Avainsana-arkisto: Michael Monroe

Ilosaarirock 2011, lauantai

Joensuun yöelämään pintapuolisen tutustumisen ja Töminän jälkeen sai varsinainen Ilosaarirock jyrähtää. Kunnioitettavaan neljänkymmenen vuoden ikään ennättänyt festivaali oli myyty tänä(kin) vuonna loppuun jo ennakkoon, joten Linnunlahti oli lähiympäristöineen tupaten täynnä. Esiintyjiäkin oli tosin sen verta mukavasti, ettei oheistoiminnoille jäänyt juurikaan aikaa. Mutta mitä Ilosaaresta sitten jäi Lampaan edustajille kätöseen?

Lauantaina Ilosaarirockin päälavan korkkasi Suomen virallinen rokkikukko Michael Monroe. Pitihän sitä uutta bändiä lähteä ensi töikseen ihmettelemään, kun kokoonpanokin oli vielä melko nimekäs. Viimeisimpänä kiinnityksenä on Backyard Babiesista ja Hellacoptersista tuttu Dregen. Eikä Monroe superbändeineen hassumpi ollutkaan. Show’n vain olisi oikeastaan voinut kuvitella näkemättäkin. Siihen kuului spagaattia, ilmapotkuja, huuliharppusoolo, fonisoolo ja piipahdus lavatrussissa.

Parhaiten toimivat uuden levyn menevin raita ’78, Monroen 80-luvun lopun soololevyltä napattu Dead, Jail or Rock’n’Roll sekä Hanoi Rocksin ohjelmistosta lainatut Back to Mystery City ja Motorvatin’. Hanoinkin livenä usein vetämä Stooges-laina 1970 rokkasi sekin mainiosti.  Yllättäen kehnoiten settiin tuntui sopivan 80-luvun rykäisy Not Fakin’ It, jonka olin etukäteen ajatellut olevan luontevasti samaa jatkumoa nykyisen suoran rokkimeiningin kanssa. Ehkä setillinen näin suoraa rokkia kävi kuitenkin hieman yksipuoliseksi.

Villa Nah edusti minulle niitä viikonlopun uusia tuttavuuksia, jotka usein ovat se festarien suola. Olin törmännyt yhtyeen nimeen positiivissävyisissä yhteyksissä useaan otteeseen ennen festareita, mutta minulla ei ollut käsitystä yhtyeen musiikista ennen kuin kuuntelin sitä pikaisesti ennen festareita. Pienen tutustumisen perusteella yhtye kuulosti lupaavalta, sillä se toi mieleen Ultravoxin tapaiset 80-lukulaiset futupop-artistit.

Lupaavasta alkuinnostuksesta huolimatta Villa Nahin keikka jätti kuitenkin syystä tai toisesta hiukan kylmäksi. Syynä lienee se, että elektronisen musiikin soittaminen ei usein ole visuaalisesti kovinkaan näyttävää – valkoisella valolla pesty lava, jossa on kaksi tyyppiä syntikoidensa takana vääntämässä nappuloita on parhaimmillaankin tylsää katsottavaa, vaikka bändi olisi kuinka hyvä. Siksi olisi kaivannut etenkin näin isolle keikalle enemmän visuaalisuutta ja showmeininkiä, vaikkapa vierailijoiden tai videoshown kautta. Bändin musiikki kuitenkin kuulosti valmiilta aivan kansainvälisessä mittakaavassakin. (JN)

Villa Nah

Monroen jälkeen katsoin parhaaksi mennä vilkaisemaan Liljan Loistoa, mutta se ei ihmeemmin iskenyt vaikka ”Takaisin Karjalan maille” on ihan vinkeä levy ja bändin aiemmin todistettu keikka oli todellakin katsomisen arvoinen. Sääkin oli otollinen, mutta mikähän siinä oli ettei tämä tavanomaista erikoisempi cover-bändi nyt oikein säväyttänyt? Ehkä olisin sittenkin voinut mennä katsomaan Sweatmasterin, jos olisin tiennyt bändin vetävän viimeisiä keikkojaan. No, ei voi mitään, eikä Liljan Loistossakaan ruinaamista ollut. Medeiaa sen sijaan kävin katsomassa ja kuvaamassa hetken aikaa kun Von Hertzen Brothers ei kiinnostanut senkään vertaa. Bändillä oli hyvä draivi päällä ja se tarttui hyvin yleisöönkin, mutta saan itse bändin musiikista näppylöitä, joten en jäänyt altistamaan itseäni sille sen enempää. (JP)

Buzzcocks sai miehen kyyneliin

Tiedä häntä miksi suurinta innostusta Ilosaaren ohjelmiston paljastuessa minussa herättivät lähinnä noin 30 vuoden takaiset suosikit. Mike Monroen alkuun potkaiseman trendin jälkeen vanhojen tekijöiden tsekkaaminen jatkui brittipunkin pioneerin Buzzcocksin keikalla, jossa tapahtui allekirjoittaneelle näiden festarien kirvelevin myöhästyminen. Kauppareissulta palatessani jo katselin jonoja ja päättelin, että festariväki on alkanut heräillä. Sisään pääseminen venähtikin vartin sijasta puoleksi tunniksi, joten noin vartti jäi keikan alusta näkemättä.

Yhtyeen viime vuosien livekunnosta minulla ei ollut etukäteen suuremmin käsitystä, mutta etukäteen päättelin, että Buzzcocks on myös sen verran melodista ja loppujen lopuksi kimuranttiakin punkkia, että soiton kusemisella on tavallista enemmän merkitystä. Mutta pelko oli onneksi turha, bändi veti helvetin tiukan keikan, mistä erityiskiitos kuuluu rumpali Danny Farrantille. Bändi myös näytti siltä, että se todella nautti soittamisesta. Erityisesti kitaristi-laulajat Pete Shelley ja Steve Diggle hymyilivät kuin pikkupojat.

Varsinaisen setin hienoin veto oli What Do I Get? Odotetuimmat biisit Ever Fallen in Love With Someone (You Shouldn’t’ve Fallen in Love With) sekä Orgasm Addict tulivat encoreina. Siinä vaiheessa alkoi tippa kimaltaa linssissä. (JN)

Huppupäitä ja hulluja japanilaisia (kuinkas muuten)

Hooded Menace puolestaan oli ihan eri sfääreistä kuin muut Ilosaaren esiintyjät. Synkkä ja hidas doom ja death metallin ristisiitos oli omiaan pimentämään Sue-lavan ja oikeastaan auringonkin. Huppumiesten esiintyminen oli korutonta, mutta itse musiikki tempasi mukaansa kun sitä vaan jaksoi kuunnella. Harmillisen väljää teltassa kyllä oli. Olisin toki voinut mennä katsomaan YleX-telttaan Buzzcocksiakin, mutta itselleni Hooded Menace on aina toiminut paremmin. Hevikarnevaalit jatkuivat melkein heti, mutta välissä soittanut Happoradio sai jäädä välistä, oli kyseessä ruokatauko tahi ei.

Käytännössä Ilosaareni oli hetken aikaa tauolla, mutta homma jatkui lähes samasta pisteestä. Hetken aikaa luulin olevani Tuskassa, kun koko YleX-teltan täyttivät ”AI-SED ÖRT” -huudot. En ole seurannut Iced Earthin meininkejä kovin aktiivisesti enää muutamaan vuoteen, joten en muistanut että bändin keulilla on jälleen Matt Barlow, tuo häiritsevissä määrin Paul Stanleyltä kuulostava voimamies. Poistuin kumminkin teltasta ennen setin puoltaväliä, syystä jota en nyt pysty muistamaan. Ei bändi mielestäni nyt ihan niin huono ollut.

Melt Banana

Apulanta tuli seurattua nurmelta sen kummemmin itse keikkaan keskittymättä, mutta Melt-Bananaa menin katsomaan, kun uusi brittipoplupaus Kate Nash ei juuri kiinnostanut ja Palefacen festarisetti vielä vähemmän. Kyllä kannatti, sillä pienet japanilaiset soittivat aivan järjettömän keikan. Alussa kappaleet olivat pitkiä, mutta setin puolivälissä tuli sitten sekuntien mittaisia purkauksia. Muutenkin bändin esiintyminen oli sen verran naulitsevaa, että se oli pakko katsoa loppuun asti. Ehdottomasti lauantain kovin veto, joka omissa kirjoissani jätti varjoonsa jopa Sielun Veljet. (JP)

Rockhistorian siipien havinaa

Ismo Alangon, Jukka Orman, Jouko Hohkon ja Affe Forsmanin muodostaman Siekkareiden paluu on ollut yksi eniten odottamiani ja pelkäämiäni tapahtumia. ”Sielun Veljet” -DVD:n kautta minulle oli välittynyt aavistus siitä, että bändin keikat ovat olleet Suomen rockhistoriassa äärimmäisimmästä päästä. Unelman lihallistuminen tuli melkoisena yllätyksenä, vaikka Alanko on kulkenut Siekkarihenkeä kohti siitä alkaen, kun Säätiö jäi tauolle. Ksylofonit ja jousiorkesterit vaihtuivat ensin suorempaan rockiin ja sitten lopulta primitiiviseen rytmishamanismiin Teho Majamäen kanssa.

Siekkarien keikan aloitti primitiivinen junnaus Lapset, joka hönkäilyineen sopi hyvin introksi. Hiukan mitäänsanomaton comeback-single Nukkuva hirviö hoidettiin heti tokana alta pois. Pääosin keikalla kuultiin kokoelmalevyiltä tuttuja suosikkeja. Peltirumpu, Ikävä, Aina nälkä ja Säkenöivä voima kuultiin, ja miksipä ei. Olisi ollut melko kohtuutonta kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen esittää vaikkapa Punahilkka-näytelmä. Omia suosikkejani olivat ElintasoIhminen ja Rakkaudesta, joka esitettiin ensimmäisenä encorena jousiorkesterin säestyksellä. Yhtye taputettiin takaisin lavalle kahdesti.

Esiintymisen puolesta keikka vaikutti hämmästyttävänkin paljon siltä, miltä DVD-tallenteiden perusteellakin aikanaan. Affe Forsman soitti taustalla vakavana rumpukomppejaan, Ismo Alanko ja Jukka Orma sekoilivat kitaroiden kanssa. Suurimpana erona entiseen oli, että aikanaan tasaveroisesti eturivissä sekoillut Jouko Hohko soitti tällä kertaa vain tyynesti bassoaan. 80-luvun kovimpaan kiimaan ei yhtye päässyt, mutta ei kai viisikymppisistä kolmekymppisiä saakaan. Kuitenkaan bändi ei ollut 20 vuoden tauolla vanhentunut kahtakymmentä vuotta, vaan näytti varsin nuorekkaalta ikäisekseen.

Lähinnä tempoa olisin kaivannut välillä lisää, sillä nyt keskitempobiisit jäivät hieman hölköttelyksi. Kaiken kaikkiaan kuitenkin Sielun veljet selvitti valtavilla paineilla ladatun paluukeikkansa kunniallisesti. Jäsenet ovat eläneet vuoden -92 jälkeenkin, joten olisi kohtuutonta olettaa että bändi olisi enää sama kuin aikanaan. (JN)

Toimittajat: Jouni Parkku (JP), Joni Nikkola (JN)

[flickrfeed photoset=72157627214719037]