Avainsana-arkisto: Mokoma

Porilaisten näkemys tunkista – Porispere 2011

Maailma ei tarvitse enää ensimmäistäkään uutta perusrokkifestaria. Tosin porilaisten vastaisku Sonispheren siirrolle on kaikkea muuta kuin väritön perusfestari. Jo alusta lähtien näiden sekopallojen festivaalia on markkinoitu tavanomaista anarkistisemmin, ja siihen on liittynyt Sonispheren järjestäjille kettuilua, tuotteistamisen viemistä äärimmilleen (kuinka monella rokkifestarilla on oma kilju?), R-kirjaimen tiputtaminen pois festivaalin nimestä. Nokkelina tyyppeinä Porisperen isät keksivät lempilapselleen myös hyviä sloganeita; ”Raumal! Oleks tosissas?”, ”Pitäkää tunkkinne!”, ”Älä ver sit mitää perskännei” ja ”Kuka siivoo?!”.

Porispere on myöskin osittain välttänyt buukkaamasta niitä samoja bändejä mitä kaikilla muillakin rokkifestareilla esiintyy. Toki Porisperellä on kesän takuuvarmat kiinnitykset kuten Mike Monroe, Mokoma ja Battle Beast, mutta myös satakuntalaisia (Lapko, Appendix) bändejä, Circlen ja Anvilin kaltaisia kulttinimiä unohtamatta.

Todettakoon siis, että Porisperen lähtökohdat ovat vähintään mielenkiintoiset.

Perjantai

Saapuessani paikan päälle pienen sekoilun jälkeen (ylimääräisiä opasteita ei siis lähimaastossa ollut) oli Order! Order! jo soittamassa Rautalavalla, joka oli hieman oudosti sijoitettu anniskelualueelle. Ikärajattomalta alueelta työntyi kiila lavan edustalle, mutta ratkaisu on kyllä hieman hassu. Eihän tuo nyt itseäni haitannut kun olen saanut ostaa Alkosta väkeviäkin jo monen vuoden ajan, mutta mahtoi alaikäisiä porispereilijöitä harmittaa… mikäli heille nyt oli suurehkoa tarvetta edes päästä ko. lavan edustalle, olivathan suuret vetonaulat kuitenkin päälavalla. Ensimmäisenä siellä olikin olemassaolostaan keikkailulla muistuttava, levytyspuuhissa oleva Lapko, jota tosin seurasin enimmäkseen siltä lavattomalta anniskelualueelta käsin.

Vaikka äsken jauhoinkin jotain vetonauloista, oli moni itseäni eniten kiinnostava artisti kuitenkin esiintymässä pikkulavalla. Niin myös Kakka-Hätä 77, joka on omissa silmissäni ja korvissani alkanut kärsiä inflaatiosta. Jo monta kertaa aiemminkin nähty bändi jaksoi kuitenkin viihdyttää ja tuntui kolisevan paremmin kuin Laman lämppärinä. Tämän keikan aikana oli muuten kiva huomata, että anniskelualue oli mukavan avara.

Sitten oli taas aika katsastaa Suomen virallisen rokkikukon Mike Monroen livekunto. Eipä ollut päässyt rapistumaan sitten Ilosaaren, mutta kitaristi oli vaihtunut Dregenistä Nasty Suicideen, ensiksi mainitun ollessa estynyt. Uumoiltu Mike Monroe feat. Andy McCoy -tilanne tosin jäi näkemättä, vaikka lavalla olikin vain kolme neljästä Hanoi Rocks -musikantista. Tämän jälkeen siirryin takaisin anniskelualueelle katsomaan toista veteraania, eli Tumppi Varosta & Problemsia. Aina samassa sinisessä paidassa viihtyvä Varonen soitti hyvän keikan tälläkin kertaa. Aikalailla mentiin tasoissa taannoisen Tampereen keikan kanssa, mutta tällä kertaa yllätysmomentin puuttuminen ei tehnyt tästä keikasta yhtä ikimuistoista. Nykyinen Varonen/Raitsikka/Sero/Maunula-kokoonpano on todella hyvässä iskussa.

Disco Ensemble meni etäämmältä seuraten, ilman että itse keikasta olisi jäänyt erityisiä mistikuvia. Oli se nyt parempi keikka kuin mitä edellinen levy antoi olettaa, mutta kyllähän sekin aika kului lähinnä Terveitä Käsiä odotellessa. Olin kuullut kauhutarinoita Jello Biafran lämppärikeikalta, jossa Läjä ei ns. ollut oma itsensä, joten ehdin jo pelätä tämänkin keikan onnistumisen puolesta. Pelko oli kuitenkin turhaa, kun Läjä näytti olevan entisellään. ”Hittiä hitin perään” oli tämänkin keikan kaava, jolla homma hoidettiin kotiin tyylikkäästi. Ja tästä bändistä se oma hardcoren kuuntelu alunperin lähtikin.

Olen käyttänyt lukuisia tunteja Pelle Miljoona Oy:n biisien kuuntelemiseen nuorempana, ja onhan Pellen alkutuotannossa helvetisti hyviä biisejä. Tämä setti nyt tietysti painottui sinne ”Viimeinen Syksy” ja ”Moottoritie on kuuma” -levyihin, joiden henki tavoitettiin välillä pelottavankin hyvin. Pelle ja Tumppi Varonen vaihtoivat rooleja, kuten pitikin. Tumppi Varonen esitti ainakin Lanka palaa -biisin kahteen kertaan tämän illan aikana (Problems esiintyi vain muutamaa tuntia aiemmin), mutta toisaalta jopa rasittava Tahdon rakastella sinua esitettiin vain Pellen kanssa. Ja olihan tietysti Juokse villi lapsi, Vapaus on suuri vankila, Koska sydän sanoi niin ja Moottoritie on kuuma mukava kuulla alkuperäisen kokoonpanon esittämänä, oli kyseessä nostalgiakiertue tai ei. Oikeastaan keikassa häiritsivät vain jotkin Ari Taskisen instrumentistaan päästämät äänet, mutta kokonaisuus oli silti katsomisen arvoinen. Ja taas oli Pelle Miljoona Oy:n taru siinä.

Perjantai ei kuitenkaan ollut vielä siinä. Pikkulavalle marssi vielä Porin ikioma Appendix. Olen nähnyt Mikki Borgensenin tukevammassakin muusissa kuin mitä nyt, mutta jokainen biisi tuntui kertovan rakkaudesta. Appendix olisi voinut toimia varsinaisena jatkoklubibändinä, nyt se ei tuntunut oikein miltään Pellen jälkeen. Jatkoklubin kautta nukkumaan.

Lauantai

Toisin kuin perjantaina, päädyin katsomaan enemmän bändejä päälavalla kuin pikkulavalla. Tämä johtui pääasiassa siitä, että Rautalavalla soitti enimmäkseen cover-bändejä. Porisperen konsepti on pohjautunut alusta alkaen silkalle jääräpäisyydelle ja tervehenkiselle vittuilulle, jonka vuoksi pikkulavalla soitti coverbändejä. Metallica-tribuuttia en jaksanut kuunnella, Maiden-bändin aikaan en ollut enää edes paikalla mutta Paul Stanley Boozing Societya tuli kuunneltua. Yhtyeelle pitää nostaa hattua siitä, että se soittaa kasari-Kissiä. Kaikki muut Kiss-coverbändit soittavat 70-luvun Kissiä maalit naamalla, joten tämä oli piristävä poikkeus. Ja onhan levyhyllyssäni melko monta 80-luvulla julkaistua Kiss-äänitettäkin, joita kuuntelemalla tuli otettua omia ensikosketuksia heviin.

Mutta se niistä cover-bändeistä, joita soitti pikkulavalla pitkin päivää. Saavuin pelipaikoille 13.30, jolloin No Second Thought jäi näkemättä, mutta pääsin sentään näkemään Circlen kokonaisuudessaan. Setti oli edelleen Rautatie-painotteinen, mikä tietenkin kävi minulle mainiosti. Kas siinä ihana levy, jota voi suositella niillekin jotka eivät Circlestä tiedä tuon taivaallista. Vähän laihanlaisesti vaan oli porukkaa eksynyt näin aikaisin paikalle.

FM2000:n ajattelin vihdoin tsekata, mutta olin liian sosiaalinen mennäkseni katsomaan sitä. Sen sijaan Sakara-bändeistä Mokoman katselin kyllä ihan loppuun asti, onhan bändin livesetissä sentään joitakin hyviä biisejä vaikka Marrasta ei enää jaksaisi. Olen yhä melko varma, että Circle-paitaan (!) pukeutunut Annala kajautti keikan lopuksi ”Kiitos Sonisphere, kiitos Pori!”. Muutama muukin kuuli sen nimenomaan tuossa muodossa. Stam1naa ei buukattu näille kekkereille.

Graveyard muistutti siitä, miten kovassa huudossa seiskariretro tänä päivänä on. Varsinkin Ruotsista tuntuu puskevan vanhan koulukunnan heviä soittavia ryhmiä alvariinsa, myös vahvasti Led Zeppelin -vaikutteinen Graveyard. En ihan ymmärrä bändin ympärillä vellovaa hypeä, mutta kyllä tuon keikan katseli mieluusti sadekuurosta huolimatta. Ja onhan kyseessä selkeästi parempi bändi kuin joku Wolfmother, jonka juontaja mainitsi Black Sabbathin ja Led Zeppelinin yhteydessä spiikatessaan bändiä lavalle.

Anvil oli buukattu Porispereen siksi, että se on ”porilaisempi kuin porilaiset itse”. Todennäköisesti lausahdus viittaa Anvilin jääräpäisyyteen ja pää-läpi-harmaan-kiven-mentaliteettiin, jonka turvin se soittaa edelleen kasariheviä vaikka sen olisi kaikkien todennäköisyyslaskelmien mukaisesti pitänyt kuolla jo ajat sitten. Se oli lapsellista, ei edennyt sooloilujen takia välillä minnekään eikä ole edes musiikillisesti järin ihmeellistä… mutta helvetti soikoon kun se oli huikeaa! Ja ennen kaikkea aitoa. Lips ja kaverinsa tuntuivat oikeasti olevan innoissaan päästessään soittamaan. Varsinkin sen hieromasauvasoolon aikana näytti siltä, kuin 50-vuotiaiden nahoissa pyörivät teinit olisi päästetty lavalle. Enkä toki myöskään pistä pahakseni 666:n ja Metal on Metal -klassikoiden kuulemista livenä. Anvil tuntui myös soittavan raskaammin kuin muut Porisperen bändit.

Anvil oli itselleni ehdottomasti lauantain pääesiintyjä, jonka jälkeen oli melko turhaa pysytellä paikalla pitempään. Raised Fistin takia en jaksanut jäädä kolmeksi tunniksi odottelemaan, varsinkin kun siihen kolmeen tuntiin mahtuivat Kotiteollisuus, Coverslaves-niminen Iron Maiden -coverbändi ja se Battle Beastin kammotus, joka kuulemma soitti ylipitkän keikan, mistä sitten Kotiteollisuus sai maksaa lyhyemmällä soittoajalla. Pressipassin ja rannekkeen turvin pääsin kuitenkin vilkaisemaan (ja kuvaamaan) Raised Fistiä. Energistä tuntui meininki olevan, ja olisin toki jäänyt katsomaankin sen ellei noisepörinän kutsu olisi jo rutissut korvissani. Viimeinen havainto festivaalialueelta oli kuulutus, jossa todettiin ilmahitsauskilpailun voiton menneen Teuvo Lomaniksi ilmoittautuneelle henkilölle.

Sunnuntai

Kahden päivän lipun ostaneille luvattiin sunnuntai vielä kaupanpäällisiksi. Kahden ensimmäisen festivaalipäivän kävijöitä en usko tirehtööri Vilkunan paikalle odottaneen suuriakaan massoja, sillä sunnuntai oli perin lapsipainotteinen päivä, ainakin taukoonsa asti. Jytäjyrsijät soittivat liian aikaisin, joten ehdin parahiksi paikalle näkemään Hevisauruksen. Keikkahan oli tunnetusti suunnattu lapsille ja lapsenmielisille sekä näiden vanhemmille, mutta ei varsinaisesti kaltasilleni rokkijournalistintapaisille. En voi sanoa kärsineeni krapulasta – paremminkin tekemisen puutteesta – mutta omissa touhuissani alkoi selvästi jo näkyä taisteluväsymystä kolmen illan humppaamisesta. Mutta halusin silti aivan välttämättä nähdä Hevisauruksen. Sitä paitsi pääsenpä nyt sanomaan nähneeni Hevisauruksen keikalla ja vielä kuvanneeni kaksimetristä, naamani edessä tiluttavaa muinaisjäännettä. Miten nuo möhmötit käyttävät pedaaleita? Eikö lavalla tule hiki? ”Tykkäättekste tiiliskivistä?” ”Joo!”. Oma suosikkisaurukseni on Riffi Piffi ja suosikkihevini Popkornipulla. Muffi Puffilla (bassosaurus) tuntui olevan krapula, kun sen liikehdinnät olivat jähmeämmät kuin muilla hirmuliskoilla.
Hevisauruksen jälkeen koin kokeneeni jo tarpeeksi yhden viikonlopun osalta, joten menin moikkaamaan vielä Kirjurinluodon lampaita (lähettivät lukijoille muuten terveisiä) ennen kuin tepastelin Porispere-tossut jaloissa porteista ulos viimeistä kertaa, jättämällä samalla Jukka Pojan ja Palefacen luodolle soittelemaan.

[flickrfeed photoset=72157627339801743]

Mokoma – Juurta jaksain

Lähtökohdat Mokoman tuoreelle EP:lle ovat kovin köykäiset. Nelisen vuotta sitten julkaistu ”Viides vuodenaika” oli – jos ei nyt ihan loistava – niin ainakin kohtalaisen hyvä välityö. ”Juurta jaksain” voidaan sekin tavallaan laskea välityöksi, mutta toisaalta taas ei: se nimittäin koostuu kahden edellisen albumin ylijäämämateriaalista. Tästä syystä mainospuheita tasalaatuisesta kokonaisuudesta on hankala ottaa vakavasti.

Mokoman kaksi edellistä albumia – kolmen vuoden takainen ”Luihin ja ytimiin” ja keväällä julkaistu ”Sydänjuuret” – eivät olleet kovinkaan kummoisia levytyksiä. Minkälaista materiaalia tämä Marko Annala Experienceksi nimettävä yhtye sitten jätti studion lattialle lojumaan? No, sellaista materiaalia, mikä ei ole kokonaisuuksiin istunut, mutta myös hieman ristiriitaisia tuntemuksia herättävää. Ei enää askeltakaan on jo liiankin ennalta-arvattavaa Mokomaa, mutta Maailmantappi on yllättävän ätäkkä siivu. Huomenhaamu on kamala Mokoma-balladi, mutta death metallisen Musta Katras –rypistyksen olisi suonut kuultavan ”Luihin ja ytimiin” –albumilla, jolta se alunperin tiputettiin pois. EP:n kruunaava akustinen versio Sydänjuuret-biisistä on kyllä mielenkiintoinen. Annalan puhtoinen laulu sopii tähän kontekstiin paremmin kuin esimerkiksi Huomenhaamuun.

Jättimäisiä uudistuksia tämä EP ei tietenkään Mokoman soundille tee. Faneille se käy maukkaana välipalana, mutta muut voivat suhtautua kiekkoon varauksella. Tämä on kuitenkin suurimmilta osin niin perinteistä Mokomaa kuin vaan voi olla.

Ilosaarirock 2010, lauantai

Töminän (ja pitkäksi venähtäneiden, viinin sävyttämien keskustelujen) vuoksi lauantaiaamuna herääminen kaverin lattialta oli hieman hankalaa. No, hommathan alkavat sujua heti kun piipahtaa kunnon istunnolla ja kiskoo kurkkuunsa tujut kahvit, ja ei kun kohti uusia seikkailuja! Käytyäni ensin torilla muutamat karjalanpiirakat nauttimassa, lähdin käppäilemään kohti festarialuetta. Saapumiseni alueelle sijoittui lähestulkoon heti porttien aukaisuun, ja paikan päällä hortoilin sitten ympäri aluetta tsekkailemassa mestoja paremman tekemisen puutteessa, olinhan Ilosaaressa vasta ensimmäistä kertaa. Alueella ei tietenkään ollut ketään, mitä nyt pari innokasta Viikate-fania notkui päälavan edustalla. Kapusin mäkeä ylös, josta näkyi anniskelualueelle. Näkyi siellä pari aikaista asiakastakin olevan jonkinlaisen tanssilavahökötyksen edustalla, missä pari tanssityttöä tanssi AC/DC:n Thunderstruck-technoremixin tahdissa. Yök.

Tiesin jo etukäteen, mitä Viikatteelta odottaa. Siksipä päätin antaa näiden kouvostoliittolaisten aloittaa settinsä ilman minua ja suunnistinkin rekkalavalle, missä paikallisen Mullets ’n Bullets –nimisen kokoonpanon oli määrä aloittaa. No, siinähän kävikin sitten niin, että kun Mullets ’n Bulletsin setin olin katsonut, niin enhän minä enää mitään Viikatetta jaksanut mennä katsomaan. Näillä joensuulaisilla oli show hyvin hallussa, vaikka se pohjasikin hyvin pitkälle pieruhuumoriin. Lavalla nähtiin paljas perse, paskaiset kalsarit sekä savua takapuolestaan sylkevä pahviäijä. Ei Mullets ’n Bullets sentään ollut pelkkää dekadenttia rokkenroll-sirkusta, vaikka show uhkasikin varastaa huomion itse biiseiltä. Musiikillisesti bändi kuulosti Flogging Mollylta, joka on päättänyt ottaa hieman rennommin ja vaihtaa irlantilaisuuden juoppohulluuden karjalaiseen vastaavaan. Eli mitä parhainta känni/bailausmusaa siis, harmi vain että kovinkaan moni (mukaan lukien minä) ei tuntunut olleen vielä kaasuissa. Pisteet bändille myös Operation Ivy -coverista, jostakin elähtäneestä Sex Pistols -coverista minulta olisi räjähtänyt pää.

Näin sitten Viikatetta vain yhden biisin (jota en tunnistanut) verran, kun siirryin alueen toiselle puolelle. Koska olin nähnyt Radiopuhelimet vain pari viikkoa takaperin ja Mokoma nyt on aina Mokoma, niin päätin tehdä totaalisen irtioton ja katsastaa Jukka Pojan Sound Explosion Bandin kera. Myönnettäköön, että Kylmästä lämpimään on ihan menevä ralli ja Soul Captain Bandin ensimmäinen levy oli kurko. Sisälläni asuva reggaefani oli ihan mielissään myös Soul Captain Bandin materiaalin soittamisesta, mutta päätin kuitenkin käydä katsomassa miten Mokoman uudet biisit toimisivat livenä. Jengiä oli kuitenkin pakkautunut YleX-lavan vasempaan reunaan, joten en suosiolla päässyt edes sisälle enkä kokenut tieni raivaamista paikalle vaivan arvoiseksi. No, soundit kuulostivat teltan ulkopuolella sijaitseviin korviini sen verran hirveiltä, etten saanut biiseistä mitään selvää. Kovin montaa biisiä en jaksanut edes kuunnella, kun päätin hipsiä porteista ulos kaljatauolle, noin protestiksi virvokkeiden korkeille hinnoille.

Ulkona menikin sitten tovi tuttuja moikkaillen, joten seuraava näkemäni bändi olikin I Walk The Line. Rönköt olivat rauhoittuneet hieman edellisestä illasta, mutta olen ehtinyt nähdä nämä mustapaidat jo pari kertaa kevään aikana, eikä tämä setti eronnut niistä kovin dramaattisesti. Tässä keikassa oli kuitenkin enemmän dramatiikkaa, johtuen Anna Pirkolasta. Tämä Ilosaaren veto kun oli kiipparistin viimeisiä vetoja bändinsä kanssa, tämän siirtyessä äitiyslomalle. Tippa sitä meinasi tulla linssiin When I’m Gonen aikana, enkä ollut edes humalassa! Katatonian apatia ja ahdistus tuntuivat tässä vaiheessa loogiselta jatkeelta I Walk The Linen kaihomielisyydelle. Pimeä mörköluola täynnä pitkätukkia oli kaukana auringonpaisteesta, mutta bändi itse muistutti siitä missä mennään. Bändin rumpalilla Daniel Liljekvistillä sattui olemaan synttärit, ja eihän moista voinut olla juhlimatta, eli onnea vain! Muuten eleettömästi esiintyvä Renkse tosin muisti aina välillä mainita sen faktan, että Katatonia rakastaa Suomea. Mutta nurinaa itse setistä: vanhimmat biisit taisivat olla ”Viva Emptinessilta”, joten tietenkin moinen jäi mieltäni kaivelemaan, vaikka uusinkin levy on ihan pätevä kiekko. Enpä tosin odottanut kuulevani mitään ”Brave Murder Daylta”, mutta olisi sentään jotain voitu sitä seuranneilta kolmelta albumilta soittaa. Lievä pettymys, mutta ehkä odotin liikoja. Väki pakkautui jälleen kerran yleisöstä katsottuna vasempaan laitaan, vaikka oikealla olisi ollut tilaa jopa lammasfarmille.

Joppe / Kumikameli

YleX-lavalta ei ollut pitkä matka Rekkalavalle, jossa oli Kumikameli esiintymisvuorossa. Hilpeän kesäpäivän kunniaksi Toppo Koponen ja kumppanit olivat päättäneet loihtia kasvoilleen klovni-meikit. Niistä pellenaamioista oli kuitenkin huvittavuus ja hauskuus kaukana, sillä tyypit näyttivät vain häiriintyneiltä, limaisilta ja paskaisilta. Kaikki mahdolliset lapsuuden traumat, joihin jollain tavalla liittyvät murhanhimoiset pellet, tulivat mieleen, haalareista puolestaan hieman Spede-meiningit. Seurasin keikan alkupuoliskoa mielenkiinnolla, jos vaikka Lemmikin soittaisivat. No soittivathan he, vieläpä setin alkuvaiheilla. En tosin arvannut, että sitä soitettaisiin mutta ”toivossa oli hyvä elää”, kuten entinen lapamato sanoi. Päätin vilkaista pikaisesti Tarotin, mutta pikavilkaisuksi se sitten myös jäi. Tarot on aina Tarot, mutta jostakin syystä bändin seuraaminen ei jaksanut nyt innostaa lainkaan. Hetken sitä kuitenkin katselin, ennen kuin päätin lähteä noutamaan lähikaupasta hieman särvintä. Festivaalikansa oli tietysti tehnyt suurryntäyksen lähikauppaan, mutta vieressä oli kaikeksi onneksi R-kioski. Edullisuus kärsi, mutta eipä tarvinnut jonottaa puolta tuntia.

En tälläkään kertaa nähnyt I Was a Teenage Satan Worshipperin aloittavan settiään, vaan saavuin paikalle kun bändi oli jo täydessä vauhdissa. Nyt kuitenkin sain tehtyä sellaisia havaintoja, joita en ilmeisesti ollut Ämyrockin keikalla havainnut. Johtuikohan sitten lavalla meuhkaavan kokoonpanon musiikin aiheuttamista primitiivisistä reaktioista, pelkästä alkoholista vai näiden yhteisvaikutuksesta se, että yleisössä oli melkoista Avara luonto -meininkiä. Olenkin näkemäni perusteella valmis niputtamaan IWATSW:n post-moderniksi kutumusiikiksi. Niin, ja basistilla oli yllään Terveet Kädet -paita. Kävelin päälavasta ohi, kun Ismo Alanko oli Teholla. Hittolainen, sehän kuulosti hieman speed metallilta. Tuo tilanne oli jo sen verran absurdi ja eeppinen, että hämmennyksissäni jatkoin matkaa kohti Sue-lavaa, jossa Ghost Brigade hetikohta aloittikin. Olihan se unenomaista laahaamista, ja kyllähän bändiin kohdistetut kehut kutinsa pitivät, varsinkin vokalistin monialainen ääni vakuutti. Pitää kyllä sanoa, että järjestäjiltä oli järkevä veto piilottaa bändi päivänvalolta telttaan. Ota opiksi, Tuska! Katatonian Liljekvist ei ollut ainoa synttärisankari, sillä myös Ghost Brigaden rumpali Suihkosella oli synttärit. Kippistä vain siihenkin suuntaan!

Illan päätteeksi tuli sitten sitä, mitä minä ja monet muut olivat innolla odottaneet: Bad Religion. 30-vuotisjuhlavuottaan (!) viettävä kalifornialaispoppoo näytti hyvää vauhtia kaljuuntuvan Greg Graffinin johdolla – tosin vastoin ennakkotietoja ilman Brett Gurewitzia – miten punkkia soitetaan. Papat eivät tosin osanneet millään tavalla yllättää, vaan settilistaan kuului niitä pakollisia vetoja, kuten ne iänikuiset American Jesus, Punk Rock Song ja Fuck Armageddon… This Is Hell. Soittamatta jääneistä suosikeistahan olisi väsännyt helposti oman settinsä. Olihan tuossa hieman rutiinivedon tuntua, mutta tulipahan nähtyä ja kyllä pari kertaa pogojalkaakin vipatti. Bileet jatkuivat sitten toisessa osoitteessa.

Mokoma – Sydänjuuret

Mokoman seitsemättä ”Sydänjuuret”-täyspitkää on ehditty kehua bändin uran vahvimmaksi albumiksi. En kyllä tuota väitettä purematta niele, sillä ainakaan uransa parasta levyä Mokoma ei ole tehnyt. Ensimmäisillä kuuntelukerroilla suomalaisuutta tarkasteleva ”Sydänjuuret” kuulostaa mitäänsanomattomalta ja yllätyksettömältä perus-Mokomalta, mutta ajan myötä se paljastuu yllättävän monimuotoiseksi tapaukseksi.

Marko Annala on kieltämättä kehittynyt laulajana, sillä tämän puhtaat vokaalit eivät ärsytä enää yhtä paljon kuin aikaisemmin. Annala vetäytyikin levyn tekoa varten metsään majailemaan ja siellä vietetty aika myös kuuluu lopputuloksesta. Levy lähtee käyntiin lupaavasti ennakkoon kuullulla nimibiisillä ja nytkyttävällä riffillä alkavalla Vastavirtaan-kappaleella. Näiden jälkeen tosin tulee jo ensimmäinen notkahdus, sillä Ei kahta sanaa (ilman kolmatta) ei oikein iskenyt meikäläiseen. Eli osa biiseistä toimii, osa taas ei alkuunkaan: Rautaa rinnoista ratsastaa Ensiferum-jämäriffien varassa ja Hei hei heinäkuu on myös aika turha biisi, toisin kuin levyn päättävä, black metallinen Turhuuksien turhuus. Harmi ettei näitä raskaampia rypistyksiä levyllä ole kovin montaa, sillä niillä Mokoma tuntuu olevan parhaimmillaan. Onneksi levyllä ei ole uutta Marrasta tai muita kolmen pennin kopioita takavuosien Uni saa tulla -hitistä.

Vaikka levyllä on heikkoja hetkiä niin ei ”Sydänjuuret” siltikään ole turhuuksien turhuus. Edeltäjänsä tavoin ”Sydänjuuret” osoittautuu hieman epätasaiseksi levyksi, jolla on sekä hyvät että huonot hetkensä.

Simerock 2009

Jo pari vuotta Rovaniemellä asustellut Simerock räjähti omalta osaltani käyntiin perjantaina Profane Omenin tahtiin. Heti alueelle sisälle astuessaan ensimmäinen tunne oli suuri kuvitteellinen kysymysmerkki pään päällä. Alueella ei ollut kovin paljoa porukkaa katsomassa, saati sitten yhden päälavan edessä, jossa Profane Omen oli jo soundcheckailemassa. Ihmisiä tuli kuitenkin jonkun verran sisään kun lahtelainen Profane Omen lämmitteli yleisöä kolmipäiväistä viikonloppua varten. Yleisövajaudesta huolimatta Profane Omenin lavameininki toimi yhtä hyvin kuin missä tahansa keikalla. Jules Näveri tuntui taas osaavansa hommansa, kuten jokaisella keikalla minkä allekirjoittanut on nähnyt. Anna Abreun tehdessä soundcheckiä toisella lavalla rupesi jo tulemaan enemmän porukkaa sisään, ja kun vuoden 2007 suomen Idolsissa toiseksi sijoittunut naislaulaja aloitteli, oli jo ihmisiä sisällä silmämääräisesti ainakin kuusi riviä.

Seuraavaksi Radio Rock -lavalla esiintyi Mokoma, joka ei ainakaan yleisölle esittelyjä kaipaa. Yleisöä nimittäin riitti, ja soittajista näkyi että oli hauskaa soittaa. Monien ihmisten harmiksi oli keikalla voimassa pittikielto. Tätä Mokoman laulaja Marko Annalakin kommentoi välispiikissään vihaiseen sävyyn ja myös itse ihmettelin Simerockin outoa linjaa pittejä kohtaan, nimittäin Profane Omenin keikalla ei kukaan tullut asiasta mainitsemaan.

Profane Omen
Profane Omen

Mokoman jälkeen Lapin Kansa -lavalla esiintyi Lapista lähtöisin oleva Pahat Viinit. Kokoonpano sisältää Hannibalin, Sopan, Ilari Aution ja Tykopaatin. Livekokoonpanossa oli mukana myös Joku Roti Mafia, joka toi mukaan oman mukavan lisänsä. Tämän jälkeen poistuiduin jo alueelta hyvin mielin, nimittäin ensimmäinen Simerockin päivä meni lähes melkein satamatta. Edellisinä vuosina ja lähes koko festivaalin mustana surmana on ollut huono keli.

Lauantaina meininki alkoi jo aikaisin, Rovaniemeltä tulevan Öppnas Härin nimissä. Noin vuoden vanhalla yhtyeellä kuitenkin riitti fanikantaa sen verran että kello kaksitoista oli jo noin neljäkymmentä ihmistä katsomassa. Keikka itsessään oli hyvä, mutta pakko antaa miinuspisteitä soundeista. Sen jälkeen Simerockin bändikisan voittanut sodankyläläinen Fat Widow soitti Lapin Kansa -lavalla. Settilista sisälsi melko lailla toisiaan muistuttavia kappaleita ja tulipahan bongattua jostain kappaleesta yhden oman lempibändin tekemä riffi. Noh, sentään Foo Fighters -coveri Monkey Wrench lämmitti. Fat Widow’n jälkeen menin katsomaan ensimmäisen keikkani Tivoli-lavalle. Tivoli-lava oli rakennettu teatterilavalle, joka kelluu vedessä. Ratkaisu oli mielenkiintoinen, mutta toimiva. Toisinaan pari venettä yritti ajaa lavan viereen katsomaan, mutta järjestyksenvalvojat kävivät ajamassa veneet pois. Lavalla soitti niinkin kaukaa kuin Helsingin Kalliosta tullut The Over Attacks. Yleisössä oli aika väljää, ja kun on kyseessä katsomo, ei paljon liikettä myöskään ollut. The Over Attacks kuitenkin soitti settinsä hyvin ja innostivat allekirjoittaneen ostamaan samaisen bändin ensimmäisen pitkäsoiton vinyylinä. Kello 16 aloitti Radio Rock -lavalla suomalainen deaththrash-yhtye Deathchain. Yhtye kuritti faneja hiteillä, pitti pyöri satunnaisesti, eikä järjestyksenvalvojilla ollut mitään sanomista asiaan. Myös yhtyeen kiertueella mukana taustalaulajana ollut Cthulu-hahmo oli hauska lisä normaaliin Deathchainiin. Deathchainin jälkeen samalla lavalla soitti niin ikään suomalainen poppoo Turmion Kätilöt. Kätilöt olivat tulleet paikkamaan Ruoskaa, ja varmasti onnistuivat siinä hommassa. Lavashowhun kuului aikaisemmin nähdyn Deathchainin basisti Kuolio, jota Spellgoth ja MC Raaka Pee kurittivat nahkavyöllä ruoskimalla ja tupakan tumpeilla polttamalla. Parituntisen kurituksen jälkeen oli ihan mukavaa kuulla jotain kevyempää, ja mikä sen parempaa, Martti Servo & Napander soitti Lapin Kansa -lavalla. Yhtyeen settilista oli erinomainen, sisältäen hitit kuten mm. ”Mikä on kun ei taidot riitä” ja ”Ufo tarjosi kaakaon”. Seuraavaksi toisella päälavalla esiintyi Teosto-palkittu rap-muusikko Asa, taustabändin Jätkäjätkät kanssa. Vaikka esiintyminen alussa kompasteli teknisten vaikeuksien takia, vetivät Asa ja Jätkäjätkät homman kunnialla kotiin.

Asa ja Jätkäjätkät
Asa ja Jätkäjätkät

Sunnuntaina itse katsoin vain Stam1nan ja PMMP:n, mutta Pohjois-Suomen mediaan luottaen Alamaailma, Irina, Klamydia ja Maj Karma olivat vetäneet hyvän pohjan seuraaville bändeille. Stam1nan astellessa lavalle yleisö oli tulessa, olivathan he sentään saaneet odottaa jo vuoden verran bändin esiintymistä Rovaniemellä, johtuen viimevuotisista ongelmista Finnairin kanssa. Settilista oli fuusio Stam1nan 13-vuotisesta urasta ja sisälsi vanhaa niin kuin uudempaakin tavaraa, eritoten mainintana Rikkipää, jota ei ole julkaistu vielä mitään, mutta kovasti videota jo kyseiseen kappaleeseen kuvattiin. Stam1naa huudettiin jo toisen kerran encoreen, mutta siihen ei yhtye taipunut. Kuitenkin he palkitsivat fanit pienellä juttutuokiolla lavan vieressä keikan jälkeen. Stam1nan jälkeen toisella päälavalla oli PMMP. Yhtye sai paikalle eniten yleisöä Paula Koivuniemen jälkeen. Fanit lauloivat mukana, ja viimeistään encoressa kaikki suosikit oli kuultu. PMMP osoittautui hyväksi festarin päättäjäksi ja Simerockista jäi hyvä yleisvaikutelma. Vaikka ei päästykään samaan yleisömäärään mitä viime vuonna, on se jo puoliksi luvattu että Simerock tullaan näkemään Rovaniemellä myös vuonna 2010.

www.simerock.fi

Mokoma – Luihin ja ytimiin

Siinä missä nykypäivän karvanaamat hamstraavat varsilenkkareita ja pillifarkkuja muotiliikkeistä näyttääkseen uskottavilta uusissa bändikuvissa, Mokoma on veivannut suomirässiään jo vuosituhanne vaihteesta. Ehkäpä sitä ei siksi ihan äkkiä thrashiksi mielletäkään, vaan Mokoma on, no Mokoma, niin hyvässä kuin pahassakin.

Suomihevibuumi löi junttimaisen leimansa moneen hyvään bändiin täysin ilman yhtyeiden omaa ansiota, pelkkä suomeksi laulettu hevi kun riitti bändin teilaamiseen. Mutta suurelle yleisölle kelpasi, kuten näiden kolmen viimeisen Mokoma-albumin listamenestys (2., 1. ja 1.) osoittaa. Toisaalta bändi on peräänantamattolla duunilla saanut arvostusta myös heviytimen sisällä, ja tällä valta- ja vastavirran veitsenterällä kikkailua Mokoma jatkaa kuudennella ”Luihin ja ytimiin” -albumillaankin.

Viime levyjen tiimoilta bändi on pikkuhiljaa löytänyt oman paikkansa myös toimittajanne soittolistalta, ja tätä työtä ”Luihin ja ytimiin” vie jättiharppauksin eteenpäin. Väittäisin, että Mokoman tulkinta on muuttunut helpommin lähestyttäväksi, jotenkin yksinkertaisemmaksi ja suoraviivaisemmaksi, puhumattakaan bändin soittotatsista tai Annalan vokaaleista. Helpommin lähestyttävää ei pidä kuitenkaan virheellisesti tulkita kevyemmäksi, kyllä esimerkiksi Satyriconin sfääreihin yltävää Kolmannen asteen kuulustelua tai kieroa Sahalaitaa kunnellessa voidaan todeta soittolistahakuisuuden olevan melko kaukana. Moni saattaa nykyisin pitää Rytmihäiriötä oppipojan asemassa Mokomaan verrattuna, mutta kyllä varsinkin näitä levyn rajuimpia biisejä kuunnellessa voi todeta Mokomankin olevan melko paljon velkaa näille suomirässin pioneereille.

Bläkkismurjonnan ja rässiriffien seasta löytyy sitten sitä kevympääkin tulkintaa, kuten selkä radiobiisi Entistä ehompi, joka toki alusta asti on myös kuulunut Mokoman repertuaariin. Näiden ääripäiden välille bändi on rakentanut uransa monipuolisimman albumin, joka tyylillisistä vaihteluista huolimatta on yhtenäinen kokonaisuus. Mokoma tuntuu kiristävän ruuvia levy levyltä, ja kyllähän se meikäläiselle sopii!