Avainsana-arkisto: Monttu

”Scarred by Pori” eli Scarred by Beauty Porissa

Kaikista Suomen keikkakaupungeista ja –paikoista tanskalainen nykymetalliryhmä Scarred By Beauty veti yhden ensimmäistä keikoistaan Suomessa Porin Montussa. Bändillä oli Suomessa vain kaksi keikkaa, joista edellinen oli ollut edeltävänä iltana Helsingin Bar Loosessa.

Keikkajulisteissa ja muualla Scarred By Beautya sanottiin “Tanskan seuraavaksi isoksi jutuksi”, mihin väitteeseen toki suhtaudun hieman skeptisesti. Viitattiinko tällä enemmän Mercyful Fateen tai Volbeatiin, vai unohdettiinko ne tyystin ja uumoiltiin Scarred By Beautyn olevan jotain täysin muuta? En tiedä, mutta jos tästä bändistä tulee joskus jotain, niin voinpa ainakin sanoa olleeni paikalla kun bändi ensimmäisen kerran vieraili maassamme. Eihän siinä ehkä ole samaa klangia kuin Dischargen (1983) tai Jimi Hendrixin (1969) klassisten keikkojen muistelussa, mutta silti sentään jotain.

Olin silkasta uteliaisuudesta paikalla. Lämppärinä toiminut Above the Affected ei tarjonnut itselleni varsinaisesti mitään. Bändi soitti melko perusvarmaa ja sinänsä ihan hyvin tehtyä melodista death metallia/metalcorea, mutta Porissakin on tämän sarjan bändejä jo riittämiin. Above the Affectedillä taitaa olla tosin tämän kentän kovatasoisin vokalisti paikallisella tasolla. Ja mies muuten muisti hehkuttaa välispiikeissä illan varsinaista pääesiintyjää yleisölle, joka pääasiassa koostui bändin jäsenien kavereista. Osa jopa jäikin paikalle, mutta valitettavan moni vaihtoi maisemaa pääbändin aloittamiseen mennessä. Kuvia en bändin keikasta ottanut, kun en kokenut tarpeelliseksi rynniä kyynärpäätaktiikallakaan eturivin läheisyyteen (jossa viini virtasi) ja niistä harvoistakaan kuvista ei tahtonut tulla yhtään mitään.

Mutta sitten se Scarred By Beauty, jolla oli mukana myös todella iso merchandise-kioski. Tuin tanskalaisten invaasiota ostamalla jätkiltä tyttöystävälleni yhtyeen bändipaidan ja paijaamalla myyntipöytää tiukasti vartioinutta kissamaki-pehmolelua. Taitavat olla Madagascar-faneja.

Mutta mitä bändin esitykseen tulee, niin tämmöistä energiaa ei ole Montun lavalla ihan joka viikonloppu. Olisikohan tämä ollut näistä näkemistäni Montun keikoista jopa vaarallisimpia? Hetken aikaa mieleen tosin tuli jopa crabcore, kun ukot hyppivät lavalla välillä hyvinkin synkronoidun oloisesti. Eikä kitarapiuhoja juurikaan näkynyt. Näitä mooveja on todennäköisesti treenattu treenikämpällä ennen tien päälle lähtemistä. Tästä kieltämättä pelästyin, mutta aika nopeasti bändin todella intensiivinen mättö voitti puolelleen ja 45 minuutin setti alkoi tuntua korkeintaan puolelta tunnilta. Pilvenpoltto taitaa olla näiden tanskalaisten sydäntä lähellä, mutta kukanpoltto ei ollut ainakaan vaikuttanut tämän keikan intensiivisyyteen. Tanskalaisilla tuntuu olevan  yleisesti ottaen vapaampi suhtautuminen pilveen, kun sille oli omistettu jopa biisi ja oheinen Facebook-kirjoitus:

”ARRRRSSSEECHEEKS! We are finnish drunk in Finland! tonight is Monttu (Pori). Don’t bring your knife, but remember to bring vodka and green!”

Kokonaisuutena tämä ilta oli melko samanlainen kuin Like Rats From a Sinking Shipin keikkailta Hämeenlinnan Suistolla toukokuussa. Molemmissa tapauksissa soittamassa oli melko tuntematon, mutta keikkapaikan puffaama bändi jostain päin Skandinaviaa. Myöskään yhtyeisiin liitetty termi ”hardcore” ei kertonut läheskään koko totuutta kyseisistä bändeistä.

[flickrfeed photoset=72157628039576823]

Lama plays Lama ät Björneborg

Tämä oli nyt sitä, mitä on suunnilleen koko kevät odotettu. SE suomalainen punk-bändi (jonka nimi ei kuitenkaan ole Se) eli Lama ilmoitti aiemmin tekevänsä lyhyehkön paluun ja soittavansa joitakin keikkoja toukokuussa. Keikkapäivien ja –paikkojen jo lukkoon mentyä yllättäen ilmoitettiin, että Lama soittaisi ensimmäisen keikkansa (sitten vuoden 2005) Porin Montussa. Iso-Pasi antaa Ison Käden Montun ohjelmistovastaavalle!

Lämppäribändiksi oli valikoitunut KakkaHätä 77, mikä onkin ihan hyvä valinta kun huomioidaan miten paljon Lama on Kakkiksen soundiinkin vaikuttanut. Kakkis lämppää Lamaa muidenkin kaupunkien keikoilla, eli on siinä melkoinen kunniatehtävä! Kakkis veti ihan perushyvän setin, vaikka bändi kuulosti yllättävän valjulta eikä Teemu vittuillut yleisölle tuttuun tapaansa… ainakaan niin paljon kuin normaalisti. Tokihan mies lauloi Yötä, mutta muuten Kakkis soitti rutiininomaisesti. Biisivalintojen suhteen ei ollut mitään valittamista. Olen nähnyt tältä bändiltä kyllä helvetin hyviä keikkoja, mutta tämä veto ei niihin lukeutunut.

Kakka-Hätä 77 vauhdissa

Jos olit porilainen ja väität tietäväsi punkista jotain, niin sinun olisi pitänyt olla paikalla. Jos et ollut vain siksi ”ettet jaksanut” tai joistain vastaavasta syystä, niin saat luvan mennä itseesi. Laman LP:n missaamalla menettää jotain olennaista suomalaisen punkin ytimestä, ja sen takia jokaisen punkista vähänkin diggaavan tulisi kuulla se edes kerran elämässään. Lamahan soitti pelkästään hittejä, mutta toisaalta Lama ei ole äänittänyt ensimmäistäkään huonoa biisiä. Mielestäni Lama on tehnyt pääsääntöisesti erinomaisia ja hyviä biisejä, vaikka pari kappaletta on keskinkertaisia ollutkin.

Albumiklassikot-sarjan mukaisesti Lama soitti LP:nsä kokonaan läpi, vaikkakin alkuperäisen levyyn nähden poikkeavassa järjestyksessä. Sen lisäksi soitettiin vielä läjä muita hittejä, kuten Ajatuksen loppu, Bussi, Nimetön sekä tietysti Totuus löytyy kaurapuurosta. Lama esittikin suurimman osan koko tuotannostaan, jolloin vain joitakin yksittäisiä biisejä jäi soittamatta. Covereina nyt oli se perinteinen Väliaikainen sekä hieman yllättäen Unicefin Käkimassaa. Tai yllättäen ja yllättäen, olihan tämänkin kokoonpanon (Epe/Charlie/Rane/Jusa) musikanteista kaksi myös Unicefissa mukana.

Lienee sanomattakin selvää, millaisissa fiiliksissä yleisö oli? Kyllähän siinä tuli laulettua aika monta kappaletta mukana, vaikka pogojalka ei tällä kertaa vipattanut. Monella muulla kyllä vipatti, ja siinä rytäkässä joltakulta hajosi toinen kenkäkin. Se kovia kokenut tossu päätyi lavan edustalle muhjaantuneiden t-paitojen ja muiden vaatekappaleiden seuraan.

Itselleni tuli pienenä yllätyksenä se, miten timmissä keikkakunnossa itse Lama on. Energiaa riitti miljoonalle tusinapunkbändillekin jaettavaksi, ja varsinkin Epe vaikutti olevan liekeissä. Tämä oli kaukana vanhojen äijien väsähtäneestä nostalgiatrippikiertueesta, vaan bändi näytti aidosti nauttivan näiden biisien soittamisesta.

Jos vielä epäröit mennäkö Laman keikalle vai ei, niin kannattaa lopettaa äpäröiminen siihen paikkaan ja todistaa Laman keikkakunto kun se kerrankin/taas on mahdollista. Tästä on paha kenenkään pistää enää paremmaksi, joten taidan pysyä kotona koko loppuvuoden (tai sitten en), koska tämän jälkeen kaikki kuulostaa löysältä.

Lisää kuvia nähtävissä täällä!

Montun Punk Weekend

Perjantai

Porin Montussa sitten toikkarointiin punkin nimissä ihanaisen huhtikuun alkamisen kunniaksi. Kyse oli toisaalta enemmänkin kahdesta erillisestä keikasta jotka oli buukattu peräkkäisille päiville kuin varsinaisesta pikkufestarista, vaikka kahden päivän lippuja olikin myynnissä. Kahden päivän lipun hinta (8€) oli jopa tuntuvasti pienempi kuin kahden yksittäisen illan lippujen yhteishinta (6€+6€=12€). Alennus oli tuntuva, siinä missä yleensä nämä alennukset ovat vain nimellisiä ja suuruusluokaltaan ns. ”haista paska” -tasoa.

Mutta nyt itse bileisiin ja bändeihin: Abortti 13:n kokoonpano oli muuttunut sitten viime näkemän. Entiset kankaanpääläiset (ja nykyiset Kankaanpään vihaajat) soittivat noin puolituntisen setin, ja siihen mahtuikin lähes bändin koko tuotanto. Muistan, kun ensimmäisen kerran laitoin Aborttien ”Viimeinen verilöyly” -EP:n soimaan. Ensimmäisen kuuntelun jälkeen meikäläisen teki mieli haukkua koko levytys, mutta sehän paljastuikin ihan hyväksi räiskäleeksi kun sitä jaksoi vaan kuunnella. Ja livenä tämä bändi toimii mielestäni jopa paremmin. Hyviä biisejähän on näillä äijänkäppyröillä repertuaarissaan melko paljonkin, mukaan lukien yleisösuosikki Suolia saatana sekä oma feivöritti Pillu on yäk, Laumasielujen valtakuntaa ja Professori Balthasaria tietenkään sorsimatta.

No Shame oli vedossa. Setti ei painottunut liiaksi ”Ironing Dayn” kappaleisiin, vaikka ne taisivat saada yleisöön eniten liikettä. Myönnän itsekin huudelleeni erään nakkilalaisen elämäntapapunkkarin kanssa ”PAREMPI KÄNNISSÄ KUIN OSA NIIDEN KONEEN!” -iskulauseita ko. biisin tullessa soitetuksi. No Shame on kuulemma tässä vuoden mittaan kirjoitellut noin levyllisen edestä biiseistä, joista soitettiin ainakin yksi, mutta settiin oli laitettu niinkin vanhaa materiaalia kuin ”Schpunk”-levyn ajoilta (2001).

Sarparanta itse kylläkin encoren alkaessa väitti, ettei nyt oikein ”lähtenyt”. Mies sanoi vain hetkeä aiemmin No Shamen painottavan rehellisyyttä, mikä on kunnioitettavaa mutta ei näin yleisön edustajan näkökulmasta touhu näyttänyt yhtään väsähtäneeltä, päinvastoin. Kuulemma kyse oli enemmänkin miehen omasta tuntemuksesta, joka ei kylläkään näkynyt lainkaan ulospäin. Keikka sujui rauhallisemmin kuin viimeksi, eikä yksikään juntti urpoillut tällä kertaa niin, että olisi siinä samalla satuttanut jotakuta. Eipä sillä, kyllä tässäkin keikassa oli hikeä riittämiin.

Lauantai

Etukäteen arvailin lauantaina menon olevan jokseenkin tylsempää kuin perjantaina. Olin arvailujeni kanssa oikeassa, sillä eihän se lauantai lähtenyt samalla tavalla käyntiin kuin edellinen ilta. Yleisöä oli vähemmän, mutta silti ihan mukavasti. Sen lisäksi että yleisömäärä oli pienempi, myös koostumuskin oli erilainen. Selkeästi ramopunk-painotteisempi lauantai houkutteli paikalle erilaista jengiä kuin edellisenä iltana, mikä oli kyllä toisaalta ihan odotettavaakin.

The Tarjasin keikka alkoi hieman jähmeästi ja tuntui melkoiselta rutiinivedolta bändin vitsailusta huolimatta, ainakin setin puoliväliin asti. Settilistakin taisi olla lähestulkoon täysin samanlainen kuin levynjulkkarikeikalla, eli uusia biisejä soitettiin hyvässä suhteessa vanhojen kanssa. Yhtäkkiä tarjat antoivat soittimensa pois Me Wokkivihanneksille, jotka soittivat yhden biisin mittaisen yllärikeikan. Tuo keikaus antoi keikkaan kaivattu lisäpotkua, ja yleisökin tuntui olevan enemmän mukana vasta sen jälkeen. Ylimääräisiä laulajiakin kävi lavalla.

James Puhto-Ren oli yllättävänkin hyvä. Meikäläisellä ei toisaalta ollut bändiä kohtaan juuri minkäänlaisia odotuksia, tai en ainakaan ollut järin innoissani siitä. En välttämättä bändin ramovaikutteista (punk) rockia soittaisi kotioloissa, mutta kyllähän tuossa oli mukavasti kuunneltavaa noin kaljatuopin kanssa nautittavaksi. Setti oli vaan järjettömän pitkä, sillä reilu tunti sitä samaa oli jo reippaasti liikaa. Ei edes biisimateriaalin pieni monipuolisuus (joissakin biiseissä oli selkeitä rockabilly- ja tangovaikutteita) pelastanut puutumiselta.

Bändi on soveltanut puhtaasti peitsamolaisia oppeja, tehden biisejä lähes mistä tahansa. Yksi biisi oli Pori Jazzeista, yksi Forssasta, yksi sokeritoukista, yksi unelmalomista ja muutama tyttöystävistä. Maailmanpolitiikasta ei tainnut tulla biisejä. Eikä formuloista. Hyvä niin. Yksi tuttu vielä tunnisti yhden biisin Peitsamon kappaleeksi, mutten vahvista havaintoa kun Peitsamoa on meillä kuunneltu vain kolmen levyn edestä. Eikä se biisi ainakaan Kauppaopiston naiset ollut.

No, olipas siinä taas viikonloppu. Keikkojen välissä ei sitten muuta ehtinyt oikein tehdäkään kuin nukkua, veikata pari riviä lottoa (huonolla menestyksellä) ja kirjata näitä mietteitä ylös. Tämmöstä täältä tällä kertaa.

Saatoinpa muutaman kuvankin ottaa. Ihan pari vain.

Psyyke ja Silent Scream Montussa

Allekirjoittaneen huisi megabilepaukkumaissikeikkaviikonloppu käsitti kaksi lauantaita. Vasta toisella yrittämällä lauantai tuntui lauantailta. Lottokuponki jäi ostamatta, mutta kotona katselin ”Kahdeksan surmanluotia” -elokuvahirviön, ja sen aiheuttamia ahdistuksentunteita oli hyvä mennä purkamaan Monttuun. Toki minulla oli tekosyykin Monttuun lampsimiselle, ja se syy oli tällä kertaa post-punk –iltama. Post-punkkia tulikin sitten mahan täydeltä, kun jo DJ J69 soitti klassisinta post-punkkia.

Silent Scream edusti nuorempaa polvea, vaikka bändissä ei noviiseja soitakaan. Yhtye on jonkinlaisesta superbändi-statuksestaan huolimatta vielä jokseenkin tuntematon, ainakin post-punk –piirien ulkopuolella. Ainakin itse olen jättänyt bändiin tutustumisen väliin, vaikka syytä siihen olisi. Biisejä en tietenkään tunnistanut, joten siksi en saanut keikasta revittyä kaikkea mahdollista irti. Lauluvastuu pysyi pääosin Antti Lautalalla (ex-Varjo), mutta välistä Matthew Pallasojankin (ex-Suruaika) sai vetää aariaa. Soitto oli muillakin tavoin varmaa, joten kyllähän muiden bändien riveissä hankitun soittokokemuksen huomasi. Silent Scream oli ainakin itse tyytyväinen keikkaansa, varsinkin kun yleisökin oli ollut kiitettävästi mukana. Aluksi lavan edustalla ei ollut ketään, mutta melko nopeasti eräs nuorehko naisihminen tuli lavan eteen tanssimaan. Jonkinlaisella viiveellä tämä sai muitakin peikkoja mukaan, ja pian lavan edessä olikin joraamassa ihan kiitettävästi porukkaa.

Olin ilmeisesti liian sosiaalinen, kun deejiin soittamat taustaäänet jäivät vähemmälle huomiolle. Ehdin yhdelle tuttavallenikin kommentoida Mustan Paraatin soittamattomuutta, vaikka sitä oli siihen mennessä tullut jo kaksikin biisiä. Enpähän vain huomannut kumpaakaan. Ilta jatkui, kun lavalle asteli jo 80-luvulla lopullisesti kuopatun (?) Hexenhausin ohella ainoa oikea porilainen post-punk –bändi; Psyyke. Psyykeestä ei ole kuulunut 80-luvun jälkeen kuin vain satunnaisesti, eli kovin usein bändiä ei lavalla voi nähdä. Nyttemmin Psyyke on kuitenkin keikkaillut epätavallisen usein, sillä bändi on soittanut jopa parikin keikkaa kuluneen syksyn aikana. Harmillista, etten tuntenut tätäkään bändiä sen tarkemmin. Tutustumiseni ”Päästä eläin esiin” -levyynkin on jäänyt jokseenkin pintapuoliseksi, mutta hyvällä tatsilla tämäkin bändi veteli. Johtunee siitä, että bändin jätkistä osa soittaa aktiivisemmassa Wolfmen-kokoonpanossa.

Lavan edustalla porukkaa oli joraamassa sitten enemmän porukkaa. Erehdynköhän pahasti, jos veikkaan suurimman osan paikallaolijoista olleen nuoria Psyykeen ollessa ensimmäisen kerran aktiivinen 80-luvun puolivälin paikkeilla? Jengi näytti olevan sen verran fiiliksissä vanhan suosikkinsa keikan takia ja rakkauttakin näkyi olevan ilmassa. Ilmassa oli tosin hieman vihaakin, sillä lähestulkoon heti keikan jälkeen todistettiin käsirysy kahden naispuoleisen yleisön edustajan välillä. Eikös tänne pitänyt tulla pitämään hauskaa eikä haastamaan riitaa? Tappelun ohella tanssilattia lainehti hanatuotteista, ja suurin osa porukasta oli sitten aivan kunnolla muusissa. Turbokännejä veti yksi jos toinenkin, ihmeellisintä tilanteessa onkin se että jopa Anal Thunderin keikalla edellisiltana (eri) yleisö käyttäytyi siivommin. Väistämättähän sitä näki flashbackeja aiemmin päivällä katsomastaan elokuvasta.

Porilaiset varmaan antavat minulle klassisen ”terva ja höyhenet” -käsittelyn, jos sanon Silent Screamin vetäneen paremmin. Toki Psyykeenkään setistä ei valittamista löydy, mutta Silent Scream upposi meikäläiseen illan pääbändiä paremmin. Pitääpä tutustua bändiin jossain välissä tarkemmin. Kolmen peräkkäisen keikkaillan jäljiltä luulisi väsyttäneen, mutta allekirjoittaneella riitti virtaa vielä vaikka mihin. Kolmen keikan bileviikonloppu päättyi joskus sunnuntai-aamuyöllä runojen lukemiseen. Tämmöistä tällä kertaa.

[flickrfeed photoset=72157625509319226 username=piparnakkeli]