Avainsana-arkisto: No Second Thought

BTHC10

Hirveän montaa kertaa en ole Porissa käynyt sen jälkeen, kun muutin sieltä pois. Tampere ei kuitenkaan kykyne tarjoamaan kaikkea, vaan BTHC-kekkereille osallistuminen oli päätetty jo kesäkuussa. Baarikaapissa järjestetyt kymmenennet kekkemot eivät tosin näin ulkopuolisen silmin saavuttaneet muotoaan täysin kivuttomasti: bändien julkistamiset menivät yllättävän pitkälle eikä viime hetken muutoksiltakaan vältytty, kun jyväskyläläinen lekabändi Upright peruutti keikkansa. Käsittääkseni kyseessä oli niinkin arkinen asia kuin erään toisen keikan tuoksinnoissa osumaa ottanut räplyä, eikä mitään sen dramaattisempaa (Näin unta, että erästä bändin jäsentä ammuttiin Jyväskylän yössä).

Perjantai

Kunhan ensin oltiin päästy edes Poriin asti, niin sitä pystyi hoipertelemaan Baarikaappiinkin. Rytinät aloittanut, Lappeenrannasta saapunut Weight of Disgust ei ollut itselleni mitenkään tuttu entuudestaan. Ei ihmekään, kun bändi on ollut kasassa vasta muutaman vuoden ja julkaisunsa ovat olleet omakustanteita. Kun yksikään biisi ei ollut tuttu, niin keikka tuntui melko pitkältä vaikkei oikeasti niin pitkä ollut että siitä kannattaisi valittaa. Mitään sen suurempia himoja bändi ei tällä keikalla herätellyt bändin kuulostaessa paikoin geneeriseltä, mutta ihan hyvä startti kuitenkin.

Out of Breathilla on sentään jo nimeäkin, mutta jotenkin itseltäni on jäänyt bändi välistä. Olihan siinä menoa ja meininkiä, mutta vähän vaan kylmäsi sen papparaisen puolesta, joka oli silminnähden innoissaan esiintyvistä bändeistä vaikka tuskin oli edes päätynyt paikalle bändien takia. Tämä vanha herra taputteli innoissaan, mutta oli toistuvasti saada monosta. Tämän äijän peräänkatsominen vei huomiota jopa lavalla toikkaroivasta bändistäkin, eli nyt kävi näin vaikka lavan edustan tuntumassa koko ajan oltiinkin.

bthc_weight-of-disgustbthc_out-of-breathbthc_no-second-thought

Perjantain osalta hommat laittoi nippuun porilainen No Second Thought, joka on tainnut soittaa suunnilleen jokaisilla BTHC-festeillä joiden aikana bändi on ollut olemassa. Oliko tämä nyt sitten kolmas vai neljäs kerta? Nythän bändiä ei ollut edes buukattu koko festeille, vaan se iskeytyi viime hetken paikkaajaksi Uprightin tilalle. NST ei näköjään voi pysyä erossa lavalta vaikka kovasti yrittäisikin. Koko keikan ajan tuli mietittyä minkä eläimen näköinen päähine rumpalilla oli päässään. Keikan jälkeen se paljastuikin huskyksi, joka oli melko lyhyen mutta intensiivisen keikan jälkeen imenyt pesusienenä varmasti kymmenisen litraa nestettä kantajansa päästä. Sellainen keikka se.

Lauantai

bthc_kill-the-curseKun päivän mittaan oli tehty joululahjaostoksia (pääasiassa itselle) ja tsekattu torille pystytetty Angry Birds -leikkipuisto, oli taas aika mennä Baarikaappiin ottamaan iltasnapsi. Lauantaita kohtaan itselläni oli tosin suuremmat odotukset, kun jo pelkästään illan ensimmäisen ja kolmannen bändin takia olisi ollut valmis matkustamaan Poriin asti. Tuo ensimmäinen niistä oli Kill the Curse.

Olen ehkä sanonut tämän jo aikaisemminkin, mutta sanon sen taas: Kill the Cursen ”Of Conformity and Death” on ollut vuoden soitetuimpien levyjen joukossa meikäläisellä, ja tämä oli jo kolmas kerta kun vuoden 2012 aikana onnistuin tsekkailemaan bändin keikalla. Tosin tämä oli vasta ensimmäinen kerta kun näin bändin missään sen jälkeen, kun pääsin levyyn kunnolla sisälle. Tätä taustaa vasten voi itse kukin arvailla, onko minulla mitään negatiivista sanottavaa Kill the Cursen BTHC-vedosta?

Tähän väliin osui melko kova yllätys. Bad Rep -nimisestä bändistä en ollut tätä ennen kuullutkaan, mutta tuo turkulaisbändi vaikutti erittäin pätevältä tämän keikan perusteella. Keikan yhteydessä hankittu kasetti on muuten hyvä. Sekä kasetilla että keikalla tuli törmättyä sellaisiin kohtiin, että pää nyökähteli hyväksyvästi ja paikoitellen jopa aggressiivisen näköisesti. Luulisin että tästä bändistä kuullaan vielä?

bthc_bad-repbthc_cold-inside

Vaikka Bad Rep vetäisikin hyvän keikan, niin Cold Insiden jälkeen taas ei mikään tuntunut enää miltään. Yhtye vaikuttaa muuttuvan vuosi vuodelta brutaalimmaksi, ja oikeastaan tällä keikalla hyödynnetty projektori tuntui vain olevan luonnollinen lisä yhtyeen mustanpuhuvalle musiikille, eikä mikään päälleliimattu kikka. Itse setistä en muista tätä kirjoittaessa kyllä paljoakaan, mitä nyt uutta materiaalia tuntui olevan setissä melko paljon. Kannattaisi tosin varmaan kirjoittaa keikkaraportit melkein heti keikan jälkeen eikä vasta kahden viikon perästä.

Siinä oli BTHC vuoden 2012. Minä kiitän, kuittaan ja päätän täällä päässä.

No Second Thought – Against The Odds

Perustamisestaan vuoden 2009 keväästä lähtien Suomen hardcore-scenen aktiivisimpiin nimiin kuulunut harjavaltalais/porilainen No Second Thought sai kesemmällä ulostettua debyyttinsä ”Against The Odds”.

Yhtyeen meininki on alusta asti pitäen pysynyt melko vankkumattomana, mistä kielii osaksi sekin, että bändin ensimmäinen kappale on levyn nimibiisi Against The Odds. Toki kehitystäkin niistä ihan ensimmäisistä keikoista on tapahtunut paljonkin, paitsi noin yleisen ilmaisun saralla, myös sävellysten suhteen on tullut paljon syvyyttä. Suoraviivaisesta höykytyksestä löytyy paljon temmonvaihteluita sun muita mielenkiintoa ylläpitäviä nyansseja.

Levyn avaa ja päättää kokonaisuuden kunninahimoisimmat tekeleet: Crushed sisältää mukavasti vaihtelua keskitempotamppauksesta nopeampaan äkäilyyn sekä ääriraskaisiin breakdowneihin, kun levyn päättävä King of the Weak on taas muuta materiaalia selvästi synkempi ja raskaampi vetäisy. Samankaltaisia irtiottoja voisi olla levyllä helposti vaikka vähän enemmänkin. Näiden kahden väliin jäävä materiaali on vähän geneerisempää, mikä jää päähän vain runsailla toistoilla.

”Against The Odds” kellottaa hätäiset 18 minuuttia, täyspitkälle melko niukka lukema, mutta kaikki tarpeellinen tulee sanotuksi, eikä tässä ajassa todellakaan ennätä tulla kyllästyneeksi.

[youtube url=tTc5TUkXLLU]

Pikakatselmus, viikko 35

[listitems style=article align=left item=13809]

[listitems style=article align=right item=14190]

[listitems style=article align=left item=13995]

[listitems style=article align=right item=14150]

[listitems style=article align=left item=14188]

[listitems style=article align=right item=14237]

[listitems style=article align=left item=14235]

[listitems style=article align=right item=14236]

[listitems style=article align=left item=14239]

Power tool hardcore – No Second Thought

Viime vuosina Metalliauringossa ja BTHC:ssa hurmannut sekä Porisperessäkin soittoaikaa saanut No Second Thought on allekirjoittaneen mielestä ollut kiinnostavimpia uusia porilaisia bändejä. Jo parin vuoden ajan toiminut konkkaronkka tarjoutui esittäytymään, ja sopivan ajan kalenterista löytämisen jälkeen karjut istutettiin samaan pöytään. Beer Huntersin pöydässä istuvat No Second Thoughtin nykyisen rungon muodostava kolmikko, eli Kari (kitara), Juippi (huuto) ja Tero (rummut).

Miten hommat ylipäätänsä lähtivät käyntiin?

Tero: Hommat lähti käyntiin mun ja Karin yhteissoitteluista ja Juippi vanhana kaverina päätyi jonkin ihmeen kautta tähän hommaan mukaan.

Juippi: Kännispäiten eräällä risteilyllä siitä sovittiin ja ryhdyttiin sitten treenaamaan.

Tero: Meillä taisi olla joitakin biisejä valmiina ennen Juipin mukaantuloa.

Kari: Homma tosiaan lähti pyörimään vasta Juipin myötä. Basisti (Mälli) tuli kuvioihin hieman sen jälkeen, joka on nyttemmin henkilökohtaisten kiireiden takia poistunut yhtyeestä. Ei mitään kaunoja.

Juippi: Vuosikaudet olemme pyörineet samoissa porukoissa, mutta ajanpuutteen takia jostain on perheellisen ja kahdessa eri bändissä soittavan miehen luovuttava. Nyt olemme siis uutta basistia vaille.

Musiikilliset vaikutteet ovat varmaan aika selvät kun itse musiikkia kuuntelee, mutta väännetäänpä rautalangasta: Mitä bändejä on ollut soittimessa kun No Second Thoughtia on alettu takomaan?

Kari: Varmasti jokainen skenen suomalainen bändi on ollut soittimessa ja sieltä varmaan kuulee niidenkin juttuja. Pahoittelut vaan kaikille muille säveltäjille, jos sieltä kuulee omia juttujaan. Suoria varasteluja ei ole tehty, mutta siellä takaraivossa nuo vaikutteet ovat kyteneet. Taidan olla kuitenkin ”metallisin” mies koko porukasta ja minulla ainakin soi muutakin musiikkia kuin pelkästään hardcorea ja punkkia. Kuuntelen Opethista Mastodoniin ja jotain kevyempääkin, vaikka en ihan niin kevyttä kuin mitäs Juippi joka kuuntelee Happoradiota. Uusissa biiseissä olen itse pyrkinyt menemään enemmän metalliseen suuntaan.

Tero: No ainakin nyt Madball, Merauder ja Lamb of God. Suomibändeistä End Begins, St.Hood, Breamgod, Morning After, Cutdown, Bolt jne..

Juippi: Itse vetelen vanhoja klassikkoja, joiden takia minulla on ollut hirvittävä halu olla osana bändiä. Breamgod, Carpe Diem, Down My Throat, Bolt ja kaikkihan nyt tykkäävät St. Hoodista. Tykkään myös Happoradiosta, mutta kuuntelen myös vanhan koulukunnan räppiä.

Entäs ulkomusiikilliset vaikutteet? Mikä saa vääntämään tämänkaltaista musiikkia?

Juippi: Tämä on vaan niin hyvä tapa purkaa paineita. Tanssilavamusiikkia tekemällä ei saisi samoja kicksejä ja energiaa on kuitenkin enemmän.

Tero: Tämä on vaan se tyyli, mitä halutaan soittaa. Onhan olemassa hyviä munahevibändejä, mutten näe itseäni koskaan soittamassa mitään sellaista. Tässä on se oma juttunsa.

Kari: Mutta kun itse kirjoitan jotakin, en ajattele että sen pitäisi kuulostaa tietynlaiselta. Kaikki jutut tulevat ihan luonnostaan, mutta tuo Juippi varmaan itse on luomassa noita sanoituksellisia fiiliksiä enemmän. Jotkin ilkeältä kuulostavat kitarajutut ammentuvat Black Sabbatheista ja muista. En ole huomannut, että arkiset aherrukset ja parisuhdeasiat vaikuttaisivat hirveästi tekemisiini. Olen monessa erilaisessa mielentilassa saanut samalta kuulostavaa musiikkia aikaiseksi, eli minulta ei tule hyvänä päivänä The Offspring-tyylisiä rallatuksia vaan ne kuulostavat samalta ihan joka päivä. En usko, että pirteyden hakeminen olisi meidän juttu.

Tero: Kyllä No Second Thoughissa kiteytyy kaikki se mitä me halutaan soittaa. Ei etukäteen sovita biisejä tehdessä miltä niiden pitäisi kuulostaa ja mitä juttuja niihin pitäisi sisältyä. Jokainen laittaa biiseihin aina omat juttunsa ja siten niistä tulee sellaisia kuin ne lopulta ovat. Mutta jos ulkomusiikillisia vaikutteita, niin itselläni kaverit ja ylipäätänsä ympäristö vaikuttavat. Eli lähinnä Harjavalta ja Pori, mitä täällä nyt sitten voikaan tapahtua…

Lähestulkoon jokaisella Suomi-skenen hardcore-bändillä on oma soundinsa. Mikä on teidän keinonne erottua joukosta? Vai oletteko koskaan ajatelleet koko asiaa?

Juippi: Mulla on itselläni sellainen fiilis, että teemme sellaista musiikkia jota ei juuri kukaan tänä päivänä enää tee. Meidän musasta ja sanoituksista näkyy 90-luvun meininki ja vitutus ”kaikki ollaan kavereita” ja ”meidän posse rulaa” -meininkien sijaan. Mulla ei totta puhuen tule edes mieleen bändejä, joihin meitä voitaisiin suoraan edes verrata. Ehkä tässä on Pori-lisä mukana, eli vitutus kuuluu.

Kari: Onhan Breamgodillakin kohtuullisen henkilökohtaista sanoitusta mukana, mutta näin yleisesti en itse ainakaan hae mitään henkilökohtaisesti mitään erityistä näkyvyyttä tai jotain tiettyä juttua. Minulle ei tulisi edes mieleen muokata biisejä, settilistoja tai mitään muutakaan sen vuoksi että sinne saataisiin jotain erikoista mukaan. Tietty jos se tulee luonnostaan, niin mikäs siinä. Pidän soitannollisesti sellaisesta musiikista, joka saa pään nyökkymään ja jalan tamppaamaan. En halua tehdä musiikkia sillä periaatteella että on pakko erottua älyttömästi jostain massasta. Tämäntyyppisen musiikin tekeminen on ollut tietoinen valinta, jolloin olemme suurinpiirtein tienneet minkä bändien kanssa teemme yhteiskeikkojakin. Jos jotain tiettyä erottumiskonstia olisi haluttu etsiä, se olisi mielestäni pitänyt löytää jo silloin kun koko bändiä on perustettu.

Tero: Eikä tämän kokoisessa skenessä voi periaatteessa keksiä polkupyörää uudestaan, tehdään vaan sitä mitä itse halutaan. Jos erotumme, niin sitten erotumme. Ehkä tuolla lyriikkapuolella erotutaan jonkin verran laulamalla niistä asioista jotka vituttavat ja jotka painavat mieltä.

Kari: Toisaalta se ettemme ole julkaisseet mitään fyysistä on hankaloittanut sitä ettei lyriikoihin ole keikoilla niin helppo päästä kiinni, tosin eihän näille keikoille varmaan kukaan varsinaisesti tule sanoja kuuntelemaan. Toivottavasti biisiemme meininki erottaa meitä muista edes sen verran, ettei joka kerta kun olemme soittamassa porukka miettisi ”Jaa, siinä oli sama bändi kolme kertaa viidentoista minuutin tauoilla”. Emme pelkän erottumisen takia käyttäisi spandex-housuja tai tekisi akustista levyä.

Juippi: Se olisi toki mukavaa, että No Second Thoughtin biisin tunnistaisi No Second Thoughtin biisiksi pelkästään kuulemalla sen.

Olette muuten pari kertaa itse määritelleet oman tyylinne. Toinen genremääritelmä on ”Life is a bitch” -hardcore ja toinen sitten ”Makita power tool hardcore”. Mitäs näiden taustalla on?

Kari: Makitasta voidaan sanoa sen verran, että Juipilla on hieno Makita-verkkolippis, joka on ollut hänellä päässään joillakin keikoilla. Olen saanut noin työkalumyyjänä Makitalta erilaisia tuotteita korruptiolahjoina, joten annoin hänelle vielä t-paidankin. Sitten keksin, että hommataan kaikille sellaiset t-paidat! Heittohan tuo ”Makita power tool hardcore” on, mutta se kuulostaa mielestäni siistiltä. Meillä on sellainen genre jota kenelläkään muulla ei ole!

Tero: Jägermeister sponsoroi Ratfacea, niin meitä sponsoroivat sitten Makita-porakoneet!

Kari: Toivottavasti saataisiin vuodessa edes yksi vara-akku, jos ei mitään muuta.

Juippi: Tämä läppähän lähti eräällä keikalla vähän lapasesta. Yleensä heitän näitä Makita-juttuja keikoilla ennen tuota Bad Blood -biisiä, joka kertoo kuristamisesta, tappamisesta ja kiduttamisesta. Erään keikan jälkeen mietin näitä juttuja, että jos olisi kiduttaja, niin mikä olisi hänelle parempi työkalu kuin Makita? Porakoneella polveen tai naamaan. Mulla on itelläni Makita-porakone ja se on tosi hyvä!

Teiltä on tulossa splittiä. Kerrotteko siitä jotain?

Kari: Sen tulemisen suhteen ei kannata pidättää hengitystään.

Tero: Seiskatuumainen vinyyli piti tulla, mutta se homma meni vituiksi. Nyt pitäisi tulla 3-way splitti CD-muodossa Out for Justicen ja Enemybloodin kanssa. Se tulee sitten kun se tulee.

Kari: Tritonus ilmeisesti jakelee, mutta mitään varsinaista julkaisua ei varmaan ole. Se on ollut jo hetken aikaa tulossa, ja ne ovat niitä samoja biisejä mitä on netissäkin. Maaliskuussa olemme menossa uudestaan studioon, ja pari viikonloppua on ainakin jo varattuna. Toivottavasti olemme saaneet siihen mennessä sen verran materiaalia kasaan, että saadaan ainakin pohjia äänitettyä riittävästi EP- tai MCD-malliseen julkaisuun. Tuskinpa pitkäsoittoon asti ihan mennään. Julkaisua voisi kuvitella jonnekin kesän tienoille.

Juippi: Kuten nyt vähän siltä näyttää, niin julkaisemme sen itse. Äänitetään biisit, poltetaan ne  ceedeelle, Tero tekee kannet, printataan ne ja julkaistaan.

Kari: Julkaisutavasta nyt ei tällä hetkellä osaa sanoa vielä yhtään mitään, koska biisejä ei ole vielä edes äänitetty ja puolet biiseistä on suurin piirtein vielä tekemättä. Basistin lähtö bändistä ei nyt sinänsä huoleta, kun voin hoitaa studiosessioissa molemmat tontit, mutta bändikämppääkin ollaan vieläe muuttamassa.

Tero: Tapahtumaa riittää. Jos Metalliaurinkoon mennessä saadaan jotain ihmisille, niin hyvä on…

Kari: Huhtikuun puolella voisi jotain maistiaista nettiin ilmestyäkin. Ehkä jopa Pre-Roosterfestiinkin (Helsingin Lepakkomiehessä 23.2., toim. huom.) voisi saada pari uutta biisiä settilistaan.

Juippi: Pyrimme siihen, että studioon mennessä kaikki biisit olisivat ihan uusia. Vanhoja biisejä olemme soittaneet jo niin sairaasti, niissä ovat linjatkin vähän erilaiset. Uusissa biiseissä on raskaampaa menoa ja enemmän löytyy sitä omaa juttua. Ne eivät ole sellaisia ”läpijuoksuja”, vaan niissä on enemmän koukkuja. Pituudet ovat melkein kolmea minuuttia ja niissä on KERTSI!

Tero: Ei ole läheskään niin ystävällistä kamaa kuin mitä ennen… jos se on ennenkään sitä ollut.

Mitä muuta on tiedossa?

Kari: Ainakin yksi keikka on varma.

Juippi: Olemme tarkoituksella jättäneet keikkailun vähemmälle keskittyäksemme uusien biisien tekemiselle. Kun tekee keikkoja, niin niistä palautumiseen menee niin paljon aikaa, ettei treenikämpälle kiinnosta enää mennä.

Tero: Luultavasti lykkäämme itse itsemme Metalliaurinkoon soittamaan. Jotain ulkomaansäätöjäkin on, mutta niistä tulee infoa sitten lisää myöhemmin…

Kari: Koko kevät menee väkisinkin aktiivisesti. Studio tuo kiirettä, keikat pystyy aina hoitamaan. Helsingissä pääsemme ainakin treenaamaan uusia biisejä ihan liveoloissa, joten se keikka tulee ihan hyvään saumaan.

Tero: Pyrimme pitämään bändin niin aktiivisena kuin mahdollista. Soitetaan niin paljon keikkoja kuin meille tarjotaan ja joille päästään. Olisi kiva saada kaikki vapaat viikonloput täytettyä keikoilla.

Kari: Noita 1-2 kuukauden pituisia taukoja on ollut vähän liikaakin, vaikka tämä vuosi (2011) on mennyt melko tasaisesti.

Voitte lähettää terveisiä.

Juippi: Lähetetään Laurille terveisiä. Sun kanssa oli kiva soittaa, joten sitten kun lapsesi ovat tarpeeksi vanhoja ja asiat ovat muutenkin linjassa niin takaisin pääsee soittamaan.

Kari: Kyllä se paikka aina on auki. Haluan kyllä lähettää terveisiä myös äidille.

Tero: Haluan lähettää Anal Thunderin Ruokosen Jannelle sellaisia terveisiä, että se on Suomen paskin pelaamaan NHL:ää pleikkarilla!

http://www.stereokiller.com/bands/bands.cfm?bandname=nsthc

Beartown Hardcorefest 9

Joulukuun alku on sitä aikaa, kun pikkujouluja alkaa olla vähän joka organisaatiossa. Porissa kyseinen ajanjakso on tarkoittanut myös sitä, että Baarikaappiin tunkeutuu epäilyttävä sakki rumia ihmisiä soittamassa vieläkin epäilyttävämpää musiikkia. Toisin sanoen Beartown Hardcorefestien eli BTHC:n yhdeksäs kierros sai siis pyörähtää käyntiin.

No Second Thought oli tämän vuoden BTHC-kattauksesta ainoa, joka kuului viime vuodenkin artistikattaukseen. Itse asiassa yhtye on soittanut BTHC:ssa jo kolme kertaa putkeen, joten NST:n kohdalla voidaan puhua jo perinteiden muodostumisesta. Mutta eipä tätä bändiä nyt ihan jokaviikonloppuisella tahdilla lauteilla näe, ja toisaalta itseltänikin on jäänyt ties kuinka monta kertaa ”Life is a bitch” -hardcorea veivaavan NST:n Porin keikat väliin. Viime kerrasta oli jo aivan liian pitkä aika, varsinkin kun otetaan huomioon miten timmissä kunnossa NST tätä nykyä on. BTHC alkoi NST:n tahdissa kylläkin (omasta mielestäni) ehkä vähän tahmeasti kun kierrosten kasvattamiseen meni muutama ohjelmanumero, mutta lopulta kaikki napsahti paikalleen ja BTHC sai arvoisensa aloituksen.

Myös aiemmista BTHC-lineupeista tuttu You Can’t Keep Me Down oli itselleni taas sellainen bändi, josta muistan tätä kirjoittaessa ensisijaisesti samplet itse biisien sijasta. Tämä ei kylläkään tarkoita sitä, että YCKMD:n biiseissä olisi jotain valittamista, vaikka eivät ne varsinaisesti saaneet innosta hyppimäänkään. Yhtyeen käyttämät samplet vaan ovat sen verta kieroja, ettei niitä saa enää päästään poiskaan, vaikka kuinka yrittäisi. Tokihan YCKMD on muutenkin kuin vain hassuilla äänillä (ja Mayhem-tulkinnoilla) pelehtimistä, sillä itse asiaan päästessään yhtye ei leiki lainkaan. Ei, vaikka joku heittelikin YCKMD:n ja Third Man Downin splittiseiskoja yleisön joukossa tämän keikan aikana.

Jyväskylän Upright oli itselleni illan ehdoton kohokohta. Ehdin odottaakin bändiltä melko tiukkaa esitystä Lutakko Liekeissä -keikan jäljiltä. Itse asiassa Upright iski nyt vielä pari pykälää paremmaksi. Lutakon keikka oli tuntunut todella lyhyeltä, tosin tämä Baarikaapin keikka tuntui olevan pituutensa suhteen paremmissa kantimissa, kun mätke ei loppunut liiankaan nopeasti. Ei tämä sporttivartti tosiaan kovin pitkäkään ollut, muttei tuntunut loppuvan tylysti keskenkään. On muuten harvinaisen vihainen yhtye. Aika huisi ja kreisi keikka!

Yleisöähän oli paikalla ihan kohtuullisesti. Baarikaappi ei humissut tyhjyyttään, muttei mistään tungoksestakaan ollut missään nimessä kysymys. Kauheasti ei ollut lavan edustalla myllytystäkään bändien aikana, eikä allekirjoittanutkaan tehnyt paljoakaan asian muuttamiseksi, joten kuumimpien tanssimuuvien palkinto on ja pysyy Nakkilassa. Väkivaltaisesta liikehdinnästä hermostunutta pikkujoulujengiä ei juuri tänä vuonna näkynyt, johtuen varmasti älyttömän kalliista ja suorastaan riistohintaisesta sisäänpääsymaksusta (kuusi euroa/päivä, kymppi viikonlopulta). Sinne menivät veronpalautukset, kolmen bändin keikkaan…

Itselleni BTHC:t jäivät muiden velvollisuuksien (olin ihan aikuisten oikeasti Validi Sekmentti -klubilla avustamassa Joose Keskitalon ja Mirel Wagnerin keikkojen järjestelyissä, eli syyni BTHC:n toisen päivän skippaamiseen oli validi!) takia yksipäiväisiksi, mutta lauantai kului seuraavanlaisesti; Ilta korkattiin käyntiin ennakkoon kutkutelleella M.O.R.A.:lla, joka soitti intensiivisen keikan ja piti vertauskuvallisesti moraa kurkulla koko timmin keikkansa ajan. Breamgod puolestaan veti takuuvarmasti, ilman suuria yllätyksiä tai pettymyksiä. Oli kuulemma hyväkin keikka, eikä lappeenrantalaisbändi Worth the Painillakaan ilta sujunut heikosti. Meininki oli siis tänä(kin) iltana varsin kova.

Nyt joku oikeasti paikalla ollut voi kertoa, osuivatko lätinäni ollenkaan kohteeseensa vai oliko BTHC 9:n lauantaipäivä totaalinen pannukakku?

[flickrfeed photoset=72157628337740833]

Metalliaurinko 8

Metalliauringon järjestäminen ei ollut tänä vuonna erityisen helppoa puuhaa järjestäjille. Harjavallan koulurannalla saatiin kuitenkin kuunnella hardcorea ja hieman melodisempaakin punkkia, vaikka lopulta alueella ei ollutkaan edes ruokakojua ja molemmat ulkomaanvahvistukset (Cold Existence ja In Blood We Trust) tipahtivat ohjelmasta pois. No, itse en kokenut henkilökohtaisesti mitään menettäneeni ulkomaalaisbändien jäätyä väliin, vaikka noin kuriositeetteina ne olisi voinut katsastaakin. Festivaalikokemus oli hemmetin hyvä ilmankin.

Koko aamupäivän Venomin nykytuotantoa (pattu mitä viskaa!) kuunneltuni matkasin taas Harhavaltaan. Hetken aikaa ehdin alueella vain hengailla ja särpiä virvokkeita, kun mölyäminen alkoi. Lappeenrantalainen 53 Stabwounds sai olla auringonpaisteisen päivän aloitusbändi. Keikka oli oikein hyvä ja Ulla hyvä vokalisti. Keikka herätti hieman ajatuksiakin; jäin miettimään naisten vähyyttä bändien keulilla, kun musiikki on vähänkin aggressiivisempaa. Ison lavan korkannut, ”Suomen New Yorkista” eli Raumalta lennähtänyt Last Weekend Mistake oli itselleni täysin uusi nimi. Tai kyllähän meitsi punkkia odotti, ja sitähän sieltä sitten tulikin. Ihan menevää meininkiähän raumalaiset esittivät, mitä nyt bändi näytti orvolta isolla lavalla kun vähäinen yleisökin seisoi lavasta melko kaukana. Nimi korvan taakse.

Become a Threat oli aikas kova. Joudun tunnustamaan, ettei alkusyksyllä julkaistu pitkäsoittolevy ole ollut järin aktiivisessa kuuntelussa, mutta livenä bändi moukaroi erityisen vakuuttavasti. Melodisempaa punkkia esittänyttä One Hidden Framea päädyin lähinnä seuraamaan kaljateltasta käsin, mutta End Beginsin keikka piti katsoa. Edellisen näkemisen ja tämän keikan välillä on julkaistu ”One Step Forward, A Lifetime Back” -levykin, ja se on soinut taloudessani useammin kuin BAT:n präiskäle.

No Second Thought puolestaan alkaa olemaan ilmeisesti jo jonkinlaisessa noususuhdanteessa. Porilaiskvartetti oli Ratfacen ohella ainoa bändi, joka elämöi koulurannassa viime vuonnakin. Nyt vaan bändi oli isommalla lavalla, mikä tosin tuntui hieman ylimitoitetulta. Ehkäpä NST olisi potkinut paremmin yleisöään lähempänä?  Enemyblood oli kovempi kuin Beartown Hardcorefesteillä. Onkohan kyse sitten kehittymisestä, mutta tällä bändillä groove tuntui olevan jyräävämpi kuin Metalliauringon muilla bändeillä. Enemyblood tarttui kuin hyttyset omiin kinttuihini, joten pitää olla varuillaan jos bändi jotain jossain vaiheessa julkaisee.

Jukka Kiesi kaljateltassa taitaa muodostua Metalliauringossa traditioksi, vaikkei tämä ole siellä tainnut soitella vielä kovinkaan montaa kertaa putkeen? Helppohan siinä on mukana laulaa ”väistä ko mie ryyppään” tai ”suomalaiset on arkoja narkkaamaan”. Itse tosin jätin laulamiset väliin, kun siinä olisi tullut kaikille paha mieli. En myöskään jäänyt seuraamaan koko settiä, mutta kuulin kauempaa että ainakin Irwin Goodmanin Ei tippa tapa tuli coverina. Sinänsä ironinen veto, kun Kiesin biiseissä tippa kyllä tappaa.

Ihme kyllä, tämä oli ihan ensimmäinen kerta kun näin Boltin lauteilla. Olen jotenkin onnistunut väistämään bändin keikat melko tehokkaasti, mutta olihan tämä nyt odotuksen arvoista. Varsinkin ”Behind Obstacles Lies the Truth” -levyn biisit olivat komeaa kuultavaa. Boltin jälkeen tulikin sitten vesisade, joka kasteli hämähäkit ja urpot. Sade ei tosin osunut kuin vain Jaakko & Jayn (eli suomalaisittain ”Jaska ja Jei”) ajaksi. Se olikin sitten ainoa bändi, jota en katsonut. Tai näin minä yhden biisin, kun tulin ihan setin loppuvaiheilla takaisin porttien sisäpuolelle. Part Time Killer tuli sentään tsekattua, vaikka uusi levy oli lähtenyt matkaani kauan etsimäni Rytmihäiriö/Chaosbreed-splitin kanssa vasta varttia ennen keikkaa.

Ratface taas oli oma itsensä. Viime vuoden raportissa ihmettelin yhtyeen sijoittamista pienelle lavalle, mutta se olikin perustellumpaa nyt kun seurasin touhuja lähempää. Eihän tuota saunakillazien touhuja voi kutsua oikein muuksi kuin välittömiksi? Bileet olivat noin yleisesti ottaen muutenkin jo hyvässä vauhdissa, jolloin Ratfacen keikka sijoittui juurikin oikeaan hetkeen. Aurinko laski ja yleisön kollektiivinen humalatila nousi. Ja kyllähän siellä taas kikkeli vilahti, vaikkakaan tällä kertaa se ei kuulunut yhdellekään bändiläiselle.

Ja tässä vaiheessa alkoi taas sataa, nimittäin Gambinaa. Rytmihäiriötä en ihan odottanut Metalliauringon pääesiintyjäksi, mutten valita. Ohjelmisto rakentui pääasiassa uudemmista biiseistä, kuten Aaveenpäästä. Kontrasti uuden ja vanhan tuotannon välillä on melkoinen, joten menoa tasapainottivat pari vanhempaakin biisiä. Perjantaina juostiin on kuultu nyky-Rytmiksen keikoilla muistaakseni aiemminkin, mutta Raaka ja tolkuton verityö taisi olla vähän harvinaisempi veto. Olin valmis tarjoamaan Unelle Pectus-pastilleja, mutten sitten viitsinyt kun lauluhommat olisivat vain turhaan siitä kärsineet. Sitä odottamaani Rytmihäiriöfani-ryntäystä ei näkynyt. Näkemäni Rytmihäiriö-paidatkin sai laskea yhden käden sormilla.

Nyt harmitti lähinnä vanhakantaisemman hardcoren puute, viime vuonna sentään oli Riistetyt ja Appendix (jotka eivät tosin jengiä pahemmin kiinnostaneet). Ei lineup olisi yhtään kärsinyt, jos esiintymään olisi saatu vaikkapa Ydinperhe tai vastaavanlainen bändi. Monipuolisuus on jees, vaikka tässäkään kattauksessa ei ollut ensimmäistäkään huonoa vetoa. Yleisöä vaan olisi mahtunut paikalle hieman enemmänkin. Fiilistä oikeastaan laskivat vain sadekuuro ja hyttyset. Yritin lisätä tähän raportin loppuun kahta tai kolmea suosikkiani, mutta päätin luopua ajatuksesta. Listaaminen olisi ollut liian hankalaa ja sitä paitsi turhaa. Ehkä Ratface oli kuitenkin kovin.

Jos nyt pitäisi miettiä osallistumista mahdolliseen yhdeksänteen Metalliaurinkoon, ei tarvitsisi kauaa miettiä. Paikalla ollaan kuin peräpukama, olettaen että järjestävällä taholla vielä on intoa järjestää tämmöiset kinkerit.

Metalliauringon kuvasatoa täällä.

Beartown Hardcorefest 8

Perjantai

Suklaajoulukalenterista (kaikkihan niitä käyttävät, right?) sai avata kolmannen luukun, kun oli aika uhmata Porin kylmettynyttä säätilaa. Kapusin 21-vaihteisen, käytettynä ostetun maastopyöräni satulaan ja vaihtelin vaihteita kahden toimivan vaihteen (helvetin kevyt tai helvetin raskas) välillä, kunnes huomasin vasemmalla puolellani irvistelevän seepran. Olin siis saapunut Baarikaapin nurkille! Astelin sisään, tilasin kiulullisen vettä ja palloilin ympäri baaria sellaisen tunnin verran, ennen kuin jukeboxin tarjoama mekkala (eli pääasiassa Pantera) vaihtui livemusiikin suloisiin säveliin.

Maailmanhistorian kahdeksannen BTHC-merkkiset bailut potkaisi käyntiin Enemyblood, tosin jonkin verran myöhässä. En myöhästymisen syistä tiedä muuta, kuin että jotakin tai jotakuta odoteltiin paikalle saapuvaksi. Enemyblood oli minulle tuntematon bändi, mutta kyllähän bändin metallinen hardcore vähintään kohtalaisesti toimi, vaikkei toisaalta sen kummemmin sytyttänytkään. Yleisö oli tässä vaiheessa iltaa (odotetusti) vielä hieman nihkeänä, kuten aina tämmöisten kekkereiden ensimmäisten bändien aikana. Kyllä siellä muutama pittaaja taisi setin loppuvaiheilla olla tuulimyllyjä simuloimassa.

Last Laugh oli Last Laugh. Lällärit soittivat kunnialla settinsä läpi nopeatempoista ja illan (ja oikeastaan koko festareiden) old schooleinta hardcorea ja Renne heitti epäkorrekteja vitsejä. Tekisi mieli toistaa joitakin niistä tässä raportissa, mutta enpähän kehtaa. Jostain syystä Last Laugh ei kokonaisuutena iskenyt kuitenkaan ihan niin kovaa kuin olin odottanut, mutta en osaa sanoa mistä se saattaisi johtua. Missään nimessä bändin keikka ei ollut huono, mutta ei se vuoden keikkojen top kymppiinkään pääse. Yleisö tuntui olevan parhaiten mukana myös Lälläreiden kohdalla setin loppupuoliskolla, varsinkin Cro-Mags -coverin aikana.

Perjantai-illan sai päättää End Begins. Bändi ei kuulemma treenaa kovinkaan usein, vaikka tuskinpa soiton hiominen tiheämmän treenaamisen avulla ei ole millekään bändille koskaan pahasta. Yleisö tuntui olevan paremmin messissä koko setin ajan eikä vain yhtä osaa siitä, ja tämä tietysti vaikutti positiivisella tavalla bändin soittoonkin. Vai johtuiko se sittenkin toisen kitaristin pimeässä hohtavasta kitarapiuhasta?

Baarikaappi soveltuu tämmöisille keikoille nykyään aiempaa paremmin, sillä keväällä tapahtuneen vesivahingon yhteydessä tehty remontti on avarruttanut lavan edustaa kiitettävästi. Edellisen kerran olin tämmöisiä pirskeitä todistamassa Baarikaapissa St. Hoodin ollessa mestoilla, jolloin tilan ahtaus ja yleisön suhteellisen suuri määrä eivät kohdanneet toisiaan. Tuolloin pitkässä ja kapeassa tilassa oli sen verran tukalaa, että jopa ovella sai varoa ettei äijänköriläitä lentele jalkoihin. Perjantaina kaljaakaan ei lennellyt kenenkään päälle ja ainoastaan yksi monitori oli vaarassa tipahtaa lavalla Lälläreiden setin loppupuolella.

Lauantai

Heti kekkereiden alussa väkeä näkyi olevan paikalla enemmän. Tosin osa porukasta ei tainnut olla paikalla niinkään bändien takia, vaan taisi olla joukossa pikkujoulujen juhlijoitakin. Pikkujoulukausihan on tosin startattu jo elokuussa, joten eipä tuo ole ihmekään. Katastrofin ainekset olivat kasassa tosin vasta sitten, kun tätä jengiä eksyi tanssilattialle, jossa (pääosin) porilainen No Second Thought aloitti settiään.

Porukka oli hyvin mukana, mikä oli itselleni lievä yllätys, kahdella aiemmalla näkemälläni keikalla bändi kun ei saanut yleisössään aikaan sen kummempia reaktioita. Olihan bändi kehittynyt ihan muutenkin, yhteissoitto alkaa pikkuhiljaa hitsaantua yhteen ja kappaleet tuntuvat kirjaimellisesti potkivan nyt enemmän. Mutta vaikka itselleni yleisön tuulimylly- ja kolikonpoimimisleikit tulivat yllätyksenä tämän bändin kohdalla, niin sille aiemmin mainitulle pikkujouluporukalle ne tulivat suorana järkytyksenä. Kontrasti Dingon ja hardcorekeikkojen yleisökäyttäytymisen välillä on valtava, jälkimmäisen keikoilla kun voi tanssia ja pussailla eturivin tuntumassa. Vanhempi polvi ei tietenkään ymmärrä, miksi nuoriso vain haluaa vain satuttaa toisiaan potkimalla ja riehumalla! Tässähän saa jo raportoijakin kyyneleitä silmiinsä!

53 Stabwounds on bändikartalla melko tuore yhtye, eikä kovinkaan moni tuttu ilmoittanut tuntevansa bändin tuotantoa. Myspace-sivun puutteenkin vuoksi bändiin on käytännössä pystynyt tutustumaan vain keikkojen kautta, joita ei niitäkään ole vielä montaa ollut. 53 Stabwounds soittikin vähintään kohtalaisen tasoisesti, mutta ehkä vielä jokseenkin haparoiden. Naislaulajan vetämän bändin soittaessa aloin aprikoimaan naisten vähyyttä tässä skenessä. Sen kauniimman sukupuolen edustajia ei kovin usein näe hardcore-bändien keulilla, enkä oikeastaan osaa keksiä järkeviä syitäkään tähän. Enpä tuosta nyt keksi mitään muuta kritisoivaa kuin onnettomat soundit, jotka riivasivat bändiä varsinkin setin alussa, jolloin rummuista ei kuulunut muuta kuin vain lautaset. Yleisö oli vähän nihkeästi mukana, mikä selittynee bändin tuntemattomuudella. All Out War-coverin aikana oli toki vähän enemmän äksöniä, vaikka ei kukaan varsinaisesti murjottanutkaan keikan aikana. Kyllä se siitä lähtee.

Koko viikonlopun ajan karvahattuun sonnustautunut MC Respector istua kökötti lavalle roudatulla vessanpöntöllä. Näin alkoi vuosittain Porissa ravaavan Ratfacen tämänkertainen keikka karhujen kaupungissa. Baarikaappi ei salli keikkapaikkana samanlaista rellestämistä kuin vaikkapa Metalliauringossa, mutta rottakuninkaiden alamaiset tanssivat ihan kiltisti pil(l)in mukaan. Mikäs se sellainen Ratface-keikka on, jolla ei pippeli vilahda? Rotat lähtivät melkein soittamaan covereitakin omien bailubiisiensä lisäksi; Raining Blood melkein lähti, mutta ei kuitenkaan. Homman nimi oli totuttuun tapaan ”More booze, more sex!”, ja hauskaa näytti olevan niin lavalla kuin sen edessäkin. Lopussa tietty käskettiin kaikkia painumaan v*ttuun. Noudatin käskyä, mutta jonkinlaisella viiveellä.

Ilman sen kummempia järjestyshäiriöitä saatiin nämä peeteehooseet kahlattua läpi, vaikka riski nahistelulle yhdessä vaiheessa olikin olemassa. Karhuja ei näkynyt, ellei sitten aivan välttämättä halua kuvailla joitakin tapahtuman osanottajia näiden ruumiinrakenteen perusteella sellaisiksi. Arvioin myös kuunnelleeni Panteraa jukeboxin kautta näiden kahden illan aikana enemmän kuin useampaan vuoteen kotioloissa. Mukavat kekkerit siis oli!