Avainsana-arkisto: Me First And The Gimme Gimmes

Me First And The Gimme Gimmes – Love Their Country

Kalifornian veikkoset pitivät lupauksensa, ja julkaisivat levyllisen country-henkisiä kipaleita. Mitään uuttahan bändin koseptissa ei ole, eikä se jaksa vanhaan malliin huvittaakaan, mutta kyllä Me First And The Gimme Gimmesiä vaan mielellään kuuntelee.

Kappalevalinnat ovat tällä kertaa aiempia tuntemattomampia – ennestään tuttuja taisi olla vain John Denverin Annie’s Song ja mm. Johnny Cashin esittämä (Ghost) Riders In The Sky – arvatenkin syystä ettei tuo jenkkien kansallismusiikki mitään järisyttävää menestystä ole pohjolassa saavuttanut. Tästä johtuen levyä voidaankin aiempia enemmän pitää muunakin kuin pelkkänä koverilättynä, sovituksiin on nähty vaivaa, ja biisit ovat esittäjänsä ”näköisiä”, mikäli tällaista määritelmää voi lainabändille antaa.

Menestyneiden country-artistien Garth Brooksin ja Kenny Rogersin hitit Much Too Young (To Feel This Damn Old) ja She Believes In Me toimivat mainiosti myös punkkiversioina, mutta se yksinäisen preerian tai tuhansia kilometrejä pitkän highwayn synnyttämä haikeus jää saavuttamatta.

Tavallaan ”Love Their Country” on erään aikakauden loppu, sillä John Denverin Country Roadshan oli bändin ensimmäinen hitti. Vaikea sanoa, mitä uusi aikakausi, jos jatkon sellaisena haluaa nähdä, sitten pitää sisällään. Jos pojat vielä uraansa jatkavat, olen innokkaasti mukana seuraamassa, toisaalta jos päättävät laittaa pillit pussiin, on vanhoistakin levyistä vielä pitkäksi aikaa iloa.

Me First And The Gimme Gimmes – Take a Break

Kaikkien suosikkilainabändi Me First And The Gimme Gimmes on taas kesän kunniaksi taivuttanut levyllisen hittibiisejä letkeään punkkimuottiin, tällä kertaa on ollut käsittelyssä r&b klassikoita usean vuosikymmenen ajalta. Edellisen ”Blowin’ In The Wind” -levyn jälkeen, joka kattoi 50 ja 60 –luvun tutut rokkiklassikot, vähän oudompi biisilista kammoksutti aluksi. Lionel Richien Hello ja R. Kellyn I Believe I Can Fly ovat toki kaikille tuttuja, mutta muuten täällä pohjolassa ennen MTV:n läpilyöntiä vähemmälle huomiolle jäänet tummanpuhuvat rytmit eivät pintapuolisesti lämmittäneet. Kävipä jopa mielessä, että jokohan poikien jo neljä albumia ja lukemattoman määrän seiskatuumaisia kestänyt hauskuutus olisi pikkuhiljaa kuivumassa. Mutta vaikka musiikkia tehdäänkin kieli poskella ja huumorimeiningillä, ei tätä bändiä voi vieläkään kuitata pelkkänä vitsinä.

Vieraampien ja erityylisten biisien sovitustyön haasteet ovat selvästi tuoneet bändille lisää omaa ilmettä, sillä aikaisempien levyjen välillä turhankin ennalta arvattavat ratkaisut eivät soinnu niin sulavasti tähän svengaavaan musiikkityyliin. Tuttuun tyyliin on biiseissä käytetty myös pätkiä tunnetuista punkralleista, ainakin Sex Pistolsin ”Pretty Vacant” löytyy Save The Best For Last -versioinnista. Hyvä puoli bändissä on sekin, että se osaa kunnioittaa alkuperäisiä kappaleita, ja esittää ne säilyttäen niiden arvokkuuden. Näin ollen värikkäämpien sovitusten, monipuolisten biisivalintojen ja vakuuttavan tulkinnan johdosta myös ennakkoon kritisoimani idea saa uutta säpinää siipiensä alle, ja kantaa väkevästi kaikki 13 biisiä. Tämä paitsi rokkaavien kipaleiden, myös komeaäänisen vokalisti Spiken ansiosta, joka varmasti sulattaa naaraiden sydämien lisäksi myös karjujen kovan ulkokuoren.

Omaksi suosikeikseni ovat nousseet levyn avaava Where Do Broken Hearts Go, Boyz II Menin tutuksi tekemä End Of The Road ja ennen kaikkea raastavan melankolinen I’ll Be There. Sanoisimpa jopa, että ”Take A Break” on musiikillisesti Gimme Gimmesin uran paras levy, mutta ei varmasti niin kuluttajaystävällinen kuin aikaisemmat hittialbumit. Ja machomiehille vinkki; AV ja tytöt tykkäävät kuin hullu puurosta!

Me First And The Gimme Gimmes – Blowin’ in the Wind

Joskus aikoinani törmäsin tähän bändiin Fat Wreckin kokoelmalla, mutten ole sen koommin siihen huomiota kiinnittänyt. Tämän levyn myötä sain sitten selville, että tämä kalifornialaisorkesteri, jossa on osallisena ainakin NOFXn Fat Mike, vääntää työksensä kovereita vanhoista ikivihreistä. Varsin ohkaisen kuuloinen idea bändille on kestänyt nyt kuitenkin jo kolmannen levyn verran.

Tällä täyspitkällä kuullaan legendaarisia hittejä 50- ja 60-luvuilta, mm. Who Put the Bomb, All My Loving ja Runaway, jotka takuuvarmasti jäävät soimaan päähäsi seuraavan vuorokauden ajaksi. Sovitukset ovat varsin yksinkertaisia ja alkuperäisille biiseille uskollisia, mutta hitusen tempoa nostamalla niihin on saatu tarttuva punkrock soundi.

Ei välttämätön hankinta levykokoelmiin, mutta vanhoihin ikivihreisiin ja skedepunkkiin hurahtaneille tämä on oiva hankinta esimerkiksi kesäisiä autoretkiä silmälläpitäen.