Avainsana-arkisto: Murmansk

Lost In Music -lukujärjestys

Tänään alkaa Tampereella jälleen neljäpäiväinen showcase-festivaali Lost In Music, joka valtaa Mansen baarit 40 tapahtuman voimin. Loppuviikon ”jokainen bändi haluaa tulla löydetyksi” -teeman mukaisesti esillä on jo paikkansa vakiinnuttaneiden artistien rinnalla paljon mielenkiintoisia läpimurtoa kärkkyviä tulokkaita. Bändisumasta selvitäksenne kokosimme loppuviikon lukujärjestyksen. Mikä parasta, 35 euron hintainen festivaalipassi oikeuttaa sisäänpääsyyn kaikkiin Lost in Music -tapahtumiin, joten baarihyppely on enemmän kuin suositeltavaa, jos vain kunto kestää. Lukujärjestyksessä on toki otettu huomioon myös esiintymisareenoiden välimatkat, joka paikkaan on turha edes yrittää ennättää.

Keskiviikko 17.10.

Keskiviikon ainoa häppeninki järjestetään Vastavirralla, jossa tarjolla venäläistä ja kotimaista metallia á la Trelleborg, Roadkill Decorum ja Forsaken Legion. Seikkailunhaluisille.

Torstai 18.10.

[youtube url=C1FWCXkvzT4]

Torstain ohjelmisto tarjoaa melko helposti organistoivan työjärjestyksen, indiepoppia ja rokkia, lopuksi vähän hiphoppia: Alkuillasta Artturissa esiintyvät Koria Kitten Riot ja Aino Venna. Ennen siirtymistä Koskipuiston liepeille YO-talolla ehtii nostaa fiilistä TV Off:in tahdissa. Henry’s Pubin ilmaisessa Fullsteam-showcasessa esiintyvät Stockers! sekä mystinen Warriors, jonka yhdistäminen hiljattain ”Warriors”-levyn julkaisseehen Disco Ensembleen ei vaadi kummoisiakaan hoksottimia. Kannattanee jäädä kärkkymään, osuuko päättely oikeaan. Torstai päättyy Ilveksessä, jossa Warriorsin jälkeen ehtii nauttimaan vielä Karri Koiran aina yhtä viihdyttävästä setistä.

[youtube url=JU4cj10K70A]

Perjantai 19.10.

Monipuolisen perjantain työjärjestykseksi on pakko tarjota kaksi vaihtoehtoista ratkaisua: toinen hieman (post) rock-henkisempi, toinen indiediskoilijoille.

[youtube url=QRG2_80miPE]

Ensinmainittu starttaa YO-talolta puoli yhdeksän maissa, jossa Backstage Alliancen tapahtumassa esiintyvät alkuillasta Black Twig, Murmansk ja hollantilainen Death Letters. Mainiota, rouhevaa rockia kaikki tyynni. Tästä matka jatkuu rautatieaseman tuolle puolen, kun Klubin vieressä Telakalla esiintyvät Solitin ja Lionheartin iltamissa mm. All Will Be Quiet ja Delay Trees. Näiden välissä sopii vaikka käydä Klubilla ihastelemassa French Filmsin livekuntoa.

Tanssittavampi ohjelma pitää sisällään Pakkahuoneella illan avaavan Jori Hulkkosen uuden Sin Cos Tan -projektin, sekä Doriksessa esiintyvät The Wha’s ja Poko Cox -ryhmät.

Molemmat illat on mahdollisuuksien mukaan hyvä päättää The Sounds -yhtyeen jäsenten dj-settiin Klubilla, jonka on määrä alkaa aamuyöstä kello 2:n jälkeen.

Lauantai 20.10.

[youtube url=wohJSPPaRfU]

Lauantain ohjelmisto sisältää sekalaista materiaalia metallista Memphis-räppiin; edellisillan aiheuttamaa kivistystä voi lievittää  Jukka Ässän keikalla Artturissa, vaikka sieltä tuleekin hitusen kiire Klubille Jess And The Ancient Onesin keikalle, joka kuitenkin on varmasti kiirehtimisen arvoinen. Koska parempaakaan tekemistä tuskin on, voi Jessin ja tallinnalaisen rumpu-basso-duon Talbotin välissä tsekata Saran Pakkahuoneen puolella. Ennen siirtymistä YO-talolle puolenyön maissa, voi aktiivisemmat matkan varrella tarkistaa esim. Barry Andrewsin Diskon Doriksessa. YO-talolla on hyvä päättää Lost In Music -tapahtuma Nicole Willis & The Soul Investigatorsin sekä Eevil Stöön, DJ Kridlokkin ja Koksukoon kanssa.

[youtube url=OYPsQEgWvpk]

Festivaalirannekkeen kanssa liikkuvien kannattaa muistaa, että klubeille pääsy onnistuu sillä edellytyksellä, että niissä vielä tilaa on. Näin ollen loppuillan kapakoihin kannattaa pyrkiä ajoissa ja pitää baarihyppely minimissään puolenyön jälkeen, noin perstuntumalta veikattuna. Koko tarjonta tapahtuman kotisivuilla www.lostinmusic.fi.

BONUS: Sunnuntai 21.10.

Lost In Musicin ”ulkopuolisena” tapahtumana esiintyy Pakkahuoneella sunnuntaina kanadalainen Billy Talent.

Soittolista

Kokosimme myös kattavan soittolistan tapahtuman esiintyjien ajankohtaisesta materiaalista. Se on oikeasti hyvä, kannattaa tsekata!

[spotify uri=spotify:user:lammaszine:playlist:667z6j1xJkcHJ1F0NxsguX style=none]

Murmansk tarjoaa videomaistiaista uudelta albumilta

Helsinkiläinen vaihtoehtorock-yhtye Murmansk on saanut kolmannen albuminsa valmiiksi yli kolmen vuoden valmistelun jälkeen. Finnvox-studioilla Arto Tuunelan alaisuudessa äänitetty ja miksattu ”Rüütli”-albumi julkaistaan 14. syyskuuta. Albumin julkaisee yhtyeen oma levymerkki Around Your Neck ja siitä tulee saataville on myös rajoitettu vinyylipainos. Suomen lisäksi albumi julkaistaan kaikissa Pohjoismaissa ja Baltiassa, sekä kuukautta myöhemmin Keski-Euroopassa Rough Traden kautta.

Murmansk juhlistaa levynjulkaisua keikalla Helsingin Tavastia-klubilla lauantaina 22. syyskuut, luvassa on oheisten keikkojen lisäksi myös myöhemmin julkistettavia keikkapäivämääriä.

Murmansk keikalla:

22.09. Tavastia-klubi, Helsinki (+ Hidria Spacefolk)
28.09. Finlandia-klubi, Lahti (+ Husky Rescue, Zebra & Snake)
29.09. Bar 15, Seinäjoki
05.10. Waves Vienna Festival, Vienna
20.10. Suisto-klubi, Hämeenlinna
26.10. Musta Kynnys, Jyväskylä

www.murmansk-helsinki.com
www.facebook.com/murmansk

Kuumuutta karkuun – Lapko ja Murmansk Lahessa

Talvi on taittunut ja kevät pistää parastaan. Lämpötila huitelee kolmenkympin tienoilla, eikä jääkaappikylmä olut tahdo pysyä viittä minuuttia kauempaa viileänä. Ei siis auta muuta kuin juosta kuumuutta karkuun kohti iloisesti pulppuavia kaljahanoja ja raikkaasti puhaltavia ilmastointilaitteita. Mutta kuinkas sitten kävikään?

Toki oli tiedossa, että Lapkon illan ensimmäinen setti oli saanut S-merkinnän (yhtye soitti illemmalla vielä k18-setin), joten yleisön (siis sen kourallisen, joka oli paikalle vaivautunut) keski-ikä huiteli jossain viidentoista tienoilla, mutta silti anniskelualueen uupuminen oli kova paikka helteen uuvuttamalle toimittajalle. Tosin, eipä Club Walimo muutenkaan mitään kovin ruusuista kuvaa itsestään antanut, sillä ”areenan” atmosfääri – kaikkine  teineineen – muistutti kyläkoulun jumppasalissa järjestettyä limudiskoa. Tila oli ”pimennetty” muutamalla verholla (muistutan vielä, että ulkona aurinko paahtoi kuin viimeistä päivää), siellä täällä seisoi terassipöytiä ja äänipöytä, tai paremminkin -pulpetti, sijaitsi tökerösti keskellä huonetta eikä tilan  akustiikkaa (voi tietysti johtua yleisön vähyydestäkin) voinut mitenkään päin kutsua miellyttäväksi (varsinkin rummut puskivat päälle liiankin kanssa). Alku oli siis jokseenkin takkuinen.

Mutta takkuinen tahi tukkoinen ei ollut illan pääesiintyjä (lämppärinä molemmilla keikoilla oli New Deadline). Vast’sillään neljännen albuminsa ”A New Bohemia” julkaissut Lapko oli kovassa tikissä ja vaikka setti mukailikin pitkälti uutukaisen, hieman vielä vieraita kappaleita, niin yllättävän kovan show’n kolmikko sai aikaan loihdittua – jos ei huomioida Ville Maljan jokseenkin vaivaannuttavia välispiikkejä (energiajuomia ja kesätöitä) tai taustanauhojen kanssa kamppailua. A New Bohemian biiseistä ainakin vuoden aikaan sopiva Summer Nights ja omaksi Lapko-suosikikseni samoin tein noussut, herkästi räjähtelevä Horse and Crow ansaitsevat maininnan. Muutaman vuoden takaiselta ”Young Desirelta” kuultiin suurimpien hittien (Hugging the Phone, Killer Whales) lisäksi myös Paranoid, joka sai seuraa ”Scandal”-albumin All the Best Girlsistä sekä A New Bohemian singlebiisistä I Shot the Sheriffistä – seuraavalle levylle sitten se Via Dolorosa, joohan pojat?

Lapkon esitys oli kenties – paikastakin johtuen – hieman koruton, mutta yhtä kaikki erittäin viihdyttävä. Tekniset ongelmat ja yleisön harvalukuisuuden voitoksi kääntäminen ovat ammattimiehen merkkejä. Ja vaikka k18-keikalla varmasti tiiviimpi tunnelma olisi ollutkin, niin oli hauska huomata miten ne muutamat lapsukaiset, jotka lavan eteen olivat uskaltautuneet, osasivat sanat ulkoa ja kehtasivat niitä myös mukana hoilottaa. Ei me aikuiset enää tohita.

Sitten kaupan kautta puistoon ja pussit tyhjiksi…

…Virkistystauon ja usean olusen jälkeen oli aika pistää töppöstä toisen eteen ja suunnata kokka kohti Torvea, sillä lahtelaisittain harvinainen indie-ilta ei ollut vielä tässä, ei suinkaan. Jos Lapko edustaa ”findien” valtavirtaa, on Superchristin ja Murmanskin kohdalla kenties oikeampi sana vastavirta. Superchrist aloitteli settiään juuri kun saavuimme Torveen ja oluen tyhjennys- sekä täydennysreissun jälkeen yritin keskittyä kolmikon ”electroclashstoneriin”, kuten yhtye itsensä määrittelee. Teräskristuksessa [sic] on kuitenkin aina ollut jokin elementti, joka estää sen täysipainoisen diggailun. Tokihan yhtyeen debyyttialbumi ”Colorgun” elektrostonereineen tai kakkoslevy ”Surfing the Zeitgeist” discogrungeineen pitävät sisällään muutamia täsmäraitoja, mutta jotenkin yhtyeestä on jäänyt väkinäinen mielikuva, eikä Torven-keikkakaan sitä pois pyyhkinyt. Bändi kaipaisi enemmän My Everythingin kaltaisia täysosumia repertoaariinsa. No, ehkä tuleva ”Rocket Science” -täyspitkä niitä sitten tarjoilee.

Kommunikointi Superchristin kanssa jäi siis vajavaiseksi, mutta illan viimeinen helsinkiläisryhmittymä oli saava täydellisen huomioni, vai oliko? Murmanskin kaksi vuotta sitten julkaistu ”Chinese Locks” on yksi parhaista indie-debyyteistä, joita tässä maassa on julkaistu, mutta viime vuotinen ”Eleven Eyes to Shade” räjäytti viimeistään pankin. Heleän shoegazen ja aggressiivisen noise rockin liitto ei ole koskaan kuullostanut yhtä makealta ja nyt tätä korvakarkkia oli tiedossa Torven täydeltä. Ja jos Murmansk kuulostaa levyllä samaan aikaan rakastavalta ja väkivaltaiselta, niin sitä se tekee myös lavalla. Tosin pahimmat agre-purkaukset välittyivät soittimien kautta, sillä varsinkin Laura (laulu/kitara) seisoi mikrofoninsa takana kuin suolapatsas hempeili hän sitten Paper Dustia tai huusi Sumacia. Muutenkin kvartetti esiintyi melko eleettömästi niukan valaistuksen alla, mikä toki komppaa täydellisesti yhtyeen hypnoottisen maanista ulosantia.

Ilta oli kuitenkin ollut pitkä ja herpaantuminen iski elimistöön setin puolivälissä. Yhden kappaleen verran (en muista mikä) jaksoin vielä sinnitellä, mutta sitten oli pakko käydä haukkaamassa raitista ilmaa sikarin muodossa. Yksi asia johti toiseen ja hetken päästä löysinkin itseni Tirran pöydästä istumasta oluttuoppi edessäni. Joskus käy näin, mutta jo reilut puoli keikkaa Murmanskia osoitti sen, että nelikon harteilla lepää Suomi-indien tulevaisuus.

Murmansk

Haastattelujen – varsinkin sähköpostin välityksellä tapahtuvien – tekeminen on melkoista arpapeliä. Joskus näppäimistön toisessa päässä saattaa istua tyhmiin kysymyksiin turtunut Jörö-Jukka, toisinaan taas puheripulista kärsivä laulu- ja soitinyhtye. Helsinkiläinen Murmansk kuuluu ehdottomasti jälkimmäiseen kategoriaan, sillä sanaisten arkkujen kannet heitettiin heti kättelyssä nurkkaan – alla oleva teksti on editoitu versio, huh. Tikusta ei kuitenkaan asiaa tarvinnut tehdä, sillä nelikon uunituore ”Eleven Eyes to Shade” maistuu mainiolta, näyttää nätiltä ja mikä tärkeintä, kuulostaa ihan himpskutin hyvältä. Istu alas, rentoudu ja ota selvää kuka, mitä ja häh.

Itse en ole vielä tuota uutukaista saanut käteeni (tätä kirjoittaessa kylläkin), joten on pakko kysyä, että mihin suuntaan te olette omasta mielestänne musiikillisesti lähteneet verrattuna ”Chinese Locksiin” (yhtyeen viime vuonna julkaistu debyyttialbumi)?

Jari (kitara): En ollut vielä mukana äänittämässä Chinese Locksia mutta näkisin, että tämän levyn myötä palettiin on tullut niin sanotusti lisää värejä, mutta toisaalta se on myös jatkumo edelliseen siinä mielessä, että kyllä tämän kuitenkin saman bändin tekemäksi tunnistaa. Maalailu on entistä utuisempaa ja kirskunta rajumpaa, ja esiintyy monesti samankin biisin sisällä.

Laura (laulu-kitara): Äänitykset olivat minulle rankempia kuin debyytillä. Huomasin tehneeni enemmän fyysisesti haastavampia lauluja edelliseen verrattuna. Mutta en kyllä lopeta vielä tupakointia!

Jaakko (rummut): Jarin myötä on tullut paljon erilaisia värejä kitaramaailmaan lisää. Se on ainakin vaikuttanut meidän yleissoundiin ja biisintekemiseen. Chinese Locksilla oli suuri osa biiseistä vanhoja uudelleen sovitettuina, mutta tällä levyllä pöytä oli itsellekin puhtaampi jo biisien syntyvaiheessa. Paljon samoja elementtejä on edelleen ja jossain määrin jatkumoa huomattavissa, mutta muutosta on tapahtunut. Uuden levyn nauhoittaminen oli itsellenikin huomattavasti paljon haastavampaa kuin debyytin, vaikka oli studioaikaa puolet enemmän. Toisaalta oli myös mahdollista kokeilla juttuja ja soundeja studiossa tällä kertaa enemmän.

Kuten Jaakko sanoikin, ”Chinese Locksilla” oli mukana vanhoja biisejä, niin miten vaikeaa teidän oli lähteä tehtailemaan uutta materiaalia käytännössä täysin nollasta? ”Eleven Eyes to Shade” ilmestyi kuitenkin melko pian debyytin jälkeen.

Jari: Olli, Laura ja Jaakko olivat olleet Chinese Locksin kanssa tekemisissä vuoden päivät ja sen valmistumisen helpotus ikään kuin aukaisi taas luovuuden hanat – näin ollaan ainakin jälkeenpäin analysoitu. Itse olin taas juuri liittynyt bändiin ja innoissaan tutustumassa heidän tapaansa soittaa ja ajatella musiikkia. Näistä lähtökohdista materiaalia lähti syntymään kuin itsekseen ja äkkiä hyvältä tuntuvaa matskua rupesi olemaan jo niin paljon, että mietittiin että miksi ei, seuraavaa levyä vaan tekemään. Kirjoittaminen tapahtui melko pitkälti soittamalla ja katsomalla mihin suuntaan juttu lähtee kehittymään, harvoin kukaan tuo valmiita juttuja treenikselle – ja vaikka toisikin – kaikki tekevät siihen sitten oman juttunsa, joista soittamalla hiotaan kokonaisuus. Toisaalta tälle hommalle ominaisen soundin avain kuitenkin nähdäkseni on Ollin bassonsoitto, joka on oikeastaan bassolla soitettua rytmikitaraa – monet biisit ovat saaneet alkunsa jostain bassoriffistä, valmiista tai jammaillessa syntyneestä, johon muut sitten reagoivat omalla soittamisellaan ja joka näin lähtee etenemään. Syksyiselle Euroopanreissulle lähdettäessä suuri osa biiseistä oli kasassa, ja noilla keikoilla niitä kokeiltiin ja katsottiin mikä toimii. Alle kuukausi reissusta paluun jälkeen mentiin studioon ja siellä toimittiin kuten kaverit tekivät jo Chinese Locksin kanssa: kaikki on äänitetty livesoittona; soittotila järjestettiin niin, että pystyttiin olemaan kaikki samassa Mango-studion isossa salissa niin, että nähtiin toisemme ja päästiin mahdollisimman lähelle live/treenistilannetta. Laura veti näin samalla demolaulut biiseihin, kun me soitettiin pohjat sisään. Tämä tuntuu sopivan meille, tietty rosoisuus säilyy ja soitossa on enemmän tunnetta kuin jos jokainen kävisi yksitellen soittamassa osansa kopissa istuen. Tietysti aikakin on yksi tekijä, nyt oli kokonaista neljä päivää studioaikaa käytössä, joka on tietysti prosenteissa melkoinen nousu Chinese Locksin kahteen päivään…

Laura: Nollasta aloittaminen oli tosiaan kuin helpotus. Uudet biisit tulivat nopeasti ja siinä sitä taas olikin syli täynnä tekemistä. Muutamassa biisissä vokaalit istuivat muotoonsa suoraan treeneissä improillessa. Muutoin olin taas toivoton viime tinkaan ährääjä. Toiset jo alkoivat huolestuneina kuulostella, että olenko mä saanut mitään aikaan – enkä juurikaan ollut. Tein laulut ja kitaroita lopulliseen muotoonsa aika myöhään. Pohjien äänityksissä oli mun rennoin osuus: soitin muutamat kitarat ja demosin laulut pseudoenglanniksi. Kerran kipitin koppiin huutamaan pelkkä pyyhe päällä, kun käsky kävi kesken suihkun. Kun varsinaiset laulupäivät sitten koittivat, kirjoitin melkein kaikkiin biiseihin tekstit tuskissani edellisenä yönä. Meidän äänittäjä Julius Mauranen ei hekotusta pidätellyt, kun saavuin paikalle silmät ristissä ja omituisen näköiset laulukaaviot kädessä. Stressaava työtapa, mutten kai toisinkaan osaa.

”Eleven Eyes to Shade” pullahti maailmaan Spinen alaisen Ranchin kautta, kun taas esikoisen kätilönä toimi piskuinen Around Your Neck. Mistä tällainen, melko radikaalikin suunnanmuutos johtui; Mesmerin kainalosta Amoralin siipien alle? Eikö teitä pelota jäädä metallimöhkäleiden alle prioriteettilistan paikkoja jaettaessa?

Olli: Tässä kohden täytynee hieman oikaista sitä pientä väärinkäsitystä, mikä ollaan saatu aikaiseksi Around Your Neckin suhteen. Se on enemmänkin levymerkki ja bändikollektiivi kuin varsinainen levy-yhtiö, mutta jostain syystä se aikanaan uutisoitiin mediassa ”levy-yhtiönä”. Around Your Neckin funktio on ollut koota tiettyjä kaveribändejä yhteen ja järjestää tämän kautta jakelukanavat, mikä on tehtykin, mutta se on tasan juuri niin aktiivinen kuin siinä olevat bändit, ja valitettavasti moni AYN-bändi on näinkin lyhyessä ajassa lyönyt kintaat tiskiin tai pitelee muuten vaan hiljaiseloa. Mesmerin tuleva levy julkaistaan syksyllä levymerkillä, ja itse tehdään voitavamme Around Your Neckin kautta sen eteen eli autetaan kavereita. Varsinkin tuo huomioiden Ranchille siirtyminen oli meille tosiaan aikamoinen hyppäys – DIY-kuvioista isolle levy-yhtiölle. Ja Spinefarm on toki enemmän metallilafka, mutta ei se meitä haittaa kun siellä on jengiä, jotka kuitenkin ymmärtävät meidän jutun päälle. Jos Kauko Röyhkä ja Mutants ovat siellä niin miksei se kävisi meillekin, tuskin me hevin jalkoihin jäädään. Mutta kieltämättä tässä myös Spinefarmilla on otettu niiden rajoja hieman toisaalle vievä bändi rosteriin. Musaan tämä ei ole vaikuttanut yhtään mitenkään, meillä on käytännössä ollut kaikki taiteellinen vapaus tehdä mitä halutaan. Eipä tästä suoraan sanottuna tulisi vittuakaan, jos niin ei olisi. Kapinoinniksi se menisi ja todennäköisesti ammuttais itseämme mieluummin vaikka jalkaan. Mesmeristä vielä sen verran, että siinä on yks kovimpia kotimaisia bändejä, joka on jäänyt rikollisen vähälle huomiolle (sanopa muuta, toim. huom.), ja tähän vois vielä lisätä muutaman kirosanan jos jaksais. Suunniteltiin just tänä viikonloppuna, että tehtäis taas lyhyt Euroopanrundi niiden kanssa.

Jaakko: Joo ja tähän on lisättävä, että Mesmerit on Euroopan-rundin perusteella piinkovan soittamisen lisäks myös hyviä haastamaan, mutta huonoja painimaan.

Tuossa tulikin jo aihetta jo aiemmin hieman sivuttua, eli Murmanskin kokoonpano on elänyt jonkun verran vuosien saatossa, ja varsinkin vokalistin tontti on ollut tuulinen. Miksi juuri laulaja on ollut se teidän akilleen kantapää, ja oliko Laura se puuttuva linkki, joka viimeistään nosti teidän profiilianne?

Olli: Luulen, että noi miehistönvaihdokset ovat korostuneet meidän kohdalla juuri siitä syystä, että bändillä on ollut kolme vokalistia. Rumpali on vaihtunut kerran, samoin kitaristi, eli neljä ihmistä on lähtenyt bändistä aikojen kuluessa. Kuusi vuotta on kuitenkin pitkä aika, ja noina kertoina kaikki on täytynyt rakentaa aina uudestaan ja nousta jaloilleen. Viime kädessä vokalisti määrittelee kuitenkin sen millaiseksi musiikki muotoutuu, ja mä väitän, että bändi monesti voi
olla korkeintaan niin hyvä kuin sen vokalisti on. Tässä suhteessa sanoisin, että ehdottomasti profiili nousi Lauran myötä. Mutta myös Jaakon mukaantulo rumpuihin toi hitosti lisää, samoin Jarin tulo kitaraan Chinese Locksin jälkeen. Tässä bändissä ei ole statisteja, ja yhtye on kaikissa tekemisissä niin demokraattinen kuin bändi voi olla. Uskon että nyt ollaan siinä kokoonpanossa, jossa myös kaadutaan kun se hetki tulee. Toivottavasti se ei tapahdu vielä vähään aikaan, vaikka tämän bändin ollessa kyseessä ei koskaan voi tietää mitä seuraavaksi tapahtuu.

Puhutaanpa sitten hieman toimittajien lempiaiheesta, eli lokeroinnista. Shoegazing taitaa olla se yleisin leima, joka teidän otsaan lyödään, mutta myös post-punk, noise-rock, krautrock jne. ovat termejä, joilla teitä on yritetty kuvailla. Kiinnostaako teitä ollenkaan moinen genre-orientoitunut ajattelutapa, vai miten te itse kuvailisitte musiikkianne ihmiselle, joka ei Murmanskia ole kuullut?

Olli: Stoner, hardcore, post-rock… Nojoo. Itse lähdettiin liikkeelle tuolla ”aggressiivinen shoegazing” -määreellä, joka on aika ristiriitainen ilmaus: shoegazing puhtaimmillaan on jotain täysin ei-aggressiivista. Sama kai se on miten tätä määrittelee, ja on hyvä juttu jos se määrittely on hieman vaikeaa, eikä musiikki istu kunnolla mihinkään lokeroon. On meillä varmasti vaikutteita noista kaikista, joistain enemmän ja joistain vähemmän. Vaikka noita verrokkibändejä kuinka pyrkii musiikintekijänä välttämään, antaa se kuitenkin varmasti parhaimman kuvan siitä mistä jutussa on kyse. Aikanaan ostin Interpolin ekan levyn sokkona luettuani NME:sta puolihyvän arvion, jossa oli viitteet Bauhausiin, The Smithsiin ja Echo And The Bunnymeniin. Ja eihän se täysin kuulostanut oikeastaan miltään noista – enemmän vain omalta jutultaan – mutta noi verrokit antoivat paljon enemmän kuin jos olisi vain puhuttu tummasävyisestä post-punkista. Siinä mielessä vois heittää peliin läjän bändejä, joilta ei varmasti suoraan kuulosteta, mutta joihin saattaa tulla mielleyhtymiä. Rumban arvio debyytistä osui mun mielestä varsin hyvin maaliinsa, etenkin noiden verrokkibändien osalta. Kun multa joku kysyy millaista musaa tehdään, vastaus on yleensä aika epämääräisesti ”sellaista säröistä indierockia”.

Jari: Paljon säröä niin musiiksissa kuin tunneskaalassakin.

Jaakko: Voihan sitä leimoja laitella, mut kuten tälläkin levyllä, niin vaikea kuvitella Paper Dustia esimerkiksi aggressiivisen shoegazingin alle.

Suomessa on aikojen saatossa ollut melko vähän – jos yhtään – bändejä, jotka olisivat soittaneet edes jonkiasteista shoegazingia. Mutta sitten tuli ”Chinese Locks”, ja omakustannerintamalla alkoi kuhista. Ottaako Murmansk suomigazing-viitan kantaakseen?

Olli: Olis aika arroganttia lähteä itse väittämään, että shoegaze lähti nosteeseen meidän debyytin myötä. Toki huomattiin se, että yhtäkkiä ”shoegazingia” tekeviä bändejä alkoi löytyä paljon enemmän, ja Chinese Locksin aikaisissa jutuissa ja arvioissa puitiin aika paljon sitä mitä shoegazing ylipäätään on. Vaikea sanoa, on siinä kieltämättä ainakin jotain ajallista yhteyttä. Se tosin vähän yllätti, että meidät leimattiin monesti ihan pelkästään shoegazing-bändiksi, vaikka itse puhuimme lähinnä niistä vaikutteista. Puhdasta shoegazingia tekee Suomessa aika harva bändi, mutta esimerkiksi Scarlet Youth edustaa vanhan koulukunnan kenkiintuijottelua kaikkien oppien mukaisesti.

Laura: Ainoa viitta minkä mä suostun harteilleni pistämään on sadeviitta ja senkin vain hätätapauksessa. Viittaan on niin helppo kompastua.

Jaakko: Joo en mäkään tätä ihan ainoastaan shoegazeen pistäis ja alkoi rasittamaan se termin esilletulon tulva viime vuonna.

Tämä haastattelu alkaa pikku hiljaa olla taputeltu, mutta pitää vielä loppuun kysellä hieman tulevaisuuden suunnitelmista, eli minkälaisella forcella ”Eleven Eyes to Shadea” lähtemään puskemaan ihmisten tietoisuuteen ja onko suunta yhä enevissä määrin Suomen rajojen ulkopuolelle?

Jari: Kevään mittaan tulee Suomen keikkoja levynjulkkarin tiimoilta, keikkakalenteri päivittyy kokoajan. Syksyn Euroopan-rundi teki selväksi että sinne mennään uudestaankin, tavalla tai toisella – ja lisäksi se poiki tälle keväälle myös reissun Tanskan Spot-festareille. Suomen festareita on tänä kesänä tarkoitus tehdä niin paljon kuin mahdollista. Me ollaan ehkä vähän huonoja suunnittelemaan tulevaisuutta ihan hirveän tarkkaan, ainakaan siinä mielessä että tämänkin levyn kanssa rynnättiin studioon heti, kun siltä rupesi itsestä tuntumaan, ennen kuin levy-yhtiökuvioista oli mitään selkoa, mutta tavallaan sillä mentaliteetilla eteenpäinkin; tehdään juttuja täysillä ja niin kuin ne tuntuvat itsestä oikealta.

Olli: Kyllä tässä levy-yhtiöllä on vissiin suunnitelmia myös Suomen rajojen ulkopuolelle, mutta se miten tämä lähtee muualla liikkeelle jää nähtäväksi. Ja täytyy olla realistinen, Suomesta kun ei käytännössä yksikään indiebändi ole oikeasti ja isosti breikannut ulkomailla toistaiseksi, kirjoitteli rokkimedia mitä hyvänsä.

Murmansk – Eleven Eyes To Shade

Pysäyttäkää painokoneet: vuoden paras albumi on löytynyt! Murmanskin viime vuonna julkaistu debyytti (”Chinese Locks”) sementoi kvartetin osaksi kotimaisen indien eturivistöä, mutta nyt ei enää Suomi-hyvityksiä tarvitse jaella, sillä ”Eleven Eyes to Shadella” äänivallinsa tornitalon korkuiseksi kasvattanut yhtye nostaa materiaalinsa täysin uusiin sfääreihin. Levy-yhtiö- ja miehistön vaihdokset ovat nähtävästi olleet vain uhrilahjoja matkalla kohti musiikillista kymppikerhoa.

Esikoisensa aikaan Murmanskin otsaan lyötiin hieman virheellisestikin shoegazing-leima, sillä vaikka yhtyeen ulosannissa toki vahvoja kenkiin tuijottelu -sävyjä oli havaittavissa, niin uneliaasta haahuillusta ei ”Chinese Locksia” voinut syyttää, päinvastoin. ”Eleven Eyes to Shade” vie Murmanskin yhä kauemmaksi tuosta raukean maalailevasta äänimaailmasta, ja nelikon itsensä lanseeraama ”aggressiivinen shoegazing” onkin yhä lähempänä totuutta: ensin potkitaan kasseille ja sitten vasta silitellään päätä.

Noise-, kraut- ja stonerrock vyöryvät yhä raskaammin eteeristen suvantokohtien ylitse, mutta toisaalta taas sukellus shoegazingin ja post-rockin tummiin vesiin käy hyvinkin soljuvasti – Murmansk on kuin suomi-indien sinivalas. Hetkittäin ”Eleven Eyes to Shade” jyrää eteenpäin jopa hardcoren keinoja hyväkseen käyttäen – oivana esimerkkinä Sumac, joka pursuilee syysmyrskyn tavoin yli laitojen suostumatta asettumaan paikoilleen. Hyökkäävää tunnelmaa lisää myös Lauran laulutyöskentely, joka on vahvistunut ja monipuolistunut entisestään: kuuntele peräkkäin vaikkapa jo mainittu Sumac sekä kaiun ja efektipedaalit löytäneen Branded Womenin mieleen tuova Paper Dust, niin tiedät mistä puhun.

”Eleven Eyes to Shade” on tuoremehu, joka on puristettu mm. Sonic Youthin ruman kauniista metelöinnistä, Siouxsie and the Bansheesin goottilaisesta kolkkoudesta ja PJ Harveyn vähäeleisestä viileydestä, mutta siinä missä moni aikalainen lisää juomaansa vettä, on Murmanskin lasissa aimo annos pirtua – screwdriver from hell?

Lasinsirpaleita vaahtokarkissa

”Eleven Eyes to Shade” on Murmanskin mainion ”Chinese Locks” -debyytin vielä mainiompi seuraaja. Nelikko oli sen verta juttutuulella, että pitemmittä puheitta: Hyvät naiset ja herrat – Murmanskin kakkosalbumi raita raidalta esiteltynä.

Sweet Trio

Olli (basso): Tämä biisi tehtiin alunperin suurinpiirtein kymmenessä minuutissa, kun basson efektimylly sattui jäämään päälle siten, että niistä lähti tuo kieppuva soundi, jonka päälle alettiin vain soittamaan ja biisin runko oli hetkessä valmis. Tämän jälkeen haettiinkin sitä vahingossa syntynyttä soundia hampaat irvessä puoli vuotta ennen kuin päästiin takaisin siihen ekan treenisdemon juttuun ja oikeankuuloiset asetukset löytyivät. Studiossa tämä meni ihan ekalla otolla ja loppuoutro, missä biisi yllättäen lähteekin liikkeelle, tehtiin puhtaasti vain siinä hetkessä improvisoiden. Omassa päässä Sweet Trio kumartaa hieman goottirockin suuntaan hengeltään, ja tarkoitan nimenomaan post-punkista noussutta goottirockia, The Cure, Bauhaus ja niin edelleen.

Laura (laulu/kitara): ”Älä avaa ovea palavassa talossa”

Sumac

Olli: Ehkä levyn aggressiivisin ja kirskuvin runttaus, jotain stoner- tai kraut-vivahdetta tässä varmaankin on. Kitarat on aika häiriintynyttä osastoa ja rummuissa mennään ihan luolamiesmeiningeillä. Äänitys tuli vähän kalliiksi: tämän yhteydessä saatiin kaks Ampegin bassokaappia hajalle – ei tee hyvää kamoille kun bassoa ajetaan ala- ja yläoktaavereiden läpi ja vielä helvetin lujaa. Meidän äänittäjä käveli koko viikonlopun kuppikuulosuojaimet päässään studiotiloissa, se kertonee jotain.

Jari (kitara): Tämän äänityksestä muistan että fiilis oli kyllä kohdallaan, paiskottiin täysillä menemään, kun mukana apukäsinä oleva Jaakon kaveri Lahdesta tuli vielä hakkaamaan lisärumpuja oli töminä huipussaan. Ja sen jälkeen ruvettiinkin miettimään että mistä löydetään Ollille bassokaappia lainaan että päästään jatkamaan äänityksiä.

Laura: ”Sinä hävisit jo ennen kuin avasit suusi.”
The Surgical Assistant

Jari: Tämä taisi lähteä alunperin jonkin verran hitaampana aikalailla niin, että Olli lähti treeniksellä soittamaan bassolla juttua, jossa oli melko paljon delaytä josta syntyi tasainen pulssi, muut lähdettiin vaan asteittain improamaan mukaan ja biisi muotoutui soittaessa. Se, että kaikki sovitusta myöten on tehty ihan vain soittamalla biisiä läpi niin, että rakenne alkoi pikkuhiljaa vakiintua ehkä osaltaan vaikuttaa siihen, että tämä tuntuu olevan levyn helpommin lähestyttävästä päästä.

Jaakko (rummut): Muuten mun mielestä levyn ehkä jopa kevyin biisi tunnelmaltaan.

Laura: ”Kirurgi, varo leikkausavustajan kostoa.”

Paper Dust

Olli: Biisi lähti tuosta Jarin kitaratremolo-jutusta, jonka päälle alettiin soittamaan. Less is more -ajatus aika vahvasti instrumentoinnissa ja Lauran vokaalit kannattalee kappaletta hyvin pitkälle. Tässä on kiittäminen levy-yhtiötä siitä, että biisi ylipäätään on mukana, oltiin itse jättämässä tämä tekemättä mutta viesti oli, että tehkää nyt jumaliste edes valmiiksi, hyvä biisi. Onneksi tehtiin, tämä on omia suosikkeja koko levyllä ja aika vahva tunnelma ja tärkeä kokonaisuuden kannalta. Venyttää meidän ilmaisua hieman rauhallisempaan suuntaan, mutta kyllä tässäkin on jännitettä. Ja feedbackiä.

Jari: Tämän kanssa tosiaan arvottiin ja mentiin sitten viimetingassa tekemään äänitykset loppuun samana viikonloppuna kun levy myös käytännössä miksattiin valmiiksi. Kannatti. Miksausvaiheessa esiin nostetut basso-whammy harmoniapamautukset kruunaa ainakin itselle tämän biisin lopun aukeamisen.

Jaakko: Selkeä osoitus omasta mielestä siitä, että toisinaan yllätetään itsemmekin siitä mihin suuntiin saatetaan mennä biisinteossa. Ja osoitus siitä, että biisit kannattaa ainakin jonku pisteen ylitettyä tehdä valmiiksi ja miettiä sen jälkeen miltä tuntuu.

Laura: ”Uinutaan tahmeiden ajatusten kyllästämällä matolla, kun aika karkaa kilpikonnan lailla voittoon.”

Silver Heel

Olli: Lähtee sonicyouth-osaston kitaralla ja jotenkin alkaa kallistua shoegazemaiseen, kaikuisaan maalailuun ja tunnelmanrakenteluun.

Jari: Biisin eteneminen syntyy äänimattojen kerrostumisesta kun basso lähtee luomaan sointupohjaa, joka alkaa nivomaan hommaa kasaan laulun kanssa. Tämä on tavallaan soitettujen juttujen osalta todella yksinkertainen biisi, itse taidan käyttää kokonaista kolmea säveltä koko biisin aikana, mutta kokonaisuus syntyy kun noita yksinkertaisia elementtejä kasaillaan eri järjestyksiin biisin edetessä.

Laura: ”Anteeksi. Kiitos.”

Robots In The Attic

Jari: Sumacin ohella tässä on eniten rähinää, säröä ei säästelty, laulua myöten. Tämän biisin äänittämisen vaikeus tuli vähän yllätyksenä koska oltiin totuttu, että lähtee aina livenä. Jouduttiin tahkoamaan läpi lukemattomia kertoja ja maitohapoille rupesi menemään. Aika myöhäisessä vaiheessa päätettiin vielä käyttää eri ottoa biisistä kuin mihin oltiin alunperin päädytty – lopulta käytetty otto on tietenkin sieltä ensimmäisten joukosta. Venyttää ainakin oman soittotaitoni rajoja. Tuplattu ”kitarasoolo” tuntui vaan sen verran härskiltä ajatukselta että pakkohan se oli tehdä.

Jaakko: Kai tää on tämän levyn se oudosti nykivä tyyppi diskossa joka hajotti pallon, mut ehti jo lähteä ennen kuin kukaan huomas.

Laura: ”Polttakaa pöytälaatikot!”

Blink Your Loveless Eye

Olli: Biisin työnimi oli Slowgaze, mikä kertonee jotain. Aika puhdas shoegaze-biisi ja itselle tulee jotain assosiaatioita Slowdiveen. Laura improvisoi vokaalit studiossa. Vokaalit ovat tässä puhtaasti instrumentin asemassa. Studiossa alkoi yhtäkkiä tuntua siltä, että biisi on ihan liian kaunis ja maailmaasyleilevä, joten tehdääs sille jotain mitä sille ei missään nimessä saisi ja raiskataan se. Onneksi jätettiin pahimmat ylilyönnit pois, älyttömin ajatus oli pilkkoa se keskeltä jollain radiokanavanvaihto-tyyppisellä todella häiritsevällä editillä. Mutta kyllä sinne on upotettu vaikka mitä ääniä suorasta huudosta lähtien. Ja tässä biisissä lapset taas leikkii efekteillään.

Jaakko: Tän kanssa oli henkilökohtaisesti taistelua tekemisvaiheessa saada siihen yksinkertaista, mut kantavaa fiilistä. Lopulta studiossa oli oivallinen tilanne tehdä siihen omaa tuntua käyttämällä rikkinäisiä suuria symbaaleja ja ketjuja, jotka muiden rumpujen ohella vedettiin vanhan todella massiivisen saksalaisen kaikulaitteen läpi. Biisin lopullinen rakentuminen miksausvaiheessa lisänauhoituksineen teki sille lopulliset silaukset ja lopputulos tuntui yllättävältä ja hienolta alun empimisten jälkeen.

Laura: ”Joku on laittanut vaahtokarkkiini lasinsirpaleita!?”

Moth

Olli: Ainoa vanha biisi levyllä, jossa ei oikeastaan mikään muu kuin bassolinja ole ennallaan. Moth on nähnyt niin monta versiota ja sovitusta biisistä kuin Murmanskissa on ollut erilaisia kokoonpanoja, tämä tehtiin alunperin jo 2004 ja se on kuopattu ja kaivettu uudelleen haudastaan ties kuinka monta kertaa. Tuo kielikuva istuu tähän aika osuvasti — kieltämättä aika hiton ahdistava ja tukehduttava kappale. Kun tämän sovitus yhtäkkiä naksahti kohdalleen, tuli itsellekin tosi kuristunut olo ja todettiin, et nythän tää toimii. Senpä takia tästä olikin pakko tehdä ihan video. Tässä biisissä on paljon sellaista pidäteltyä raivontunnetta.

Jaakko: Tää on biisi, jossa oon joutunu todellakin kääntämään takkini. Kesti pitkään ennenkuin olin kovinkaan kiinnostunut biisin uudelleentekemisestä. Onneksi muiden jatkuvasta painostuksesta, jota luulin virheelliseksi, tehtiin biisille lopulta uudet kasvot ja soitin alunperin rummut ”toisella kädellä” ensimmäiselle demolle, kunnes laulujen valmistuttua tuli todella vahva uskonmuutos biisiä kohtaan. Yksi levyn suosikeista.

Laura: ”Pörröinen allegoria.”

The Wishing Machine

Jari: Melko poppia mutta kovasti ulisevalla stoner-henkisellä toteutuksella, monikerroksista Big Muff-feedbackia sekä bassossa että kitarassa. Uskaltaisiko tätä nyt sanoa musiikillisesti paikoin jopa lähes duurisävyillä flirttailuksi?

Jaakko: Kevyt biisi, jossa kitarat kuitenkin viimeistään huolehtii nyrjähtäneisyydestä.

Laura: ”Tyytymättömyyteni on ikävällä tavalla oma syyni, mutta voisiko joku muu ystävällisesti ottaa siitä vastuun?”

Before Kitchen Knives

Jari: Tämä syntyi ensimmäisenä Eleven Eyesin biiseistä, jonkinlainen esiaste tästä kehittyi jo alkuvuodesta 2008, ennen kuin Chinese Locks oli vielä ilmestynyt. Tavallaan biisi, joka sisältää kaikki tämän bändin puolet: säkeistön maalailu, kertsin rytinä, c-osan hieman happoinen aukeaminen, väliosan jumitus ja kehittyminen silkaksi noiseksi ja hc-huudoksi ja paluu maalailuun. Äskeinen varmaan kertoo miten tämä tuntuu myös sisältävän tunneskaalan kaikki puolet.

Olli: Mä rämpyttelin tämän biisin runkoa akustisella bassolla joskus 2007 puolella ja kaveri kysyi et mitä sä soitat, Foo Fightersia? Eihän tollasesta kommentista voinut kuin suuttua, ja siitä lähtien mulla oli pieni pelko hetken aikaa siitä, että tämä biisi tosissaan alkais kuulostamaan Foo Fightersilta. Ihmettelen kyllä helvetisti, jos joku tuon tästä kaivaa ja nimeää ”vaikutteeksi”.

Jaakko: Mä aloin voida fyysisesti pahoin ja vähän sekavasti tätä nauhotettaessa. Siitä johtuen oli nauhotuksissa mulle vaikein biisi saada äänitettyä. Ei välttämättä vaikein soitannollisesti, mut haastava siltäkin osin. Livenä äänitettäessä saattaa mikkipiuhat irrota tai kapulat katketa, minkä takia otettiin niissä tapauksissa biisit kokonaan uudestaan. Tätä nauhoitettaessa alkoi tulla myös useampia ottoja ja alkoi välillä mennä pahasti maitohapoille ja studioajan loppu häämöttämään. Pienen taukoilun ja nollauksen jälkeen saatiin kuitenkin purkkiin ja tuntui mahtavalta. Omasta mielestä kaikki onnistunut tässä todella hyvin. Auennut itselle aikoinaan entistä enemmän useampien kuunteluiden jälkeen.

Laura: ”Rakas, paiskataanko kättä ja käännytään eri suuntiin, kun vielä ollaan molemmat elossa?”

Outorock

Lämmin syysilma ja kylmä olut hyväilivät sieluani taittaessani matkaa kohti Anttilanmäen baaria. Syy tähän perjantai-iltaiseen lähiövierailuun oli Ikahu-kollektiivin järjestämä Outorock, joka oli karkoittanut Anttilanmäen baarin kanta-asiakaskunnan muualle. Toki tuo lähiöhelmi oli täynnä, mutta keski-ikäisten remupetterien sijasta juottola oli täytetty trendsettereillä, taiteilijoilla, muusikoilla tai muuten vain boheemeilla hahmoilla (itse tosin edustin tuota remupetteri-osastoa).

Tapahtuman nimeäminen jätti ainakin minut täyteen kysymysmerkkejä. Outorock-niminen rockfestivaalihan järjestettiin tänäkin kesänä Tuusulassa, eikä kyse muutenkaan ollut mitenkään epätavallisista iltamista. Karvaisten kääpiöiden ryhmäseksi-performanssi, se vasta outoa olisi ollut.

Illan avausakti totteli nimeä Dj Pataässä Orchestra, joka siis jo nimensä puolesta paljasti kenen kera seuraava puolituntinen vietetään. Eli Ikahu-tiskijukka Pataässä oli koonnut itsensä ympärille ihka oikean musisointiryhmän, mutta nimen velvoittamana herra Ässä paistatteli kuitenkin joukkion keulakoristeena.

Yhtyeen musiikista minulla ei ollut harmainta aavistusta ja ehkä juuri siksi tuo äänimaailma tuli positiivisena yllätyksenä. Ensimmäinen kappale oli vielä melko ennalta arvattavaa groovea, jossa yhdistyi niin soul, funk, kuin hiphopkin, mutta sitten orkesterin soittimet rupesivat luomaan jotain täysin muuta. Kitarapainotteinen kasariheavy raikui äänentoistolaitteista ennenkuin muovaantui krautrock-henkiseksi junnaukseksi ja halpisurut ulisivat taustalla hypnoosiin asti. Myös ”Patiksen” rakkaus elektroon kuului selvästi, sillä lainailuja oli tehty niin Op:l Bastardsin, kuin myös Dj Shadown pöytälaatikoista, mutta ryöstöviljelyyn ei joukkio kuitenkaan alentunut. Kaikin puolin siis mielenkiintoinen uusi tuttavuus elektronisen musiikin kentällä.

Ainoastaan muutaman savukkeen verran joutui yleisö odottamaan seuraavan esiintyjän sulosointuja. Lahden tarkoin varjeltu salaisuus Fauxmoor oli seuraavaksi lavalle nousema ja olikin ehdottomasti – ainakin itselleni – illan odotetuin akti. Yhtyeen jäsenistön mainostama tiukka treenaus kuului heti ensi tahdeista alkaen, sillä aiemmin kompastuskiveksi muodostunut rumputyöskentely oli tiukentunut huomattavasti. Kervisen pikkupoikamaisen yli-innokas hosuminen oli, jos ei nyt aivan tipotiessään, niin ainakin kuoleva luonnonvara.

Suurin osa materiaalista oli tuttua ja varsinkin omat suosikkini This Town’s Magic ja Riverbed onnistuivat taas kerran koskettamaan aikuisen miehen sisintä. Explosions In the Sky -henkisesti helisevät kitarat ja kitaroinnin ohessa lauluvastuun kantavan Viikilän murhaavan kauniisti soljuva laulu eivät voineet olla jättämättä jonkinasteisia jälkiä tämän kiireen ja kaaoksen keskellä.

Ei Fauxmoor kuitenkaan täysin ilman kritiikkiä urakastaan selvinnyt, sillä lahtelaiskvartetin uusin luomistyö jätti hieman ymmyrkäisen olon. Yhtyeen post rockin kautta dark poppiin ja sieltä aina jopa goottilaisuuteen kulkevan ulosannin erinomaisuuteen kuuluu nimenomaan noiden edellämainittujen tyylien rauhanomainen maalailevuus, joka ajoittain purskahtelee käsiin kuin teinipojan siitin. Fauxmoorin uusin sävellystyö oli kuitenkin aivan liian nopea orkesterin musikanteille ja esitteli tuota räjähdysmäisyyttä koko teoksen ajan. Tuntui, että tempo oli ennenkaikkea liian nopea ja esimerkiksi Viikilän laulu ei tahtonut pysyä mukana sitten millään. Ehkä osasyynä oli myös vaillinainen PA-laitteisto, mutta se menee todennäköisesti järjestävän tahon piikkiin. No, kukaan ei ole täydellinen ja kauneusvirheet sallittakoon myös musiikissa, tosin vain pienet.

Viimoisena esiintymisareenan valtasi Helsingin meluava shoegazing-nelikko Murmansk. Nimenä hyvinkin tuttu yhtye ei musiikillisilla ansioillaan ole minun päivääni aiemmin juuri piristänyt, mutta siitä nyt on jo aikaa. Ensimmäisenä korviini pisti laulaja/kitaristi Lauran erittäin miellyttävä ääni. Mistään enkelkuoromaisesta suloäänestä ei ollut kysymys, vaan enemmänkin rujon rupisesta ja paikoin hellästi hoivaavasta äänimaailmasta. Oikeastaan koko Murmanskin äänimaailma kiteytyy noihin sanoihin.

Metelöivää post punkkia Sonic Youthin tapaan tai mietiskelevää ja synkkää indietä Polly Jean Harveyn opein tai paikoin jopa the Breedersin mieleen tuovaa alternative rockia tai… listaa vosi jatkaa loputtomiin. Pääasia on se, että Murmansk on oiva lisä siihen jatkumoon, mihin kuuluvat mesmerit, candycanet, echoisyourlovet, funit ja monet muut noise/indie rock -orkesterit, jotka pitävät melukylän lapset mielenkiintoisen musiikin syrjässä kiinni.

Tapahtumasta jäi kaikin puolin hyvä (kalian ja tupakin) maku suuhun, eikä hieman vajavainen vahvistinarsenaalikaan tuskin onnistunut kenenkään iltaa pilamaan. Yleisöä oli myös pääkallopaikalle valunut sankoin joukoin ja itsekin tapahtumajärjestäjän viittaa kyseisessä anniskelukuppilassa kantaneena voin sanoa, ettei tehtävä ole helppo. Ainoa harmistuksen aihe oli omistaja neidin/rouvan kevään korvalla lupaamat uudistukset. Ei ollut korotettua lavaa, eikä akustiikkaa parantavia muutoksiakaan tehty. Pienellä vaivalla Anttilanmäellä voitaisiin juhlia useamminkin ja Lahti saisi kaivatun ”lisäsiiven” Torvelle, johon voisi marssittaa hieman pienemmät ja nimettömämmät orkesterit. Onko kyseinen kuppila sitten liian kaukana kermaperseisen nuorison mielestä vai onko pubi jo liiaksi leimaantunut lähiöbaariksi?