Avainsana-arkisto: Motörhead

Motörhead järjestää vuoden äänekkäimmät pikkujoulut

Kesällä osan Euroopan kiertueestaan laulaja Lemmy Kilmisterin terveydentilan takia perunut Motörhead palaa syksyllä ilmestyvän ”Aftershock”-albumin myötä Suomeen. 35-vuotias heavy metal -legenda esiintyy yhdessä Saxonin ja Skew Siskinin kanssa Helsingin Hartwall Areenalla 10. joulukuuta.

Yli 35 vuoden iän saavuttanut brittiläinen heavyjättiläinen Motörhead on levyttänyt urallaan 20 studioalbumia ja yltänyt urallaan yli 30 miljoonan levyn myyntiin. Uusi albumi ”Aftershock” ilmestyy syyskuussa, ja Lemmy on luvannut jatkaa levyjen julkaisemista ”niin kauan kuin on varaa vahvistimeen”.

Illan lämmittelijöinä nähdään niin ikään pitkän uran tehnyt, mutta edelleen elivoimainen Saxon, joka julkaisi 20. studioalbuminsa alkuvuodesta, sekä saksalainen Skew Siskin, joka on kiertänyt Motörheadin kanssa aiemminkin sekä ollut mukana työstämässä Lemmyn vielä julkaisematonta soolo-albumia.

Motörhead (UK), Saxon (UK), Skew Siskin (DE)
To 10.12.2013 Hartwall Areena, Helsinki
Liput toimituskuluineen alkaen 62,50 euroa, myyntiin ma 19.8.2013 klo 9

www.imotorhead.com
www.livenation.fi

Fastway – Eat Dog Eat

Uskon edustavani sitä enemmistöä, joka assosioi ”Fast” Eddie Clarken nimenomaan Motörheadin vanhaksi kitaristiksi. Sitten ehkä mieleen saattaa putkahtaa miehen oma bändi, 80-luvulla aktiivikauttaan viettänyt ja suurin piirtein joka ikisen muunkin kasaribändin tavoin 2000-luvulla comebackin tehnyt Fastway. Kun en itse kuunnellut heviä aktiivisesti 80-luvulla, on Fastway jäänyt itselleni melko vieraaksi nimeksi. Omalla kohdallani vertailut 80-luvun tuotoksiin jäävät olemattomiksi, joten yhtyeen comeback-levy ”Eat Dog Eat” saa siinä mielessä puolueettoman kohtelun.

”Eat Dog Eat” on monella tavalla ns. ammattimaisesti tehty levy. Clarken lempilapsi rokkaa groovaavasti ja päämäärätietoisesti, nakkelee riffiä liiemmin horjumatta mutta kehäraakiksi jämähtäneenä. Tasapaksukin ”Eat Dog Eat” on kylläkin syönyt muutaman mehukkaankin sävelteoksen, mutta yllätyksettömänä pysyvä levy ei jaksa lönkyttää pitkiä aikoja väsymättä. Kaikki kuulostaa vanhalta ja jo aiemmin järsityltä, vaikka olen varma etten ole koskaan kuullut Fastwayta aiemmin levyllistäkään. Fastwayta tuskin kukaan piti edes omana aikanaan suurena pioneerina, vaikka yhtye todistaa nytkin osaavansa asiansa turhankin oppikirjamaisesti. Fastway- ja kasarifanaatikot taatusti repivät levystä riemua, mutta ainakin itselleni ilo jäi niukaksi ja tappajahurtta harmittomaksi puudeliksi.

Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin kiinnostavimmat elokuvat (soundtrackin perusteella)

Rakkautta & Anarkiaa –festivaali saapuu tänäkin vuonna (15.-25.9.) viihdyttämään melankolista syysmieltä. 24 vuoden aikana tapahtuma on laajentunut 11-päiväseksi ja neljääntoista saliin. Kuvio vaatii leffadiggarilta melko edistyksellistä kalenterinhallintaa, ja elokuvavalinnat voi tehdä useasta näkökulmasta. Tämän artikkelin valinnat on tehty ainoastaan elokuvan soundtrackin perusteella, fiilispohjalta johtopäätöksiä vedellen. Traileria enempää elokuvien aiheeseen ei ole tutustuttu.

R&A:ssa esitetään Never Mind The Music –teeman alla musiikkiaiheisia dokumentteja, jotka on jätetty tässä huomioimatta.

Hesher

Spencer Susserin draama, jota tähdittävät Joseph Gordon-Levitt, Rainn Wilson ja Natalie Portman.

Metallica ei kovin helposti ole antanut musiikkiaan elokuviin, mutta tämä pätkä on poikkeus, ja siihen löytyy outo selitys; päähenkilö Hesher muistuttaa bändin mukaan heidän edesmennyttä basistiaan Cliff Burtonia. Lisäksi elokuvassa kuullaan Motörheadia, Dion & the Belmontsia ja Buddy Stuartia. Ilmeisen rankkaa menoa on luvassa, ja tuskin ilman huumoria.

[youtube url=HXKRKpvv3SU]

Submarine

Richard Ayoaden draama-komedia, jonka pääosissa Craig Roberts, Yasmin Paige ja Sally Hawkins.

Elokuvan originaalikappaleet on kirjoittanut ja esittänyt Arctic Monkeys –yhtyeen nokkahahmo Alex Turner, ja kappaleista on julkaistu myös EP Submarine. Julkaisu on Turnerin ensimmäinen sooloartistina, tyylin ollessa melko kaukana Arctic Monkeysin energisestä indiestä. Sen sijaan kappaleet ovat tunneherkkiä, riisuttuja ja akustisia. Taustamusiikin (score) elokuvaan on säveltänyt Andrew Hewitt. Äänimaailman perusteella kankaalle heijastetaan herkkä, tunteisiin vetoava, tummanpuhuva ja tyylitietoisesti sopivan mauton filkka.

[youtube url=4IVFfiv6wpY]

TILVA ROŠ

Nikola Ležaićin ohjaama serbialainen kasvutarina pikkukaupungin skeittareista.

Lähes koko elokuvan soundtrack koostuu omakustanneartistien kappaleista, jotka on julkaistu Creative Commons –lisenssin alla. Esimerkkeinä mainittakoon lofi-folkia tekevä ieatpants, akustinen Baggy Time ja hieman enemmän popahtava Conjugal Visit. Musiikin ollessa pääosin lofi-estetiikkaan nojaavaa ja kotikutoista, voi elokuvalta odottaa samaa. Varaudu yllätyksiin.

[youtube url=h7h7TKrjNrM]

Drive

Nicolas Winding Refnin ohjaama rikoselokuva.

Kun musiikista vastaavat Desire, Chromatics, Kavinsky, College feat. Electric Youth ja varsinaisesta scoresta Cliff Martinez, voidaan sanoa, että varsin koherentti äänimaailma on luvassa. Matalatempoista electroa ja ambientia, sekä kylmää ja prosessoitua pulputtavaa äänimassaa. Pakahdutettua tunnelmaa on paljon, ja sitä säilytetään alavatsassa. Ahdistuksen ja jännityksen purkautuminen lupaa jotain vaarallista, ehkä eroottistakin. Elokuvassa on todennäköisesti klubikohtaus.

[youtube url=yZQ2qOeoE88]

Mad Bastards

Brendan Fletcherin ohjaama amatöörien näyttelemä realistinen draama.

Soundtrackin takaa löytyvät nimet The Pigram Brothers, Alex Lloyd ja Kasey Chambers. Pigramin veljekset ovat jonkin asteisia legendoja Australian musiikkiskenessä ja ovat ensimmäisiä aboriginaaleja, jotka on nimetty Australian Music Hall of Fameen. Heidän folkinsa on hyvin juurevaa ja vie varmasti mielen pois syksyisestä Helsingistä ukulelen ja mandoliinin johdolla. Alex Lloyd on suosittu nuoremman polven singer-songwriter.

Kappaleet lupailevat hauskoja ja surullisia hetkiä realistisella otteella, unohtamatta kauniita maisemia ja aavikkoa. Vahva epäilys on myös, että monissa kohtauksissa ollaan humalassa tai muuten vain arvaamattomassa tilassa.

[youtube url=eJv1AVvPK3Q]

Motörhead Helsingissä 15.12.

Legendaarinen brittiyhtye Motörhead saapuu Suomeen jälleen joulukuussa. Lemmy ja kumppanit esiintyvät Helsingin Jäähallissa tiistaina 15. joulukuuta. Konsertin liput tulevat myyntiin tiistaina 15. syyskuuta.

Vuonna 1975 perustettu Motörhead kuuluu oikeutetusti metallimaailman klassikkoyhtyeisiin. Bändi on julkaissut kaksikymmentä studiolevyä, joista tuorein albumi ”Motörizer” julkaistiin viime vuonna.

Motörhead (uk)
Ti 15.12.2009, Jäähalli, Helsinki
LIPUT: 47 EUR, -S-

www.imotorhead.com
www.myspace.com/motorhead

Motörhead Kaapelitehtaalla

Show myytiin loppuun kolmessa tunnissa, onneksi liput haldattiin heti eikä sitten, koska pitäähän Motörhead nähdä ainakin kerran elämässä. Itselleni kerta oli kyllä jo kolmas. Kaik’ paskimman päivän olivat tähdänneet Stadia varten, mutta onneksi ihan riittämiin oli meitä joille nyt ei ole niin yks väli, mikä päivä on. Enno ikinä nähnyt yhtä paljon prätkäjengiläisiä samassa paikassa, ja niin ehdittiinkin jo kirota että miten sitä löytää aina ittensä epäilyttävistä tilanteista. Spekuloitiin, oliko taas 6 litraa kusta lentänyt asiakkaan öögaan, näet amerikkalaisen Corrosion Of Conformityn olisi pitänyt soittaa myös. Olivat peruuttaneet sinänsä ymmärrettävistä syistä, mutta lippujen hinta silti pysyi samana (melko korkeana), eikä vastaavaa ulkomaalaista saatu varoitusajalla. Varmasti järjestäjät nauroivat koko matkan pankkiin.

Sweatmaster tuli kuultua narikassa lähes kokonaan, kesti 20 min saada berberi roikkumaan. Joku ruotsalainen pändi jonka laulajattarella oli kuulemma uskomattoman hyvät amberssonit (=laululahjat) soitti ennen Turun trioa. Riu’ulle kuultiin ainakin coveri Misfitsin Where Eagles Daresta (I ain’t no goddamn sonuvabiii-ii-iiitch, mieti sitä beibe). Narikkajärjestelyä kirottiin kuorossa odotetusti vielä myöhemmin keikan päätyttyä.

Kaapelitehtaan sali on pitkänomainen noin puoli kilsaa pitkä läävä, ja kapeahko. Motörhead aloitti siinä vähän ennen kymmentä, eikä mitään vitun alkunauhoja tarvinnut sietää, ainoastaan Lemmyn kommentti ”we are Motörhead and we play rock and roll!”. Setti alkoi Dr. Rockilla, vanhalla keikan aloituksella reilun 15 vuoden takaa, jatkui täten vielä vanhemmalla Stay Cleanilla ja saman aikakauden Love Me Like A Reptilella. Soundi oli hyvä ja luja, ja sitä piti tietty yleisön pyynnöstä koventaa. Uuden levyn stygejä kuultiin huomattavasti anteliaammin verrattaen aikasempiin kertoihin, ja miksipä ei, varsinkin kuullut In The Name Of Tragedy ja Killers ovat kunnon purkkaa ja jytää. Muut nivusosaston mukavuutta kyseenalaistaneet kappaleet olivat mm. R.A.M.O.N.E.S., Metropolis, No Class ja Over The Top. Settiä oli muutenkin uusittu isolla kyr.. kädellä, esim. Dancing On Your Grave ja Fast And Loose, jota eivät ole soittaneet sitten kun ’83, tulivat kyllä puun takaa. Sacrificen (ainoa(?) biisi 1990-luvulta) aikaan pitti oli taas täynnä rakkautta ja pariminanen rumpusoolo kesken sen päästi ”pojat” hyölille. Jos oli setissä tuoretta materiaalia, tarkoittaa se sitä että jotain oli jätetty pois. God Save The Queen, Born To Raise Hell, Dead Men Tell No Tales ja erityisesti Bomber (shock! horror!) häikäisivät poissaolollaan. Enkä ole vieläkään kuullut livenä (We Are) The Road Crew’ta! Varsinaisen meiningin lopetti Killed By Death/Iron Fist, ja encoren nyrjäytti käyntiin akustinen Whorehouse Blues, sitten Ace Of Spades, sitten Overkill. 21 kpl/100 minuuttia se kesti.

Loppukanoottina sanotaan että yleisön kaikki solariumissa käyneet G’N’R -paitaset rokidorkat, jotka ei ees taputa biisien välissä, ja ponnaripäiset kännykkäliittymämyyjät, jotka virnuilee niille jotka joraa, saa vetää ittesä pitkin ojanpohjia. Muut jatkakoot niinkuin olivat. Ai niin, keikka oli hyvä!