Avainsana-arkisto: Napalm Death

Tuska Open Air 2012

JP: Tuska tuli tänäkin vuonna. Viime vuoden suhteellisen rennosta meiningistä riemastuneena ja tähtien ollessa toisen allekirjoittaneen taivaalla edes hieman järkevässä asennossa jokseenkin kaoottisen elämäntilanteen keskellä oli Tuskaan meno tänä(kin) vuonna varmistettu.

PH: Paperilla tämän vuoden Tuska vaikutti jopa niin heikolta, että joutui harkitsemaan kokonaan väliin jättämistä. Oman kylän festivaali on vaan muodostunut niin vakiintuneeksi kesänviettotavaksi että tuollaiset kerettiläiset ajatukset piti haudata heti alkutekijöissään, ja nöyrästi suunnata toista vuotta peräkkäin Suvilahdessa järjestettyyn Suomen metallifestarien jättiläiseen.

Perjantai

PH: Perjantain aloitus oli sen verran aikainen, että kolme koko festarin harvahkoista kiinnostavista nimistä Alcest, Profane Omen ja Exodus piti uhrata henkilökohtaisen aikataulun alttarille. Vanhaa rässilegenda Exodusta ehdin kuulemaan pari viimeistä biisiä, eli juuri sen verran että koko setin missaaminen korpesi syvästi. Lohdutus oli kuitenkin lähellä. Animals As Leadersin velikullat kun eivät amerikkalaisina uusavuttomina osaa hilata pyllyjään oikeaan aikaan lentokentälle eli Tuskan ensimmäinen onnistunut paikkaus, kotimainen superkokoonpano Barren Earth enemmän kuin lievitti tuskaani. Uusi levynsä ”The Devil’s Resolve” ei meikäläiselle maita ihan yhtä hyvin kuin edellinen täydellisyyttä hipova täyspitkä ”Curse Of The Red River” ja ep ”Our Twilight”, mutta livenä Barren Earth toimii aina yhtä hyvin. Mikko Kotamäkeä parempia äänijänteitä ei Suomesta hevillä löydy, ja biisimateriaali on heikoimmillaankin mainiota. Loistava paikkaus järjestäjiltä!

Barren Earth

JP: Ennätin juuri ja juuri paikalle näkemään Barren Earthin, joka oli hyvä kuten Pauliine tuossa ylempänä totesi. Harmillista, että Tuskan ensimmäiset bändit (Profane Omen, Alcest, Exodus ja Inferia) jäivät välistä, mutta toisaalta eipä sitten enää tarvinnut harmitella päällekkäisyyksiäkään. Edguy jäi vilkaisuksi, ja Unkind olikin seuraava tärppi, vaikka se onkin melkein tuttuakin tutumpi yhtye. Tosin Tuska Open Airissa pikkulavalla vetänyt Unkind olikin sitten jo vähän erikoisempi nimi. Yhtye on kylläkin tuonut itseään metalliyleisönkin lähettyville viime vuosina, kiitos polveilevamman musiikkinsa ja tuskinpa levydiili Relapsenkaan kanssa on haitannut yhtyeen taivalta. Itse setti painottuikin uudempaan materiaaliin, ja vanhimmat vedot taisivat olla ”Hangen syliin” -albumin ajoilta.

Saint Vitus oli itselleni se yhtye joka opasti minut doom metallin saloihin, kun Black Sabbathia ei lasketa. Itse asiassa Saint Vitus oli minulle se suurin yksittäinen syy edes tulla Tuskaan. Soundi oli yhtä pölyinen kuin levyilläkin ja Wino on erittäin tyylikäs vokalisti. Jotenkin Saint Vitus vieläpä tuntui sopivan kuivakan soundinsa kanssa oikein mainiosti aurinkoiselle lavalle, eikä ylenpalttinen auringonpaiste haitannut yhtään. Itseäni jäi harmittamaan ainoastaan Scott Reagers -aikakauden materiaalin laiminlyönti, vaikka siellä olisi ollutkin sellaisiakin biisejä kuten Dark World ja White Stallions. Tai ei osunut ainakaan korvaani, mutta toisaalta huomasinkin nuo puutokset vasta keikan loputtua.

Saint Vitus

PH: Doomin dinosaurukset eli Saint Vitus jaksaa ikuisuuksienkin olemassaolon jälkeen heittää tiukkoja keikkoja. Tuskan keikka oli huomattavasti bändin edellistä näkemääni esitystä parempi, ja jopa tällaiselle ainaisesti klubikeikkojen ja ekojen demojen perään vinkujalle kuin minä Amerikan vanhojen herrojen show kelpasi jopa Helsingin valoisassa iltapäivässä paremmin kuin hyvin. Henkilökohtaisten preferenssieni mukaan tekemä perjantain aikataulu oli muuten kovin väljä, mutta suomalaisen death metallin legendoja Demigodia piti päästä katsomaan. Mutta kotimaisen suosiminen kannatti tällä kertaa. Lisää keikkaa, Demigod! Tahtoo nähdä teitä pidempäänkin kuin sen naurettavan 30 minuuttia!

JP: Trivium ei kiinnostanut laisinkaan, joten safkatauon (kevätrullat pelastivat tämänkin Tuskan!) jälkeen minäkin marssin taas Musamaailma stagelle tsekkaamaan Demigodin… joka olikin aika hyvässä iskussa. En totta puhuen ole pitänyt bändiä kovinkaan relevanttina tapauksena, vaikka ”Slumber of the Sullen Eyes” kuuluukin kiistatta kotimaisen death metallin kärkilevyihin. Jopa ”nostalgia” on termi, jonka olen mielessäni monesti yhdistänyt Demigodiin, mutta bändipä vetäisi todella hyvän – mutta lyhyen – keikan.

PH: Norjalainen avantgarde-sekametelihässäkkä Arcturus jaksaa jostain syystä kiinnostaa buukkaajia. Miksi, ei voi ymmärtää, Norjasta kun löytyisi oikeasti mielenkiintoisiakin avantgarde metallibändejä. Kukaan tuskin kyseenalaistaa bändin muusikkojen meriittejä yksilöinä, mutta Arcturuksen tapauksessa osien summa ei ole kovin ihmeellinen. Päämies ICS Vortex on toki viihdyttävä esiintyjä, ja Norjan rumpalien kuninkaan Hellhammerin näkeminen livenä on aina ”I’m not worthy” -hetkiä, mutta bändinä Arcturus ei vaan minulle putoa. Ei livenä, ei levyllä. Vielä vähemmän kaunista sanottavaa on illan pääesiintyjästä MegadethistäDave Mustaine on toki keskiaikaisine ääriuskonnollisine mielipiteineen huvittava veikko, mutta viihdearvoa ei minulle Megadeth valitettavasti enää tarjoa. Ei tarjonnut edellisellä Tuskan keikallaankaan 2010. Lopettaisivat jo.

Hatebreed

JP: Arcturus olisi kieltämättä kiinnostanut ja muutama vuosi sitten se olisi todennäköisesti kiinnostanut enemmänkin, mutta nyt sai Hatebreed piristää päivää. Yhtyeen tuotantoahan en juurikaan tunne, mutta kovasti tuntuisi Jamey Jastalla ja kumppaneilla olevan päteviä biisejä. Siinä Jastan mesotessa ja agitoidessa asfaltilla vauhkona kieppuvaa pittiä ehdin käydä vilkaisemassa A.R.G.:n ja todeta senkin bändin vetelevän hyvin. Soittivat Hatebreedin kanssa ehdottomasti Megadethin suohon, jota jaksoin sentään puoliväliinsä katsoa. Se olikin ihan paska, vaikka itselleni Megadeth on ollutkin melko tärkeä bändi muinoin eikä se viimeisin levykään ”Th1rt3en” ihan susipaska ollut. Mutta kun ei toiminut, niin ei toiminut. Ei siitä sitten muuta kuin kaverille nukkumaan.

Lauantai

JP: Lauantaina huomasin viihtyväni eniten sisällä, sillä lähes kaikki itseäni kiinnostavat bändit soittivat Musamaailma stagella. Että sentterit vain niille, jotka pitävät tuota lavaa täysin turhana. Te olitte varmasti eturivissä katsomassa Sonata Arcticaa. No, Metsatöllin ja Anaal Nathrakhia hetken seurattuani meninkin sisätiloihin katsomaan Vorumin, joka soitti ihan eritasoisen keikan kuin Jalometallissa. Tässä esityksessä oli rupea, vauhtia ja eritoten autenttista meininkiä. Vanhan koulun death metal -diggareidenhan pitäisi ehdottomasti tietää tämä bändi ja sekin että uusi levy olisi tulossa. Hankintaan menee. Hetken päästä samaa lavaa kuluttanut Winterwolfkaan ei juuri löysemmäksi jäänyt, vaikka Vorum olikin henk. koht. enemmän mieleeni.

PH: Minun lauantaini aloitti Suomen ehdotonta black metal -eliittiä edustava Horna, genrensä (liian) harvoja edustajia tämän vuoden Tuskassa. Bändin tarjoama audiovisuaalinen nautinto oli koko Tuskan 2012 parhaimpia. Horna kuulosti hienolta, näytti hyvältä ja täydehkö Inferno-teltta tykkäsi. Syystäkin. Jatkaen Tuskan teemalla ”ikuisesti kasassa olleet bändit” Napalm Death kuulosti ihan samalta kuin aina ennenkin. Keulahahmo Greenwaytä katsellessa saa melkein myötätunnosta sydänkohtauksen, niin adhd:nä setä jaksaa edelleen heilua. Sen verran rasittavaa jepen heilumisen katsominen oli että katsoin paremmaksi vetäytyä virvokkeille ja keräämään voimia Battle Beastin ja ihanan Nitte Valon näkemiseen. Tällaiselle Acceptin kera varttuneelle Battle Beast tuo flashbäckejä lapsuuden ja nuoruuden kultaisiin vuosiin, ja siksi ansaitsi paikkansa minun päiväkohtaisella shortlisted aikataulullani. Bändi selvästi nautti olostaan lavalla, ja Nitte oli kerännyt huimat määrät karismaa sitten viime näkemäni (FME 2011), mutta eipä lapsuusnostalgiset fiilistelyt ihan koko keikkaa jaksaneetkaan kantaa. Sinnittelin toki keikan loppuun asti mutta tunti oli ehkä hieman liian pitkä soittoaika tässä tapauksessa…

Victims

JP: Suurin osa Nappiksesta jäi näkemättä, kun olin tsekkaamassa Evil-Lÿniä, joka olikin yllättäen niitä tämän päivän parhaimpia vetäisyjä. Jäipä muuten mietityttämään, minkä vuoksi Tuskassa ei tänä vuonna ollut klassista heviä sitten tämän enempää? Niin, olen myös erittäin ronkeli joten Battle Beastia en jaksanut katsoa. Afgrundiakin menin alunperin katsomaan ihan vain siksi, ettei se ollut Battle Beast. Arvelin bändin nimen perusteella kyseessä olevan jonkinlaista grindiä, ja grindiähän se olikin. Ehkei järin omaperäistä sellaista, mutta ainakin tunteella ja suurella sydämellä paukutettua. Sonata Arcticaa sen sijaan pakenin taas Musamaailmastagelle tsekkaamaan Victimsiä, joka olikin itselleni yksi näiden festien odotetuimmista vieraista. Juuri sopivasti oli tuore (julkaistu keväällä 2011) ”A Dissent” -albumikin vihdoin ja viimein kolahtanut ja tämäkin keikka kolahti niin sanotusti täysillä. Rokkia, punkkia ja Motörheadia tämä iltapäivä kaipasikin!

PH: Kaiken maailman ulkomusiikillisten ja lääketieteellisten seikkojen takia viime vuodet julkisuudessa ollut herra Nergal Behemotheineen oli minulle se illan, jos ei peräti koko Tuskan 2012 odotetuin esiintyjä. Niin odotettu että vaikka kovasti olisin halunnut pitkästä aikaa nähdä samaan aikaan soittaneen Swallow The Sunin, tässä valinnassa oli vain yksi voittaja. Odotukset siis olivat korkealla, mutta ne myös täyttyivät. Nergal on jossain yhteydessä maininnut kuinka bändi nauttii keikkailusta, ja tämä todellakin tuli selväksi. Tervetuloa takaisin, Puolan parhaus!

Ruotsalaisten sotasankarien lukumäärä lienee aika samaa luokkaa Sveitsin laivaston riemuvoittojen kanssa. Ja vaikkei ruotsalainen taistelumetalli genrenä sitä ihan omimmista omaa juttua ole, jos bändi suhtautuu asiaan samalla totaalisella antaumuksella kuin mitä Sabaton tekee, on kyynisimmänkin skeptikon antauduttava. Sabaton toimii livenä, niin noloa kuin se tällaisen ”vakavampaan” musiikkiin mieltyneen onkaan myöntää. 110 lasissa koko ajan, tarttuvat rallit, oikeasti hauskat välispiikit kuten itseironiset heitot bändin yhtäläisyyksistä Village Peopleen ja hieman laskelmallista yleisön kosiskelua; minä olen myyty. Koko back kataloogia tuskin lähden samantien ostamaan mutta mikä tahansa mahdollisuus nähdä Sabaton livenä – count me in. Todella hieno lopetus lauantaille.

JP: Sabatonin kiinnittämistä yhdeksi Tuskan headlineriksi en kyllä ymmärtänyt lainkaan. En toisaalta kyllä muutenkaan ymmärrä, mikä tuossa bändissä on niin ihmeellistä ja missä vaiheessa se on noussut näinkin isoksi tapaukseksi. Amon Amarthin ja Devin Townsendin sentään vielä ymmärtää. En tuota Turtles-panssarimiehen johdattelemaa sotakonetta jaksanut katsella, vaan menin mieluummin Lepakkomieheen kuuntelemaan vanhojen äijien spiidiä (Solitaire), nuorten kollien thrashia (Nuclear Omnicide, jumalauta miten kova!) ja helvetin hyvin tehtyjä Scorpions-covereita (Dynamite). Kaiken kukkuraksi iski kiva sadekin, joten siinä vaiheessa oli hyvä vaihtaa pelikenttää.

Sunnuntai

JP: Sen minkä sade kastelee, sen kesä kuivaa. Sunnuntaina olikin taas vaihteeksi trooppiset olosuhteet, mutta aurinkoa piti silti paeta varjoisaan Inferno-telttaan, jossa The Man-Eating Tree olikin jo soittamassa. Olikohan aikaisella ajankohdalla sitten jotain tekemistä asian kanssa, mutta keskityin mieluummin kahvinkittaamiseen kuin keikan seuraamiseen? No, jos omalta osaltani lauantai oli selvästi Musamaailma-orientoitunut, niin sunnuntaina tuli sillä lavalla soittavia bändejä tsekattua vain yksi kappale, ja se oli Final Assault. Ja se bändi vasta näyttikin närhenmunat! Tiukkaa menoa ja yleisölläkin näytti olevan kivaa. Final Assaultin jälkeen tuli äkkiseltään todistettua yksi spektaakkeli nimeltään Ramin Kuntopolku, mutta Baronessin aloittaessa se jäi sitten sen paremmin todistamatta. Se oli sitten ainoa kerta kun Ramin Kuntopolun Tuskassa näin.

Ramin Kuntopolku

PH: Sunnuntainkaan aikataulu ei aiheuttanut suurempaa tarvetta juosta lavojen väliä kieli vyön alla, niistä muutamasta helmestäkin kaksi eli Skeletonwitch ja Baroness menivät pahasti päällekäin. Niitä harvoja Jenkeistä tulevia oikeasti mielenkiintoisia extreme metal-bändejä oleva Skeletonwitch aloitti keikkansa sen verran lupaavasti, että valinta katsoako bändi loppuun vai siirtyäkö teknisempää metallia soittavien maanmiehiensä eturiviin oli aidosti vaikea. Baroness aikaisemmin näkemättömänä voitti, ja toimikin kerrassaan hienosti. Kaikki se metallimedian maasta taivaaseen hehkutus on selvästikin ollut ansaittua!

JP: Baroness on niitä bändejä joita on hypetetty kuten kaikkia muitakin bändejä joille John Dyer Baizley on tehnyt kansitaiteita. Ei Baroness-innostus ollut kuitenkaan mitään verrattuna viime vuotiseen, nyttemmin näemmä laantuneeseen Kvelertak-huumaan. Lamb of Godihan minua ei kiinnostanut alun perinkään, joten Overkillin setin pidentymisen kautta päästiin melkoiseen win-win -tilanteeseen. Tosin en minä paljoa odottanut Overkilliltäkään, vaikka se jossain vaiheessa on ollutkin lempparibändejäni. Kun on bändiltä vain uudempia levyjä kuullut, on samalla ikävästi päässyt unohtamaan sen miten kovia ne vanhat ovat. Overkill soittikin biisejä jokaiselta vuosikymmeneltään antamalla toki tilaa esimerkiksi uuden albumin Electric Rattle Snakelle. Sitten setin lähestyessä loppuaan alkoi niitä vanhempiakin hittejä nousta esille; Elimination, Wrecking Crew, Deny the Cross, Fuck You. Helvetin mahtavaa, toimii kuin atomikello!

Overkill

PH: Lamb Of Godin vokalistin Blythen tutustuessa empiirisisesti Tshekinmaan oikeusjärjestelmään Tuskan järjestäjät hoitivat paikalle loistavan kotimaisen paikkauksen numero 2; Finntrollin. Soittoaika vaan valitettavasti meni kotimaisen occult rockin kovin hypetetyn Jess & The Ancient Onesin kanssa päällekäin. Tämä valinta oli helpompi kuin Skeletonwitch versus Baroness, perustuen puhtaasti ulkomusiikillisiin syihin jäin mieluummin katsomaan jumalaisen kaunista paidatonta Vrathia. Helppo valinta ja kannatti, vaikka vakuuttavan kokoisen circle pitin jätinkin väliin. Finntrollia katsoessa on myös helppo ymmärtää bändin jättisuosio Keski-Euroopassa, tarttuvat biisit ja tiukka lavaesiintyminen tekee helsinkiläisistä helpon bändin pitää livenä vaikkei levyjä jaksaisikaan kuunnella.

JP: Huomasin itse olevani kiinnostuneempi Huoratronista kuin jo miljoonaan kertaan nähdystä Finntrollista tai hype-Jessistä. Huoratron ei kuitenkaan kauhean usein keikkoja tee, enkä ollut sitä paitsi nähnyt niistä vielä yhtäkään. Porukan mielipiteitähän Huoratron jakeli rankemmalla kädellä kuin suunnilleen mikään muu tapaus Tuskassa, mutta minun mielestäni se sopi Tuskaan todella hyvin. Kai te tiesitte, että musiikki voi olla äärimmäistä olematta metallia? Huoratron veti paremman, hypnoottisemman ja kutkuttavamman keikan kuin arviolta puolet Tuskan metallibändeistä, nih. No, elektronisia elementtejähän se Ministrykin hyödyntää, mutta Huoratronin jälkeen tuo industriaalimetallin pioneeribändi ei jaksanut enää samalla tavalla innostaa. Jossain vaiheessa Ministryn keikkaa pitikin sitten lähteä junalla takaisin kohti pohjoista ja kuitata Tuskat tuskailluksi.

Ministry

PH: Se tämänvuotisen Tuskan sadas jurakaudella perustettu bändi, Ministry ei jaksanut enää kiinnostaa pirteän Finntrollin jälkeen. Al Jourgensen on kyllä kovin vakuuttava hahmo, mutta tämäkin on jo niin nähty että kyyninen metallipoliisi poistui ajoissa paikalta kirkkaampiin saleihin haaveillen jo ensi vuoden Tuskan hieman eri linjaisesta line-upista…

Tämän vuoden Tuska oli huolimatta henkilökohtaisten suurten suosikkien puuttumisesta jälleen kerran mainio metallikansan juhla. Järjestäjillä on jo niin rautainen kokemus toimivien festarien järjestämisestä että mistään fasiliteeteistä ei keksi poikkipuolista sanaa (paitsi ehkä niille ruokakojujen lähellä parveileville lokeille voisi hankkia ensi vuodeksi muutaman haukan tmv luontaisen vihollisen kaveriksi), lisäksi Suvilahti on oikein mukava paikka tällaisille pikku kinkereille. Ensi vuonna jos vielä turhiin ja stnan kalliisiin esiintyjiin tyyliin Megadeth tuhlatut rahat sijoitettaisiin laadukkaampiin akteihin niin kouluarvosana nousee taas puhtaaseen kymppiin!

Katso myös huikea kuvakollaasi Lammas Zinen Flickr-profiilista!

Napalm Death – Utilitarian

Napalm Death – grindcoren isä, poika ja pyhä viha – on jälleen uuden albumin kimpussa. Edellisestä ”Time Waits For No Slave” -kiekosta onkin jo reilut kolme vuotta aikaa, mutta maailma ei ole kolmessa vuodessa juurikaan paremmaksi muuttunut, mikäli ”Utilitariania” on uskominen.

Käytännössä Napalm Death tekee sitä samaa, mitä se on tehnyt ”Enemy of the Music Businessista” lähtien; vimmaista ja suoraviivaista, death metallista grindcorea. Yhtye soundaa… noh, Napalm Deathilta. Ei vanha koira opi kovinkaan montaa uutta temppua saati uudista koko ulosantiaan, mutta hieman yhtye monipuolistaa soundiaan. Viime levyillään Napalm Death on alkanut (taas) käyttämään puhdasta laulua. Laulaminen jatkuu, mutta nyt Nappis ärsyttää vanhoja ”Scum”-faneja entisestään iskemällä vielä törähteleviä tuomiopäivänfoneja kappaleessa Everyday Pox.

Eräs kaverini vertasi nyky-Napalm Deathia vanhetessaan paranevaan viiniin. Paranemisesta en ole ihan yhtä mieltä, mutta kitkerämmäksi Nappis ainakin muuttuu. Yhtye on kenties nyt vihaisempi kuin koskaan aiemmin, mutta uransa relevanteinta teosta se ei Utilitarianilla tehnyt. Eikä ”Utilitarianin” olisi tarvinnut olla 45 minuuttia pitkä, Napalm Deathille kun olisi riittänyt lyhempikin mitta. ”Utilitarian” ei lisäminuuteista parane, vaan pikemminkin jo kompuroi sen vuoksi. Siltikin ”Utilitarian” näyttää, ettei Napalm Deathin ote ole lipsumassa.

Metallikesän päättäjäiset – Jalometalli 2011

Suhteeni Jalometalliin on ollut hieman kompuroiva. Siellä on ollut aina mielenkiintoisia esiintyjiä, joita ei ole ollut mahdollista nähdä yhtään etelämpänä. Toisaalta pitkä matka Ouluun ja matkantekemisen hintavuus ovat toistaiseksi pitäneet minut etelässä, mutta tänä vuonna otin itseäni niskasta kiinni ja tein ensimmäisen matkani Ouluun. Jep, ei ole juuri pyöritty niillä leveysasteilla, mutta nytpä ei ollut varaa jättää Jalometallia välistä. Selitänpä miksi ei.

Saavuin paikalle myöhässä, mutta yhtä paljon myöhästyi myös päivän ensimmäinen esiintyjä Flamekin. Levyllä Flame ei ole minuun tehnyt sen suurempaa vaikutusta, eikä tämä keikka tuntunut bändinkään kannalta lähtevän parhaalla mahdollisella tavalla, kitaristilta kun lähti kieli vaihtoon jo heti alkumetreillä. Hieman tuli päätä kyllä nyökytettyä ja Jalometalli saatiin virallisesti avattua. Merging Flare olisi kiinnostanut, mutta onnettomien sattumusten takia Jalometalli joutui luopumaan tämänkertaisesta voimahevi-annostuksestaan ja kiinnittämään jälleen yhden thrash metal -koplan jo valmiiksi thrash-painotteiselle perjantaille. Helsinkiläinen Architorture vaikutti kyllä ihan mallikkaalta tapaukselta, vaikken muista kuulleeni bändistä koskaan halaistua sanaa. Soittivat Exodusia ja Slayeria coverina. Uusi demo (jota bändi kaupitteli melko edullisella ”kaksi kappaletta yhden hinnalla” -diilillä) on pihalla, mutta se nyt ei takaa tunnettuutta. Varsinkaan, jos allekirjoittanut ei seuraa metalliuutisointia ihan päivittäisellä tahdilla. Vokalistista tuli mieleen Paul Baloffin ja Aku Raaskan kiukkuinen äpärälapsi ja Oulusta poistuttuani repussani oli bändin demo. Se olikin sitten ainoa Jalometallin yhteydessä tehty levyostokseni (ja senkin teki kaveri!), myyntipöytä kun oli aika aneeminen.

Rässikekkerit jatkuivat hetken päästä päälavalla ruotsalaisen F.K.Ü.:n merkeissä. Itselleni bändi oli niinkin tuttu, että tiesin sen tehneen splitin Hiraxin kanssa. Ei siis kovinkaan vakaa pohja, eikä se musiikillisesti puhutellut niin paljoa että diskografia lähtisi samantien tilaukseen. F.K.Ü. oli kyllä hauska, olihan kaikilla jätkillä villapaidat, maalia nassuissa ja välispiikit olivat levottomia. Mutta jos itse biisit eivät jääneet mieleen, niin niiden nimet ainakin jäivät; Bus Bitch Die ja Moshaholics Anonymous käyköön esimerkeistä. Ja jotain höpinää siellä oli natsizombeistakin.

F.K.Ü.:n lopetettua marssin ainoan kerran pienen ulkolavan läheisyyteen koko viikonlopun aikana, jossa soitettiin tällä kertaa musiikkia joka ei nyt niin älyttömän kaukana ole roskametallista. Torture Pulse soitti death metallia perinteiseen ruotsalaiseen malliin, mitä nyt bändin toistaiseksi ainoa albumi ”Plague Poetry” oli mielestäni jopa tylsä. Paremmin bändi kyllä nyt livenä toimi, mielestäni jopa paremmin kuin F.K.U., eikä yhtyeen koruttomassa ilmaisussa ollut tilaa ylenpalttiselle huumorille tai villapaidoille. Tässä vaiheessa perjantai oli edennyt siihen pisteeseen että päälavalle asteli pian Napalm Death. Itsellenihän Nappis on ensimmäisiä ja sitä kautta tärkeimpiä äärimetallibändejä, joten siksi bändiä oli mukava seurata nytkin, vaikka Shane Embury kaljuuntuu väjäämättä ja Mark ”Barney” Greenway heilui osan keikasta sepalus auki. Äärioikeisto, järjestäytyneet uskonnot ja talouselämä saivat huutia, mutta Lontoon mellakoista ei tullut mitään statementtia. Hävisin kaverin kanssa lyödyn vedon aiheesta. ”You suffer – but why?”

Ei Nappiksen tylytyksen jälkeen Evildead tuntunut enää missään. Evildead ei sanonut nimenä oikeastaan mitään, ja vsta erään Lampaallekin kirjoittavan tyypin näytettyä mukaansa varaamat, Ed Repkan alunperin maalaamat levynkannet tiesin, mistä bändistä oli kysymys. Eipä ole kovin tuttu bändi minulle, enkä saanutkaan keikasta mitään irti. Toista maata oli sitten viime vuosien aikana yhä vähemmän kiinnostavaksi muuttunut Sepultura, ainakin mitä levytyksiin tulee. Kämäsen ”Dante XII”:n jälkeen en ole yhtyeen tekemisiä juuri seurannut, mitä nyt Igor Cavaleran lähtö tuli luonnollisesti havaittua. Livenä bändi vaikuttaisi olevan kuitenkin aivan toista maata. Keikka käyntiin Arisella ja turpaanveto alkoi. Derrick Green on kyllä kova äijä, jonka kanssa en alkaisi kättä vääntämään. Sitä paitsi onhan tuo korsto laulanut Sepulturassa pitempään kuin Max Cavalera. Unohtakaa jo ne primadonna-Cavalerat, uskoni Sepulturaan on palautunut.

Sepulturan jälkeen oli vielä kulttisuosikki Exhumed. Mitään odotuksia sitä kohtaan ei ollut, mutta jumalaare jos olisivat saaneet Repulsionin soittamaan niin olisin onnellinen mies! No, nyt siellä soitti Exhumed. Se oli oikein hyvää mättöä, mutta reilut puoli tuntia sitä riitti ja sitten alkoi kitaristi soittamaan minuuttien mittaista ynkkäsooloa, joka ei mitenkään sopinut yhteen hetki sitten kuullun ruputuksen kanssa. Ylimitoitetut kitarasoolot hiiteen minun grindistäni! Äänestin jaloillani ja lähdin sitten pois alueelta keräilemään voimia seuraavan päivän koitosta varten.

[flickrfeed photoset=72157627490898984]

Lauantai

Kahdeksi paikalle valuminen tuntui alunperin lähes mahdottomalta ajatukselta, mutta aina yhtä hölmösti nimetty Affenanmaan death metal-ihme Vorum kiinnosti. Spiikeittä vetivät ihan mojovan satsia vanhan koulun dödöä. Simppeliä, ja juuri siksi tappavaa. Vorum tekee homman jotenkin vaan kiinnostavammin kuin Torture Pulse, mutta en toisaalta jaksanut Vorumistakaan vielä pahemmin innostua kun edellisillan väsymys kalvoi vielä luissa ja ytimissä. Evil-Lÿnkin tuli tsekattua. Keikan aikana tosin jäin ihmettelemään perinnehevin vähyyttä tämän vuoden esiintyjälistalla. Evil-Lÿnin ohella sitä oli lauantaina tarjolla vain Ozin verran, perjantaina taas Tyranex voidaan jotenkin siihen kastiin laskea. Kiva, kun on olemassa metallia laulavia naisvokalisteja, jotka muistuttavat enemmän Doroa kuin Tarja Turusta.

Evil-Lÿn päätyi kuitenkin välipalaksi, sillä seuraavaksi soitti kaksi sellaista bändiä joita olen diggaillut, mutta jotka olivat kuopattuja tutustuessani niihin. Mitkään comebackit eivät näyttäneet silloin lainkaan todennäköisiltä, joten en uskonut näkeväni niitä ikinä. Ensimmäinen bändi oli siis alunperin kuusamolainen mutta sittemmin vähän joka puolelle levinnyt, tiettävästi maailman ainoa porometalliksi thrashiaan kutsuva A.R.G.. ”Entrance” on minulle samanarvoinen Stonen levyjen kanssa, joten osasin antaa tälle vanhojen patujen toiselle reunion-keikalle arvoa. The Ultimate Entrance -intron soidessa fiilikset olivat jotakuinkin samat kuin ensimmäistä kertaa ”Entrancea” kuunnellessa. Nämä poromiehet soittivat aikoinaan rankinta thrashia mitä suomenniemellä siihen mennessä oli kuultu, mutta aika oli tehnyt tehtävänsä ja näin ollen A.R.G. ei ollut sitä Jalometallin raskainta antia. Mutta eipä sen tarvinnutkaan. Settiin kuului myös itseoikeutetusti Massey Ferguson mutta myös Death- ja Neil Young -coverit. Ihan loppuun asti porometalli ei kuulostanut niin ihmeelliseltä, että olisin voinut sanoa olleeni täysin tyytyväinen.

Toinen tapaus oli taas Nakkilan ihme Oz, jonka reunion näytti joskus vieläkin epätodennäköisemmältä kuin A.R.G.:n kohdalla. Siellähän he olivat, herrat De Martini, C. Blade ja Ruffneck, parin ruotsalaiskitaristin vahvistamina. Ape ei ole enää mikään tiikeri, vaan muistuttaa enemmän sitä pönäkkää perheenisää joka tulee aina marketissa vastaan lenkkimakkarapaketti toisessa kädessä ja kaljakoppa toisessa. Ja basisti taas soittaa päivätöikseen ssä. Aika ei ole kohdellut tätä bändiä tosiaankaan hellästi. Nykypäivänä jo esiintyjänimien käyttäminen voidaan mieltää korniksi ja bändin vanhojen promokuvien katselu voi aiheuttaa hirnahduksia. Sitä tosin aiheuttivat uudet paidatkin, jollainen minun itsenikin oli aivan pakko ostaa garderoobini koristeeksi. Itse biiseissä ei tosin mielestäni ollut mitään naurettavaa. Search Lights, Turn the Cross Upside Down, Gambler ja Fire in the Brain ovat sellaisia biisejä, joita voi tosiaan kutsua alan rautaisiksi (!) mutta unohdetuiksi klassikoiksi. Mukavahan ne oli kuulla.

Seuraavaksi esiintynyt Evile ei tosin jaksanut kiinnostaa senkään vertaa, vaikka seurasin koko keikan paremman tekemisen puutteesta. Olihan siinä hetkensä, mutta ei herättänyt intohimoja. Grand Magus ei kuljettanut ihan hurmokseen asti, mutta oli kuitenkin mielenkiintoisempi tapaus kuin Evile. Ruotsalaisyhtyeen uusin levy ”Hammer of the North” ei ihan vastannut odotuksiani, mutta Grand Magus nostatti itselläni Jalometallin sellaiseen nousuun että siitä oli hankala toipua. Jalometallin lauantaipäivä sisälsi runsaasti tärppejä ja kohokohtia, ja ainakin Entombed oli yksi niistä. Keikka ei ollut mielestäni kovempi kuin edellinen näkemäni veto Tuskassa 2008, mutta ei kyllä heikompikaan. Settilista oli yllätyksetön, mutta toimiva. Revel in Flesh, Out of Hand ja Chief Rebel Angel ovat takuuvarmoja hittejä, jotka saivat ainakin minun pääni nyökkäilemään hyväksyvästi. Rumaa musiikkia ja rumia miehiä, varsinkin vanha kehno Lars-Göran Petrov, jolla tuntui olevan varsin mukavaa lavalla. Ja takaisin sisätiloihin, jossa eräänlaisen rituaalin aloitti Nifelheim, tuo verraton black metal -kopla, jonka lava-asuihin kuuluu enemmän metallia kuin kymmeneen Trabanttiin yhteensä. Jos Entombedin jätkät olivat rumia, niin Nifelheimin hardrock-veljekset soittokavereidensa kanssa ne vasta rumia olivatkin. Mutta koska metalli on edes ollut kauniiden ihmisten musiikkia? Nifelheimin levyjä en omista yhtäkään, mutta livenä bändi on varsin viihdyttävä. Oikeastaan aivan saatanan viihdyttävä.

Myös Sodom oli vanha tuttu, Tuskasta 2006. Silloin bändi ei lievästi sanoen vastannut odotuksia, mutta tämä keikka oli sitä paljon parempi. Turhat Motörhead-coverit oli heivattu hiivattiin ja setti olikin täynnä Blasphemerin, Agent Orangen, Outbreak of Evilin ja tietysti Ausgebombtin kaltaisia klassikoita, unohtamatta uudempia In War and Piecesia, M-16:ta ja City of Godia. Sodom tekee onnelliseksi, ei valittamsita settilistassa. Bernemann – joka näyttää vuosi vuodelta yhä enemmän Studio Julmahuvin Die Kühe-sketsin Berneriltä – oli helisemässä kitaransa kanssa ja roudari nähtiinkin lavalla monta kertaa. Keikka kärsi muutenkin hieman sotkuisuudesta, moni riffi kun puuroutui aika pahasti vaikka Bernemannin soitto on hyvinkin sävykästä. Vai seisoskelinko väärässä paikassa?

Tämänvuotisen Jalometallin sai pistää päätökseen todennäköisesti viimeistä Suomen keikkaansa vetävä Cathedral. Siinä oli lopullisuuden tuntua jos missä. Omistan joitakin Cathedralin levyjä, mutta kopioni ”The Garden of Unearthly Delights” -levystä tuoksuu yhä omenalle. En ole varsinaisesti pitänyt Cathedralia elämää suurempana yhtyeenä, mutta sisälavalla massiivista ulosantiaan esitellyt Cathedral oli välillä jotain suurta. Silti oli mukava kuulla Hopkins (The Witchfinder General) ja itselleni yllärinä tullut Ebony Tears. Tunnelma oli jopa messuava, se oli hyvä päätös omalla kohdallani poikkeuksellisen intensiiviselle festivaalikesälle. Katsotaan, päätetäänkö myös ensi kesä Oulussa.

[flickrfeed photoset=72157627366601427]

Napalm Death Tampereella

Eipä tarvinnut olla edes torstai että päivä oli toivoa täynnä, nimittäin Nappis on tehnyt yleensä esiintymisillään sen verran selvää jälkeä, että siinä tutisee vähän kokeneemmankin keikolla kävijän polvet tyhjää. Tänä talvisena keskiviikkona oli siis vuorossa Napalm Death Englannista ja The Final Harvest Suomesta.

Illan lämppäribändi aloitti erittäin hyvissä ajoin illan melko harvapäiselle yleisölle, mutta setin jatkuessa valui väkeä paikalle aika mallikkaasti, joten Final Harvestin lopetellessa oli tuvassa ihmisiä kun Venomin keikalla ja saipa orkesteri muutamat ihan ponnekkaat aploditkin. The Final Harvest soittaa melko tyypillistä modernia metallia, mitä värittää tekninen osaaminen ja tutut esiintymismaneerit, mutta lievästi laimeiksi jäävät biisit. Tähän kamaan tykästyvä yleisö sai varmasti vatsansa täyteen namppaa ja kyllähän tuota ihan sujuvasti katseli, mutta koska illan pääesiintyjänä nyt vaan sattui olemaan Napalm Death, ei kilpailu ollut alun perinkään lainkaan tasavertainen.

Napalm Deathin kajauttaessa settinsä käyntiin, ehtisi sekunnin ajan pieni pelko hiipimään peräreimariin, koska raskas avausraita (mikähän biisi muuten oli, taisi olla joku ihka uuden levyn ralli?) ei aiheuttanutkaan totuttua muulinpotkua, vaan vasta herätteli unessa olevaa bändiä ja yleisöä. Kuitenkin viimeistään kolmannen kipaleen, Suffer the children-hitin aikana oli homma noussut raketin lailla kattoon, eikä sieltä loppukeikkaan enää tarvinnut laskeutua. Nappis heitti siinä mielessä tutun turvallisen setin, että uudelta kiekolta kuultiin joku neljä biisiä ja muuten tasaisesti uusia ja vanhoja ralleja, mutta hyvin valittuina kuten aina. Tässä bändissä on kuitenkin se mielenkiintoinen piirre, että sen tuotanto on paria hutilevyä lukuunottamatta käsittämättömän kovaa alusta loppuun ja tämä sama piirre kuuluu kaikin tavoin myös keikoilla; vaikkei bändiä edes kauheasti kiinnostaisikaan enää esiintyä, olisi biisimateriaali silti helvetin vahvaa mutta kun tuntuu ettei äijiltä lopu tarmo heilua koskaan, niin keikat tuppaavat menemään sellaisen apinanraivon ja hurmoksen välimaastoon.

Mitään oleellista ei jäänyt kuulematta ja kaikki lavaliikehdinnästä lähtien aina välispiikkeihin saakka tuli suoraan sydämestä, enkä voisi juuri onnellisempana keikalta lähteä kotiin, vaikka ennen keikkaa takana oli kohtuuttoman raskas päivä ja seuraavana aamuna aikainen herätys sekä toinen mokoma tiedossa. Näiden hetkien takia jaksaa joskus vähän väsymystäkin.

Napalm Death Klubilla

Nappis sattui torstaille Treelle mutta eipä tuo näyttänyt ketään häiritsevän. Hyvissä ajoin Klubille oli jo valunut mukavasti ryhmää ja itsekin tuli haastiksenkin takia singahdettua heti aukeamisaikaan paikalle toimittajakollega Tuomaksen kanssa. Eka haastateltiin Napalm Death-vokalisti Mark ”Barney” Greenwayta ja sitten yläkertaan katselemaan The Scourgeria.

The Scourger menee itselläni sellaiseen aika turhat ja tylsät rässipumput -kastiin, enkä levyltä jaksaisi muutamaa biisiä enempää kyseistä orkkaa kuunnella, mutta liveakti oli positiivinen yllätys. Liekö parin bissen liikuttuneessa tilassa antanut vahingossa itsensä tykätä siitä vähän vai mikä olikaan, mutta joka tapauksessa jaksoin katsoa Scourgerin alusta loppuun ilman sen suurempia pykimisiä. Ihan ok-meiningin miehet pystyivät kohtuu tyypilliseen rässiinsä saamaan. Tästä keikasta en voinut ottaa kuvia, koska aseenkantajani oli vasta matkalla paikalle kameran kanssa mutta onneksi mies ehti tontille ennen mainion Deathboundin aloittamista.

Tokana vetona oli siis Deathbound, tuo Oulu-Vaasa-Tampere-tai-jostain-mistä-lie-akselilta kotoisin oleva grindijyrä ja tämä esitys olikin itselle heti huomattavasti mieleisempi. Deathbound painoi kappaleita kaikilta kolmelta levyltään ja tämä nykygrindaukseksi melko dynaaminen bändi jaksoi painaa kaasu pohjassa puolisen tuntia vääntäen paahtoaan hyvällä meiningillä ja onnistuneilla kappalevalinnoilla. Kolmatta juuri ilmestynyttä kokopitkää en ole vielä käsiini saanut mutta liven perusteella sanoisin, että jo ennestään hyvästä suunnasta ollaan entisestään parempaan menossa, koska biiseissä on kiinnitetty enstistä enemmän huomiota sopivaan jakoon rankemman murskauksen ja hurjan nopean myllytyksen välillä, hyvä!

Napalm Death on itselleni sellainen bändi, että turhan objektiivista arviota meiningistä on turha odottaa mutta silti väittäisin, että ei tarvitse tippaakaan valehdella jos sanon että pumppu on vieläkin mielettömässä livekunnossa, eikä miesten sinänsä huomattava ikä tunnu missään. Bändi soitti materiaalia uransa alusta loppuun eikä meininki hellittänyt hetkeksikään. Niin yleisö kun bändikin oli aivan tulessa alusta loppuun ja niin soittajat kuin katsojat pyörivät kumpikin omilla tonteillaan villisti. Barneyn lavaliikehdintä on jo luku sinänsä mutta myös Shane Embury ja Mitch Harris olivat aktiivisia ja tukat olivat alati lennossa. Bändi soitti tiiviin vähän yli tunnin setin eikä encorea kuultu, mutta fiilis oli koko keikan ja keikan jälkeen vielä pitkään loistava.

Ei tästä tämän enempää, tsekatkaa Nappis livenä jos vain ikinä kykenette, ei tarvitse pettyä.

Napalm Death – Smear Campaign

Napalm Death, tuo grindcoren jättiläinen, joka jo 80-luvun lopussa piirsi genren ääriviivat hiekkaan hullulla kohkauksellaan palaa tällä kertaa vain vuosi edellisen julkaisunsa jälkeen. Bändi tunnetaan maineikkaiden ekojen levytyksiensä lisäksi myös siitä, ettei yhtyeessä vaikuta enää yhtään alkuperäistä jäsentä.

Eivätpä ole Napalmipoijatkaan aina osuneet nappiin, vaan 90-luvun puolivälissä orkesterin musiikki oli ajautunut aika kauas alkuaikojen grindistä ja yhtye julkaisi kourallisen keskitempoisempaa ja groovaavampaa materiaalia sisältäneitä albumeja. Moni luulikin bändin jo menettäneen otteensa kun yhtye löi pöydälle vihaisen, takaisin juurille musiikillisesti kumartaneen ”Enemy of the Music Business” -albumin, joka johdatti entistä kiukkuisemman Napalm Deathin 2000-luvulle. Sillä tiellä yhtye on edelleen viisi vuotta myöhemmin. Kahden vihaisen grindipurkauksen ja siinä välissä cover albumin tuutannut orkka on nyt siis jälleen uuden julkaisun kynnyksellä.

Itselleni alkoi pelko hiipiä puseroon, kun saatekirje kertoi että vaikutteita oli haettu Swans-yhtyeen musiikista ja niiden ilmenevän Barneyn puhtaalla laulutulkinnalla. Ei sekään tieto, että albumin vierailijoihin kuuluu mm. The Gatheringin Anneke Van Giersbergen parantanut epävarmuuttani albumia kohtaan. Goottimaisen intron jälkeen epäilykseni kumotaan turhina, heti kättelyssä alkaa hirmuinen tuuttaus ja grindivaihteella vedetään. Välillä sekoitellaan hiukan ”Diatribes”-albumilta tuttua grooveriffittelyä maustamaan keitosta, ja varsin toimivasta mausteesta onkin kyse. Onnekseni Anneken vierailuvokaalit olivatkin lähinnä puhetta ja hetken ulinaa In Difference -biisin lopussa, helpotus valtaa mielen ja Napalmikuolema viilettää eteenpäin kuin viimeistä päivää. Puhtaat laulukokeilutkin on jätetty viimeiseen biisiin, eivätkä ne nyt niin huonolta edes kuulosta kuin ehdin pelätä, vaan kohta tuo jopa tuomiopäivämäistä meininkiä kappaleeseen.

Pakko se on myöntää, Napalm Death on edelleenkin yksi planeetan kovimmista grindibändeistä ja digipack- tai vinyyliversion hankkivat saavat nauttia jopa kahdesta bonusbiisistä, joita ei edes promomaistiaisiksi tarjottu.

Napalm Death – The Code Is Red… Long Live the Code

Nappis on taas palannut uudella rieskallaan ja ilo on ylimmillään. Jo kaksi kertaa jonkinlaisen metalliherätyksen itselleni tarjonnut yhtye ryykää grindiään taas kerran sellaisella meiningillä ettei mitään rajaa. Tällä kertaa levylle vierailemaan on saatu Jello Biafrat, Jamey Jestat sun muut Jeff Walkerit eikä siinä mitään, onhan se kiva Walkerinkin örinää kuulla pitkästä aikaa, eikä noissa muissa vierailijoissakaan mitään vikaa ole. Itse levy lähtee väkevästi liikkeelle ja loppuu väkevästi, se on pojat Nappista se.

Mitä tästä nyt pitäisi sanoa? Levy kuulostaa Napalm Deathilta ja se on hyvä jo se. No itse asiassa sen verran voisi sanoa, että tämä on paras lätty sitten loistavan Enemy Of The Music Businessin ja biisit on todella hyviä. Kappaleita on ehkä kokonaisuutta ajatellen hieman liikaa (15), ja pari viimeistä on sitten hieman erikoisempaa linjaa edustavia paloja. Levyn päättävät Morale ja Our Pain Is Their Power ovat hitaita ja synkkiä vetoja levyn loppuun tunnelmoitavaksi ja tiivistävät hienosti bändin synkemmän puolen musiikilliseen muotoon sen kaiken höyryämisen jälkeen. Myös crustia on tällä levyllä ehkä hieman muita ns. ”uudempia Nappiksia” enemmän, mikä mielestäni ainoastaan parantaa meininkiä, ja onhan tämä tietysti sen oikean grindin yksi peruspalikoita. Eli sopivassa suhteessa kaahataan ja välillä vähän huilataan, joten levy on tasapainossa ja se soittamisen riemu että meininki todellakin välittyvät. Barneyn vokalit ovat täyttä rautaa ja soitto kulkee kuin hirvi maantiellä.

Tällaista levyä on vaikea itse lähestyä objektiivisesti, mutta aivan sama miltä kantilta asiaa katsoo, on tuotos erinomainen ja suositeltava hankinta kaikille alan meiningistä pitäville. Mars siis levykauppaan ja hakemaan sitä aitoa menoa ja hyvää asennetta 15:n hienon rallin verran!