Avainsana-arkisto: Metallica

Sonisphere Festival rantautuu jälleen kesällä Suomeen

Eurooppaa kiertävä Sonisphere Festival rantautuu Suomeen jälleen ensi kesän kynnyksellä. Hietaniemen uimarannalla Helsingissä helatorstaita edeltävänä keskiviikkona 28. toukokuuta järjestettävän tapahtuman pääesiintyjänä nähdään totutusti Metallica. Lisäksi lavalla nähdään thrash-legenda Slayer sekä muita kansainvälistä artistinimiä, jotka julkaistaan lähitulevaisuudessa.

Rumpali Lars Ulrichin ja kitaristilaulaja James Hetfieldin vuonna 1981 perustama Metallica on kasvanut yhdeksi vaikuttavimmista ja kaupallisesti menestyneimmistä yhtyeistä rock-historiassa. Ensi kesänä metallisuuruus kiertää ”Metallica By Request” -kiertueella, jolla fanit pääsevät valikoimaan biisit jokaisen keikan settilistalle yhtyeen yli 30-vuotisen uran ja lähes 140 levytetyn kappaleen joukosta.

SONISPHERE FESTIVAL 2014
Metallica (USA), Slayer (USA), Danzig (USA), Mastodon (USA), Ghost (SWE), Gojira (FRA)
Ke 28.5.2014 Hietaniemen uimaranta, Helsinki

Liput alkaen 93,50 euroa (Lippupalvelu), myyntiin to 12.12.2013 klo 9

www.metallica.com
www.slayer.net
www.livenation.fi

Kuuletko Cthulhun kutsun?

Yhdysvaltalaisen kirjailijan, Cthulhu-mytologian ”isän” H.P. Lovecraftin syntymästä tulee tänään kuluneeksi 122 vuotta. Elämänsä aikana aliarvostettu mutta nykyisin laajalti tunnustettu kirjailija luetaan fantasia- ja kauhukirjallisuustyylisuuntien suurimpiin vaikuttajiin, innoittaen monia taiteen aloja elokuvasta kuvataiteeseen ja musiikkiin.

Lovecraftilla ja Cthulhu-mytologialla näyttäisi olleen suuri vaikutus erityisesti metallimusiikkiin, varmasti tekstien synkän ja karun tunnelman vuoksi. Metallimusiikki kuulostanee ainakin ulkopuolisen korvaan kovin lovecraftmaiselta; loppujen lopuksi kaikki hyvä maailmassa kuolee, eikä toivoa pelastumiselsta ole. Tulkintoja on moneen lähtöön, mutta varsinkin kotimainen funeral doom -pioneeri Thergothon onnistui tallentamaan epätoivoisen ja synkän tunnelman harvinaislaatuisen onnistuneesti.

Metallica – The Call of Ktulu

Eittämättä yksi tunnetuimmista, mutta myös parhaista Cthulhu-biiseistä. Lovecraftiin bändin tutustutti Cliff Burton, ja niitä vaikutteita on kuultu vielä kauan Cliffin kuoleman jälkeenkin.

Death Breath – Cthulhu Fhtagn

Hieman erilainen instrumentaalitulkinta aiheesta. Joku voisi luulla kappaleen nimeä Monty Python -sketsiksi?!

Sentenced – Beyond the Wall of Sleep

Lovecraftin novelliin pohjautuva kappale ”North from Here” -albumilta, joka edustaa Sentencedin kulta-aikoja. Beyond the Wall of Sleep -aiheisia kappaleita löytyy myös mm. Black Sabbathilta (”Behind the Wall of Sleep”) ja Ragelta, mutta mahdollisuuksien mukaan suositaan tietenkin aina suomalaista.

Thergothon – Evoken

Funeral doomin pioneerien ”Fhtagn nagh Yog-Sothoth” -demolta löytyy mm. Evoken-kipale. Yhtyeessä soitti rumpuja PMMP:n hovisäveltäjä Jori Sjöroos.

Poison – Yog-Sothoth

Tätä Poisonia ei pidä sekoittaa Bret Michaelsin tukkasirkukseen. Tämä Poison perustettiin Saksassa vuonna 1982 ja julkaisi olemassaolonsa aikana ainoastaan läjän demoja. Siis trve cthvlhv metal!

[spotify uri=spotify:user:lammaszine:playlist:36iQVxifchrcGbF4F2qKq5 style=none]

Sonisphere Helsinki 2012

Viime vuoden lipunmyyntitavoitteista jäämisestä huolimatta Sonisphere järjestettiin vieläkin Helsingissä. Tällä kertaa mukana oli varma kaiken kansan yleisömagneetti Metallica, ja kas kummaa, tällä kertaa mainstream-metallin fanit vaelsivatkin sankoin joukoin Kalasataman sepeliaavikolle.

Harmi vaan että logistisesti oivasti sijaitseva Kalasatama ei mitenkään majoita 47 000 ihmistä mukavasti. Karmivia bissejonoja katsoessa kävi mielessä onkohan Live Nation tehnyt diilin Päivi Räsäsen kanssa kansalaisten raittiuden edistämiskampanjassa, koska puolen tunnin jonotus myyntipisteeseen vähensi ainakin allekirjoittaneen juomahaluja kovin tehokkaasti. Mikä oli onni onnettomuudessa, koska vessajonot olivat samaa luokkaa. Illan pidetessä vessoihin jonottaminen oli vielä kuuleman mukaan vaatinut rautaista sietokykyä ihmisruumiin eritteisiin. Kiitos siis järjestäjille baaritiskien vähyydestä!

Hyvistä kulkuyhteyksistä huolimatta ehdin mestoille vasta ruotsalaisen Hardcore Superstarin jo lopetellessa aktiaan. Viimeisiä biisejä tuli kuultua tarpeeksi, jotta vaihtoaika meni ihmetellessä kuinka miljoonaan kertaan heidän juttunsa on jo tehty. Jos joku bändi vielä jostain kivenkolosta löytyy jolla oikeasti on jotain annettavaa tyylisuunnalleen niin tulokas voidaan kyllä heittämällä julistaa maailman kahdeksanneksi ihmeeksi. Tokihan Hardcore Superstarin glam/sleazelle aina tilausta löytyy, mutta nähdäkseni ihan muualla kuin isoilla festarilavoilla.

Vaikeasti genretettävät fransmannit Gojira oli paperilla yksi mielenkiintoisimmista illan esiintyjistä. Tällä kertaa ennakko-odotukset eivät pettäneet, ja ranskalaisten iloista mättöä oli ihan kiva kuunnella. Niin kiva että jos kaupallisuuden jumalat eivät sanelisi soittojärjestyksiä, Gojira olisi ansainnut paikkansa lavalla paljon myöhemmässä vaiheessa iltaa.

Esiintyjälistan toinen ruotsalaisbändi Ghost oli ensimmäisen pitkäsoittonsa ”Opus Eponymous” ilmestyttyä syksyllä 2010 yksi metallimaailman hypetetyimmistä tulokkaista herran aikoihin teatraalisella semi-doomahtavalla kirkkomusiikillaan. Lavapreesensiin kuuluvat KKK:n ja paavin välimaastoon osuvat kaavut, ja jäsenien henkilöllisyydet on yritetty pitää tiukasti salassa. Salaperäisyyden syynä ei ole ihan pelkkä salaperäisyys itseisarvona, vaan jos huhut pää-Ghostin Papa Emerituksen henkilöllisyydestä pitävät paikkansa niin ihan koko herran menneisyys ei ainakaan eksponentiaalisesti saatanallista imagoaan vahvista. Keikka oli kuitenkin oikein mukava, päivän parhaimmistoa, vaikka Ghostin musiikkia sinänsä en kovasta yrittämisestä huolimatta ole sisäistänyt vieläkään. Jotenkin tämä Papa Emerituksen ja Nameless Ghoulien naamioleikki vaan visuaalisestikin kiehtoo numerojen perusteella aikuiseksi laskettavaa ihmistä, ja jos mukaan olisi saatu kunnon valot ja punaisena huutavat savukoneet niin elämys olisi ollut taattu.

Päivän ainoa kotimainen edustaja Amorphis veti rautaisella rutiinilla keikkansa läpi. Sen tuhannen kerran orkesterin nähneenä ei voinut Sonispheren keikan aikana olla miettimättä kuinka iso ero on festari-Amorphiksella ja klubikeikka-Amorphiksella. Ensimmäinen vetää settinsä läpi jäätävän ammattimaisesti, mutta jälkimmäisestä paistaa läpi aito soittamisen ilo (ja ainakin minun korvaani hivelee vanhojen helmien prosentuaalisesti suurempi osuus biisilistassa!). Toki jokainen livekeikka on subjektiivinen kokemus, ja klubiatmosfääri tarjoiluineen varmasti tekee yleisöstä vastaanottavaisemman ja ympyrä on valmis blaablaa mutta minä nautin Amorphikseni mieluiten pienemmissä piireissä. Päivän kilpailijat olivat kuitenkin sen verran tylsiä akteja, että meidän omat Amot voi ehdottomasti lukea päivän kohokohtiin!

Ameriikan ihmemaan ensimmäisenä soittaneet nestorit Machine Head yllätti positiivisesti energisyydellään, muuten kyllä menee aika samaan ”lopettakaa jo”-kastiin pääesiintyjän kanssa. Energisyyskin oli valitettavasti kulminoitavissa yhteen ainoaan henkilöön, alkuperäisjäsen basisti Adam Duceen. Ilman herran heilumista olisi musiikillisen annin tylsyys lyönyt vielä selvemmin kasvoille, mutta nyt Machine Headin katsoi mieluummin kuin turpaansa otti.

Hieman kauhistutti ajatella kuinka pelottavan suuri osa Sonispheren yleisöstä ei ollut edes syntynyt silloin kun minä edellisen kerran vaivauduin pääesiintyjän Metallican keikalle. Kauhistus vaihtui säälin tunteeseen kun tajusin, että pilttiraukat eivät päässeet näkemään bändiä silloin kun se vielä kannatti nähdä livenä. Ainakin tällaisen kyynisemman kuluttajan rakkautta ei osteta takaisin ”emme tienaa tarpeeksi royalteilla” -itkulla. Mitäs jos kelkka käännettäisiin 180 astetta ja unohdettaisiin nämä rahankeruu-teemarundit ja tehtäisiin oikeasti jotain hyvää musiikkia? Niinkuin silloin 30 vuotta sitten? Anteeksi vain, mutta nostalgia oli kaukaisimpia fiiliksistäni Metallican aikana, vaikka illan aihe Musta levy viimeisin ostokseni kyseisen bändin tuotannosta onkin. Myötähäpeä on huomattavasti kuvaavampi tunne, ja mistään en koe jääneeni paitsi kun The Unforgivenin soidessa olin jo kaukana matkalla horisonttiin.

Jos nykypäivän Metallican ansioksi jotain on laskettava, olkoon se se että bändi vieläkin toiminee porttiteorian ensimmäisenä porttina metallimusiikkiin perehtyville teineille ja mikä ettei hieman varttuneimmallekin metallineitsyille. Sen jälkeen jääkin kaveripiirin, kotikasvatuksen ja muiden porttiteorian muuttujien haltuun, löytääkö Metallican kautta tiensä metallin monimuotoiseen maailmaan, jossa yksilöllisiä laatuaktejakin on olemassa valtaisin määrin. Ne vaan harvemmin päätyvät soittamaan Sonispheren kaltaiseen massatapahtumaan.

[flickrfeed photoset=72157630195434116]

Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin kiinnostavimmat elokuvat (soundtrackin perusteella)

Rakkautta & Anarkiaa –festivaali saapuu tänäkin vuonna (15.-25.9.) viihdyttämään melankolista syysmieltä. 24 vuoden aikana tapahtuma on laajentunut 11-päiväseksi ja neljääntoista saliin. Kuvio vaatii leffadiggarilta melko edistyksellistä kalenterinhallintaa, ja elokuvavalinnat voi tehdä useasta näkökulmasta. Tämän artikkelin valinnat on tehty ainoastaan elokuvan soundtrackin perusteella, fiilispohjalta johtopäätöksiä vedellen. Traileria enempää elokuvien aiheeseen ei ole tutustuttu.

R&A:ssa esitetään Never Mind The Music –teeman alla musiikkiaiheisia dokumentteja, jotka on jätetty tässä huomioimatta.

Hesher

Spencer Susserin draama, jota tähdittävät Joseph Gordon-Levitt, Rainn Wilson ja Natalie Portman.

Metallica ei kovin helposti ole antanut musiikkiaan elokuviin, mutta tämä pätkä on poikkeus, ja siihen löytyy outo selitys; päähenkilö Hesher muistuttaa bändin mukaan heidän edesmennyttä basistiaan Cliff Burtonia. Lisäksi elokuvassa kuullaan Motörheadia, Dion & the Belmontsia ja Buddy Stuartia. Ilmeisen rankkaa menoa on luvassa, ja tuskin ilman huumoria.

[youtube url=HXKRKpvv3SU]

Submarine

Richard Ayoaden draama-komedia, jonka pääosissa Craig Roberts, Yasmin Paige ja Sally Hawkins.

Elokuvan originaalikappaleet on kirjoittanut ja esittänyt Arctic Monkeys –yhtyeen nokkahahmo Alex Turner, ja kappaleista on julkaistu myös EP Submarine. Julkaisu on Turnerin ensimmäinen sooloartistina, tyylin ollessa melko kaukana Arctic Monkeysin energisestä indiestä. Sen sijaan kappaleet ovat tunneherkkiä, riisuttuja ja akustisia. Taustamusiikin (score) elokuvaan on säveltänyt Andrew Hewitt. Äänimaailman perusteella kankaalle heijastetaan herkkä, tunteisiin vetoava, tummanpuhuva ja tyylitietoisesti sopivan mauton filkka.

[youtube url=4IVFfiv6wpY]

TILVA ROŠ

Nikola Ležaićin ohjaama serbialainen kasvutarina pikkukaupungin skeittareista.

Lähes koko elokuvan soundtrack koostuu omakustanneartistien kappaleista, jotka on julkaistu Creative Commons –lisenssin alla. Esimerkkeinä mainittakoon lofi-folkia tekevä ieatpants, akustinen Baggy Time ja hieman enemmän popahtava Conjugal Visit. Musiikin ollessa pääosin lofi-estetiikkaan nojaavaa ja kotikutoista, voi elokuvalta odottaa samaa. Varaudu yllätyksiin.

[youtube url=h7h7TKrjNrM]

Drive

Nicolas Winding Refnin ohjaama rikoselokuva.

Kun musiikista vastaavat Desire, Chromatics, Kavinsky, College feat. Electric Youth ja varsinaisesta scoresta Cliff Martinez, voidaan sanoa, että varsin koherentti äänimaailma on luvassa. Matalatempoista electroa ja ambientia, sekä kylmää ja prosessoitua pulputtavaa äänimassaa. Pakahdutettua tunnelmaa on paljon, ja sitä säilytetään alavatsassa. Ahdistuksen ja jännityksen purkautuminen lupaa jotain vaarallista, ehkä eroottistakin. Elokuvassa on todennäköisesti klubikohtaus.

[youtube url=yZQ2qOeoE88]

Mad Bastards

Brendan Fletcherin ohjaama amatöörien näyttelemä realistinen draama.

Soundtrackin takaa löytyvät nimet The Pigram Brothers, Alex Lloyd ja Kasey Chambers. Pigramin veljekset ovat jonkin asteisia legendoja Australian musiikkiskenessä ja ovat ensimmäisiä aboriginaaleja, jotka on nimetty Australian Music Hall of Fameen. Heidän folkinsa on hyvin juurevaa ja vie varmasti mielen pois syksyisestä Helsingistä ukulelen ja mandoliinin johdolla. Alex Lloyd on suosittu nuoremman polven singer-songwriter.

Kappaleet lupailevat hauskoja ja surullisia hetkiä realistisella otteella, unohtamatta kauniita maisemia ja aavikkoa. Vahva epäilys on myös, että monissa kohtauksissa ollaan humalassa tai muuten vain arvaamattomassa tilassa.

[youtube url=eJv1AVvPK3Q]

Sonisphere Festival Porissa

Tänä kesänä se sitten tapahtui ja Porin mainio Areena valjastettiin jazz-festivaalin lisäksi toiseenkin järkevään käyttöön raijaamalla joku Metallica ja kuukauden vanhat paellat tyrkylle. Sonisphere-festivaalista kohistiin jo hyvän matkaa ennen varsinaista tapahtumapäivää ja niin paikallisten kuin ulkopaikkakuntalaisten toimittajien toimesta päiviteltiin ja arvuuteltiin miten homma oikein saadaan toimimaan? Noh meikäläisen kokeman perusteella homma kokonaisuudessaan toimikin paremmin kuin osasin odottaa. Mitä nyt, varsinkin naisten, vessajonot olivat tolkuttomat. Mitä tosin voi odottaa jos yli 60 000 ihmistä ahtautuu samalle kenturalle ja varmasti ainakin yli puolet porukasta nauttii alkoholipitoisia virvokkeita.

Omien Virvokkeiden sisään kuljettamisesta liikkui jos jonkinnäköistä informaatiota ja kuuleman mukaan varsinaisella sisääntuloportilla laukkujen sun muiden tarkastaminen oli tasoltaan vaihtelevaa ja toiset suuret keksijät olivat siis käyttäneet työpäivänsä turhuuteen valmistaessaan valepohjaa reppuun ja täyttäessään mandariineja viinalla ja niin edespäin. Valepohjaisen repun päälle sijoiteltu vedellä täytetty ns. syöttipullokaan ei ollut vaihtanut portilla omistajaa ja muutkin pullot oli vain pitänyt aukaista ja heittää korkit roskiin. Siinä sitä sitten tuli maisteltua enemmänkin väljähtänyttä ja lämmintä kossubatterya. Nämä siis kokemuksia omasta porukasta, varmasti kekseliäisyys oli kukistanut muuallakin.

Toinen itseäni askarruttava asia oli suuri rutina esimerkiksi ruuan loppumisesta ja kaljajonojen pituudesta. Kyllä minä ainakin näin porukkaa vielä Metallican setin loppupuolella kantavan kaiken maailman festivaali”herkkuja” kojuilta paikoilleen, enkä itse joutunut kertaakaan odottamaan 5 euron hintaista lonkeroa viittä minuttia kauempaa. Suuri miinus tulee käsittääkseni kasviruokien täydellisestä puuttumisesta. Ei tämä sinänsä meikäläistä haitannut, mutta luulenpa että jokunen Hevi-Sirpakin saattaa kieltäytyä tunkemasta jalostettua eläimen lihaa suuhunsa. Kaiketi tämäkin asia korjantuu ensi vuonna. Ihmetystä lisäsi myös porttien sulkeminen kun rockjumalat poistuivat autoilla tietä pitkin, ilmeisesti tilanne oli ollut ainoastaan sekuntien päässä kaaoksesta kun ihmiset alkoivat kiipeilemään aitojen yli ja huutelun sävy oli muuttunut kyselemisen sijaan jo rivouksien ja uhkauksien tasolle. Minähän viisaana poikana lähdin noin 10-15 minuttia ennen pääesiintyjän setin loppumista välttäen näin suurimman ryysiksen niin silloilla kuin kebumestassakin. Poliisin mukaan järjestyshäiriöitä oli saman verran kuin normaalinakin viikonloppuna ja suuremmilta aine- ja henkilövahingoiltakin vältyttiin.
Eli loppujen lopuksi järjestelyt toimivat, muutamat hölmöilyt poislukien, yllättävänkin hyvin. Ensi vuonna pienen hienosäädön ja virheistä oppimisen jälkeen uskoisin homman olevan todella hyvällä mallillaan.

Ja sitten siirrymme itse ohjelmaan. Meikäläinen on jäävi kirjoittamaan mitään faktaa päivän alkupuolen esiintyjistä koska oksentaminen himassa oli siistimpää kuin esim. Mastodonin tai Lamb of Godin setin mahdollinen seuraaminen. Vitutti ehkä hieman ja saavuin paikalle vasta Machine Headin aloittaessa settiään, joka oli yllättävänkin intensiivinen olosuhteisiin nähden. Kaverit näyttivät olevan ihan tosissaan soittamassa ja liikehdintä niin lavalla kuin yleisössäkin alkoi toimia. Biisit painottuivat uuteen tuotantoon ja suurin osa biiseistä taisi olla uusimman albumin satoa. Keikan lopuksi olisi voinut toivoa mahdollisesti soitettavan jotain vanhaa hittikamaa kuten vaikka ”Old” tai ”Block” joita ainakin ennen ovat keikalla veivanneet. Demmelin tipahtaminen kuitenkin ennen setin loppua pakotti bändin keräämään torsot ja kamat lavalta ennen aikojaan. Ihan kiva siihen asti.
Tulipa siinä sitten seuraavaksi käytyä katsomassa jonkin aikaa Anthraxin paikkaajaksi (!?!?) hommattua, veikeästi lapsellisiin kostuumeihin pukeutuvaa Turisasta. Kostuumit pitää hoitaa tyyliin GWAR, tai sitten ollaan ilman! Tämän sortin soturimetalli ei oikein kuuluu meikäläisen levyhyllyn pyöritetyimpiin kiekkoihin, joten musiikillinen anti oli minulle aivan yhdentekevää. Showta oli nähtävästi vedetty ennenkin ja yleisö innostui huudatuksista ja rehellisestä kiroilusta ihan kiitettävästi. Eli Voi että kun oli kivaa. Pientä tirskumista ja repeilyä aiheuttanut keikka sai kyllä mielen iloiseksi ja virvokkeetkin alkoivat maistua joten oli aika siirtyä seuraamaan Linkin Parkin keikkaa K-18 alueen uumeniin mahdollisimman pitkälle lavasta. Bändi tosin kuulosti taustalla saundipoliittisesti hyvältä. Tuntui kuin olisi ollut sterkat taustalla pauhaamassa törkeän lujaa. Nämä kaverit ei taida harrastaa välispiikkejä lainkaan? Siinä huomiot tästä keikasta, eikä bändistä sitten sen enempää. Jos ei kiinnosta, niin ei vaan kiinnosta. Linkin Parkin jälkeen alkoikin sitten nostalgiaosuus, kun kakkoslavalle kipusi timanttinen brittilegenda Saxon!

Saxon, Sonisphere Pori 2009

Vanhat herrat olivat todella kovassa tikissä ja keikkailu tuntui maistuvan. Äijät säntäilivät lavalla, ja fiilis välittyi yleisöön todella hyvin. Harvemmin tulee näitä vanhoja käyriä ihasteltua pikkupojan innolla, keikkojen ollessa esiintyjien puolelta yleensä luokkaa ”mitä vittua me täälläkin tehdään?”. Hittiä saatiin hitin perään, kun ainakin Motorcycle Man, Heavy Metal Thunder, 747 ja Crusader jäivät päälimmäisinä mieleen. Mahtava meininki. Bändi tykkäs, yleisö tykkäs…

Viimeisenä sitten tietysti se joku Metallica. Lähtö on aina tärkeä ja sen he näyttävät myös tietävän läväyttäessään tiskiin Batteryn ekana biisinä jatkaen vaatimattomasti Creeping Deathillä. Tunnelma todellakin oli katossaan, vaikka vain taivas oli rajana. Taisi siinä vielä ainakin Harvester of Sorrow tulla ennen ensimmäistä hengähdystä, joka tällä kertaa oli mainio Fade to Black. Tämän jälkeen setti olikin suunniteltu ainakin minun korvaani täysin päin helvetti,ä kun pitkää slovaria seurasi kaksi ylipitkää ja tuhannen puuduttavaa uutta biisiä, joista toinen taisi olla radioistakin tuttu Cyanide(?), jolloin tunnelma lässähti ryminällä kenttään. Eikä jatko oikein saanut homma enää siihen liitoon mihin se aluksi oli noussut. Master of Puppets ja Blackened putkeen setin loppupuolella herätti jälleen mielenkiinnon meidänkin porukan keskuudessa, mutta tätä seurannut iki ihana Nothing Else Matters oli viimeinen niiti meikäläiselle. Yleisön alkaessa valua jo portista ulospäin, päätin liittyä joukon jatkeeksi ennen suurinta ryysistä, ja suunnitelmani osoittautui lähes täydelliseksi. Tosin missasin Seek and Destroyn jonka pojat vetivät viimeiseksi, mutta vastapainoksi tälle vältin myös kuuluisan ”suljetaan portit” -episodin.

Ei Metallican soittokunnossa mitään valittamista ollut ja alkuun vaikutti jopa siltä että taisi Hetfieldin arpinaamaakin hieman jännittää. Trujillon herkistyminen ehkä jopa kyyneliin asti oli myös osoitus keikan laadusta suurimmalle osalle yleisöä kuten myös bändille. James lauloi paremmin kuin osasin veikata ja Lars soitti välillä huonommin omia biisejään kuin finninaamaiset kovikset ylä-asteiden musiikkiluokissa välituntisin. Konekivääribasarit olivat muuttuneet kunnon pierubasareiksi ja komppien maustaminen oli välillä todella surkuhupaisaa. Ottaen huomioon Larsinkin kokemuksen, niin luulisi Metallicankin hittien taipuvan kaverilta edes hieman tuhdimmin. Naaman vääntely ja biisien välissä seisoskelu ja käyskentely ei kyllä ole riittävästi tuollaisilla lippujen hinnoilla. Kirkin wah-sooloilusta en jaksa edes avautua kuin sen verran, että olisi saanut jäädä sekin väliin. Loppujen lopuksi mielestäni Metallicalta on oikeus odottaa liikoja, ja suhtautua kriittisemmin kuin joihinkin muihin bändeihin. Miksikö? Siksi, että se on Metallica.

Eli lopuksi suurin plussa Saxonille ja suurin miinus Anthraxin peruuntumiselle sekä Lars Ulrichin ammattitaidolle. Ensi vuonna uusiks! Ehkä!

Joel McIver: Metallica

Vanhana Metallica-fanina en voinut olla lukematta vuonna 2004 Liken julkaisemaa kirjaa ehkä maailman suosituimmasta heavy metal yhtyeestä. Metallicasta on vuosien varrella kirjoitettu yhtä sun toista, mutta vielä näin laajaa historiikkia ei ole bändistä tehty. Kirjan kirjoittaja Joel McIver on itsekin pitkänlinjan Metallica-fani, mutta siitä huolimatta kirja tuntuu olevan rehellinen, eikä kritiikkiä bändiä kohtaan säästellä. Mielenkiintoinen seikka on myös se, että itse Metallican jäsenet eivät ole äänessä kuin välillisesti, eikä he ole virallisesti hyväksyneet/allekirjoittanut kirjan läppiä.

Kirja etenee kronologisesti Metallican alkuajoista aina St. Angerin jälkeiseen maailmaan. Alkuun luulin lukevani heavy metalin historiaa (Pedon meteli –kirjaa), sillä kirja alkuosa on lähes kopio kyseisestä teoksesta. Taustoja läpikäydään New Wave of the British Heavy Metalin kulta-ajoista ehkä liiankin syvällisesti, ja itse kohde jää vähemmälle huomiolle. Kirja pääsee kunnolla vauhtiin vasta osiossa, jossa Metallica alkaa työstää ensimmäistä albumiaan ”Kill ’em All”:ia. Dave Mustainen äksyilyt sekä hillitön dokailu Metallican uran alkuvaiheilla on vanhaa, mutta viihteellistä luettavaa. Myös Cliff Burtonin mukaantulo tuo kirjaan uutta pontta ja virikettä. Itseasiasssa Cliffin vaikutus Metallican musiikkiin korostuu mitä pitemmälle kirja etenee. Kirjailija Joel McIver esittää kirjassa 14 erilaista myyttiä koskien Metallicaa, jotka hän murtaa tai on murtamatta aivan kuten tehdään Discoveryn channelin Myytinmurtajat-ohjelmassa. Välillä mennään jopa lapsellisuuksiin asti esim. vertailemalla Metallicaa ja Slayeriä: kumpi keksi thrash metallin? Kummalla on enemmän iskuja minuutissa? Voe prkl!

Kirja on pitkä kuin nälkävuosi, mutta mielenkiinto pysyy yllä loppuun asti, onhan Metallican historia poikkeuksellisen värikäs ja vaihderikas. Bändin nousu on kaikille tuttu, mutta mielenkiintoisempaa luettavaa on Metallican jo yli kymmenen vuotta jatkunut laskusuhdanne. Joel McIver ei säästele sanoja haukkuessaan Metallican nykytuotannon. Nämä Loadin ja Reloadin dissaamiset ovatkin kirjan ehdottomia highlightseja.

Mammuttimaisesta pituudesta huolimatta kirjan ahmi muutamassa illassa läpi. Mitään uutta bändistä kirja ei esiin juurikaan tuo, mutta toistaiseksi bändistä ei parempaa historiikkia ole vielä tehty. Luettuani kirjan vahvistui mielipiteeni siitä, että edesmennyt Cliff Burton oli sen musiikillisen voiman lähde, joka teki Metallicasta sen bändin, joka sai minut aikoinaan sekaisin heavy metallista. Vaikka tähti alkaa olla hiipunut, toivon toki vielä sydämestäni, että tulee se päivä kun Metallica yllättää kaikki tekemällä vielä yhden klassikkoalbumin.