Avainsana-arkisto: Municipal Waste

Porispereen suomipunkkia ja jenkkithrashia

Porin Kirjurinluodossa 2.–4. elokuuta kolmatta kertaa järjestettävä Porispere on julkaissut aiempaa värikkäämmän artistikattauksensa. Sirkushuveista vastaavat thrash-suosikit, maaliskuussa uuden albumin julkaiseva veteraaniyhtye Suicidal Tendencies ja uutta sukupolvea edustava Municipal Waste, hard rock -bändi Nashville Pussy sekä psychobilly/punk-yhtye The Creepshow.

Amerikkalaisvieraiden lisäksi lavalla nähdään paljon kotimaista punkkia, rockia ja metallia, mm. Pertti Kurikan Nimipäivät, Impaled Nazarene, Disco Ensemble, Pää Kii ja Steen1 Orkestra.

[youtube url=CYFs2CW2RKY]

Porispere 2013
Pe 2.8.2013 – Su 4.8.2013 Kirjurinluoto, Pori

Pe 2.8.: Michael Monroe, Suicidal Tendencies (USA), Municipal Waste (USA), The 69 Eyes, Viikate, Turmion Kätilöt, Nashville Pussy (USA), Pertti Kurikan Nimipäivät, Impaled Nazarene, Mors Principium Est, Dj Proteus
La 3.8.: Eppu Normaali, Jukka Poika & Sound Explosion Band, Disco Ensemble, CMX, Von Hertzen Brothers, Pää Kii, Francine, Steen1 Orkestra, The Creepshow (USA), Räjäyttäjät

www.porispere.fi

Municipal Waste – The Fatal Feast

80-luvulle lemuavan crossover-thrashin ystäville tuli aikainen joulu, kun thrash-revivalin johtotähtibändi Municipal Waste iskee pöydälle viidennen lautasellisensa radioaktiivista thrashia. Konseptiltaan tuo annos näyttää herkulta, ja maistuu myös siltä… vaikkakin maku on kiistämättä tuttu.

Earachelta Nuclear Blastille siirtynyt Municipal Waste on asemansa jo lunastanut, ja nyt se tyytyy lähinnä pitelemään siitä kynsin hampain kiinni. Käytännössä ”Fatal Feast” ei tuo suuria muutoksia Municipal Wasten soundiin, mitä nyt biisejä on tällä kertaa kuusitoista kappaletta. Kenties aiemmat levytykset ovat tuottaneet paineita, koska nyt albumin pituus on melkein 40 minuuttia, eli 10 minuuttia enemmän kuin ”Massive Aggressivella”. Tuohon pituuteen on kyllä mahtunut melkoisesti fillereitä, jolloin albumin iskevyys kärsii. Vaikka ”Fatal Feast” onkin suurin piirtein yhtä pitkä kuin keskiverto rässilevy 80-luvulla, on sen pituus selvästi crossoverimmaksi meiningiksi jo albumin napakkuuden päälle käyvää… toisaalta yhtyeen soundista on alkanut se crossoverkin karisemaan bändin siirtyessä enempi tavanomaisemman thrashin puolelle.

Jos tämä levy olisi julkaistu 80-luvulla, se tuskin olisi edennyt klassikon asemaan. ”Fatal Feast” on Municipal Wasten oma ”Thrash Zone”; levy, joka ei ole missään tapauksessa surkea, muttei myöskään täyttä timanttia.

Rässiliivien suhinaa ja surman siipien havinaa

Olen yleisesti ottaen laiska ihminen, ainakin mitä tulee keikkojen katsomiseen toisissa kaupungeissa. Helsinkiin jaksan raahautua harvakseltaan, mutta olipahan siihenkin taas syytä kun Rytmihäiriö ilmoitti soittavansa keikan 90-luvun alun kokoonpanollaan ”Surman siipien havinaa” -pitkäsoittonsa 20-vuotispäivän kunniaksi. Rytmihäiriötä olisi lämmittelemässä Força Macabra ja Axegressor… ja Rytmihäiriö itse lämppäisi Municipal Wastea.

Kampin lasihelvetissä oli yhdistettynä sekä joulu- että lottokaaos, joten tupa oli täynnä. Illan aikana nähtävien esitysten määrä nousikin viiteen, kun siellä kaiken kaaoksen keskellä vedettiin alkulämmittelyksi tiernapoikia. Euroshopperin energiajuomat käsissään käyskentelevien teinien, joulun stressaamien pariskuntien ja satunnaisten spurgujen kirjavassa joukossa näkyi pari farkkuliiveihin, lenkkareihin, pillifarkkuihin ja lippalakkeihin pukeutunutta hevisankaria. Minneköhän olivat matkalla?

Saapuessani Nosturin pihalle kello oli muutaman minuutin yli kahdeksan, eivätkä ovet olleet vielä auki. Paremman tekemisen puutteessa asetuin muutaman kymmenen metriä pitkän jonon hännille. Hetken aikaa ehdin siinä olemaan, kunnes alta aikayksikön takana oli vähintään yhtä paljon porukkaa kuin edessänikin. Eipä siitä enää minnekään kannattanut lähteäkään, vaikka jonon etuosa lauleskeli mullikuorona vanhoja joululauluja sekä Rytmihäiriön uusimman levyn biisejä. Oli etukäteen vaikea arvioida, kumpi bändi vetäisi enemmän porukkaa; Municipal Waste vai Rytmihäiriö? Anthrax- ja Suicidal Tendencies -logoilla varustettuja tekstiilejä näkyi olevan enemmän kuin Rytmihäiriö-tuotteita, joista suurin osa viittasi kantajansa pitävän erityisesti bändin vanhasta tuotannosta.

Ehdin olla pelipaikoilla vain joitakin minuutteja, kun Força Macabra Ot… Taurus keulillaan jo aloitti. Tämä portugalinkielisten kirousten pikakurssin tarjonnut yhtye ei tuntunut sen pahemmin uppoavan kaikkiin läsnäolijoihin. Voi olla, että yleisön joukossa oli paljon sellaista jengiä jotka eivät Forssan makkaroita ole koskaan kuulleetkaan. Silti lavan edessä oli kuhinaa, onhan Força Macabran musiikissa sentään iskevyyttä sen verran että sen mukana on helppo säntäillä ja puida nyrkkejä. Bändin esittämät coverit eivät tainneet olla porukalle sen tutumpia kuin bändin omatkaan kappaleet, mutta tokihan kappale iskee, jos sen kertosäkeessä hoilataan ”Metal! Metal! Metal!” brasilialaisittain äännettynä.

Axegressorista on itselleni taas tullut liiallisen hypetyksen synonyymi. ”Axecution” MCD:n julkaisun aikoihin suhteellisen suuri määrä kavereistani hehkutti bändiä suunnilleen parhaaksi rässibändiksi sitten Kreatorin, mutta eihän se levy odotuksiani vastannut. Sen jälkeen minulla ei olekaan ollut bändistä juuri mitään havaintoja, muutaman biisin tynkäsetti TVO:n hautajaisissa kun ei paljoa ollut. ”Parempaa kuin muistin” taisi olla ensimmäinen ajatukseni Johnny Nuclear Winterin rässikalsareita ihastellessani, mutta en silti saanut sen pahemmin kicksejä turkulaisten soitannasta.

Virtuaali-Seppo sai antaa tilaa Ufojen kosmisille viesteille, kun Rytmihäiriön setti keskittyi nimenomaan bändin vanhimpiin kappaleisiin. Tämä tarkoitti myös erilaista kokoonpanoa; kitaran varressa oli Tuukka ja keulahahmona riehui raskaasti tatuoitu Pate. Unekin käväisi lavalla avustamassa parissa kappaleessa. Herra sai rääkymiseensä lisää raivoa, kun joku valopää oli pihistänyt tämän narikkalapun, sen turvin lunastanut Unen kamat ja kadonnut jonnekin. Lammas Zineä edustava toimittaja osoittaa solidaarisuutensa Unea kohtaan ja toivoo, että rosvo saatiin kiinni ja Unen vääriin käsiin päätynyt omaisuus päätyi takaisin omistajalleen.

Itse setti taas sisälsi biisejä, joita ei ole kuultu minkään Rytmihäiriön soittamina pitkään aikaan. Joitakin näistä biiseistä Rytmihäiriö on tosin vetänyt nykykokoonpanollaankin, mutta korkeintaan muutaman keikkaa kohden. Nyt ei leikitä… nyt tapetaan, Nuori eläkeläinen, Homman nimi oli kuolema ja varsinkin Ihmisiä kuolee ovat sellaisia biisejä, joiden kautta itse tutustuin Rytmihäiriön tuotantoon, ennen kuin bändi oli koko hevikansan huvia. Arvostan noita biisejä korkealle bändin nykytuotantoa yhtään väheksymättä, joten vanhojen biisien kuuleminen liveoloissa on piristävää. Soundeista tosin puuttui levyillä ollut sirinä ja pörinä, mutta tuskinpa keikka olisi tuosta juuri parantunut. Mutta kuinka ollakaan, keikka tuntui loppuvan lyhyeen.

Rytmihäiriön setistä voisi kohdallani puhua pienoisesta unelmien täyttymyksestä, joten väkisinhän varsinaisen pääesiintyjän musiikki kuulosti sen jälkeen valjulta. Mitään valjua ei Municipal Wasten keikassa tosin muuten ollut. Kotimaassamme viimeksi viime syksynä vieraillut nelikko oli vetänyt lavanedustan täyteen väkeä. Meno oli odotetusti villiä, ja nuoria ukkoja lenteli pääni ja kamerani ylitse järkkäreiden estelyistä huolimatta. En ole erityisemmin ihastunut yhtyeen levytyksiin, mutta livenä näissä crossover-ralleissa tuntuu olevan enemmän potkua. Pakollisina ohjelmanumeroina lavalla kävi piipahtamassa lukuisia yleisön edustajia ja yleisösurffaajia oli yhtä paljon kuin oluenystäviä Vantaanjoessa kesäkuumalla. Wall of deathin järjestäminen taisi olla vähintään yhtä pakollista kuin hassunhauskan Boner Cityn soittaminen. Lyhyt mutta sitäkin intensiivisempi, noin kolmivarttinen setti oli nopeasti ohi ja narikan edustalla oli alta aikayksikön keikan loppumisesta väkeä kuin pipoa. Rässiliivisiä sankareita vaappui adrenaliinihurmoksen aiheuttaman hyvän mielen saattelemana Helsingin lumiseen ja kylmään yöhön, kukin omaan suuntaansa…

Cannabis Corpse Korjaamolla

Death metal -keikan järjestäminen Töölön kermaperseklubilla ei todellisuudessa ollut ehkä niin absurdi kokemus, kuin miltä se alunperin kuulosti. Osasyy tähän oli varmasti hevareiden ja päihtymyksien vähyys kantaväestöön verrattaessa, mikä varmasti osaltaan laski kommellusten määrää, mutta totta on varmasti myös se, että nykyihminen ainakin Helsingin kaltaisessa kaupungissa on nähnyt yhtä sun toista, eikä kulttuurien välinen henkinen kuilu ole niin iso kuin esim. 10 vuotta sitten.

Tyylien sekamelska ei konserttipaikalla jäänyt kuitenkaan pelkästään trendikkään loungen ja rokujen kansoittaman Kulmasalin aulan väliin, vaan keikallekin näytti eksyneen kaikenkarvaista sakkia. En voi kehua kovin monella death metal -keikalla käyneeni, mutta voisin veikata, että yleisön diversiteetti oli varmasti suurempi, kuin nykyisellään death metal keikoilla on.

Delta Force 2:n ja Axegressorin hoidettua lämppäyshommansa tyylikkäästi, oli Cannabis Corpsen määrä vallata lava. Laulajaa ei kuitenkaan intron loppuessa näkynyt mailla eikä halmeilla. Tietäen bändin mieltymyksen yrttituotteisiin, alkoi hetkeksi epäilyttämään, missä kunnossa Weedgrinder (heh-heh) lauteille löytyy, jos löytyy. Ilmeisesti kaveri oli kuitenkin vain juuttunut paskalle, sillä täysissä sieulun ja ruumiin voimissa mies lavalle pian eksyi. Hyvässä tikissä oli muukin bändi, tuskinpa tuollaista paahtoa voi edes kovassa pöhnässä soittakaan.

Odotin bändiltä ehkä vähän ”rässimpää” ulosantia, tiedä sitten johtuiko jäsenten ulkoisesta habituksesta vai esim. basisti Philin Municipal Waste -taustasta, mutta silkkaa kurnutustahan se oli aidossa 90-luvun hengessä. Vaikutteita oli Florida deathin lisäksi kuitenkin myös grindistä ja thrashista, mikä teki bändin musiikista keskimääräistä mielenkiintoisempaa. Koska en bändin materiaalia ollut juurikaan aiemmin kuullut, jäi keikan kohokohdaksi muistaakseni viimeisenä biisinä ennen enkoreja kuultu I Cum Bud, joka helposti muistettavan nimen lisäksi sisälsi paljon hyviä nyansseja, mitä ei aina pysty genren musiikista sanomaan.

Kaikkinensa mielenkiintoinen tapahtuma, jossa viihtyivät varmasti myös vähemmän pilveen tai death metalliin kallellaan olevat katsojat, joskin paljon ”kreisimpäänkin” menoon olisi ollut saumat yleisön niin halutessa.

Municipal Waste – Massive Aggressive

Varsilenkkarit, mustat pillifarkut, repaleiset farkkuliivit ja ruokkoamaton tukka; Municipal Waste nostetaan varmasti framille, jos etsitään syntipukkia edellä mainitun ”thrashion” -tyyliin revivaliin.

Vast’sillään Tavastiallakin piipahtanut rässipartio on tunnettu hurjasta menostaan niin lavalla kuin levylläkin, mutta ehkä pientä taantumista – jos sallitte – on tällä jenkkikvartetin neljännellä albumilla havaittavissa. Meno ja meisinki on edelleenkin toki hurjaa, mutta tuntuu, että tämä hardcoren ja thrashin ristisiitos kaipaisi jo jotain uusia jekkuja kuulijakuntansa päiden menoksi.

Pahiten lokaan Massive Aggressivea vie kuitenkin se, että se on pilattu ”kopiosuojauspälätyksillä”, jotka toistuvat useamman kerran jokaisella raidalla. Vielä kun muistaa, että Munikipaalin biisit eivät ole kymmenenminuuttisia eepoksia, niin voitte vain kuvitella miten mahdotonta levystä nauttiminen – ja sen arvioiminen – on. Bändille siis peukku pystyyn, mutta levy-yhtiölle nostetaan pystyyn ihan toinen sormi.

Municipal Waste Tavastialla

Vanha kunnon Rotisko tuli missattua ja Disfearin setistäkin olisi ehtinyt näkemään vain puolet, mutta oikeastaan pari biisiä riitti sen toteamiseen, että lavalla oli musiikillinen vastine sille kaikelle, mikä ruotsalaisuudessa on perseestä. Ymmärrän kyllä, jos joku hevari saa stondiksen Disfearin ”suoraviivaisuudesta” ja siitä, että bändissä laulaa joku melodeath-jeesus. Jakeluun ei kyllä mene, että joku ihan oikeaakin crustia joskus kuullut tuota laahaavaa ja pystyynkuolleen tylsää d-beatilla vedettyä actionrockia diggailisi. Taustalaulutkin oli vaihtuneet melodisempaan suuntaan. Nolla pistettä.

Municipal Wasten juuret ovat bändin virginialaisuudesta huolimatta syvällä Bay Arean rantahiekassa ja olenkin aina ajatellut bändiä M.O.D.:n ja Nuclear Assaultin sekoitukseksi nykyaikaisilla nopeusstandardeilla. Humoristisen intron saattelemana bändi käveli lavalle ja laulaja Tony Foresta nakkasi samantien ison roskiksen sisältöineen yleisöön, joka löysikin tiensä takaisin lavalle yhtä nopeasti. Basisti Landphil näytti suoraan aikakoneella 80-luvulta repäistyltä ja kitaristi Ryan Wasten MW-kitara oli huvittava ilmestys.

Keikka oli saatanan kova alusta loppuun, täynnä huumoria yleisön sekä bändin puolelta. Tavastian henkilökuntakin oli nähtävästi innoissaan: ainakin yksi poke hoiti daivaajienkuristamishommat erittäin tarmokkaasti. Vitun idiootti! Daivailua nähtiinkin helvetisti, uimapatjalla, volteilla, cowboy-hatulla, painijanaamarilla tai ilman. Bändin biisimatskuhan on kautta linjan erittäin toimivaa livenä enkä keksi pätkääkään valittamisen aihetta setistä. I Want To Kill The Presidentistä tuli Rotten Soundin läsnäolon vuoksi vielä normaalin version päälle grindcore-tempoinen uusintakierros. Boner City nauratti vedet silmistä. Circle pit koettiin monta kertaa. Yleisön ja orkesterin ”Municipal Waste is gonna FUCK YOU UP” -vuorohuutelu hymyilytti.

Setti kesti encoreineen kolmisen varttia ja siihen mennessä varmasti kaikki olivat saaneet rahoillensa kelpo vastineen. Uudestaan!

Municipal Waste ja Disfear yhteiskeikalle Tavastialle

Yhdysvaltalainen thrash metal -yhtye Municipal Waste, ruotsalainen hardcorepunk-bändi Disfear sekä kotimaisen grindcoren ykkösnimi Rotten Sound saapuvat lauantaina 12. syyskuuta Tavastialle. Liput kolmen bändin yhteiskeikalle ovat juuri tulleet myyntiin Tiketissä.

Thrash metalin ja kaljanjuonnin ilosanomaa Anthraxin, Suicidal Tendenciesin ja DRI:n hengessä levittävä Municipal Waste nauttii vankkaa kulttisuosiota niin punk- kuin metal-fanien keskuudessa. Farkkuliiveihin, pillifarkkuihin, vanhoihin koristossuihin ja huiveihin pukeutuva nelikko valmistautuu parhaillaan neljännen studioalbuminsa ”Massive Aggressive” julkaisuun. Viimeksi yhtye on vieraillut maassamme ja saanut circlepitin kuumaksi vuoden 2008 Provinssirockissa ja Finnish Metal Expossa.

Illan avaavat tänä vuonna 20-vuotisjuhliaan viettävä Disfear, jonka kokoonpanossa vaikuttaa esimerkiksi Entombed- ja At The Gates -miehistöä sekä hiljattain Pohjois-Amerikan kiertueelta palannut kotimainen Rotten Sound.

Tapahtuma järjestetään Fullsteam Agencyn, Combat Rock Industryn ja Tavastian yhteistyönä.

LIPUT:
– ennakkoon Tiketistä alk. 21 EUR
– ovelta 22 EUR

www.myspace.com/municipalwaste
www.myspace.com/disfear
www.myspace.com/rottensound
www.fireinsidemusic.com
www.fullsteamagency.com

Eri esittäjiä – Thrashing Like a Maniac

Kyllä on rässi nyt niin in ja hip ja hop kun vain olla ja osaa. Ja kuten aina, trendejä seuraa kaikenmaailman lieveilmiöt, kuten kokoelmalevyt ja paskat bändinkuvatukset, jotka yrittävät allonharjalla ratsastaa kohti mainetta ja mammonaa.

Päävastuun rässibuumista kantavan Earachen ”Thrashing Like a Maniac” -kokoelma erottelee kyllä jyvät akanoista. Municipal Waste ja Send More Paramedics on ilman suurempaa vaivaa helppo nostaa esiin kuudentoista bändin joukosta. Sitten on näitä surkimuksia, kuten Fueled By Fire ja Warbringer, jotka eivät meinaa pysyä edes vauhdikkaan rässikompin tahdissa, naurettavista sooloista puhumattakaan. Tai ehkäpä laahaava komppi, lespaava soolo ja tunkkaiset saundit kuuluvat siihen ”aitoon” rässihenkeen. Tikulla kuitenkin silmään, joka vanhoja muistaa; rässiä voi soittaa myös nykypäivän standardien mukaan uskottavasti, kuten kappaleen alkupuolella mainitut bändit tekevät.

Kehnojen ja kuunneltavien kipaleiden osuus jakaantuu noin 70/30, joten ei tässä mitään ylistyspuheita ainakaan vielä voi thrashin uuden tulemisen puolesta alkaa pitämään, mutta kuten aina, varmasti siellä pinnan alla kytee tuhansia parempia bändejä, kuin mitä tällä levyllä on päässyt kyntensä näyttämään. Rahareiät Earache toki haistaa, mutta jos pennosiaan on lafkalle pakko kantaa, niin huomattavasti varmempia sijoituskohteita tharsh-junaan mieleville on esimerkiksi Municipal Wasten pari uusinta kiekkoa.

Cannabis Corpse – Blunted at Birth

Aika selkeästi tietyltä yhtyeeltä lainaileva huumepoppoo on onnistunut tunkemaan ilmoille kovasti dullankatkuisen äänitteen. Municipal Wastesta tunnetun LandPhilin ja hänen veljensä alulle panema proggis on sangen menevää death metallia ennalta-arvattavilla, joskin suhteellisen nokkelilla ja hauskoilla sanoilla höystettynä.

Koko tuotos on nauhoitettu digitaaliselle 8-raiturille ilman sen suurempia kikkailuja, joten työnjälki on sopivan rosoista, muttei missään nimessä huonoa. Soitto kulkee, joskin rummuissa on siellä täällä havaittavissa pientä laukkaamista, ja laulu on melkoisen mureaa ja miehekästä. Seitsemän kappaleen mini ei ole pituudella pilattu ja toimiikin pienenä välipalana death metallin nälkään. Itse huomasin pyöräyttäneeni tuotoksen useamman kerran läpi heti ensi-istumalta.

Kaikille vanhan Florida-deathin ystäville sekä nimeltämainitsemattoman esikuvan faneille, joilla ei pipo liiemmin kiristä.