittelemaan ja katselemaan pikkulavalla meuhkannutta Osasto 11:tä. Itselleni yhtye oli täysin tuntematon, joten siltä pohjalta oli hyvä mennä katsomaan mikä on homman nimi. Eipä siinä, ihan hyviltä nuo lyhyet purkaukset kuulostivat ja kertoihan yksi biisi Hannu Karposta. Bändin seiskatuumaistakin oli kuulemma kaupusteltu, mutta itseltäni se livahti kokonaan silmien ohi.

Osasto 11 oli hädin tuskin ehtinyt lopettaa, kun Pertti Kurikan Nimipäivät ilmoitti olemassaolostaan päälavalla. En ollut hetkeen vilkaissut päälavan suuntaan, joten hieman yllätyin niiden uteliaiden päiden määrästä, joita oli päälavan edustalle ilmaantunut ja epämääräisen aikayksikön kuluttua olin siellä itsekin. Tämä bändihän todistaa sen väitteen, jonka mukaan punk kuuluu kaikille. Bändin tie soittamaan ensimmäistä keikkaansa Puntalassa ei ole todellakaan ollut sieltä helpoimmasta päästä. Pertti Kurikka & kumppanit eivät ehkä veistele mitään peruspunkeroa kummallisempaa musiikkia, mutta propseja pitää antaa bändin asenteesta ja suorapuheisuudesta niin politiikkaa kuin bändiään itseäänkin kohtaan. Kaikelle täydellisyyden tavoittelulle ja hyssyttelylle Pertti Kurikan Nimipäivät on suora keskisormen väläytys. Kameramiehen – joka viihtyi lavalla kuin olisi ollut bändin viides jäsen – lisäksi lavalla näkyi heilumassa myös Karanteeni-Hate.

Nimipäiväkekkereiden jälkeen oli hyvä mennä taas pikkulavalle katsomaan, mitä siellä tapahtuisi seuraavaksi. Olin kuullut aiemmin kehuja Bad Jesus Experiencestä, mutta enpä ollut edes bändin MySpace-sivua tsekannut, joten jäi tutustuminen tähän keikkaan. Ätäkkää menoa, ja varsinkin naislaulajalla oli maanista lavakarismaa. Olen tosin kuullut sellaisiakin kommentteja, että BJE olisi hyvä bändi nimenomaan livenä, mutta enpä ota väitteen todenmukaisuuteen sen paremmin kantaa. Tiukka keikkahan se oli, mutta hupi loppui taas liian nopeasti. Seuraavat bändit – eli Aortaortan ja Backlashin – jätin sen suuremmitta huomioitta kun piti seikkailla taas ympäri aluetta. Aortaorta veti kuitenkin ainakin yhtä hyvin kuin Töminässä kahta viikkoa aikaisemmin.

Jos perinteisen punkin puuttumisesta oli tullut edellisten vuosien osalta valitusta, niin sille oli tänä vuonna vähemmän aihetta. Erityisesti ramopunkkia oli tämän vuoden Puntalassa normaalia enemmän, ja ensimmäinen alan bändi olikin perjantaina esiintynyt pitkän linjan yhtye Pojat. Bändiä katseli mielellään hetken aikaa, mutta siinä viidennen biisin tienoilla itseäni alkoi hieman väsyttämään. Asiaa ei lainkaan helpottanut se, että Poikien rempseä ramopunk oli kuin laksatiivia Esterin vesilasissa. Moisen mikstuuran juomisen seuraukset jo arvaakin, eli tämäkin Puntala vietettiin osittain sateessa. Voi pojat! Tässä vaiheessa käppäilin alueen ulkopuolelle sateensuojaan, jossa kyhjötin seurueeni kanssa seuraavat bändit, jotka olivat ruotsalainen Dodenskaden sekä Kylmä Sota. Ensimmäisen kohdalla en tiennyt lainkaan, mitä menetin tai jätin menettämättä, mutta Kylmän Sodan missaaminen harmitti hieman. Onneksi ei ollut kuitenkaan mikään ”Once in a lifetime” –keikka kyseessä.

Juggling Jugularsien aikana oli pakko ryhdistäytyä ja marssia takaisin alueelle sateesta huolimatta. Onneksi tein niin, koska hemmetin hyvän keikan olisin muuten skipannut. Tarjalla näkyi olevan niskatuki, mutta sepä ei menoa lainkaan haitannut vaan rouva laittoi kaikkensa peliin. Hauskaa pidettiin niin lavalla kuin sen ulkopuolellakin, vaikka sateenvarjo tuli tässä vaiheessa todettua parhaimmaksi keksinnöksi sitten musiikin vinyylille prässäämisen.

Infämen olin tsekannut jo edellisenä iltana. Koska Hämeenlinnan Suisto-klubilla bändi oli ollut kovassa vedossa, oletin ettei Infämen meno olisi ainakaan siitä laantunut. Eikä se ollutkaan, hyvä keikka oli tämäkin. Tai ainakin itse olin tuosta hardcoren ja melodisuuden ristisiitoksesta ihan pähkinöinä. Robertinho – tuo Terveitä Käsiä palvova mahtisonni  – oli edelleen parasta mitä Infämellä oli tarjota, mutta eivätpä hyvät biisitkään kokemusta laimentaneet. Espanja toimii hyvin laulukielenä, mutta joidenkin hoilausköörien toimivuudesta en ole ihan samaa mieltä. Infämen jälkeen tuli melkein suorin tein painuttua autoon nukkumaan. Siitä auton vieressä olleesta bajamajasta ei sitten ollutkaan enää niin kauheasti iloa, sillä jotkut oman elämänsä sankarit olivat keksineet keikata sen nurin. Pitihän se arvata.

Ilosaarirock 2010, sunnuntai

”Huhhuijaa” totesin kun heräsin jälleen kerran kaverin kämpän lattialta. Pakollisten aamurutiinien jälkeen lähdin taas melko aikaisin katsomaan, mitä Ilosaarirockin toinen ”virallinen” päivä toisi tullessaan. Ensimmäiseksi kohteeksi olin festivaaliohjelmaan merkinnyt The Valkyriansin. Olen nähnyt The Valkyriansin jo kahdesti tätä keikkaa ennen, eikä meno ollut ainakaan huonontunut. Eli taas lanteet hytkyivät pirteän skan tahdissa ja hiekka tomusi paljaiden jalkojen alla. Vanhempi väki voisi kuvailla tilannetta ”siveettömäksi ja hävyttömäksi rietasteluksi”, sillä The Valkyrians järjesti suuret rantabileet, jotka eivät edes kielimuureja tunnustaneet. Aurinko paahtoi näihin aikoihin jo sen verran, että bajamajojen vieno aromi peittyi lähes täysin aurinkorasvan katkun alle. Loppupäivästä olin itse ainakin huomaavinani kädessäni rannekkeen sijaintia mukailevan rusketusrajan.

Päätin tsekata seuraavaksi päälavalla soittaneen Lapkon. Bändihän on vastikään julkaissut uuden studioalbumin ja ollut muutenkin melkoisessa nosteessa, tosin itsehän tunsin entuudestaan vain I Shot the Sheriff -kappaleen. Tämän setin perusteella sata(n)kuntalaisten ympärillä vellonut hype on ainakin osittain perusteltua, mutta allekirjoittaneen pitäisi varmaan tutustua bändin levytettyyn tuotantoon vielä tarkemmin. Ville Malja oli yhtä hymyä ja nähtävästi nautti lavalla olemisesta. Herran ääni kyllä vaatii hieman totuttelua, eikä varmasti miehen korviin asti ulottuva hymy ja kikattaminen olleet kaikkien Phil Collins -tason darraa lähentelevien festivaalivieraiden mieleen. Insomniumia ehdin kuvata hieman, mutta itse musiikkiin tutustuminen sai tällä(kin) kertaa jäädä vain pintapuoliseksi, kun festivaalialueen ulkopuolelle kävi käsky. Havaitsinpa taas sen, että kylmä olut ei tosiaankaan kuulu niihin harvoihin festivaalielämän ylellisyyksiin. Eikä niistä paholaisen keksinnöistä eli vuvuzela-torvista päästä missään eroon, vaikka ne olivatkin itse festarialueella kiellettyjä. Onneksi en joutunut juurikaan olemaan niiden kanssa tekemisissä, muuten olisi kyseistä kapinetta käsitellyt immeinen saada torvensa sinne, mistä sitä ei saa pois ilman lääkärin avustusta.

Jos pikainen visiitti ulkopuolella pisti ketuttamaan, niin hymy nousi taas huulille Jenni Vartiaisen (!) keikan aikana. Kun neiti kerta noin mukavasti hymyilee, niin eihän silloin saa olla kiukkupussi, eihän? Lukijaparkaa hämmentääkseni ilmoitan katselleeni keikkaa eturivistä, tosin vain hetkisen aikaa enkä edes keskeltä. Enpä tosin ole käyttänyt aikaani Vartiaisen musiikkiin syvällisempään tutustumiseen, vaikka mukavan ilmeikästä poppia sattuu olemaankin. Voi tosin olla, että olin jo tässä vaiheessa saanut auringonpistoksen kun olin näkevinäni tyhjennetyn Gambina-pullon lavan edustalla. Seppo kävi täällä? Rise and Fall jäi minulta väliin – mutta kas – seuraavaksi olisi Rytmihäiriön vuoro! Vaikka en pidäkään itseäni suurena nyky-Rytmihäiriö-fanina, niin halusin silti tarkistaa miten uudet biisit toimivat livenä. Hyvinhän ne toimivat, ja niistä settilista pääasiassa koostuikin. ”Saatana on herra” –albuminkin kappaleet olivat harvinaisia, joistakin 90-luvun biiseistä nyt puhumattakaan. Seppoa ei lavalla näkynyt, mutta Unto ”Une” Helo näkyi. Kunhan herra vain suvaitsee kasvattaa parran, niin täydellinen degene… muodonmuutos teinityttöjen märästä päiväunesta spurgujen herraksi on täydellinen. Äijä sentään kasteli housunsa, mutta tällä kertaa vain vedellä. Viettelysten vaunu oli lastattu myös Gambinalla, joka tosin korkattiin vasta loppumetreillä. Minä kun ehdin luulla bändin jo lepsuilevan. Samaan aikaan soittanut Eppu Normaali kuului Rekkalavalle välillä turhankin selkeästi, ja ihan kuin Eppujen volyymi olisi kasvanut keikan edetessä. Kenties Eppuja harmitti se, että Rytmihäiriö lauloi suomalaisen miehen sielunelämästä heitä paremmin?

Rytmihäiriö heitti hyvän setin, mutta en jäänyt katselemaan encorea loppuun kun piti rynnätä Sue-lavalle. En tiennyt, mitä porilaiselta Circleltä odottaa, ja sehän tietty vain nostatti odotuksia. Hämmentävään spektaakkeliin osasin kyllä varautua, ja spektaakkelista tässä olikin kysymys. Koko sirkusta johtivat bassotaiteilija ja visionääri Jussi Lehtisalo sekä korkeiden äänien ja keikan aikaisten kuntopiirien messiaaninen ylipappi Mika Rättö, joka tosiaan ehti viime vuonna kirjoittaa satukirjankin. Huumaavaan ja sokaisevaan keikkaan liittyivät olennaisena osana myös kireät housut sekä niitit, mutta välispiikit oli jätetty pois tästä selkeästi tarkkaan harkitusta näytelmästä, joka oli myös hauska mutta ei naurettava. Koko keikan ajan vallitsi painostava ja räjähdysaltis tilanne eikä ajan kulumista tahtonut edes huomata, sen verran naulitsevan setin Circle soitti. Kokonaisvaltainen elämys, jolla oli selkeä alku, keskikohta ja loppu. Kerrassaan nerokasta, mutta taisin kuvailla juuri melko tyypillistä Circle-keikkaa. Circle oli kuitenkin itselleni Ilosaaren ehdoton kohokohta.

Faith No More saisi heittää todella timanttisen setin jos he tahtoisivat pistää Circleä paremmaksi. Sitä ennen päätin kuitenkin mennä toteuttamaan perinteitä. Olen nähnyt Amorphisin joka kesä sitten vuoden 2006, eikä vuosi 2010 myöskään saisi olla poikkeus. Tosin katseltuani keikkaa hetken aikaa havaitsin sen lähes täysin identtiseksi viime kesänä näkemieni keikkojen kanssa. Olen kuullut soitetut biisit jo liian monta kertaa, jotta keikka olisi millään tavalla innostanut. Hyvin bändi kyllä taas veti, mutta varmalla rutiinilla. Tomi Joutsenelle tosin pitää antaa (taas) ”Parhaimman näköinen mikrofoni” -palkinto, joka on lunastettu retrofuturistiselta hiustenkuivaajalta näyttävältä kapistuksella. No Shame kuulosti siihen tilanteeseen paremmalta hivenen synkästä sanomastaan huolimatta. Mollivoittoista punkkia vetävän ryhmän kohdalla voidaan varmaan viimeistään nyt heittää vanha lovepunk-määritelmä romukoppaan, vaikka hieman optimismiakin oli mukana. Sarparannan ja kumppaneiden mesoamisen katselu nostatti väkisinkin hymyn huulille. Parempi kännissä kuin osa niiden koneen.

Juomatauon jälkeen varmistin, että olen ajoissa paikalla kun Faith No More aloittaa. Väkeä oli lavan edustalla kuin pipoa, kun iltapukuihin pukeutunut viisikko viimein suvaitsi hieman myöhässä saapua lavalle. Jos minulta kysytään, niin ei Faith No More ollut itselleni läheskään yhtä iso kolahdus kuin Circlea paria tuntia aiemmin. En silti sano, ettenkö olisi Faith No Moren keikasta nauttinut, sillä kyllähän sekin hyvä oli. Tämmöisiä keikkoja tarvitaan siksikin, että ihmiset muistaisivat sen miten paljon tälläkin bändillä on hyviä biisejä. Hitit tulivat jo itse setissä, joten jäin ihmettelemään mitä encoreen jäisi jos sellaista edes soitettaisiin. Kyllähän se sitten soitettiin, mutta eipä ollut enää epiccejä tai easyjä soitettavaksi. Mike Patton oli tietenkin oma hullu itsensä, joka varmasti pilasi pukunsa runsaalla hikoilullaan. Mies sekoili myös kameramiesten kustannuksella ja uhmasi yleistä crowdsurfing-kieltoa vierailemalla hetken aikaa yleisössä toteuttaen samalla järjestyksenvalvojien painajaisen. Mitä valvojat olisivat tehneet, heittäneet miehen ulos vai?

Mike Patton / Faith No More

Kyseessähän tosiaan oli Faith No Moren viimeinen keikka, ainakin jos bändiin nyt on uskominen. Kunnes toisin todistetaan, niin this is it. Sama pätee myös tähän raporttiinkin. Paluumatka Hämeenlinnaan sujui kimppakyydissä muutaman turkulaisen kanssa lukuisia taukoja pitäen ja luokattoman paskoja vitsejä (joiden kohteena olivat yleensä iskelmätähdet) kertoen sekä hyvää musiikkia kuunnellessa. Kun viimein saavuin kotiin, oli olo sekä väsynyt että onnellinen ensimmäisen (muttei toivottavasti viimeisen) Ilosaareni jäljiltä. Kiitokset järjestäjille, bändeille ja etenkin yleisölle! Kiitos, Ilosaarirock!

No Shamen ”Ironing Day” biisi biisiltä

No Shamen laulaja/kitaristi Sampsa kertoo meille seuraavassa yhtyeen uuden ”Ironing Day” -levyn biisien taustoista, ja huomauttaa, että ”emme halua biisien sisältöjä ja merkityksiä ihan puhki analysoida, sillä kuulijalle pitää jättää löytämisen ilo ja oman tulkinnan mahdollisuus.”

Better Drunk than Part of the Machine (Parempi kännissä ku osa niiden koneen)

Simppelin tehokas AC/DC tyyppinen renkutus. Ei mikään ryyppäämisen ylistyslaulu vaan vitutusta urbaaniin trendi-pintaliitomeininkiin ja tyhjän jauhamiseen. Sekä ihmisten moralisointiin ja muuhun paskaan. Ollilakin kehtas taannoin olla huolissaan Suomen nuorison ryyppäämisestä kun se vaikuttaa negatiivisesti Suomen kailpailukykyyn kansainvälisillä markkinoilla, vaikka just hän ja hänen kansainväliset markkinat on iso osa-syyllinen ihmisten syrjäytymiseen, lamaan ja eriarvoistumiseen. ”Älkää kysykö mistä johtuu päihdeongelmaa…”

Born in Submission
Oma suosikki levyltä. Hieno yhdistelmä poppia ja räkää. Laulu vedetty melkein kerralla purkkiin ja hetkittän Perniön pingviini kuulostaa lähes Abnormin Patulta, mutta vain lähes. Horto paiskoo rummut kyllä hienosti, niinkuin koko levyllä. Herra lopetti ”huipulla”.

Empty Promises

Social Distortion tyyppinen punkballadi. Tehty alun alkaen pianolla, mut treeneissä Tiane kehitti ton uuden ”teemariffin”.

Faceless Life
Biisi joka äänitettiin kerran treeneissä kasetille niin että Tiainen soitti rumpuja ja Pekka kitaraa. Pekka kehitti ton plimplom-riffin ja Tiainen rumpusovituksen. Löysin biisin kasetilta melkein puolen vuoden jälkeen ja totesin et tää täytyy treenata. Ensin Pekka tosin käski mua tekemään siihen uuden kertosäkeen. Me ollaan joitakin muitakin biisejä tehty tällä kolmikolla mm. No Future for the Kids. Ainoo mistä enää löytyy klassiset Whoa-ooo taustat.

Light of My Life
Ollut setissä jo pitkään. Aluksi ajattelin biisin ihan peruspunkkina, mut Horto ja Pekka rupes vaan soittamaan sitä tälläsenä ”clash-dubbina”. Pekalla on tässä yks maailman hienoimmista bassokuvioista. Sanoista tuli lopulta kuitenkin ihan vitun tylyt vaikka olin päättänyt et nyt tulee kunnon hempeilyä edellisen levyn masentuneisuuden jälkeen.

Message
Kunnon rokkiriffibiisi, jota on todella mukavaa soittaa livenä. Sanoitukset saivat alkusysäyksen makasiinien palosta, mutta myöhemmät tapahtumat, esim. kouluampumiset, ovat tuoneet lisää näkökulmia tähän.

Tenderized
Pekan kuningastykitys on tällä levyllä tässä. Studiossa tuli sama reaktio ku aikasemmin Goodbyen ja Down & Outin kohdalla. Kun kuulee biisin ekaa kertaa laulujen kanssa ni aina ajattelee, et jätkält ei tuu koskaa montaa biisiä, mut sit ku tulee ni tulee kunnolla. No Shamen metallisin biisi – tähän asti.

Like a Bullet
Eka biisi joka treenattiin uutta levyä varten. Siitä syystä kyseinen kappale on ollut keikkasetissäkin aina silloin tällöin jo 2008. Alun ”teemariffi” syntyi kun soittelin akustista Smithsin hittibiisin ”There’s a Lightin” päälle. Apuäänittäjä Rami kehitti noi kertsin stemmat, jotka Pekka vetää. Niit oli siinä aluksi enemmänkin, mut rupes kuulostaa ihan liian kermaselta, joten jätettiin pois. Muutenkin tällä levyllä oltiin varovaisia noiden köörien kanssa, ettei mee ihan tavaramerkkimäiseks toistoks.

One by One
Laulu tekopyhyydestä (osoitettu myös itselle) ja pelosta joka rajoittaa elämää. Tätä meikä soitteli akustisella aika pitkään ja pähkäili et miten tästä saatais rokkiversio, koska biisi oli hyvä. Ja yritin sit pojille esittää jonkun mukarankan heviversion, joka ei toiminu yhtään. Pekka sano, et soita se leirinuotioversio, ja kaikki tykkäs biisistä. Sit Horto sano, et vedä vaan ihan samallalailla särökitaralla ku akustisellakin, että niin se Husker Du:kin teki ja sehän toimi heti ekalla yrittämällä. Ja lauloinkin biisin myös oktaavia matalammalta ku se mun normaali pingviinin piipitys.

Time
Sanoituksiltaan yksi levyn olennaisimpia laulua. Meidän kataloogissa myös harvinaisen seksipainotteiset sanat. Haikean melodinen poppibiisi, jossa hienon synkkä hevijyrä väliosa ja perseenkeikutus kertsi. Hyvin kuvaava kappale No Shamen nykytyönjaosta soitossa: meikä vetelee jotain perussointuja, mut jätkät kutoo päälle ja alle sellasta maanista kuvioo, et mä en edes tajuu miten se menee. Vika osan sanat kiteyttää koko levyn toisen johtavan teeman.

Rock’n’Roll Overdose
Täs on lähes koko biisissä toi edellä mainittu työnjako, ja maaninen alkuriffi kestää just niin ylipitkään ku pitääkin. Mä oon jo jonkin aikaa halunnu kokeilla, et miten tällasessa punkin paukutuksessa sais toimimaan pitkän ja moniosaisen kappaleen ja tää on nyt yritys siitä. Meillä oli toinenkin tällänen pitkä ”eepos”, mut siin oli liikaa treenattavaa ni se tippu pois. Tämäkin treenattiin ihan viimeisenä just ennen studioon menoa ja ehkä siitä johtuen jouduttiin soittaa kolmessa osassa.

Fuck the System
Tämä kiteyttää sitten sen levyn toisen johtavan teeman. Koko bändin ehdoton suosikki live-biisi. ja nimihän nyt on tietysti kovin ikinä. Ironian tiedostaen ilman ironian häivääkään.

www.ifeelnoshameatall.net

No Shame – Ironing Day

Salon lovepunk-ihme No Shame on päässyt jo kypsään ikään. Kypsyydellä tarkoitan sitä, että No Shame soittaa ammattitaitoisella varmuudella, selvästi tietäen mitä tekee.  Kypsyyden havaitsee jo bändin menossa muutenkin, sillä No Shame on jälleen astetta vakavammalla asenteella liikenteessä. Nyt tuntuisi pääasiallinen vokalisti Sarparanta olevan enemmän äänessä, vaikka kyllä bassonkin takaa kuullaan murahtelua roisimmissa biiseissä, mutta vähemmän kuin edellisellä levyllä.

”White of Hope Turning Black” oli jo sinänsä tummasävyistä materiaalia, mutta ”Ironing Day” on hitusen vielä surullisempaa. Samalla se on myös melodisempaa, rauhallisempaa ja vähemmän räyhäävää, vaikka tälläkin levyllä on ne rankemmatkin hetkensä. Kaikesta ankeudesta huolimatta No Shame jaksaa kuitenkin kulkea leuka pystyssä ja rykäistä melankolian vastapainoksi tarttuvia punk-ralleja suoraan kuulijan kasvoille. On mukavaa huomata, että No Shame ei ole kadottanut kykyään luoda tarttuvia punk-lauluja. Itse asiassa kyseinen taito on vain parantunut, sillä käsillä oleva levy taitaa olla mahdollisesti tasalaatuisin mitä No Shame on tähän mennessä tehnyt.

”Ironing Day” jäi sen levyttäneen kokoonpanon joutsenlauluksi, sillä rumpali lähti bändistä äänittämisen jälkeen. Jäämme odottamaan miten nämä biisit menevät sitten livenä…

R’n’P Festival Turussa

Viime vuotisen tauon jälkeen R’n’P Festival järjestettiin jälleen perinteisesti tammikuun alussa Helsingissä ja Turussa. Lauantai-illan aikataulu Turun Klubilla väitti soittojen alkamiseksi klo 22, mutta paikka ammotti vielä tyhjyyttään varttia vaille kymmenen. Nautimme siis ylihinnoiteltuja virvokkeita ajankuluksi, ja kaverini kertoi loistavan suunnitelmansa kavaltaa duunipaikaltaan satatuhatta euroa ja muuttaa Peruun…

Yleisöä alkoi valua paikalle vähitellen, ja noin puoli tuntia aikataulusta jäljessä Abduktio avasi pelin. Venyttäminen oli reilu diili, koska näin bändin ei tarvinnut soittaa tyhjälle salille eivätkä lukuisat ihmiset missanneet illan kovinta esiintyjää! Setti koostui kokonaisuudessaan viime kuussa julkaistun mini-LP:n biiseistä ja jääkiekko-painotteisista välispiikeistä. Ainakin ensin mainitut toimivat loistavasti, ja yhteensoittokin oli tuttuun tapaan todella napakkaa. Uuden levyn biisit kumartavat 80-luvun jenkkihardcoren suuntaan ja Abduktio osoitti tyylikkäästi, että modernin hardcoren ohella myös vanhemman koulukunnan punk on hanskassa.

Bändit soittivat vuorotellen kahdella lavalla, joten esiintyjien väleissä ei ollut pitkiä taukoja. Alakerran pienemmällä ja tunnelmallisemmalla (lue: hikisemmällä) puolella aloitti joensuulainen Relentless, joka oli ensi kertaa Turussa keikalla. Yleisö otti bändin hyvin vastaan ja taisivatpa jotkut jopa liikkua rytmikkäästi musiikin tahdissa. Psycho/rockabilly vaikutteinen punk kulki ihan kivasti, ja Relentless lieneekin kotimaan parhaimmistoa omassa genressään. Jokin bändin setistä jäi kuitenkin puuttumaan. Hittiaineksiakin löytyi parista biisistä, mutta muutoin hieman tasapaksu biisimateriaali sai allekirjoittaneen odottamaan jo kovasti seuraavaa esiintyjää.

Turussa kun oltiin, niin piti ohjelmistossa tietysti tasa-arvon nimissä olla musaa myös toisella kotimaisella. Illan ainoa ulkomaalainen akti oli ruotsalainen Masshysteri, jota olin odottanut näkeväni uudestaan viime kesän Puntala Rockista lähtien, enkä totisesti turhaan! Bändi tykitti käsittämättömän tarttuvaa punkrock-hittiä toisen perään sellaisella intensiteetillä, että se oli suorastaan liikuttavaa. Tarttuvat melodiat ja kitaroiden melko kliini soundi yhdistettynä muutoin särmäiseen meininkiin kuulosti erinomaiselta. Jättebra rautalanka-musik! Muutkin taisivat tykätä, sillä päästyäni keikan jälkeen myyntikojulle oli LP:t tehneet kauppansa ja jäin itse ilman.

Masshysteri

Alakerrassa oli vuorossa oululainen Moses Hazy, joka tuntuu nauttivan kovan livebändin mainetta. Muutaman vuoden takainen muistikuva bändistä oli kohtalaisen miellyttävä, mutta Masshysterin jälkeen Mooseksen funkahtava rokki ei kuitenkaan saanut pidettyä mielenkiintoani yllä. Hengitysilman sakeahko koostumus teki bändiin keskittymisestä vielä vaikeampaa, joten päätin siirtyä yläkerran puolelle huilaamaan.

Illan viimeinen esiintyjä oli viime vuonna uuden rumpalin pestannut No Shame. Tupa alkoi jo tässä vaiheessa iltaa olla täynnä, joten yläkerrassakin tunnelma oli kohtalaisen tiivis. Setin biisit oli poimittu pääosin kahdelta viimeiseltä levyltä, joista tuoreempi ”Ironing Day” oli julkaistu vain pari päivää aiemmin. Bändi on pitkän uransa aikana onnistunut jakamaan mielipiteitä melko lahjakkaasti, mutta ainakin Klubin yleisön vastaanotto oli todella hyvä. Bändin vilpittömyys ja pyyteettömyys tuntuu kuitenkin välillä hieman liioitellulta ja ylikorostetulta, joka saa livetilanteessa aikaan aavistuksen vaivaantuneen fiiliksen. Pakko silti myöntää että No Shame kuulosti paremmalta kuin moneen vuoteen. Ei huono päätös festareille.

Narikkajonosta selvittiin ilman tappelua, mutta pizzerian löytäminen Turusta osoittautui haasteellisemmaksi. Pitääkö niitä Hesburgereita laittaa joka kortteliin?!

R’n’P Festival tekee paluun

Punkia ja vaihtoehtoista rockia esittelevä R’n’P Festival tekee välivuoden jälkeen paluun. Perjantaina 8. tammikuuta Helsingin Tavastialla ja seuraavana iltana Turun Klubilla järjestettävän sisäfestivaalin ennakkoliput ovat nyt myynnissä Tiketissä.

Iltojen pääesiintyjänä nähdään ”Ironing Day” -albumin julkaisua juhlistava No Shame. Ulkomaista väriä festivaaleille tuo Umeån aktiivisesta skenestä ponnistava Masshysteri, joka koostuu naislaulajan ohella muun muassa The (International) Noise Conspiracyssa ja The Lost Patrol Bandissa vaikuttavista soittajista. Tapahtuman muita esiintyjiä ovat Abduktio, oululainen Moses Hazy sekä Relentless.

R’n’P Festival w/ No Shame, Masshysteri (swe), Abduktio, Moses Hazy, Relentless
Pe 8.1.2010 Helsinki, Tavastia
La 9.1.2010 Turku, Klubi (Live & Ilta)

LIPUT: 8 EUR +mahd. toimituskulut. Ennakko: Tiketti.
Tavastialla ovelta ostettaessa liput maksavat 10 EUR.

www.ifeelnoshameatall.net
www.myspace.com/masshysteri
www.myspace.com/abduktiofinland
www.myspace.com/moseshazy
www.myspace.com/relentlessss
www.fullsteamagency.com

R’n’P Festival

Punkeroa ja rockia oli kuultavissa Tavastialla ja Semifinaalissa, kun R’n’P Festivaali herätettiin henkiin. Ilta vaikutti etukäteen mielenkiintoiselta, koska lähes jokaisella illan bändillä oli melko hektinen vaihe lähiaikojen julkaisujen takia. Alkutalvesta 2007 on siis odotettavissa melkoinen julkaisuruuhka.

Mutta asiaan, ja pelkää asiaa olikin luvassa, koska nenänvalkaisuyritys oli vitun pitkän Tahkon viikonlopun jälkeen realisoitumassa juuri tähän iltaan. Päätin kuitenkin antaa löysää itselleni yhden oluen verran, koska Ilveksen kuivakan vuohenjuusto-toastin alas saaminen ilman olutta olisi mahdotonta. Päätimme kuvaaja Jussin kanssa ottaa vielä toiset oluet, koska Tavastian puolen ylihintaisiin muovikuppeihin verrattuna olivat nämä lasiset tuopit jotenkin houkuttelevampia. ”Ei sitten tarvitse mitään enää ottaa salin puolella”, perusteli Jussi.

Siirryimme Tavastian saliin ja tilasimme oluet muovikupeissa. ”Jotkut broilerit siellä Semissä vaan soittaa, tuskin me mitään missataan,” tein valintoja ääneen. Niin The Broilers aka Damn Seagulls soitti alakerrassa alkuaikojen kappaleitaan, jotka olisi voinut allekirjoittaneeseen pudota, mutta James Sealandin tuotteistama muovikuppi vei tälläkin kertaa voiton. Onneksi business-koulun ja -kaupungin kasvatti Timo demonstroi keikkaa jälkeenpäin ja nimesi samalla itsensä Suomen kovimmaksi tulevaksi rumpaliksi. Tulevaksi?

Aina asenteellaan vakuuttava Sweatmaster asteli lavalle ja ilmoitti soittavansa maaliskuussa ilmestyvän albuminsa kappaleet. Laulaja Sasu mainitsi myös, että yleisö taitaa osata nämä biisit paremmin kuin he, koska he ovat itse viimeksi 4 kuukautta sitten soittaneet niitä. Ilmaisutaidon opettajani tärkein teesi oli se, että älä ikinä pyydä anteeksi esitystäsi etukäteen, vaikka se olisi kuinka huonosti valmisteltu, se voi hyvällä tuurilla onnistua. Ja niinhän siinä kävi tälläkin kertaa, uudet kappaleet toimivat hyvin ja bändi tuntui nauttivat olostaan. Ensi kuuleman perusteella tuleva albumi koostuu hyvin samanlaisista elementeistä kuin edellinen albumi ”Tom Tom Bullet”.

Suomessa katupunk voi hyvin ja potentiaalisia bändejä tuntuisi löytyvän useita. Sitten viime näkemän yhden kitaristin kokoonpanoonsa lisännyt helsinkiläinen The Over Attacks (entinen Brigade) oli tullut pistämään täyteen ahdetun Semifinaalin puolen sekaisin. Skalla maustettu melodinen punk iski yllättävän kovasti, ja bändi oli löytänyt uuden vaihteen tekemiseensä. Rytmiryhmä oli ajan tasalla ja lisäkitara toi sopivasti laajuutta soundimaailmaan. Samalla asenteella studioon, joku katsomaan vähän perään ettei kukaan sentään nurkkiin kuse, ja lättyä pihalle.

No Shame, tämä kiitelty ja kiistelty, jostain syystä kovasti mielipiteitä jakava yhtye, sai luvan astua lavalle. Uusi levy ”White of Hope – Turning Black” oli juuri ilmestynyt ja se olikin setissä pääosissa. Sampsa pohjusti muutamaa kappaletta niiden syntytarinoilla, ja nyt tiedämme, että myös IKEA voi inspiroida punk-kappaletta. Lavalla ja yleisössä oli riehakas meno, mutta jostain syystä itselläni oli melko neutraali olo. En saanut suuria tunne-elämyksiä, muttei kokonaisuus alkanut vituttamaankaan. Vaikka No Shame on ollut pitkään kuvioissa, jotenkin tuntuu, että se keskeisin juttu on vielä löytämättä, jostain tärkeästä lähteestä on vielä ammentamatta. Lähellä kuitenkin ollaan.

Olisin mieluusti nähnyt ja kuullut Satura Lanxin soittavan, mutta jälleen kerran Semiin tunkeminen tuntui ylitsepääsemättömältä, joten nykykunto jäi kollaamatta. Niin ja kyllä te arvaatte mitä sitten, muovikuppi.

Hiljattain kansainvälisen jakeludiilin tehnyt I Walk The Line sai kunnian päättää illan. Lähes Lidlin hinnoissa olevan bissen takia muistikuvat ovat hämäriä, mutta seuraavat äänijäljet löytyivät nauhurista: ”Vitun kovaa matskua, näillä on joku sellainen suomalaisen miehen historian saatossa kasvattama apina selässä, joka tekee niistä tavallaan haavoittuvaisia ja herkkiä.” ”Niin siis, ei tää mitään Eppu Normaalia ole.” ”Erittäin hyvä balanssi, soundit kohillaan ja jengi mehuissaan.” ”Huh, jos olisin Barbapapa, muuntautuisin uruiksi, sen verran antaumuksella tuo viehkeä urkuri kohtelee instrumenttiaan.” ”Tämä bändi on ennen kaikkea musiikin asialla…Hei Jussi, yritä saada toi urkuri kuviin.”

No Shame – White of Hope – Turning Black

Kun biossa on otsikkona ”kaikkien aikojen suomalainen punk-albumi?”, täytyy odotusten silloin olla korkealla. En nyt kuitenkaan ihan noin lähtisi julistamaan, vaikkei tämä paska levy ole missään nimessä. Mielestäni parhaimmat soundit omaava ja monipuolisin No Shame levy tähän mennessä. Reilu vuosi sitten Salokosken jätettyä kitaristin paikan Tiaiselle, tapahtui sillä saralla ehkä yllättäenkin parannusta. Kitaroinnissa on nyt enempi jämäkkyyttä ja särmää. Kaikki kunnia Salokoskelle omasta osuudestaan bändin historiassa, mutta kyllä nyt kuulostaa meininki isommalta.

Levy lähteen reippaasti käyntiin Distorted-kappaleella, jonka jälkeen tunnelmaa luo sinkkuna jo julkaistu Take the Money and Run. Loppulevy jatkaa tasalaatuisesti samoilla linjoilla. Oikeastaan se onkin levyn pulmakohtia, niin kuin No Shamella monella muulla pidemmällä julkaisulla. Kappaleet ovat aika samasta puusta veistetty, ja yllätysmomentti orkesterilla on aika pieni. Tosin tällekin levylle on saatu muutama aivan mahtava helmi, kuten omakohtainen lempikappaleeni tältä levyltä, monesti keikoillakin kuultu Armageddon now!. Siinä on sitä perus No Shamea parhaimmillaan, ja kumminkin jotain pientä uutta. Muuten olen enempi mieltynyt ”nyky” NS tuotannossa noihin rankempiin vetoihin.

Yllättävää kyllä, levylle ei ole laitettu kuin 11 kappaletta. Monet varmaan muistanevat edellisen täyspitkän ”Rebound for Gloryn”, jolla oli kaksi kokonaista levyllistä musaa. Tämä on kyllä hyvä asia, sillä nyt on turhat täytebiisit jääneet minimiin. Muuten No Shame onnistuu kuulostamaan samaan aikaan niin melankoliselta ja toisaalta taas niin ylipirteältä, että ihmetyttää miten tuossa sitten kestää järjissään.

Ei tässä turhaan ole veivattu kymmentä vuotta treenikämpillä harjoittelemassa livevetoja, joissa bändi kuulostaa kumminkin himpun verran paremmalta kuin levyllä koskaan, niin se vaan menee. Saa nähdä montako vuotta on vielä edessä. Toivotaan, että ei ihan heti olisi loppua näköpiirissä, vaan saisimme nauttia tästä Suomessa niin omanlaisestaan punk-orkesteristaan. Levyn julkaisua juhlitaan muuten 12.1 Tavastialla tammikuiseksi perinteeksi muodostuneella R’n’p-festivaalilla, jossa esiintyy läjä muita Suomen punkparhaimmistoon kuuluvia bändejä.

No Shame – Take the Money & Run

Ollaanpa sitä aikoihin eletty, kun suomalainen punk orkesteri julkaisee sinkkulohkaisun pitkäsoittolevystään. No on Salosta ponnistanut No Shame rikkonut rajamuureja ennenkin.

Bändin tarkoituksena ei ilmeisesti kuitenkaan ole sinkun nimeä mukaillen tarkoitus lähteä tällä rahoja repimään köyhiltä teinipunkkarifaneiltaan ja paeta takaisin Nokian tehtaan kupeeseen. Sinkulle on laitettu nimikappaleen lisäksi kaksi ”täyteraitaa”, jotka eivät ole tiukan seulonnan johdosta levylle päätyneet. No hyvähän tuo oli että edes jotenkin pääsivät valon nuokin näkemään. Varsinainen sinkkubiisi on perus-No Shamea parhaimmillaan. Todella tarttuva kertosäe ja upeat kitaravallit.

Kokopitkää odotellessa tämä on hyvä alkupala. Varsinainen levy ”White of Hope Turning Black” ilmestyy jo pian eli R’N’P-festareilla 12.1. Euron per biisi tästä limited edition pahvikansilevystä ei ole paha hinta. Joten äkkiä hyvin varustettuun levykauppaan ja kotiin kuuntelemaan.