Avainsana-arkisto: Medeia

Tuska Open Air 2011

Perjantai 22.7.2011

Pauliina Heikkilä (PH): Tuska Open Air Metal Festival oli täksi vuodeksi uusiutunut muutamallakin tapaa, ja vanhojen puritaanien mielissä kumpikin iso muutos oli kauhulla odotettu. Omien alkoholijuomien tuonti alueelle vielä Kaisaniemen aikoihin nyt oli liian hyvää ollakseen totta, ja sen odotettiinkin loppuvan hetkenä minä hyvänsä, eli siitä nyt järjelliseen ajatteluun kykenevä ihminen pystyy pääsemään yli. Paikan muutos Kaisaniemestä Suvilahteen sen sijaan tuntui vielä ennen festarin alkua olevan kovempi pala purtavaksi.

Aivan turhaan, sillä Suvilahti osoittautui alueena erittäinkin toimivaksi. Sunnuntainen pikagallup aiheesta oli yksimielinen, eikä kukaan haikaillut enää paluuta vanhaan. Jonoja ei tainnut koko aikana muodostua kuin Alepan myyntitraileriin ja EMP:n nimmarikojulle. Anniskelualueet olivat huomattavasti väljempiä kuin Kaisaniemessä aikoinaan, vaikka tunkua luulisi olleen eksponentiaalisesti enemmän. Vessoihinkin pääsi jonottamatta, eikä alueella liikkuessa tullut minkäänlaisia pullonkauloja vastaan neljältä eri lavalta toiselle siirryttäessä. Aika harva tuntui kaipaavan myöskään Kaisaniemessä aina ilonamme ollutta hiekkakentän pölyä…

Jouni Parkku (JP): Komppaan. Suvilahdessa oli todella nopeaa siirtyä pisteestä A pisteeseen B pisteiden C ja D kautta. Urbaani miljöö sopii paremmin metallifestareille kuin pölyinen hiekkakenttä. Missään ei tosin päässyt pakoon auringolta, mutta toisaalta Kaisaniemi oli pakattu jo vuosikausien ajan liian täyteen. Tutusta ja turvallisesta luopuminen on aiheuttanut kuitenkin ihan ymmärrettävästi närää, mutta purnattiinko samalla tavalla kun Tuska siirtyi VR:n makasiineilta Kaisaniemeen?

Omalta osaltani Tuska alkoi jo aikaisin Black Breathilla. En tosin ehtinyt nähdä setistä kuin vain kolme viimeistä biisiä, mutta harkitsin levyn ostamista sen perusteella. Cause For Effect taas oli hauska, kuten aina. Alunperin ajattelin katsoa Forbiddenin koko keikan, mutta basso/rumpu/duo-ryhmä vei viime hetkellä pitemmän korren. Kannatti, sillä Forbidden kuulosti todella löysältä. Laulajakin kuulosti donitsiin tukehtuvalta juopolta isoäidiltä, ja siinä sitten tulkittiin Black Sabbathin Children of the Seata. Ei näin!

Sen sijaan ennakkoon löysänä pitämäni Hell oli yllättävänkin tiukka, ja varsinkin laulajalla oli hyvä meno päällä. En tosin jäänyt katsomaan sitä sen pitemmäksi aikaa, kun Inferno-lavalta piti ravata viereiselle Klubilavalle (se uusi, neljäs lava mikäli joku ei vielä hiffannut) vilkaisemaan Tinneriä, joka oli pari vuotta aiemmin perunut Puntalan vetonsa viime hetkellä. Bassoton, ilmiselvistä Blind Guardian-diggareista koostunut kokoonpano ei ollut ihan ainoa punk-bändi näillä kekkereillä, mutta suurimpia yllättäjiä se kyllä oli. Huh!

PH: Henkilökohtaisesti tämänvuotinen Tuskani alkoi Arch Enemystä. Tiukka keikka, vaikka ilman naispuolinen laulaja -kuriositeettia bändi tuskin nauttisi nykyisen kaltaista suosiota aika keskivertotuotannollaan. Angela Gossow todellakin osaa ottaa yleisönsä, ja hehkeän naisen esiintyessä miesvaltaiselle yleisölle siihen nyt ei korkeampaa ydinfysiikka tarvitakaan. Vielä yömyöhään, tuntitolkulla keikan jälkeen kuultiin Helsingin yössä useammankin raavaan hevimiehen huokailevan Angelan ihanuudelle. Herttaista!

JP: Mielestäni Jex Thothin Jessica on ihanampi, vaikka tällä saattavatkin kainalokarvat hieman rehottaa, kuten Salonen asiasta huomautti. Arch Enemy ei ole koskaan ollut mieleeni, joten hiippailin takaisin pimeälle (mutta sitäkin hikisemmälle) klubilavalle katsomaan Goresoerdia, ihan vain sen takia että Lampaassa oli bändistä juttua. Jos olisin oikeasti lukenut ko. haastattelun ja tiennyt bändin soittavan moista säksätystä, olisin ehkä sittenkin jättänyt bändin katsastamatta.

PH: Kaukana mainstreamista oli myös seuraava esiintyjä, ruotsalainen klassista vanhan liiton death metalia soittava Grave. Kerrassaan huippu esitys, mutta pääjehu Ola Lindgrenillä on ollutkin muutama vuosikymmen aikaa treenata miten death metallia parhaimmillaan vedetään. Keikan puolessavälissä piti tehdä suuret valinnat, katsoako loppuun vaiko siirtyä osittain Graven kanssa päällekäin soittanutta Electric Wizardia katsomaan. Electric Wizardia kun oltiin etukäteen hehkutettu maasta taivaaseen, tuli sitten tehtyä virhevalinta ja vaihdettua loistava döödis aika lameen doomiin. Mikään doomiin vivahtavakaan kun harvemmin toimii valoisassa ulkolavalla, imho, mutta minä näytin olevan mielipiteineni paitsiossa.

JP: Mieluummin Electric Wizardin olisi nähnyt siellä teltassa. Eihän tuo pörinä auringonpaisteeseen tosiaan sopinut. Toisaalta näin jälkikäteen olisin mennyt ehkä sittenkin katsomaan enemmän Gravea, mutta nyt kävi näin. Lighthouse Project on toki nähty aiemminkin, mutta en olisi heti arvannut bändin soittavan Tuskassa. Hyvin paljon siellä klubilavalla vaan olikin punk/hardcore-jengiä, mutta hevarit pysyivät poissa. Harmi, sillä bändin musiikki voisi tosiaan heillekin maistua, varsinkin kun uusi materiaali vaikutti jatkavan hyvin paljon ”Atonementin” linjoilla. At The Gates oli sen sijaan yllättävänkin tylsä, vaikka hittejä toki tulikin täyslaidallinen. Kuuntelin sitä mieluummin kevätkäärylettä syöden kuin itseni henkihieveriin mossaamalla.

PH: Minä hakeuduin vuorostani samoihin aikoihin varjoon ja Klubilavan infernaaliseen kuumuuteen, vienona toiveena että kotimaisen black metalin kylmyys á la Cavus viilentäisi ympäristön. Aivan täysin traditionaalista bläkkistä bändi ei ole, ainakaan enemmän vanhan liiton Norja-skeneä arvostavan silmissä, mutta tiukat genretykset sikseen. Cavus oli ehdottomasti mustinta mitä perjantai tarjosi. Keikka oli mielestäni päivän parhaimmistoa, ja aivan varmasti aion nähdä herrat vielä uudestaan. Street kredibiliteettiä toki lisäisi, jos yleisöön heitettävä kuollut rotta olisi a) lavalla tapettu tai b) suloisen kirjavan kesyrotan sijaan villi lajitoverinsa.

Jaz Coleman / Killing Joke

JP: Sillä välin kun Cavus jääti Klubilavalla, olin taas paistattelemassa päivää EMP-lavan edustalla. Tällä kertaa siellä soitti Killing Joke, joka ei sopinut sinne yhtään paremmin kuin sähkövelhokaan. Killing Joke tosin oli parempi tappamaan auringon, mutta liian lyhyt soittoaika jätti toivomaan lisää, nyt kun olen vihdoinkin päässyt Killing Jokeen sisälle. Itselleni bändi oli perjantain ehdoton kohokohta.

PH: Perjantain pääesiintyjä Morbid Angel on jakanut rajusti mielipiteitä viimeisellä ”Illud Divinum Insanus” -levyllään. Harva die-hard-vanha fani on varauksetta kehunut levyä, kun taas tällaiset allekirjoittaneen tapaiset yhtyettä aina arvostaneet muttei raivoisasti diggailleet tuntuvat pitävän levystä paljonkin. Vanhat sedät joka tapauksessa vetivät aivan uskomattoman kovan keikan, jonka jälkeen mutinat uuden levyn paskuudesta loppuivat ainakin hetkeksi. Suhteellisen lähellä lavaa soundit kuulostivat juuri siltä kuin raaka metalli parhaimmillaan voi ulkoilmaolosuhteissa kuulostaakaan, keli oli iltamyöhällä vielä mukavan lämpöinen ja jengi diggasi. Todella oiva lopetus helteiselle päivälle Helsingin Suvilahdessa!

JP: Olihan se nyt hyvä, vaikka keikka tuntuikin olevan turhan samanlainen kuin vuonna 2008 Kaisaniemessä heitetty. Setti painottui lähes kokonaan kolmen ensimmäisen levyn materiaaliin ja uusia biisejä soitettiin vain kolme kappaletta, nekin ikään kuin äkkiä ”alta pois”. Eikö bändillä ole luottoa uuteen matskuunsa ja alkaako tässä maistumaan jo nostalgia?

[flickrfeed photoset=72157627213533099]

Lauantai 23.7.2011

PH: Lauantai oli esiintyjälistaltaan vähiten puhutteleva, joten mestoille houkutteli vasta 15.00 aloittanut kotimainen Medeia. Herrat ja rouvan jokusen kerran viime vuosina nähneenä tiesi odottaa laadukasta death metal -painotteista viihdettä, ja sitä todellakin Medeia taas tarjoili. Soundit Klubilavan betonibunkkerissa nyt eivät ehkä sitä optimaalisinta akustiikkaa tarjonneet, mutta hyväksyttäköön tuollaisen raivokkaan energisen esiintyjän ollessa kyseessä. Opethia en kyllä samassa paikassa haluaisi nähdä… Klubilavan suurena plussana on ihan oikeat vessat, luksusta ainakin näin naispuoleiselle festarikävijälle. Niin hieno asia, että trooppisia lämpötiloja huitelevat sisälämmötkin voi antaa anteeksi, varsinkin kun pienimmälle lavalle sijoitetut bändit olivat vielä festarien mielenkiintoisinta antia.

JP: En ymmärrä Medeian päälle, joten kollegani ratkaisu tuntuu hieman ihmeelliseltä. Tosin eipä hän mitään ihmeellistä menettänyt, kun Epica kiinnosti hetken vain kauniin laulajansa takia ja Mononen se vasta nöyrä olikin. Bändihän pukeutui kauluspaitoihin ja yhdenkin kappaleen nimi oli Horonkäristys. Eipä siitä mitään käteen jäänyt, kuten ei myöskään Witcherystä, vaikka bändi on muinoin pari kovaa levyä tehnytkin. Fleshpress sen sijaan oli jotain täydellistä, ja en malta odottaa sitä hetkeä kun pääsen kuulemaan bändin synkkää runttausta toistamiseen.

PH: Klubilavan seuraava vetonaula oli turkulainen Axegressor. Rässi genrenä on pääsääntöisesti jäänyt menneisyyteen omissa suosikeissani, mutta jokin aika sitten Axegressorin keikan PRKL Clubilla nähneenä en olisi suostunut missaamaan tätä mistään hinnasta. Tällä kertaa bändi veti vielä kovemman esityksen, ja saa minut vakavasti harkitsemaan vanhan farkkuliivin kaivamista naftaliinista ja palaamaan takaisin lapsuuden thrash metal -diggailuun. Turustakin siis voi tulla Suomen kartalle jotain todella hyvää!

JP: Siinä Fleshpressin ja Axegressorin välissä soittanut Feastem oli kuulemma kova, mutten nähnyt. Katatonia soitti silloin päälavalla, ja olin toki vanhana diggarina sitä katsomassa. Sitä ennen olin tosin vilkaisemassa Tarotia ja olen entistä vakuuttuneempi että bändin aika alkaa olla ohitse. Nyt soundeista sai jopa selvääkin, mutta muuten meno oli samanlaista kuin Saunassakin.

Devin Townsend

PH: Devin Townsend on kokenut silmissäni pienen inflaation juostessaan Suomessa alvariinsa eli päivän pääesiintyjä minulle oli norjalainen Enslaved. Norjan viime päivien tapahtumien takia bändillä oli surunauhat käsissään, mutta välispiikeissä asiaan ei otettu kantaa. Ehkä ihan hyvä niin. Esiintymisestä ei muutenkaan huomannut minkäänlaista himmailua, ja miksi olisikaan, sen verran pro kavereista parin vuosikymmenen kokemuksella on kuitenkin kyse. Enslavedin levyillä hetkittäin hieman liiankin prominentit folk-vaikutteet loistivat poissaolollaan livenä, ja kokonaisuus oli todella maittava. Kaipaamaan jäin vain viime aikoina settilistassa ollutta Led Zeppelinin ”Immigrant Song” -coveria, mutta sekin kaipuu unohtui vanhan helmen Allfadr Odinnin päättäessä setin. Loisto keikka!

JP: Samaa voi sanoa niin Church Of Miserystä kuin myös kotoisesta Rotten Soundistakin, jotka soittivat hyvät keikat. Japanilaisten kohdalla ei voi muuta todeta kuin että eipä ole stoneri kuulostanut pitkään aikaan yhtä hyvältä. Ja vaaralliselta, kun miehistö laittoi itsensä likoon. Itse pidän teutonipowerin pioneeribändi Blind Guardianin alkuaikojen speed metal-levytyksistä, nykyiset LotR-henkiset oopperalevyt kun eivät enää jaksa säväyttää. Olin huvittunut siitä miten kiipparisti näytti Bilbo Reppulilta, mutta eniten minua ihmetytti (tai paremminkin säälitti) miten vakituinen sessiobasisti Oliver Holzwarth sysätään aina taka-alalle. Näin miehen ehkä kaksi kertaa, kun mies oli kahlittu rumpukorokkeen viereen. Ei tukkansa leikannut Hansi kuitenkaan bassoon enää tartu, joten antaisivat miehelle hänen ansaitsema arvonsa, jumaliste!

Enslavedin kanssa päällekkäin vetänyt Ghost kuulosti huomattavasti paremmalta kuin levyllä. Zombipaavi-imagoon luottava vanhan liiton hevibändi oli väkevää katsottavaa myös visuaalisesti ja monelle bändi tuntui olevankin odotetuimpien Tuska-esiintyjien listalla. Kvelertak-paitojen ohella Ghost-rytkyjä näkyi liikenteessä eniten. En jäänyt katsomaan Deviniä, vaikka Anneke onkin ihana. Mieluummin olisin ollut viime vuonna katsomassa Ziltoid-spektaakkelia.

[flickrfeed photoset=72157627213536093]

Sunnuntai 24.7.2011

PH: Sunnuntaina paikalle oli pienestä festariväsymyksestä huolimatta raahauduttava kukonlaulun aikaan näkemään Suomen omaa legendaarista Impaled Nazarenea. Näemmä moni muukin oli laittanut herätyskellon soimaan ehtiäkseen paikalle, ja osittainen päällekkäisyys norjalaisen, paljon hypetetyn Kvelertakin kanssa ei näyttänyt vähentävän Impaled Nazarene -diggarien määrää Inferno-teltassa. Myönnettäköön, kohdeyleisökään nyt ei ole ihan yksi yhteen mutta joka tapauksessa oli mukava nähdä teltta lähes täynnä. Impaled Nazarene vaikutti myös paitojen perusteella olevan eniten ulkomaalaisia fänejä paikalle houkuttanut suomalaisbändi, eikä mikään ihme, sen verran isoa kulttisuosiota se nauttii ainakin rankemmasta metallista pitävässä Kreikassa. Ja tuskin metallituristit keikkaan pettyivät, ainakaan minä en!

JP: Muistuttipa tuo keikka jälleen siitä, miten hyviä biisejä Impaled Nazarene on tehnyt. Ehkä uusikin levy pitäisi jossain vaiheessa tsekata.

PH: Impaled Nazarenen jälkeen ehti kiiruhtamalla näkemään vielä vajaa puoli tuntia EMP-lavalla soittanutta Kvelertakia. Satuin näkemään bändin talvisen Finnish Metal Expo -keikan, jonka perusteella rankkasin Kvelertakin ”black ’n rollin” (genretys josta bändi itse haluaisi irti, enkä minäkään täysin ymmärrä perusteita määritelmälle, ainakaan sen black-aspektin osalta) kategoriaan ”ihan jees”. Tuskan keikan jos olisin sattunut näkemään ensin, nauttisi bändi silmissäni ainakin jonkin verran isompaa arvostusta, sen verran kovalta se sunnuntaisessa Suvilahdessa kuulosti! Päällekkäisyyksiltähän ei soittoaikojen puolesta voi välttyä, jos kerran halutaan käyttää neljää lavaa ja tuoda esille ziljoona bändiä, mutta mieluummin kärsin valinnan vaikeudesta kuin aikataulusta missä ehkä on se yksi ainoa kiinnostava akti/päivä.

JP: Minä en ehtinyt nähdä sekuntiakaan! Tarkoituksenani oli katsoa, kun Ilosaaressakin jouduin poistumaan Kvelertakin keikalta. Mutta mieluummin kävin vilkaisemassa Totalselfhatredia, mutta toisaalta se ei ollut ihan yhtä hyvä kuin olin etukäteen olettanut.

PH: Sunnuntain ruotsalaisjuhlan aloitti Shining Club Stagella. Bändin johtomies Niklas Kvarforth kun on huumeongelmineen ja vihanhallintakyvyttömyydessään sen verran erikoinen persoona, ettei esiintymistään kannata missata, vaikka bändin aikaisempi tuotanto enemmän sydäntä lämmittäisikin kuin viimeisin, pehmeähkö ”VII: Född Förlorare”. Tällä kertaa Kvarforth käyttäytyi liiankin mallikkaasti aka tylsästi, jollei yleisöstä jotain herran vanhasta harrastuksesta itsensä viiltelystä huudelleen totaalista verbaalista dissausta oteta huomioon. Ja sekin laitettakoon itsepuolustuksen piikkiin. Kun visuaalista puolta bändissä edustaa vielä uusi basisti Christian Larsson, jonka raatimme yksimielisesti valitsi Mister Tuska 2011:ksi, keikkaan piti olla kovinkin tyytyväinen. Parempi kuin taannoinen Nosturin esiintyminen!

JP: Minä en siis kuulu tuohon raatiin! Jos aion tehdä nimityksiä, niin nimeän Witcheryn laulajan Tuskan tukevimpaan kuntoon päässeeksi musikantiksi. Ja oli Kvarforthillakin kaljamaha, mutta sen takia en ollut varovainen kuvaamiseni kanssa. Mies ei tosin tehnyt kolmen ensimmäisen biisin aikana muuta kuin juonut viskiä ja polttanut salaa tupangia. Shiningin jälkeen olikin omalta osaltani se Tuskan v*ttumaisin päällekkäisyys, kun piti valita Jex Thothin ja Agnostic Frontin väliltä. Ratkaisin asian kuvaamalla Jex Thothia kolme ensimmäistä biisijä ja sitten menin pälyilemään Agnostic Frontia, joka ei rehellisesti sanottuna soittanut järin ihmeellistä keikkaa. Joku toinen aika ja paikka?

PH: Kvarforthillahan saattoi olla pientä Suomen retken jet lagia, miestä kun näkyi torstaista asti Helsingin baareissa massuaan lisää kasvattamassa! Jex Thoth ei oikein semi-ulkotiloissa jaksanut innostaa yhtä hyvin kuin Hammer Open Airin jatkoklubilla, eli siinä ei oikein missannut mitään jos valitsikin toisin. Huippuhyviä biisejähän bändillä kyllä on, ja Jessica on kainalokarvoineenkin kovin karismaattinen pimu.

Iltapäivästä päälavalla Amorphis tarjoili sitä samaa mitä Amorphis on Joutsen-vuodet järjestään ollutkin, show jossa jo melkein alkaa toivomaan että kämmäisivät nyt edes jotain. Todella ahkera keikkailu on hionut esiintymiset jo kohta liiankin särmättömiksi. Samaa mieltä kanssani oli screenilläkin näytetty ”Ei taas Amorphista”/tmv-lappua kantanut aatteen toveri! Siis älkää nyt käsittäkö väärin, Amorphis on ja tulee varmasti aina olemaan Suomen aatelia sarallaan, mutta hieman liian lälly viimeisin levy ja liian monta keikkaa nähtynä liian lyhyessä ajassa ovat aiheuttaneet lievän leipääntymisen. Toisaalta, jos vanha klassikko The Smoke aiheutti kylmät väreet siinä helteessäkin, keikka ei voinut olla sittenkään kovin huono!

JP: Olen nähnyt Amorphisin vuodesta 2006 lähtien joka kesä vähintään kerran, vaikken ole tietoisesti edes pyrkinyt tuohon toimintaan. Amorphis on vaan sattunut samoille festeille kuin minäkin. Hyvä bändi ja hyviä biisejä, mutta liika on liikaa. Uusinta levyä en ole edes kuullut enkä jaksanut tätäkään keikkaa katsoa puoliväliä pitemmälle.

Black Crucifixion

PH: Tuoreen ”Hope Of Retaliationin” myötä rovaniemeläinen Black Crucifixion nousi sunnuntain kiinnostavimpien artistien kastiin. Harmi vaan, että suuri yleisö ei ollut ihan samaa mieltä kanssani, ja Klubilavalle oli vaivautunut vaan muutama kourallinen ihmisiä. Pitkä, vaikkakin rikkonainen historia näkyi soiton tiukkuudessa, ja ne viisaat jotka olivat paikalle saapuneet varmasti poistuivat tyytyväisinä. Kaikkien niiden death metal -bändien lisäksi kun festivaalin line-uppiin olisi toivonut enemmänkin mustuutta, mutta jos yleisökato on tuollainen niin ymmärrettäväähän se on ettei bläkkisbändejä buukata keikoille. Ihan tyhmää.

JP: Black Crucifixion oli kyllä hyvä ja ”Hope of Retaliation” todella mukava yllätys. Itsekin kiinnitin huomiota yleisön vähyyteen, vaikka bändi oli todella kovassa iskussa. Mutta enpä allekirjoita tuota yleisökatoväitettä, kun Shiningin aikana tupa oli täynnä. Vai johtuiko se niistä ulkomusiikillisista seikoista?

PH: Sunnuntain ja Tuskan 2011 päätti ruotsalaiset Amon Amarthin viikingit. Totta, Amorphiksen tapaan heiltäkään ei kukaan naismuistiin ole nähnyt huonoja keikkoja, mutta energisyysaste on pysynyt kohdillaan vaikka jokainen esiintyminen onkin tasaisen hyvä. Laulaja Johan Heggin välispiikit nyt ovat hieman läpinäkyvän kansaa nuoleskelevia suomalaisine kirosanoineen, mutta muuten miehestä huokuva lavakarisma on aivan omaa luokkaansa. Siihen taustalle taidokkaat muusikot jotka myös ilmiselvästi nauttivat lavalla olemisesta, mainio biisimateriaali ja hyvät soundit (ainakin lavan edessä) niin ainakaan minä en olisi halunnut päättää tämänvuotista Tuska Open Airia millään muulla tavalla!

JP: Hyvät levyt, hyvät biisit, pitkäjänteisyys ja kohdalleen loksahtanut kokoonpano. Eiköhän siinä ole Amon Amarthin suosion salaisuudet, vaikka itse en ole mieltänytkään bändiä pääesiintyjäainekseksi. Hyvää soittoa, mutta jota en itse voinut katsoa loppuun asti suuren junaseikkailun takia. Itselleni vuoden 2011 Tuska Open Air oli kyllä ehdottomasti kovimpia Tuskia miesmuistiin, ja on vähintään itselleni yhtä hyvä kuin vuoden 2008 Tuskakin. Ellei jopa parempi.

PH: Esiintyjälistallisesti tämä ei mene Tuska-lempparieni joukkoon, mutta muuten kokonaisuus on ehdottoman positiivinen. Järjestäjät Finnish Metal Events on kyllä jälleen kerran tehnyt loistavaa työtä, kaikki toimi niin hyvin kuin toivoa saattaa. Kelitkin olivat kohdallaan, lauantaista pientä sadetta lukuunottamatta. Ja oli kiva myöntää olleensa totaalisen väärässä kammotessaan Suvilahteen muuttoa!

[flickrfeed photoset=72157627337836966]

Medeia

Harva metallimediaa seurannut on voinut välttyä kuulemasta Medeian nimeä viime kuukausina. Muutama vuosi sitten julkaistu ”Quantum Holocaust: World Domination” –omakustanne keräsi ylistäviä arvosanoja, eikä viime keväänä julkaistu ”Medeia” –ep ainakaan huonompaan suuntaan tamperelaisviisikon uraa jouduttanut. Nyt yhtye on saanut valmiiksi jo esikoisalbuminsa: Fullsteam julkaisee ”Cultin” syyskuun puolessa välissä.
Oliko suurimmaksi osaksi Quantum Holocaustin materiaalista rakennetun ep:n funktio olla enemmänkin käyntikorttimainen julkaisu, vai miksi moinen kiire albumin kanssa?
– Ep:llä oli monta funktiota. Sillä testattiin levyntekoprosessi, ja helvetin hyvä oli että testattiin, sillä muuten levyllä olisi ep:n saundit. Pelkkä ajatus itkettää. Ep:llä myös pohjustettiin levyn tulemista, sillä Quantumia ei ole paljon Suomen rajojen ulkopuolella kuultu, joten ep tasoittaa albumin tietä mm. Euroopassa. Varsinkin Saksasta olemme saaneet jo erittäin mukavia arvosteluja, joten nyt on helpompaa lähteä rundaamaan ja promoamaan levyä hapankaaleille. Ep toimii myös Keijon esittelypläjäyksenä, vastaa Medeian kitaristi/laulaja, Killprettyssäkin vaikuttanut Samuli Peltola.
Kuten Peltola tuossa asiaa jo sivuaakin, niin yksi suuri syy Medeian näkyvyyteen on ehdottomasti ollut Rotten Soundin multakurkun, Keijo Niinimaan liittyminen remmiin viime vuoden alkupuoliskolla. Myös nokkamies myöntää asian.
– Kyllä Keijon rooli on ollut hyvin suuri. Sanoisin, että olimme jo valmiiksi noususuhdanteessa, mutta Keijo finalisoi hommat. Menestyvässä bändissä on pakko olla yksi bisnesäijä, ja Keijo on meillä se. Ei tässä ole kuitenkaan kyse siitä, että Keijo olisi joku vitun Bruce Springsteen ja sen takia kaikki tulevat keikoille. Kyse on siitä, että Keijo tekee niin paljon hommia bändin eteen, että heikkoja pyörryttää. Suurin tekijä on tällä hetkellä se, että koko porukka painaa yhtä hiiltä, tai jotain sellaista.
Alun perinhän Niinimaan piti liittyä yhtyeeseen toiseksi kitaristiksi, mutta kosketinsoittaja Laura Dziadulewiczin (myös laulu) tultua osaksi Medeiaa, kakkoskitara päätettiin unohtaa.
– Halusimme jatkaa yhden kitaran linjaa koska siitä oli jo kehkeytynyt meidän trademarkki. Biisit ovat skeballa myös osittain niin ylisoitettuja, ettei sinne oikein edes mahtunut toista skebaa. Keijo kyllä kiitettävästi treenas meikän touhut, Peltola kertoilee.
Kokoonpanon muodonmuutos ei ollut kuitenkaan vielä valmis: Medeian pääasiallinen vokalisti Teemu Karjalainen, alias Berzerker, otti ritolat pian Dziadulewiczin liityttyä Medeia –leiriin.
– Teemun lähtö tapahtui samaan aikaan kun olimme Rotiskon kanssa minitourneella. Hänen lähtönsä oli ollut ilmassa jo hetken aikaa, joten homma ei tullut mitenkään järkytyksenä. Päivä Teemun ilmoituksen jälkeen kysyin Keijolta tulisiko sälli kiljumaan meille. Keijo sanoi tahdon.

Täyttä höyryä!

Kuten mainittua, Cult julkaistaan Fullsteam Recordsin kautta, joka on viime vuosina tehnyt vahvaa työtä vaihtoehtoisemman musiikin saralla. Fullsteam Records on kuitenkin profiloitunut enemmän indie-kentän äänitorveksi, kuin varsinaiseksi metalli-lafkaksi – vaikka puulaakin Agency-osasto onkin myös metalli-mittelöissä kunnostautunut.
Miten Medeian ja Fullsteamin yhteistyö sitten sai alkunsa?
– Viime kesänä mietimme mikä olisi meille paras lafka, eikä päätös ollut kovinkaan vaikea. Keijolla oli suhteet Fullsteamille Rotiskon (Fullsteam Agency myy Rotten Soundin keikkoja, toim. huom.) kautta ja näin pääsimme puheisiin heidän kanssaan. Muutamien juttutuokioiden jälkeen homma oli pihvi. Edustamme ylpeinä Fullsteamia, Samuli hehkuttaa.
Fullsteam julkaisi myös Medeia –ep:n, mutta se ei pitänyt sisällään kuin yhden uuden kappaleen (”Unholy Communion”, joka löytyy myös Cultilta). Oliko Cultin materiaali jo miten pitkälle valmis, kun sopimus Fullsteamin kanssa syntyi?
– Ehkä kolme biisiä oli melkein valmiina tuolloin. Viime syksyn aikana – siis heti diilin jälkeen – biisejä väännettiin sitten raivolla. Jo ”valmiit” biisitkin menivät tosiaan vielä tuotantokoneiston läpi.
Kuten muutkin Fullsteam-julkaisut, myös Cult julkaistaan maamme rajojen ulkopuolella, ja varmasti jonkinasteista ulkomaan-turneetakin on luvassa myöhemmin, niin onko Medeialla odotuksia jonkun tietyn maan tai alueen suhteen?
– Eurooppa, Britit, toivottavasti Jenkit ja tietysti Suomi ovat hyökkäyksen kohteena. Kiertueita ei ole vielä tähän vastatessani julkaistu, mutta kohta nekin sieltä tulevat.

Synkempää kuin ydintuho

Medeian juuret juontavat vuoteen 2002, eli mistään keltanokka-ryhmästä ei voi enää puhua. Kuitenkin parin viime vuoden aikana nykyinen kokoonpano on kehittynyt musiikillisesti enemmän kuin keskiverto metalli-akti koko uransa aikana. Cultilla puhuukin paljon itsevarmempi ja synkempi Medeia kuin kahdella edellisellä julkaisulla.
[quote=articles/medeia1.jpg]Ainahan kaiken voi tehdä paremmin, aina siitä vain ei ole kyse[/quote]Tamperelaisviisikon ”alternative death metalliksikin” ristitty musiikki on nyt aggressiivisempaa ja väkivaltaisempaa, joskaan ei missään nimessä yksinkertaista tai suoraviivaista paahtamista.
Oliko viisikon tarkoituskin tehdä edeltäjiään tummempi teos vai muotoutuiko äänimaisemasta itsekseen yhä vain mustempi?
– Hyvä kysymys. Emme ole tietoisesti olleet menossa mihinkään suuntaan. Biisejä tehdään perstuntumalla edelleen. Cult on tavallaan meidän ensimmäinen virallinen julkaisu, joten ehkä tämä on sitä miltä Medeia kuulostaa. Tässä vaiheessa meidän musiikkimme vastaa sitä mitä olen sen halunnut olevankin, biisinikkaroinnista vastuussa oleva Peltola analysoi.
Mustempaan suuntaan Medeian musiikkia vie myös Lauran kosketintyöskentely, joka flirttailee vahvasti black- ja goottimetallin kanssa. Peltola kieltää kuitenkin – tai ainakin viittaa kintaalla – tarkoituksenhakuiselle mustahuulihuoraamiselle.
– Bläkki on asiallista touhua, ja tietysti sitä pitää fiilistellä. Laura taitaa kuitenkin vetää omat osansa aika hatusta, eli en usko, että mitään erityistä ollaan hakemassa silloin kuin neiti pianottaa.
Ja vaikka Cultilla painostavan syna-maton lisäksi kuullaan myös goottilaista naislaulantaa, niin Project Haten kaltaisiin akteihin ei Medeiaa ole kuitenkaan vielä Peltolan mukaan ehditty vertaamaan.
– En ole kuullutkaan koko bändistä, mies sanoo lyhyesti.
Kuten varmasti valveutuneimmat lukijat tietävätkin, Quantum Holocaust: World Dominationin kappaleet ja lyriikat muodostivat ydintuhosta kertovan, yhtenäisen tarinan. Myös Cultin ytimenä on käytetty yhtenäistä tarinan kerrontaa, jonka takia myös kappalejärjestystä jouduttiin rukkaamaan uuteen uskoon.
– QHWD oli tosiaan se ydintuhojuttu, tämä lätty kuvailee muutamien eloonjääneiden elämää. Seuraava levy on todennäköisesti aiheeltaan kaikista kieroin, mutta ei siitä tähän väliin sen enempää. Tarina kuitenkin jatkuu siis, kuuluu vähäsanainen vastaus.
Nyt kun päästiin tekstipuoleen käsiksi, niin on pakko kysyä Peltolalta – joka kaiken muun lisäksi vastaa siis sanoituspolitiikastakin – miten Niinimaa on suhtautunut siihen, että joutuu karjumaan jonkun muun kirjoittamia lyriikoita. Entä miten vaikeata on kirjoittaa painavaa sanaa jollekin toisella?
– Mä kirjoitan tekstit, that’s it. Kyse ei ole niinkään henkilökohtaisista asioista, joten siltä osin vaikeuksia ei ole. Keijo sanoi, että aluksi oli kummallista vetää jonkun muun staffia, mutta nopeasti kaveri pääsi kärryille ja tällä hetkellä sanat tuntuvat varmaan jo omilta, koska en minä niitä enää muista. Mukavaa tässä bändissä on, että kaikki ovat ottaneet sen todella omakseen.
Haastattelun loppuun on vielä kysyttävä Samulilta perinteinen kysymys, eli mitä mieltä herra itse on uusimmasta hengentuotoksestaan?
– Ainahan kaiken voi tehdä paremmin, aina siitä vain ei ole kyse. Biisitasolla meidän kohdallamme kyse on siitä, millaisen fiiliksen saamme soittohetkellä, studiossa tai lavalla. Jos intohimon liekit palavat ja biisi roihuaa mun ja Jannen (Putkisaari; rumpali, Pofony) kuumassa syleilyssä, niin homma toimii. Loput jäsenet (mainittujen lisäksi Samuli Kuusinen; basso, Steep) sitten lisäävät vielä osansa ja näin synnytetään teoksia, joissa ei ole niinkään kyse teknisestä suorittamisesta, vaan meiningistä. Tuotimme levyn itse suurella rakkaudella ja kovalla panostuksella, enkä usko että olisimme voineet tehdä parempaa levyä tähän väliin.

Medeia – Cult

Jos Medeian ”Quantum Holocaust: World Domination” -omakustanne oli metalcorea ja viime keväinen ”Medeia” -ep deathcorea, niin ”Cultin” kohdalla voidaan puhua jo death metallista. Melodista ja teknistä se tosin vieläkin on – ja paikoin mustan puhuvaakin – mutta ei tästä pirkanmaalaisviisikon debyyttialbumista oikein enää sitä corea tahdo löytyä etsimälläkään.

Sinne tänne poukkoilevat riffit käyvät päälle kuin kiimaiset sonnit, Janne Putkisaari nakuttaa rumputulellaan kuulijan päähän reikiä kuin vasaralla konsanaan, Keijo Niinimaan maan alainen tulkinta on kenties vahvempaa ja monipuolisempaa kuin koskaan ja Laura Dziadulewiczin goottilaisesti soivat urut ja laulunluritukset eivät ole läheskään yhtä päälle liimatun kuuloisia kuin Medeia -ep:llä.

Kitarasta – ja taustalaulusta – vastuun kantavalla Samuli Peltolalla pysyy myös kynä kädessä, sillä miekkosen mielenliikkeistä koostetut lyriikat sopivat yksi yhteen audiaalisen annin kanssa; suunta on mullan alle ja vauhti on päätä huimaava. Sotaa, sairauksia, vihaa ja kuolemaa – ei mitään kovin tuoreita aiheita death metallissa, mutta oikein sanottuina varsinkin vakuuttavia.

Jos mielesi tekee melodisen brutaalia, modernia death metallia, niin tässä olisi yksitoista raitaa ja puolisen tuntia sellaista tarjolla – ja vielä erinomaista sellaista.

Medeian kakkosalbumi ”Cult” raita raidalta

Mainion debyytti-ep:n jälkeen on aika julkaista vielä mainiompi debyyttialbumi; Medeian ”Cult” raita raidalta oppaana tamperelaisviisikon primus motor, kitaristi-laulaja ja pääasiallinen kappaleentekijä Samuli Peltola.

The Lowest Filth: Tämä introraita lainaa melodiakulkunsa viimeisen biisin viimeisestä osasta. Eli siis sama pianorulianssi toistuu ihan alussa ja lopussa, eri juurisävelestä tosin. Keijo (Niinimaa; laulu) duunas jotain konejuttuja siihen päälle ja siitä tuli bueno. Juuri sitä mitä haettiin.

Cold Embrace: Tätä biisiä on työstetty pitkään ja huolella. Levyn ensimmäinen virallinen biisi se on koska se edustaa kaikin puolin sitä mitä tässä bändissä tehdään: melodiaa ja möyhennystä. Biisin kruunaavat mielestäni Lauran (Dziadulewicz; piano, syntetisaattori, laulu) lauluosuudet kertseissä, ja juuri ne taisivat nostaa tämän biisin varmaksi aloitusbiisiksi. Lauran laulut keksittiin ja äänitettiin kaksi päivää ennen miksausta. Miksaajamme Samu Oittinen teki täyden kympin suorituksen miksatessaan juuri tämän kipaleen, varsinkin juuri mainittujen laulujen osalta. Ai niin, levyn tarina myös alkaa tästä.

Descension: Tässä vaiheessa levyn biisien tarinajärjestys menee jo vituiksi. Alkuperäinen suunnitelma oli, että biisit noudattaisivat levyn tarinan järjestystä. Kävi kuitenkin ilmi, ettei kappalejärjestys ole sillä tavoin musiikin puolesta paras mahdollinen. Nyt raidat ovat omassa järjestyksessään levyllä, mutta levyn sisäkansissa biisit ovat tarinajärjestyksessä. Tässä biisissä on kuulemma käärmeenlumousriffiä heti kärkeen, en tiedä mitä se tarkoittaa mutta sama se. Kappale elää yksinkertaisesta rytmistä, jonka päälle viljellään eri juttuja ylitempoon. Biisi oli kuulemma alun perin niin hidas, että levylle tempoa oli syytä nostaa tuntuvasti. Veisut siis paranevat aina kun tempoa nostaa.

Devouring: Alkuriffi synnytettiin Nosturin bäkkärillä ennen jotain keikkaa. Koko pläjäys kutoutui umpeen pirun nopeasti rumpali-Jannen (Putkisaari) kanssa. Verrattuna kahteen ekaan viisuun, tämä oli helppo synnytys. Poikkeuksena tässä tsipaleessa on duurahtava kertsi, jollaista ei tässä bändissä ole ollut tapana tehdä. Yleensä muuan Keijo kommentoi tällaisiin, että biisit alkavat kuulostaa todella iloisilta jos niissä on jotain muuta kuin über runttua. En muista miten Keke hyväksyi tämän, saattoi mennä kaljan piikkiin. Saattaa olla henk.koht. suosikkini tältä lätyltä ja tätä on kiva soittaa – ainakin vielä kun on melkein uusin biisi.

Through Sacrifice: Levyn parhaat lyriikat mielestäni. Tähän tuli tehtyä niin vittumainen c-osan riffi, että sitä pitää oikoa keikalla kun tempo nousee + 20bpm. Hyvä keikkabiisi, varsinkin pianointrosta johtuen. Ihmiset saavat levätä hetken ennen kuin tulee möyhennysriffiä, mistä ei saa keikalla mitään selvää. Sitten onneksi tuleekin saliriffiä ja selkeää murinaa niin kyllähän siinä pitäisi alkaa tanssijalan vipattaa ja lepattaa. Kertsikin on passeli ja lopussa tulee sitten vähän lisää möyhennystä à la nu-metal.

Manifestation: Tehtiin Jannen kanssa hassuttelubiisi, joka oli ihan kiva, muttei kauhean fiksu. Keijo bongas tähän loistomatskua Jim Jonesin mielipuolisen kultin edesottamuksista. Biisin tarkoitus levyllä on rauhoittaa tilanne ennen kuin jyystetään taas.

The Architect: Tätä se on kun hevipojat koittaa tehdä HC-kamaa, siitähän tulee metalcorea. Nostettiin kuitenkin tempoa, että homma kuulostaisi meiltä. Tämä kipale sijoittuu tarinallisesti levyn puolivälin tienoille, jossa homma alkaa luonnollisesti käydä todella jännäksi. Koitimme äänittää tätä viisua hitusen korkeammasta vireestä, mutta se kuulosti paskalta, joten homma meni uusiksi, kielisoittimien osalta siis. Keijo ei ole kielisoitin.

Made Flesh Again: Olin droppaamassa tätä biisiä levyltä, mielestäni se ei toiminut tarpeeksi hyvin. Sitä kuitenkin hierottiin pienintä yksityiskohtaa myöten ja jotenkin se heräsi siitä, melko hyvinkin sanoisin. Nostettiin virettä puolikas sävelaskel tähän biisiin, koska siitä haluttiin kireämmän kuuloinen – onnistui sekin mielestäni. Riffit tähän raitaan tein osittain vaatekomerossani keskellä yötä; tyttöystäväni nukkui joten menin komeroon punkkupullon kanssa piiloon. Inspiraatio iskee minulle yleensä iltaisin ja alkoholi auttaa. Medeia on kaljabändi.

Unholy Communion: Tähän sitten laskettiin virettä kokonainen sävelaskel. Tällä viisulla ollaan viime aikoina starttailtu keikkoja koska se on helppo soittaa ja päänheilutteluun voi panostaa. Simppeli biisi keikkakäyttöön. Levyllä saundaa sata kertaa paremmalta kuin ep:llä.

Ceremonial: Tääkin biisi taitaa olla vähän semmosta juntti-osastoa. C-kieltä sahaillaan ja kauheasti huudellaan. Biisin lopussa Laura tuplaa Keijon huudot, levyn parasta antia sanoisin. Tarkemmin ajatellen tämä taitaakin olla rekkamiesbiisi, ainakin säkeistö edustaa sellaista lihasmeininkiä ja vähän muukin biisi, voin olla myös väärässä.

The Unseen: Tässä tultiinkin vireen kanssa sitten puolitoista sävelaskelta alaspäin. Taitaa olla uusin biisi mitä tälle levylle tehtiin ja siitä syystä aika mukava soittaa vielä toistaiseksi. Kyseessä on ehkä heavyuskollisin kappale mitä meiltä on tullut. Reeniksellä kun pyöräytettiin ekat soinnut kehiin, niin oli selvää että nyt haetaan katu-uskottavuutta ja jo aiemmin mainitsemaan lihasmeininkiä. Mulle on jäänyt päällimmäisenä tästä biisistä mieleen se hetki kun yritin soittaa sitä narulle. Hahto (ei esittelyjä kaipaa?) oli tullut poikkeamaan meidän sessioissa ja kertsin riffin aikana mies ilmaisi tunteensa sanoen: ”Mitä vittua siellä tapahtuu”. En ole varma johtuiko lausahdus riffin hyvyydestä vai siitä että mun tarvi soittaa se ainakin 10 kertaa uusiksi. Tää on tarinan osalta myös vika biisi, joka johdattelee koko kertomuksen kohti seuraavaa levyä. Voi vittu näitä mun vastauksia!

Medeia – S/t

Kehuttu ”Quantum Holocaust: World Domination” -omakustanne ilmestyy kesällä 2006… Rotten Soundin multakurkku Keijo Niinimaa liittyy rivistöön alkuvuodesta 2007… Samaisen vuoden kesällä Fullsteam signaa yhtyeen… Ensimmäinen virallinen julkaisu ilmestyy alkuvuodesta 2008. Siinä Medeian biografia pähkinänkuoressa niille, jotka ovat onnistuneet orkesterin aikaisemmin sivuuttamaan.

Tämä Medeian ensimmäinen Fullsteam-tuotos pitää sisällään kolme jo Quantum Holocaust: World Dominationilla kuultua raitaa ja ilmeisesti ep:n päällimmäinen tarkoitus onkin tutustuttaa ihmiset Medeian maailmaan ennen debyyttipitkäsoiton ilmestymistä kauppojen hyllyille ensi syksynä. Ja kyllähän sitä toivoisi modernia metallia ja hardcorea seuraavan kansanosan tamperelaisviisikon pariin löytävän, sillä sen verta jämäkkää – joskin hetkittäin liiankin jämäkkää ja ennenkaikkea jäykkää – materiaalia korviini kantautuu.

Pikkuteos aloitetaan ainoalla uudella kappaleella, Unholy Communion, joka – varsinkin ensimmäisten minuuttien aikana – kuulostaa vanhan Panteran ja uuden Satyriconin yhdessä soittamalta deathcore-jyräykseltä. Entombed vs. metalcore -linjalla jatkuva ep rynnii ja puskee eteenpäin kuin heikkopäinen, jättäen jälkeensä muutaman kihelmöivän mustelman, mutta ei tämä reilu kymmenen minuuttinen anna kuitenkaan oikein realistista kuvaa Medeian omaperäisyystasosta. Tieto ja taito on kohdillaan, mutta miten käy kokopitkän kanssa – riittääkö intensiteetti? Myös Laura Dziadulewiczin soittama syntetisaattori herättää kysymyksiä. Miten ihmeessä goottilaisesti soivat ”synat” puolustavat paikkaansa Medeian metal(lisessa hard)coressa? Huonosti. Onneksi tuo kosketinosasto pysyy suurimmaksi osaksi hiljaa tai ainakin sopivasti taka-alalla.

Boris Turun Klubilla

Kuuma ja kaunis lauantaipäivä… Turun urheilupuisto… petanque… kortteliravintola Hugo… paljon kylmää juomaa. Vähemmästäkin sitä ihminen unohtaa, että töitäkin pitäisi välillä tehdä ja niin unohdin kyllä minäkin, myönnän syyllisyyteni. Ihan täysin harakoille tai vesilinnuille ei ilta kuitenkaan mennyt, sillä New Yorkista asti Suomeen vaivautunut Growing ei ollut ehtinyt vielä urakkaansa lopettaa – vaikka setti ehtoopuolta jo elikin – kun vihdoin ja viimein sain Klubin oven auki.

Boriksen kanssa Eurooppaa kiertänyt Growing on ehtinyt jo vakiinnuttaa paikkansa New Yorkin melu-scenessä Black Dicen ja Animal Collectiven rinnalla. Suomessa Joe Denardon ja Kevin Dorian muodostama Growing ei ole kuitenkaan kovinkaan suurta sanansijaa onnistunut saamaan ja miekkosten keikan nähneenä voin sanoa, ettei ole tarviskaan – Suomen keikoille rumpalilla vahvistettu Growing kun ei onnistunut tekemään minkään valtakunnan vaikutusta.

Doria seisoi selkä yleisöön päin ja pomputteli bassostaan ulos mitä moninaisempia ääniä, kun taas Denardo tyytyi istuskelemaan jakkarallaan, näppäillen vahvasti efektoitua kitaraansa välittämättä ympäröivästä maailmasta. Ainoastaan – Boriksestakin tuttu – rumpalismies Atsuo onnistui saamaan vähän eloa yleisöön riehuessaan ympäri ämpäri lavarakenteita minkä soittamiseltaan ennätti. Olipa miehelle pystytetty myös helkkarin iso gongi keskelle esiintymisareenaa, joka pysyi paikallaan vielä Boriksenkin keikan aikana, jolloin Atsuon performanssimainen esiintyminen saavutti vieläkin riehakkaampia tasoja.

Growingin musiikillista ulosantia on kuvailtu termeillä noise, ambient ja drone, eivätkä vertailut jo mainittuihin NY-meluajiin olekaan kovin kaukaa haettuja. Levyllä Growingin soundia voikin hyvillä mielin kuvailla ja vertailla edellä mainituin argumentein, mutta livenä tilanne oli toinen. Toki sitä perus pedaali/äänimanipulaatio/loop-sirinääkin kuultiin, mutta ainakin setin loppu oli rakennettu hivenen konservatiivisemmasta elektrosta – Boards of Canadan mieleen tuovasta surina-maalailusta siirryttiin loppua kohden yhä leikkisämpään suuntaan à la Aavikko ja Pluxus.

Turvallinen ei ole oikea sana kuvaamaan Growingin esiintymistä, mutta paremman sanan puutteessa tyydyn siihen. Tuntui ettei yhtye uskaltautunut oman mukavuusalueensa ulkopuolelle kertaakaan ja näin ollen äärimmäiset tunteet ja musiikilliset kliimaksit loistivat poissaolollaan.

”Väärä aika, väärä paikka”, totesi useampikin yleisönedustaja illan kakkosesiintyjästä. Itsekin jätin Medeian tuuttaamaan kikkailu-deathiansa lavalle, kun siirryin itse tien toiselle puolen, ravintola Alvarin hellään huomaan, huuhtelemaan Klubin hikisen atmosfäärin alas tummalla Velkolla. Namimaiskis.

Viikkojen jännittynyt odottelu purkautui vihdoin, kun Boris asteli lavalle black metal -intronsa turvin ja aloitti urakkansa. Esittelyjä ei tämä Japanin – ja kenties koko maailman – parhaimpiin yhtyeisiin lukeutuva kolmikko kaivanne, sillä jo vuonna 1992 alkunsa saanut orkesteri paranee ja kasvaa vanhetessaan. Drone, doom, stoner, post-rock ja lista jatkuu – julkaisuillaan genre-rajat romukoppaan heittänyt trio on myös tunnettu intensiivisistä esiintymisistään, joista nyt myös suomalaiset – people in Helsinki ja Tulku – pääsivät nauttimaan ensimmäistä kertaa.

Keikka aloitettiin ”Flood”-levyn maalailevan herkällä tunnelmoinnilla, mutta siirryttiin nopeasti uuden ”Smile”-albumin materiaaliin. Setin alkupuolisko keskittyi muutoin enemmän rockimpaan osastoon ja Michio Kuriharalla vahvistettu Boris runnoikin stoner/doom-rockiaan yleisön korvakäytäviin sellaisella äänenvoimakkuudella, että heikoimmat joutuivat jättämään leikin kesken ja siirtymään hieman väljemmille vesille spektaakkelia katselemaan. Huomioitavaa on kuitenkin se, että soundipuoli ei päässyt puuroutumaan missään vaiheessa iltaa, vaan jokainen instrumentti – vokaalit mukaan lukien – kuului täydellisesti.

Rumpali Atsuoa lukuun ottamatta ei Boriksen jäsenistö pahemmin rock-kukkoilua harrastanut, vaikka siihen aihetta olisi paikoin ollutkin. Vankan savupilven verhoamana suurimman osan iltaa esiintynyt kielisoitinkolmikko oli yhtä musiikkinsa kanssa; ulkoapäin viileää ja hallittua, sisältä silkkaa tulta ja tulikiveä. Jos ei orkesteri itse riehaantunut, niin yleisössä oli liikettä sitäkin enemmän, varsinkin rockaavimpien ja rollaavimpien osioiden aikana. Taidettiinpa jonkinasteinen pittikin saada pystyyn.

Pelkkään ”Heavy Rocks” -runttaukseen ei Boris kuitenkaan tyytynyt, vaan orkesterin maalailevampi, shoegazingiin ja post-rockiin nojaava ilmaisu otti paikkansa setin puolivälissä. Paikoin yhtye lipsahteli jopa j-rockin suuntaan, Takeshin kuulaasti tulkittujen vokaalisuoritusten vain vahvistaessa mielikuvaa. Vahva särö oli kuitenkin läsnä koko ajan, joten varsinaisesta pop-musiikista ei voida puhua. No, Boris tekee mitä tahtoo ja niin myös nyt, eikä orkesterin levytettyyn materiaaliin tutustuneet varmastikaan yllättyneet tyylien sekamelskasta.

Säröisestä popista ja tuhatta sataa kaahaavasta action stonerista liikuttiin pikkuhiljaa kohti meluisampaa materiaalia ja loppua kohden kirskuvat feedbackit olivatkin jo ottaneet ilmatilan kokonaan haltuunsa. Dronea ja noisea, melua ja meteliä riitti aina siihen asti kun väistämätön oli edessä – kaikki loppuu aikanaan, niin myös Boris-show, yksi vavahduttavimmista live-elämyksistä elämäni aikana. Arigato, Boris. Arigato, Fullsteam.

Medeia – Quantum Holocaust

Medeia on Tampereen tuorein näkyvä esiinponnistaja Nääsvillen jo valmiiksi vahvasta musaskenestä. Missä omintakeisuus, tinkimättömyys ja aggressiot yhdistyvät – kutsukaamme sitä tässä Medeiaksi.

Medeian ajavana voimana on melko pitkälti vokalisti Berzerker, jonka tavaramerkki-kirkuminen leimasi myös joskus aikaisemmin Pofonya, sen ehkä tunnistettavimpana ominaisuutena ja silloin ihan Teemun omalla nimellä. Parisen vuotta sitten Berzerker jätti velvollisuutensa Pofonyn mikin varressa ja alkoi keskittymään täysillä Medeiaan, jonka ensi hetket koettiin alunperin jo vuonna 2000. Mukana Medeiassa on soittajia mm. Killpretystä ja Steepistä, joten tukevalta pohjalta ponnataan. Mutta nyt oli siis aika antaa tämän Medeia-nimisen pedon nostaa päätään ja syöstä keuhkoistaan tulta ja tappuraa kaiken sen steriilin yllätyksettömyyden ja tusinapaskan niskaan jota tänä päivänä saamme jo kuulla joka tuutista.

”Quantum Holocaust World Domination” on ennen kaikkea kunnianhimoinen tekele. Tähän pataan on lyöty aggressiivisen musiikin saralta niin paljon erilaisia aineksia että kovin tarkasti tätä ei kirjaimin voi kuvata. Mutta jos otat kiintopisteet metallista, asennerytinästä, matikkameiningistä, coresta, sekä hieman tummanpuhuvaa kaaosta, suolaa ja pippuria siihen vielä perään. Sokeria tai mitään muuta imelää tästä et löydä.

Biisit ovat erittäin omintakeista tyyliä (jota Pofonykin joskus oli) ja mukana on kerta kaikkiaan mielenkiintoisia vetoja ja loistavia ratkaisuja. Minkäänlaisia kompromisseja tässä ei ole tehty. Mentaliteetti on selkeästi ollut se, että ”nyt tehdään näin, koska siltä tuntuu”. Ja voi pojat, kyllähän se käy. Medeian debyytti on hienoa kuultavaa. Kiekon soundi on todellakin melko tumma ja muistuttaa minua jostain muutaman vuoden takaisesta Pofony-kamasta. Mutta henkilökohtaisesti tälle levylle luotu äänimaailma ei minua kiehdo enkä ole varma toimiiko se tässä tarkoituksenmukaisesti.

Berzerker tuo takuuvarmalla tyylillään niin paljon vihaa Medeian soundiin eikä hellitä missään vaiheessa. Välillä voisi joku ehkä tuohon toivoa laajempaakin ulosantia. Riffit palvelevat hienosti kunkin biisin rytmiikkaa ja tarkoitusta, rumpaliltakin löytyy kuin myös hienosti skaalaa vetää mitä erilaisimpia pupujusseja hatustaan. Siellä täällä mukaan on tuotu myös kosketinsoitinta fiilistelemään ja maalailemaan lisää tummia sävyjä.

Kuulisin itse tämän hyvin mielelläni kirkkaammin tuotettuna ja tulevaisuudessa olisin myös mielissäni jos mukana olisi biisejä jotka erottuisivat muista aivan täysin. Tällä kertaa materiaali on toki tasaisen vahvaa, mutta biiseissä on keskenään niin paljon jo samaa että on vaikea eritellä mitä hyvää on tässä tai tuossa biisissä. Mutta ainahan sitä pitää jostain napista. Odottakaamme Medeialta tulevaisuudessa paljon hyvää, mikäli tästä julkaisusta voi mitään päätellä.

Hardcore Police Heart Attack II

Se, että Turun Memory Times kebabmestassa on hyvät safkat, liittyy aivan olennaisesti TVO:lla pidettyyn Hardcore Police Heart Attack -tapahtumaan.
Toista kertaa kyseinen tapahtuma järjestettiin Turun TVO:lla ja ilmeisesti paikallisen Endriven järkkäämänä. Viimekerralla Turun jannujen (Roty, Endrive) lisäksi oli vierailevana tähtenä Satura Lanx. Tällä kertaa kehissä olivat Medeia ja Frivolvol Tampereen suunnalta. Erinäisten paskanjauhamis-sessioiden ja ajantuhlauksen jälkeen päästyämme TVO:n kaasujen keskelle, aloitteli eka bändi jo soittamaan.

Endrive oli illan aloittaja ja viimekerrasta kun jätkät onnistuin näkemään oli aikaa. Silti edelleen vanhemmat biisit toivat mieleen etäisesti Will Havenin noisemetallin, kun taas uudemmat kappaleet muistuttivat todella paljon rakkaan kaupunkimme synkistelykingejä, Callistoa. Paikoitellen uusissa kappaleissa oli siistejä juttuja, mutta toisinaan materiaali oli tylsää. Instrumentaalikappale jonka jätkät jossain vaiheessa soittivat toimi kyllä hiton hyvin. Istuskellessa keikka kului nopeasti ohi ja kyllähän noita uusia biisejä voisi levyltäkin kenties kuunnella, poikien rumpalilla tuntui vaan välistä tuo soitto hieman pätkivän.

Seuraavaksi sekasotkuista yleisöä ilmestyi viihdyttämään Tampereen ”all-star” heviryhmäksikin tituleerattu Medeia. Entisen Pofony nokkamies Teemun luotsaama yksikkö käsitti edellä mainitusta yhtyeestä myös kitaristi Jannen, joka Medeissa istuu rumpujen takana. Kitaroista bändissä vastaa taas Sampe, joka vaikuttaa myös nu-metal yhtye Killprettyssä. Itselleni orkesteri oli vanha tuttavuus ja mieltä lämmitti huomata, että sama oli meininki kuten ennenkin. Loistavien vanhojen biisien kuten Gravity, Opera ja Flaw lisäksi jätkät vetivät uuden Shards -biisin, joka toimi myös hienosti. Medeia veti reilusti metallisella otteella, imien vaikutteita niin hardcoremmasta kuin matemaattisemmasta musiikista. Kannattaa pitää jätkät kiikarissa lähiaikoina, sillä pojat tekevät paraikaa ensimmäistä täyspitkäänsä.

Tässä vaiheessa seurueemme keskusteli liiankin mielenkiintoisesti ruoasta ja varsinkin kebabista, jonka seurauksena oli pako Turun yöhön etsimään ravitsemusliikettä. Rullakebabit, mystiset pizzat ja ranskalaiset maistuivatkin erittäin hyvin, tosin kyseisen seikan takia Rites Of The Youth jäi lähes kokonaan näkemättä.

Takaisin saapuessamme TVO:lle oli illan viimeinen orkesteri valmiina aloittelemaan, hardcorepunkkia ja matemaattista metallia yhdistelevä Frivolvol. Abduktion laulaja Mikon toinen orkesteri olikin melkeinpä illan kiinnostavinta antia, mutta tuokin keikka meni hieman ohi keskustelun vilinässä. Kaiken lisäksi Frivolvol kerkesi soittamaan vain noin kaksikymmentä minuuttia, joka oli varsin harmillista. Pakko kuitenkin mainita, että jännittävä reissu oli ja tilaisuudelle on kuulemma jatkoa tulossa lähitulevaisuudessa.