Avainsana-arkisto: Mr. Peter Hayden

Mr. Peter Hayden – We Fly High

Psykedeliahirmu Mr. Peter Hayden läväyttää jokerin hihastaan ja roiskaisee tiskille seiskatuumaisen. Bändistä, joka on tunnettu siitä että se tekee massiivisia ja yhtenäisiä äänivalleja joiden sulattelun kannalta jopa vinyylin puolenvaihto voi aiheuttaa häiritseviä katkoksia, voi seiskatuumaisen julkaiseminen tuntua jopa absurdilta. Onhan Mr. Peter Haydenilla toiminut seiskatuumainen formaattina jo aiemminkin, mutta toimiiko se toista kertaa kun bändi on ”hieman” liikkunut eteenpäin vuodesta 2006, kun tuo edellinen seiska tuli?

”We Fly High” on kahdeksi kappaleeksi jaettu monumentti, joilla Mr. Peter Hayden yhdistelee jyrinäänsä tuttuun tapaansa psykedeliaa, esoteerisia kaikuja ja huutoja toisista maailmoista. Jos bändin pitkäsoitot ovat olleet matkoja jonnekin kauas, niin tällä seiskalla ei edetä maantieteellisesti ehkä Ruotsia pitemmälle, mutta maisemat ovat jotakuinkin yhtä härkäiset kuin pitemmälläkin reissulla. Ilmaisu on väkisinkin tiiviimpää ja jo sen takia erilaista kuin pitkäsoitoilla, mutta mitään olennaista levyltä ei kuitenkaan puutu, mitä nyt matka tuntuu tyssäävän kesken juuri kun päästiin alkuun. Näin yllättävänkin tiivis ilmaisu sopii bändille myös hyvin, joka julkaisi taannoin myös tupla-CD:llä toimitettavan hirviön.

Mr. Peter Hayden samoilee pitkin maita ja mantuja huhtikuussa

Psykedeelistä hidastelua soittavalla Mr. Peter Haydenilla riittää vientiä, kun yhtyettä revitään Helsingistä Baltian ja keskisen Euroopan kautta aina Hollannin Roadburn-festivaaleille asti. Roadburnissa yhtye nähdään 20. huhtikuuta.

Elementtejä sekä space rockista että psykedeelisestä metallista musiikkiinsa ammentava herrasmiesliiga aloittaa kiertueensa jo 12. päivä Helsingin Lepakkomiehessä, jolloin julkaistaan myös jo viime keväänä julkaistun ja hyvän vastaanoton saaneen ”Born a Trip” -pitkäsoiton 300 kappaleen vinyyliversio. Heinäkuussa Mr. Peter Hayden esiintyy myös Kuudes Aisti -kyläjuhlilla.

A Haze Odyssey 2013:

12.4.2013 Helsinki, Lepakkomies (+Domovoyd, Spacemothers & Renate/Cordate)
13.4.2013 Riga, Leningrad
14.4.2013 Vilna, Bix Bar
16.4.2013 Berlin, White Trash
18.4.2013 Leipzig, Zoro
20.4.2013 Tilburg, Roadburn Festival

www.mrph.net
www.facebook.com/mrpeterhayden
mikrofoni.net
ramekuukkeli.nettisivu.org

Koiramato – Within Time

Mr. Peter Hayden yllätti loppukeväästä massiivisella ”Born a Trip” -kiekollaan. Haydenin residenssista kuuluu kummia, kun sen kammareista tulee päivänvaloon myös Koiramato-nimellä kulkevan palvelijan debyytti ”Within Time”. Mutta onko tuo Koiramato sitten hassunkurinen palvelija vaiko todellinen vallankäyttäjä, joka hallitsee Mr. Peter Haydenia kuin sätkynukkea?

Koiramatoa tuskin voidaan koskaan täysin irrottaa Mr. Peter Haydenista, vaikka ”Within Time” onkin levytys, jonka voi kuunnella ilman kokemuksia Mr. Peter Haydenista. Jos ”Born a Trip” on matka outoihin maailmoihin junan kyydissä, tarjoaa ”Within Time” saman elämyksen bussilla. Maisemat ovat ehkä hieman erilaiset, mutta määränpää ja matkan kesto pysyttelevät kutakuinkin samankaltaisina. Itse väline vain on hieman erilainen.

Vaikka olen tutustunutkin jo aiemmin Mr. Peter Haydenin maailmaan ja minulla on siitä jo subjektiivinen käsitys, kehtaan silti väittää Koiramadon kolahtavan mahdollisesti myös itsenäisenä teoksenaankin, Mr. Peter Haydenista täysin irrallaan. Tokihan ”Born A Tripin” tuntemus on tällä matkalla eduksi, ja Koiramadon suunnilta vielä vihjataan, että levyt kannattaisi kuunnella päällekkäin. Tein senkin, ehkä jopa järjettömältä kuulostavan kokeilun, ja silloin vasta tutisikin. Tuosta kaksinaisuudesta irrallisena teoksena ”Within Time” ei kuitenkaan tee yhtä tyhjentävää vaikutusta kuin pääbändinsä edellinen levy, valitettavasti.

Mr. Peter Hayden – Born a Trip

Mr. Peter Hayden on pysytellyt melko mystisenä bändinä. En totta puhuen tiennyt yhtyeestä paljoakaan ennen kuin ensimmäisen kerran näin sen soittavan livenä, tosin bändin materiaali oli minulle jo sitä ennenkin pintapuolisesti tuttua. Kakkosalbumillaan ”Born a Trip” sukelletaan kuitenkin pintaa syvemmälle reissulle, jota ei voida pelkällä olankohautuksella kuitata. Tätä onkin hyvä kutsua matkailuksi.

Hidastelulle ja murjomiselle pyhitetylle albumille on läntätty vain yksi kappale, ja sekin kestää vain sellaiset 68 minuuttia. Ja biisinähän Born a Trip on sitä tasoa, että kun sen kerran laittaa soimaan, ovat suunnitelmat seuraavaksi reiluksi tunniksi lukkoon lyödyt. Mr. Peter Hayden nimittäin ottaa tukevan otteen eikä tahdo päästää millään irti. Eikä kuulija edes halua irtaantua tuosta mambosta. ”Born a Trip” on niitä levyjä, jotka hakevat muotoaan koko ajan, eikä niistä voi kovinkaan helposti tehdä kaikenkattavia ja koko albumin summaavia lyhyitä kuvauksia. Jokaisella kuuntelukerralla albumista löytää jonkin aivan uuden puolen, jonka olemassaoloa ei edellisillä kerroilla edes noteerannut.

Täälläkään päässä ”Born a Trip” ei ole vielä täysin kokonaan sulanut; oliko tämä vielä hyvä aika antaa tästä levystä tyhjentävä arvio, vai pitäisikö sitä kieputtaa soittimessa ensin puolen vuoden ajan ja miettiä kirjoittamista vasta sitten? Sitä miettiessä annan albumille hyvillä mielillä vanhan kunnon kahdeksikon, eli nelosen.

Mr. Peter Hayden – Faster Than Speed (or Violating the Special Relativity)

Kankaanpääläinen Mr. Peter Hayden on vaikea yhtye genrejaottelua rakastaville kriitikoille, sillä sen teflonin lailla tyylilajirajoja hylkivä materiaali ei ole ikinä totellut yhtä nimeä. Jostain instrumentaalisen post-metallin ja/tai -rockin sekä doomin leikkauspisteestä alkanut ura on noin kymmenen vuoden aikana jalostunut yhä kokeellisemmaksi ja psykedeelisemmäksi, mutta yhtä kaikki myös junnaavammaksi ja maanisemmaksi. ”Faster Than Speed” läväyttää pöytään koko paletin aina eteerisestä post-rock -himmailusta jurnuttavan kraut-hypnoosin kautta painostavaan avaruusajan doomiin. Ja vaikka materiaali kurkotteleekin meren pohjasta kohti taivaita ja sieltä taas takaisin, niin mistään geneerisestä hiljaa-kovaa-hiljaa -teoksesta ei ole kysymys. Päinvastoin.

Vaikka ”Faster Than Speed” pitää sisällään vain kaksi kappaletta, voi sen silti huoletta laskea MPH:n debyyttialbumiksi (saatekirjeessä bändi tosin toteaa, että virallinen debyytti on jo vuosia palloillut eri miksaajien välillä), koska levyn kokonaiskesto huitelee kuudenkymmenenkuuden minuutin kohdalla. Aika – joka toimii albumin kantavana teemana – ei käy kuitenkaan pitkäksi, sillä FTS tarjoilee koko matkansa ajan pientä naposteltavaa pitääkseen malttamattomammankin kuulijan otteessaan; perkussioiden pärinästä, torvien törinästä, pihinästä ja puhinasta sekä sihinästä ja suhinasta koottu stimulanttitarjotin maistuu oikeinkin herkulliselta matkalla kohti korkeuksia. Pohjattomalta tuntuva kraut-junnaus voi toki olla joillekin liikaa, mutta pääosaa se ei silti varasta, vaan utuisen spacerockin ja murskaavan doomin välillä tasapainotteleva äänimaailma osaa lopettaa juuri oikeaan aikaan syyllistymättä liialliseen itsensä toistamiseen. Toisaalta, jos riffit ovat tätä tasoa, niin miksei niitä nyt sitten voisi vähän esitelläkin – show ’em if ya got ’em.

Ei tee ehkä oikeutta verrata Mr. Peter Haydenia muihin alan toimijoihin, mutta pakostikin Faster Than Speediä kuunnellessa tulee mielikuva Pelicanista ja ilman Rätön vokaaleita operoivasta Circlestä jamittelemassa pitäksi venähtäneen illan jälkimainingeissa; käsin kosketeltavissa oleva energia purkautuu jostain nousujen ja laskujen väliseltä ei-kenenkään-maalta.

Galacticka / Mr. Peter Hayden – orbit:orbit

Pirkanmaalainen Galacticka sekä satakuntalainen Mr. Peter Hayden tekivät huhti-toukokuussa jo kolmannen vuosittaisen turneen, ja sitä ennen yleisöä lämmiteltiin seitsentuumaisella splitillä, jossa kumpainenkin osapuoli saa äänensä kuuluviin yhden rallin ajaksi.

Ralli onkin oiva sana kuvaamaan Galacticka-viisikon nimetöntä instrumentaali-jumitusta, jonka maaninen psykedelia survoo, ulvoo, kiihdyttää ja pulputtaa, niin kuin vain toistorock parhaimmillaan voi. Jossain Circlen, Tarantula Hawkin ja vaikkapa Mesmerin suuntanumeroilla liikkuva kappale on alkuun päästyään niin vastustamattoman hypnoottinen groove-pala, että sormet tanssahtelevat näppäimistöllä tätäkin kirjoittaessa.

Taisin viime vuoden Torven keikan jälkeen kutsua orkesteria jotakuinkin sienipäisten Doors-fanaatikkojen doom-rock-kokoonpanoksi, mutta nyt on pakko syödä nuo sanat ja julistaa Galacticka Suomi-psykedelian uuden aallon airueksi.

Vinyylikiekon b-puolella (arvostelukappale on tosin cd) kuullaankin sitten kokoonpanoa, joka ainakin minun kirjoissani kuuluu Suomen lupaavimpiin hidastelijoihin. Mr. Peter Hayden on jo aiemmilla tekosillaan osoittanut hallitsevansa jumitusrockin koko spektrin aina 60- ja 70-lukujen klassisesta happo-psykedeliasta, kannabis-käryisen aavikko-rouhinnan kautta hypnoottiseen kraut rockiin ja sieltä murskaavan hempeään post-doomiin. Eikä kvintetti tuota pettymystä tälläkään kertaa.

47 Stars In Our Mind Every Night (I Star Names, Their Love and Meaning II Cathedrals as Solar Observatories)-nimihirviö sisältää myöskin Circle-vaikutteita, mutta nyt ei rockata, vaan maalaillaan äänimaisemaa esim. saksofonin voimin. Afrikkalaistyylisten perkussioiden ja saksofonin yhdistelmästä herää kaukainen mielikuva jopa niinkin erilaisesta aktista kuin Rinneradio. Mielenkiintoinen assosiaatio eittämättä.

Vaikka ehkä hitusen mureampaa stoner/doom-osastoa odottelinkin, niin jylhä teos 47 Stars siltikin on ja lopun höyrypäinen vingunta ja vongunta on piste iin päälle. Kaiken kaikkiaan ”orbit:orbit” on erittäin hieno näyte suomalaisen instrumentaali-rockin vitaalista nykytilasta – molempien yhtyeiden osalta.

Mr. Peter Hayden

Pääosin instrumentaalisesti asioitaan esille tuova Mr. Peter Hayden julkaisi viime vuoden puolella todella timangin kovan seiskan (First Cycle Complete), jossa oli kuultavissa kaikuja aina Pelicanista Tarantula Hawkin kautta Kyussiin ja sieltä aina kohti Led Zeppeliniä ja Pink Floydia. The True Necrovision Tour toi herrat peter haydenit myös Lahden kuuluisimpaan juottosoittolaan, Torveen, jossa kävin kysäisemässä Petterin kuulumiset. Samperin laitteiston hajottua (ketä tämä yllätti?) jouduin tekemään loput haastattelusta s-postin välityksellä, mutta tokkopa tuolla nyt niin väliä on, eli antaa basisti Kivelän kertoa kuka on herra Peter Hayden.

Alkuun nopea esittely, eli mistäs sitä oikein tullaan, ketkä tulevat ja mitä tekevät?

Mikko rummut, Touko perkussiot, Simo ja Vesa kitarat ja Lauri basso. Laulua ja nauhoilla pianoa ja muita härpättimiä Vesan ja muidenki soittamana.

Jäsenistön menneet, nykyiset ja tulevat projektit?

Ei mitään mitenkään tähän liittyvää, erilaisia säätämisiä ja täysin toisarvoisia projekteja.

Orkesterin referoitu historia. Koska, miksi ja milloin?

Vuonna 2001 Kankanpäässä, Pohjois-Satakunnassa. Kaikuja avaruudesta.

Tarina nimen takana?

Mies kenen teksteihin sanoitukset ja koko homma nojailee. Tavallaan yksinkertaista ja kaunista.

Miten kuvailisitte yhtyeenne musiikillista ulosantia? Onko tyylilajin valinta ollut tietoinen vai sattuman kauppaa?

Ollaan nyt siinä kohtaa missä ollaan, tultiin jostain päin ja ollaan matkalla jonnekin päin. Valintaa ei ole kyllä tehty missään vaiheessa ja alkupisteestäkin on ajelehdittu jo kohtalainen matka. Katsotaan kuinka käy tulevaisuudessa, fiiliksellä tässä mennään, ei sen kummempaa. Huvittava lukee noita lokerointi-juttuja kyllä, hyvänä puolena on se, että on löytänyt arvioista muutamia ihan kivojakin bändejä, kun meitä niihin on verrattu.

Mistä saatte vaikutteenne ja toisaalta miten pyritte erottumaan?

Vaikea sanoa, mitä erottumiseen tulee niin pyritään kyllä tekeen oman päämme mukaan asioita, vitutukseen saakka. Itsetarkotuksellista ei erottuminen, jos sitä on, kai ole. onko? Ha. Mutta mutta, mitä se kertoo jos puoli kolme yöllä raahataan kamat pihalle ja nauhotetaan kymmenessä lämpöasteessa auringonnousussa puolituntia materiaalia, hetken mielijohteesta?

Mitä lyriikkanne käsittelevät (silloin kun niitä käytetään) vai ovatko ne pelkkää lallattelua?

Haydenin sanoja jokainen, jos instrumentaalibiiseissä on sanat, niin kai niillä jokin painoarvo ja merkitys on.

Millaisena näette orkesterin tulevaisuuden? Päämääriä/tavoitteita?

Hyvältä näyttää, niinku aina. Seiskaa pukkaa ja kuhan saatas toi eka täyspitkä niin loppuu tää doomi-läppä.

Minkälaisena näette Suomen musiikillisen kentän? Bändejä, klubeja, keikkoja… ?

Tuntuu, että ollaan aika ulkopuolella kaikesta, ei voi tietää, kai se hyvältä vaikuttaa.

Koetteko, että teillä olisi joitain sielunkumppaneita Suomen musiikillisella kentällä?

Galacticka, hienoja miehiä Tampereelta. Useempi keikka jannujen kans heitetty ja paremmalta näyttää kokoajan. Tiger Balm!

Areena mille haluaisitte nousta?

Aavikko, ollaan kyllä soitettu sielki jo, mut uusiks ja isommalle pitäis päästä.

Pystyykö tuollaista hypnoottisen junnaavaa, kivetykseen kallistuvaa runttausta soittamaan ilman sieniä?

Pystyykö sitä kuuntelemaan ilman sieniä?

Kiteyttäkää yhtye yhteen lauseeseen?

Miks vitus?

Sana on vapaa (mainostusta, vittuilua…).

Tero Kallio, ime munaa 😀

The True Necrovision -tour

Anteeksipyytelevän näköiset nuoret miehet hiipivät vaivihkaa lavalle, asettuen soittimiensa taakse (2xkitara, basso, rummut), mutta se äänimassa, mikä soittimista ulostautui oli kaikkea muuta, kuin anteeksipyytelyä. Monoliittimaiset riffit pureutuivat kuulijoiden korviin kuin Mike Tysonin hampaat ja kitaristin ilmoille tuottama pedaalinoise riipi heikompien mielenterveyttä Celine Dionin sireenimäisen lauluäänen tavoin. Välillä madeltiin aivan pohjamudissa, kun taas toisena hetkenä groove otti yhtyeen tiukkaan niskalenkkiin ja kutsui yleisöä primitiivisen irstaaseen parittelutanssiin. En kuitenkaan uskaltautunut tuohon kosiotanssiin, vaan tyydyin nyökyttelemään päätäni ja polkemaan jalkaani muovijakkaralla, jonka olin väen vähyyden vuoksi saanut raahattua eturiviin. Näkökenttäni oli täysin esteetön ja hymynkare yritti nostaa suupieliäni korviin. Tämän kaiken aiheuttaja oli orkesteri, joka nimeä Mr. Peter Hayden tottelee.

Väki oli vähissä, eikä torstai ehtoo näyttänyt olevan toivoa täynnä, mutta ne ketkä pääkallopaikalle olivat vaeltaneet saivat varmasti masunsa täyteen hyvää mieltä ja ainakin itselläni sitä jäi vielä hitusen kotiinvietäväksikin. Mr. Peter Haydenin kraut rockiin kallellaan oleva hypnoottinen junnaus yhdistyi doomimaiseen jyräykseen vieden ahdistavan kitaranoisen kautta kuulijan svengaavaan stoneriin. Raskaammissa osioissa mielen sopukoissa pilkisteli mielleyhtymiä Pelicaniin, jumituskohdissa Porin oma Cirkkeli nosti päätään, koukeroisemmat proget oli imetty samasta bongista kuin Led Zeppelin ja kiveytyshuurut laukattiin läpi kuin Kyuss-hirvi konsanaan ja olipa nokkamies Lauri Kivelällä Kyuss-paitakin päällä. Kanssakuuntelijani mister Turunen kommentoi Peteriä lauseella: ”Pelican on tähän verrattuna paskaa”. Ja vaikka tekisi mieli, niin en ainakaan vielä tuota lausetta allekirjoita, mutta kyllä suomipojat antavat kovan vastuksen noille jenkkijumittajille. Onko Hydrahead kuulolla?

Vaikka yhtye oli liikenteessä vajavaisella jäsenistöllä, niin mistään pelaajapulasta ei voida puhua, sillä Mr. Hayden hoiti homman kotiin enemmän kuin kiitettävästi. Instrumentaalijoukkioiden suurin synti on yleensä turhanpäiväinen näpräily ja liika yrittäminen, joka äityy loppujen lopuksi haukotuttavan tylsäksi soitinmasturboinniksi, mutta tällä keikalla ei tuollaisesta ollut edes kuultu ja vajaan tunnin mittainen setti oli sen verran intensiivistä musisointia, ettei olisi edes uutta nelostuoppia malttanut hakea, urinointireissusta nyt puhumattakaan. Vaikka herra Petteri säännöllisen epäsäännöllisesti vokalisteja käyttääkin, niin Lahden lauteilla höpöttäjiä ei nähty ja vaikka sinne tänne manaus tai huuto sopisikin, niin ei niitä tullut ikävä. Hyvinhän näinkin pärjättiin.

Kaiken kaikkiaan viime aikojen kovimpia esiintymisiä, vaikka orkesteri itse manailikin keikan menneen täysin penkin alle (!?). Suurin osa soitetusta materiaalista oli itselleni täysin vierasta (First Cycle Complete 7″ löytyy hyllystä), joten kovat ovat on odotukset seuraavaa julkaisua silmällä pitäen ja jos hyvin käy (siis itseni kannalta), niin onpa seuraavalla levyllä kuultavissa myös allekirjoittanutta.

Illan pääesiintyjän viittaa kantanut Galacticka lipui sormieni läpi Mr. Peter Hayden -haastattelun ja kalian nuolemisen takia. Se mitä sivukorvalla kuulin oli melko heterogeenistä himmailumusisointia, joka ei juuri jättänyt minkäänlaisia muistijälkiä. Huumehouruista instrumentaalista progelta löyhkäävää Doors-doomia discovaloilla ryyditettynä. Ihan jepulis, mutta liian sienen katkuista materiaalia, tällaiselle kalianjuojakaverille.

Yleisön vähyys ei itseäni ainakaan haitannut tippakaan (järjestäjiä ehkä enemmänkin), koska perus viikonloppu-Torven keikat ovat aina sellaista tönimistä, että oli mukava kerrankin keskittyä täysin palkein tuohon Mr. Peter Haydenin luomaan ääniseinään. Anteeksi Galacticka, mutta eipä illan kuninkaasta taida olla epäilystäkään.

Mr. Peter Hayden – First Cycle Complete

Pakko myöntää, että aikaisemmin en herra Peter Haydenista ole kuullut ja nyt ihmettelen miksi. Erittäin tyylikästä jumitustahan tämä seitsentuumainen tarjoilee. Yksi biisi jaettuna kahdelle puolelle, eli kestokin on kohdillaan.

Muutamia satunnaisia äännähdyksiä lukuun ottamatta levy vyöryy eteenpäin instrumentaalisesti, mikä onkin erittäin hyvin toimiva konsepti. Vokaaleiden toimiessa lähinnä yhtenä instrumenttina pystyy keskittymään itse soitantaan, eikä tarvitse pelätä, että turhanpäiväinen ”fiilistely”-laulu pilaa kuuntelu nautinnon.

Raskaspoljentoinen post-rock ja doomahtava stonerin tapainen lyövät tassunsa yhteen muodostaen erittäin toimivan hybridin. Levyn a-puoliskolla homma etenee hieman suoraviivaisemmin tuoden mieleen Black Sabbathin ja uusimmista junnaajista Isisin ja Pelicanin. B-puolella biisi muuttuu koukeroisemmaksi ja noiden edellä mainittujen vertailukohtien jatkeeksi voisi ympätä vielä Led Zeppelinin, mutta miksikään oman peniksen hyväilyprogeksi tämä ei kuitenkaan äidy ja kiitos siitä.

”First Cycle Complete” on erittäin tyylikäs paketti kansiaan myöten ja jos kokopitkää julkaisua näiltä ”funeral-post-rockin” -sanansaattajilta on tulossa, niin todennäköisesti se levyhyllyyni kulkeutuu. Ainakin jos tämä tyyli pidetään.