Avainsana-arkisto: Mother Susurrus

Jex Thoth YO-talolla

Duumihipsterit, nuo heavyn alagenrejen omat crustit hamppukangaskasseineen, ruokottomine partoineen ja jopa rastoineen, ovat nähtävästi lisääntyneet kuin sienet sateella. Olisin viitisen vuotta sitten voinut lyödä vaikka vetoa, että sellaiset yhtyeet kuin Electric Wizard ja Pentagram eivät tule ikinä myymään saleja loppuun Suomessa. Vaan kuinkas kävikään; maailma muuttuu, Eskoseni. Niinpä olikin korkea aika todeta mistä tässä kaikessa doom/occult rock -hypetyksessä oikein on kyse. Oiva tilaisuus tarjoutui Jex Thothin Suomen kiertueen muodossa.

Aikataulutus ei mennyt ihan nappiin; tsekkasin päivällä netistä aikataulut. Jahas, lämppäri aloittaa ysiltä. No kuinka ollakaan aikataulut muuttuivatkin siinä kuuden hujakoilla; lämppäri aloittaakin vasta kympin jälkeen. Okei, ei mitään kiirettä. Yhdeksän jälkeen sain tiedon että karkelot ovat jo täydessä vauhdissa, aikatulut muuttuivat sittenkin aikaisemmiksi. Melkoista sekoilua, mutta ehdinpä kuitenkin näkemään  puolitoista biisiä lämmittelyistä vastannutta Mother Susurrus -yhtyettä.

Oikeastaan se riitti allekirjoittaneelle vallan mainiosti. Yhtyehän on tehnyt selvää jälkeä demoarviopalstoilla, mutta ei livenä kyllä pahemmin vakuuttanut. Eniten itseäni häiritsi suoraan sanoen melko paska laulu. Esimerkiksi muutama viikko aiemmin tyhjähkölle Vastavirtaklubille soitellut Fall Of The Idols olisi mielestäni pessyt Susurrukset joka osa-alueella. Muutamat Electric Wizard -henkiset jumitusriffit kyllä toimivat suht kivasti. Ja soundien selkeydestä thumbs upit sekä yhtyeelle että YO-talon miksaajalle.

Minimaalisen valoshown (eipä se valaistus tainnut muuttua koko shown aikana pätkääkään) ja kynttilöiden tunnelmallisessa hehkussa saapui hetken odottelun jälkeen lavalle yksin tämän hetken hehkutetuimpia yhtyeitä omassa genressään; Jex Thoth. Sangen skeptisestä suhtautumisestani huolimatta yhtye vakuutti. Monestihan tällaiset maasta taivaisiin kehutut yhtyeet ovat hyviä, mutta eivät todellakaan niin hyviä kuin hillitön hype antaisi olettaa. No, nyt näin ei ollut, vaikka jotakin parannettavaakin tällainen kaltaiseni ummikko toki löysi. Koskettimet, niin loistavasti kuin ne yhtyeen orgaaniseen ja 70-lukuiseen soundiin sopivatkin, menettivät mielestäni osan tehostaan jauhaessaan läpi setin. Levyversioissahan koskettimien käyttöä onkin säästelty jolloin ne mukaan tullessaan säväyttävät ihan eri tavalla. Jessican ääni oli kieltämättä mahtava. Mikäli neito yllättäen siirtyisi manan majoille (mitä emme toki toivo) puhuttaisiin tulevaisuudessa varmasti oman aikamme Janis Joplinista. Aika huimaa, mutta tuskin kaukana totuudesta.

Yhtyeen tuotanto ei ole itsellenni kovin tuttua, joten tarkka settilista jäi tällä kertaa vain haaveeksi. Siihen käsitykseen kuitenkin jäin, että keikalle kuultiin lähes tulkoon kaikki bändin levyttämä materiaali kokopitkän neliosaista Equinox Suitea lukuunottamatta. Kovimmat sävärit tarjosivat Son Of Yule sekä encoreksi säästetty Warrior Woman. Bobb Trimble -coverointi When The Raven Calls sai Jex Thothin käsittelyssä aika lailla Nick Cave and the Bad Seeds -henkisiä sävyjä; liekö johtunut piano-soundista? Myös jonkinlaisia suitsukkeita käytettiin tiivistämään tunnelmaa; ja siinähän ne toimivat kuin Watainin kuoleman löyhkäkin. Tosin kyseessähän oli lempeämpi jopa mieluisa hajukokemus, mutta tunnelmaa vahvistava vaikutus toki oli sama. Varsin onnistunut ilta; mitä nyt pieni tekninen vika hieman latisti tunnelmaa puolivälin kieppeillä. Mielenkiintoista nähdä mikä on Jex Thothin seuraava liike; paikoin yhtyeen ulosanti on nimittäin turhankin samankaltaista. Pienestä paikoittaisesta puutumisesta huolimatta, kuten todettua, nautin kyllä keikasta.

Loppuhuomautuksena; mitä tulee Jessican ajelemattomiin kainaloihin, niin en tajua mikä siinä nyt on niin hienoa. Mutta makunsa kullakin. Eiköhän Jessica kuitenkin löydä tiensä lukuisien duumhipsterien päiväuniin, minä puolestani jatkan sitä Dorosta unelmointia. Toki voin nyt tehdä sen toisinaan Jex Thothin tahtiin.