Avainsana-arkisto: new wave

Katujen Äänet – S/t

On hieman hassua ajatella, että niin räikeästi 80-luvun alkupuolen uudelle aallolle kumartelevan Katujen Äänet -kokoonpanon taustalta löytyy hösselibändi Syömishäiriö 78-82. ”Katujen äänet” on kuin paluu suoraan 80-luvun alkuun, vaikka bändissä musisoivat babyfacet näyttävät siltä, etteivät nämä syöneet edes pilttiä silloin, kun uusi aalto oli oikeasti uutta aaltoa. Eipä se mitään, ei allekirjoittanutkaan silloin katujen (tai minkään muunkaan) ääniä juuri kuunnellut. Hyvä musiikki on kuitenkin ajatonta, ja uudet sukupolvet löytävät tiettyjen aikakausien helmet. Katujen Äänien suurimmat musiikilliset esikuvat lienevät ”Moottoritie on kuuma” -levyn aikainen Pelle Miljoona, SIG ja vanha Hassisen Kone. Jos suomirock olisi jämähtänyt tähän tilaan, sitä kehtaisi tunnustaa jopa kuuntelevansa.

Lyriikat kuvastavat taas sitä aikaa, kun rintamerkit olivat lautasen kokoisia ja Jyri Honkavaaran kaltaiset punk-runoilijat eivät juuri kiinnittäneet huomiota yhteiskunnan epäkohtiin. Nuoruuden jopa raflaaviakin tuntoja kuvaava kuvasto vilisee ”kusi haisee miesten vessassa” -tyylisiä sutkautuksia ja Suviyössä-biisin perseenpuristeluja. Ehkä vähän pöhköä tekstiä, mutta ainakin rehellistä ja yhtyeen koko olemusta kuvastavaa. Jos jonkun radio-ohjelman ohjelmistovastaava lukee tätä kirjoitusta, niin ottakoon opikseen ja hankkikoon ohjelmansa soittolistalle Katujen Ääniä. Tarttuvuus on taattu ja Kallion laiska mieskin diggasi, kuten myös allekirjoittanut.

Maakuntaradio – Ehkä huomenna kaikki on toisin

Viime vuonna mielenkiintoa herättäneen debyyttinsä julkaissut Maakuntaradio on täällä taas laulavan Kakkis-rumpali Mirko Metsolan johdolla. Maakuntaradio on tehnyt ns. ”Pellet” ja muuntautunut hieman. Jos edellinen albumi edusti tyylillisesti vuotta 1978, niin nyt ollaan vuosissa 1979 – 1980. Syytä tähän voidaan hakea syntikoista, joita ei vielä edellisellä albumilla ollut. Maakuntaradion tulkinta punkista viistoaa jo uutta aaltoa, mutta säilyttää kuitenkin teränsä ja iskevyytensä.

Sanoituksellisestikaan mitään uutta ei luoda tällä(kään) kertaa. Maailmaa tarkastellaan ensimmäisestä persoonasta, ja päähahmo haikailee pois ahdistavasta betonihelvetistä, runoilee herkkiä vastakkaisen sukupuolen edustajalle ja toteaa elämän olevan perseestä. Nämähän ovat juurikin niitä aiheita, joita lukuisat nuoret ovat miettineet omalla kohdallaan. Vaikka tekstit ovatkin välillä häpeilemättömän korneja, ovat ne ainakin rehellisiä.

”Ehkä huomenna kaikki on toisin” ei ole ainakaan edeltäjäänsä huonompi, mutta en tiedä onko se sitten parempikaan. ”Se jokin” uupuu vielä, jolla Maakuntaradio voitaisiin nostaa suomalaisen punkin ykkösliigaan. Toisaalta tällaista kamaa ei nykyään juurikaan julkaista, joten jo pelkästään sen vuoksi ”Ehkä huomenna kaikki on toisin” on massasta piristävästi erottuva poikkeus.

Depeche Mode Hartwall Areenalla

”On se iso”, mietiskelin kun patikoin kohti Hjallishallia ihka ensimmäistä kertaa. Torven ja TVO:n kaltaisissa ”luolissa” keikkaetikettini oppineena en oikein ollut kartalla näin isojen tapahtumien protokollasta, joten lippujen noutamiseen ja lehdistöaition etsimiseen meni aiottua enemmän aikaa. Ajoitus onnistui kuitenkin yllättävänkin nappiin, sillä juuri kun sain pyllyni penkkiin alkoi tapahtua; Depeche Mode oli edessäni ensimmäistä kertaa elävänä.

Kohta jo viisitoista vuotta kestänyt suhteeni tuon kolmekymmenvuotiaan elektrorock-pioneerin kanssa on pitänyt sisällään nousuja ja laskuja. Tuorein pettymys oli viimevuotinen ”Sounds of the Universe”, jota DM oli nyt tänne kylmään pohjolaan saapunut promoamaan. Setti alkoikin uutukaisen avauskolmikolla (tosin hieman muutetussa järjestyksessä), josta ainoastaan Wrong puolustaa paikkaansa brittitrion hittisikermässä, In Chainsin sekä Hole to Feedin ollessa tylsää välimallin Modea. Keskittyminen alkoikin herpaantumaan heti alussa ja katse harhaili yhä useammin Anton Corbijnin naivistisiin visuaaleihin kuin itse yhtyeeseen.

Suunta vaihtui kuitenkin nopeasti ja ”vanhat hyvät ajat” koittivat. Exciteriä ja muutamaa ensimmäistä albumia (Freelove ja I Just Can’t Get Enough olisivat kyllä kelvanneet paremmin kuin hyvin) lukuunottamatta DM soitti materiaalia jokaiselta studiolevyltään ja ilmeisempien hittien lisäksi kuultiin myös hieman ”harvinaisempaa” materiaalia. Illan parhaasta annista vastasi Precious, joka edusti ainoana kappaleena liian vähälle huomiolle jäänyttä ”Playing the Angel” -albumia (mihin jäivät A Pain That I’m Use To ja Lilian!?), sekä yksi Depeche Moden tunnetuimmista kappaleista, I Feel You.

Noin setin puolessa välissä kitaristi Martin L. Gore otti lavan haltuun ja esitti pelkän kosketinsoittaja/taustalaulajan (Peter Gordeno?) avustuksella kappaleet Insight ja Home. Olivatko ne sitten koskettavan herkkiä vai eltonjohmaisen juustoisia esityksiä, jääköön se jokaisen itse pähkäiltäväksi.

Välipalan jälkeen ”Depparit” tuuttasivat taas ilman täyteen sähköistä energiaa, jota rock-musiikiksin kutsutaan. Dave Gahanin samettisen tumma ääni tuntui saaneen lisäpuhtia pienen huilitauon aikana ja muutenkin mies oli liekeissä. Gahan viiletti kimmeltävässä liivissään (välillä myös ilman sitä) ympäri lavaa ballerinamaisia piruetteja tehden, ja hänen gaykarimainen olemuksensa viestitti, että tämä herra todella pitää ammatistaan. Gore ja Andrew Fletcher – sekä kaksi kappaletta kiertuemuusikoita – ottivat hieman rauhallisemmin, mutta silti on vaikea kuvitella, että yhtyeen keski-ikä huitelee viidenkympin tienoilla. 

Kaikki hyvä loppuu aikanaan ja reilun puolentoista tunnin musisoinnin jälkeen DM poistui lavalta. Kauaa ei miltei kaksitoistatuhatpäisen yleisön tarvinnut kuitenkaan kämmeniään pahoinpidellä, sillä Gore palasi areenalle tulkitsemaan intiimin version kappaleesta Dressed In Black. Ah, niin kaunista. Sitten koko orkesteri kipusi takaisin lauteille ja varsinainen encore lähti käyntiin Strippedillä. Sen vielä soidessa oli pakko kuitenkin ottaa jalat alle, koska VR ei odota. Personal Jesus jäi siis kuulematta, mutta eipä tuo paljoa haitannut, sillä vajaassa kahdessa tunnissa Depeche Mode todisti, että 30 on uusi 20.