Avainsana-arkisto: Mayhem

Steelfest 2013

Viime vuotisella debyytillään heittämällä suomalaisen festarikerman kapeaan kärkeen rynnistänyt Steelfest ilahdutti meitä extreemimmän metallin ystäviä Hyvinkäällä toukokuun viimeisenä viikonloppuna. Esiintyjälista oli viime vuoden malliin kasattu kotimaan kärjestä ja uusista tulokkaista, vanhoista legendoista ja hieman tuntemattomammista naapurimaiden helmistä. Viime vuoden hypotermiasta jäi ikuiset muistijäljet, eli toisen lavan siirtäminen sisätiloihin ja koko alueen rajaaminen anniskelualueiksi olivat suurimpia ja tervetulleita muutoksia. (PH)

Olipas mukavaa, kun näille Steelfesteille osuivat lämpimämmät kelit kuin viime vuonna. Ja olipas sekin mukavaa, kun Steelfestin tämän vuoden esiintyjälista oli viime vuotta puhuttelevampi. Äärimetalliin painottunut festivaali tarjosi sopivasti myös death- ja thrash metallia, ja viime vuotta suurempia kiinnityksiä. Itsehän olin paikalla lähinnä Steelfesteille kiinnitettyjen death- ja thrash metal -bändien takia, joista yksi oli aloittamassa koko festejä. Itselleni viikonlopun ensimmäiseksi tärpiksi tuli siis nuorten miesten thrash metal-bändi Nuclear Omnicide. Keikka oli kaiketi tasoa ”ihan ok”, mutta tässä vaiheessa kävi vähän juuri niin kuin sopi pelätäkin: sisälava oli Steelfestin kävijämääriin nähden aivan liian iso, mikä aiheutti tolkuttomasti ongelmia soundien kanssa. Hakemista oli mukana tosin vähän molemmin puolin, kun soundiongelmat tiettävästi vaikuttivat Nuclean Omniciden soittoonkin. Nuclear Omnicidea ennen ei Steelfesteillä soinutkaan mikään, ja sähköthän käsittääkseni saatiin lavalle vasta hetkeä ennen kuin bändin piti päästä soittamaan. Gorephilia ja Satanic Warmaster jäivät osaltani lähinnä vilkaisuiksi, mutta Purtenanceen tuli uppouduttua. Tuo haudasta ylöskaivettu, Nokian 90-luvun death metal-skenen toiseksi kovin bändi (eikä se ensimmäinenkään ihan kansallista kärkeä ole) ei paluulevytys ”Sacrifice the Kingillä” vaikutusta tehnyt – pikemminkin päinvastoin – joten keikkaa tuli odoteltua hieman ristiriitaisin tunnelmin. Myönnettäköön että itselleni Purtenance ei ole ihan tutuimpia bändejä, ja keikalla tuli taas mieleen miksi; yhtyeen soitossa ei ole ollenkaan mitään vikaa, mutta ei mitään säväyttävääkään ja kulmakarvoja nostattavaa. Siitä tosin olen iloinen, että tämäkin death metal-legenda on nyt nähty, ja kyllähän myyntipöydältä lähti mukaan ”Member of Immortal Damnation”-pitkäsoiton uusintapainos, mutta ”Sacrifice the Kingille” en lämpene vieläkään. (JP)

Enochian Crescent oli mielestäni yksi viime vuoden Steelfestin ehdottomia helmiä, ja tänä vuonna nimensä lyhentäneelle ja laulajaa vaihtaneelle The Crescentille olinkin kasannut mielessäni suht kohtuuttomat ennakko-odotukset. Lienikö sitten kolkohkon sisälavan haasteellisuus kontaktin luomisessa yleisöön vai mikä, mutta ihan samanlaiseen hurmioon en päässyt tällä keikalla kuin vuosi sitten. Suhteellisen huvittava sattumus kävi kun ehdin juurikin miettiä että nyt ainakin tällä kokoonpanolla jäänee se Wrathin aikana hieman liikaakin Enochian Crescentin esitystä dominoinut teatraalisuus vähemmälle ja keskitytään bändin hienoihin biiseihin, niin eikös lavalle sipsuta kaunis nuori neitonen jonkinlaista modernia tanssiesitystä esittämään. Tokihan kyseessä saattoi olla joku asiaankuuluva saatanallinen rituaalikin, mutta tuskin olin ainoa jolta jäi syvällisemmät merkitykset ymmärtämättä. Se siitä musiikkiin keskittymisestä. Isompaa ennakkometeliä ei tainnut kaupungissa syntyä hieman epäsovinnaisen poliittisen kannan omaavan Goatmoonin kylään saapumisesta. Poliittiset mielipiteet sikseen, tai kuten kaveri sen oivasti ilmaisi; ”Taidetta ja politiikkaa ei saisi sotkea”, Goatmoon oli päivän parhaita keikkoja. Bändi tekee black metallinsa juurikin niin kuin sen haluan kuulla, melodisena mutta raakana ja kaiken muun osuessa niin kohdalleen kuin Goatmoon siinä onnistuu, ne muutamat kädenheilutukset keikan aikana voinee sivuuttaa pienellä kulmakarvan nostolla. Kotimaan suht leveässä black metallin kärjessä paikkansa vakiinnuttanut Horna yllättäisi enemmän jos heiltä joskus näkisi paskan keikan, eli Steelfestinkin Horna livenä oli samaa taattua tavaraa. Ylläribonuksena saatiin tosin Satanic Warmaster lavalle, mikä lämmitti varsinkin niiden nimeltämainitsemattomien sydäntä jotka missasivat Satanic Warmasterin oman keikan itsestään riippumattomista syistä… (PH)

Itseäni melkein jo hävettää, miten suurena vanhan ruotsikaman diggarina viimeisen Suomenkeikkansa soittaneen Vomitory on allekirjoittaneella luvattoman huonosti hallussa, paitsi ”Raped in Their Own Blood” on kyllä mainio levy. Senkin kuuntelu on tosin jäänyt itselleni melko vähäiseksi, joten en käytännössä tunnistanut biisejä. Mainio bändi ja mainio keikka, jos ne levytkin vielä haltuun ottaisi… (JP)

Ihanan Onielarin vetämä germaanibläkkisjengin Darkened Nocturn Slaughtercultin biisimateriaali ei ehkä black metallin maailmoja mullista, mutta livenä bändi tuntuu onnistuvan kerta toisensa jälkeen. Laulajaneito asiaankuuluvan eleettömine bändeineen onnistuu muuntamaan isonkin salin kylmyyttä hyytäväksi blashyrkhiksi, jossa ainoat lämmönrippeet säteilevät roiskuvasta verestä ja saatanan pahanhajuisista uhrimenoihin kuuluvista suitsukkeista. Hieno keikka! (PH)

Ja illan pääesiintyjä oli oikeutetusti Saksan kovin setämiesbändi Sodom, joka on sellainen bändi jonka keikkoja on aina odottanut innolla, vaikka yhtyeen keikkojen taso on saattanutkin vaihdella. Tämänkertainen veto oli sieltä paremmasta päästä, vaikka nytkin yhtye veti lähinnä setämiesmäisen rutiinikeikan. Keikka oli pitkä Sodomin repiessä kaiken mahdollisen hyödyn pääesiintyjäslotistaan ja viedessään settinsä liki parituntiseksi, pitäen mukana sekä uudempia että varsinkin vanhoja biisejä. Ei tässä keikassa kovinkaan montaa yllätystä ollut, mutta Sodomilla tosin onkin todella paljon äärimmäisen toimivia biisejä, joten tämä kone ei kaipaa täysremonttia. Sodomin jälkeen allekirjoittanut lampsi yöpuulle, vaikka kieltämättä jatkoklubit olisivat kiinnostaneet melko vitsikkäistä hinnoista huolimatta. (JP)

Jatkoklubi oli tänäkin vuonna kätevästi festarialueen nurkan takana, ja Vorum olisi toki ollut mukava nähdä. Käännyinkin klubin ovella käymässä suhteellisen huvittavan keskustelun poken kanssa joka oli kovin sitä mieltä että kamera on jätettävä narikkaan. Hetkisen asiaa väännettyämme hän myöntyi, mutta isällisesti varoitti muun asiakaskunnan koostuvan rajusta rokkiporukasta eikä voi näin ollen vastata kamerani turvallisuudesta (tukahdutettua hihitystä). Seuraava keskustelu käytiin lipunmyyjäneitojen kanssa, joille ei kelvannut kuin käteinen. Huoh. Pitäkää Voruminne. (PH)

Lauantai

Taas olin ennen toveriani paikalla, mutta silti festien kolme ensimmäistä esiintyjää – Unhoped, Skirmish ja Plaguebreeder – jäivät välistä, joten ensimmäinen nähty esiintyjä oli kello viidentoista maissa esiintynyt Barathrum. Sovan viikonlopusta on voitu lukea jo muualta, mutta Barathrum oli kuitenkin hyvässä vedossa. Ei siellä ehkä isoja yllätyksiä ollut mukana, ja sen lisäksi keikka oli säädyttömän lyhyt. Vaikka tämä taisi olla vasta ensimmäinen kerta kun näen bändin keikalla, tuntui siltä kuin olisin nähnyt tämän keikan aiemminkin. Kummallista. Barathrum oli kuitenkin täysi peto verrattuna päivän ensimmäiseen ulkomaanvieraaseen, tylsää meloblackia soittaneeseen Darkendiin verrattuna jonka keikasta en saanut irti yhtään mitään. (JP)

Ruotsalaisblondiini Linnea Landstedtilla oli Tyranexeineen epäkiitollinen osa esiintyä festivaalin toisen naiskeulakuvan, lähes jumalolennoksi nostamani Darkened Nocturn Slaughtecultin Onielarin jälkeisenä päivänä ja näin ollen vääjäämättä joutua verrattavaksi semipaariakastissa ”naislaulajalla ratsastavat metallibändit”. Viime vuotinen Steelfestin jatkoklubilla esiintyminen jäi meikäläiseltä väliin (tai ainakaan minkäänlaisia muistikuvia aiheesta ei ole), joten myönnän sovinistiset ennakkoluuloni. Yllättäen Tyranexin kovin perinteinen rässi pitikin otteessaan koko keikan ajan ja aamiainen sai odottaa. Mitään uutta bändi ei valitsemalleen tyylisuunnalle tarjoa, muuta kuin ehkä läpsäisyn skeptikon naamalle että nainenkin voi osata tehdä biisejä ja soittaa kitaraa. Tyranex oli kovin miellyttävä lauantain avaus ja uusi tuttavuus, vaikka bändin back kataloogi taitaakin jäädä vielä toistaiseksi levykauppaan. (PH)

Tyranex tuntuu soittavan Suomessa suhteellisen usein. Helppoahan se on toki Ruotsista tulla Suomeen keikalle, mutta en ole itse tavoittanut sitä minkä moni muu tuntuu tavoittaneen. Toisin sanoen en täysin ymmärrä Tyranexin päälle enkä sitä minkä vuoksi se keikkailee Suomessa usein. No, Mörbid Vomitin olin merkinnyt etukäteen itseäni kiinnostavaksi, mutta jättäessäni Kadotuksen välistä syömisen ja sosiaalisen kanssakäymisen takia välistä onnistuin jotenkin sekoittamaan ajan- ja paikantajuni, joten jäin odottelemaan Mörbid Vomitia klassisesti väärän lavan läheisyyteen. Selvinpäin et voi känniäkään syyttää, joten huomatessani virheeni oli bändi jo hyvässä vaiheessa settiään, enkä saanut lopulta niistä kahdesta kuulemastani muuta irti kuin että bändi pitää tsekata joskus toiste tähtien (ja festariraportoijien) ollessa paremmassa asennossa. No, ainakin Flame tuli sitten tsekkailtua alusta loppuun, ja livebändinä se on kyllä parempi kuin muistin. Itse asiassa tämä keikka oli helvetin hyvä, vaikka bändi ei tunnu pääsevän omiin sfääreihinsä päivänpaisteisilla ulkolavoilla. Intiimissä kellarissa tästäkin keikasta olisi saanut varmaan enemmän kicksejä, joita sai ihan kiitettävästi kyllä nytkin. (JP)

Kotimaisen death metallin nykypäivän mielenkiintoisimpia nimiä on Lie In Ruins. Kovin suurta meteliä espoolaiset eivät itsestään pidä, hienosta Swallowed by the Void- julkaisusta on vierähtänyt jo jokunen vuosi, ja eipä näitä herroja livenäkään kovin montaa kertaa ole viime aikoina ollut mahdollisuutta nähdä. Treenikämpällä on kuitenkin taidettu viettää sekin keikkailulta voitettu aika, sen verran ammattitaitoisen vedon Lie In Ruins Hyvinkäällä veti. Herrat saattoivat näyttää juurikin raunioista nousseilta ruumisjengiltä mutta soitto kulki kyllä hyvinkin elävästi. Lisää keikkoja ja uusi levy, kiitos! (PH)

Lie in Ruins on tosiaan sen verran harvinaista herkkua että tuon raadon äärellä piti mässäillä vatsansa kyllyydestä. Myös National Napalm Syndicateakin odottelin – siitä huolimatta että bändin levyt ovat aina jättäneet hieman kaksijakoisen vaikutelman – mutta petyin soundien tehdessä keikasta kaikkea muuta kuin nautittavan ja vokalistin ollessa harvinaisen hampaaton. En tiedä oliko nyt mukana vain huonoa tuuria vai onko bändi aina tällainen, mutta National Napalm Syndicate jäi todella vaisuksi varsinkin siihen nähden mitä sisälavalla oli seuraavaksi. Deathwish­kappaleen soittamista tosin olin innoissani. (JP)

Hyvinkään omat pojat Necromancer liittyi henkiinherätettyjen suomalaisen ensimmäisen aallon death metal-bändien boomiin, ja mikäs sen parempi paikka nousta kuolleista kuin lämpimästi tervetulleeksi toivottavan kotikenttäyleisön edessä. Yleisö oli kovin innoissaan bändistä ja tämä tuntuikin innostavan “pojat” alkukankeuden jälkeen ihan kelpo suoritukseen. Kivahan näitä vanhoja kulttibändejä on nähdä livenä. (PH)

Etukäteen olin merkinnyt itselleni yhdeksi isoimmista lauantain tärpeistä Hyvinkääläisen Necromancerin, jota ei kovinkaan usein keikkalavoilla näekään. En tosin omista bändiltä yhtäkään levyä ja bändin tuntemuskin on enemmän tai vähemmän pintapuolista, johtuen lähinnä Necromancer-äänitteiden yleisestä harvinaisuudesta. Tokihan tästä keikasta huokui sekin fiilis, että Necromancer oli näppärä tapa keski-ikäisille miehillä paeta asuntolainoja ja lastenhoitamista edes yhdeksi viikonlopuksi ja olla taas parikymppinen räkänokka. Siitä huolimatta – tai ehkä juuri sen takia – keikka oli kaikkea muuta kuin rutiinimainen. Tyypeillä oli selvästi hauskaa keikalla. Helposti parhaimpia keikkoja siltä päivältä, enkä pistäisi pahakseni jos näkisin bändin joskus vielä toistamiseenkin. Jallua ei muuten kannata kaataa silmille, mutta tämänhän kaikki jo tiesivätkin? (JP)

Ensimmäinen lavalle astunut norjalaisbändi, suhteellisen keskivertoa döödistä mäiskivä Blood Red Throne jäi muuten mielestäni hieman vaisuksi, ehkä juurikin sen materiaalin keskinkertaisuuden takia. Lisäpisteitä on annettava lavalle oksentavista soittajista. Rock n’roll! (PH)

Blood Red Thronea odottelin myös mielenkiinnolla, vaikka ainoastaan ”Affiliated with the Suffering” on allekirjoittaneelle tuttu lätty – ja sekin on kymmenen vuotta vanha. Eteenpäin on tultu ja levyjä on tullut sen jälkeen vaikka kuinka monta, joten ihan tuntui siltä kun olisi seuraamassa itselleen ihan uuden bändin keikkaa. Oksentamisesta luin ensimmäistä kertaa vasta tästä raportista, joten ilmeisesti Blood Red Thronen sinänsä pätevä mutta juurikin keskinkertainen death metalli ei pitänyt pihdeissään ihan loppuun asti. (JP)

Seuraava vieras vuonoilta, muutama vuosi sitten hiatukseltaan palannut True Norwegian Black Metal- Tsjuder on koventanut otteitaan keikka keikalta. Olin epäonnekseni todistamassa herrojen paluuta lavoille Sveitsin Infernossa 2012, ja näinkin lyhyessä ajassa ollaan tultu pitkä matka tähän miltä Tsjuder nykyisin lavalla näyttää. Todella, todella tiukka setti hienoja biisejä ilman turhia krumeluureja. Tai niinkuin bändi itse asian on ilmaissut; “No synthesizers, no female vocals, no fucking compromises.” Amen. (PH)

Destructionia en ollut nähnytkään aiemmin, vaikka bändin kallologo onkin koristanut useampaakin liiviä. En tosin innosta hypellyt kun tieto Steelfest-vedosta oli ensimmäistä kertaa julkistettiin, johtuen lähinnä siitä että allekirjoittaneen mielestä Destructionin muutamat edelliset levyt ovat olleet lähinnä skeidaa. Ei tämä keikkakaan sitten täysillä lähtenyt, johtuen loputtomista louhintariffeistä, mutta oli keikassa ehdottomasti hetkensäkin. Varsinkin setin kolmesta viimeisestä biisistä oli tunnelma lähellä kattoa vaikka niissäkin kuului häivähdys modernista Destructionista. Ehkä teurastajan veitsi heiluu, mutta teroittamista se ainakin kaipaa. Destructionin jälkeen katsoin katsella Mayhemia tovin verran, mutta pitkään sitä ei jaksanut, joten öinen maantie kutsui. Kiitos ja hyvästi. (JP)

Norjalainen black metal -dinosaurus Mayhem sai kunnian päättää tämän vuoden Steelfestin. Kirkkaimmat kunnian päivät tuntuvat kuitenkin bändiltä olevan viimeistään tänä armon vuonna 2013 ohi, sen verran väsynyttä oli Mayhemin meno. Toki keulahemmo Attilan tyyliin kuuluu teatraalisuus, ei kai se muuten ihme papinkaavuissa aina esiintyisi, mutta lasketaanko väsynyt haahuilu ja pekonialttarinsa takana piilottelu teatraalisuudeksi? Ja korvaako tämä ns. teatraalisuus sen, ettei hoida edes sitä päätonttiaan vokalistina? Ainoan alkuperäisjäsenen Nekrobutcherinkin lavaolemus huokui päälleliimattua väkinäistä ”live-meininkiä” josta paistoi salin takaosaan asti feikkiys. Hoh-hoijaa. Jos ei bändiä tuon enempää tunnu kiinnostavan, eipä kiinnostanut minuakaan ja poistuin hiljaa takavasemmalle.

Mayhem-antikliimaksista huolimatta Steelfest 2013 oli jälleen kerran Euroopankin mittakaavassa kertakaikkisen hienosti järjestetty kodikas pikkufestari. Vanhan Villatehtaan alue on jo itsessäänkin viihtyisä, ja keräsi ylistystä mm. Suomeen pelkän Steelfestin takia saapuneelta Ameriikan vieraalta. Muutama pikkumiinus löytyy toki, mutta kokonaisarvosana menee heittämällä vahvaksi kiitettäväksi. Viime vuodesta oli parannettu ruokatarjontaa niin ettei semi-vegenkään tarvinnut elää keitolla ja kynsiään syömällä, kuten myös koko alueen rajaaminen anniskelualueeksi oli hieno veto. Mihinkään ei alueelle päästyään tarvinnut jonottaa pahemmin, eivätkä edes sisälavalle/pois siirtymiset aiheuttaneet tungosta oviaukkoon. Kun vielä asioista perillä olevat pikkulinnut tiesivät kertoa että tänä vuonna pääsi muutama todella iso kala karkuun esiintyjäkaartista, ovat odotukseni Steelfestiä 2014 kohtaan lievästi sanottuna stratosfäärissä. Eli ensi vuonna samaa parhautta 23.-24.05.2014! (PH)

Steelfest vaikuttaisi olevan hyvässä nosteessa. Väkeä näytti olevan viime vuotta enemmän paikalla ja bändien suhteen oli rimaa aseteltu korkeammalle. Tokihan monipuolisuutta olisi voinut olla enemmänkin, mutta thrash metallin lisääntymisestä en ole laisinkaan pahoillani. Mitä tämänkertaisiin esiintyjiin tulee, niin muutamasta tapauksesta en välittänyt lainkaan mutta ne isoimmat kalat olivatkin sitten kunnon vonkaleita. En myöskään usko että tapahtuman ikärajalliseksi anniskelualuemuutoksen myötä muuttaminen aiheutti suurta yleisömenetystä. Toki tästäkin festarista miinuksia löytyy, esimerkiksi vesipisteelle voisi löytyä käyttöä muulloinkin kuin megahelteillä, ja narikkarekan toimivuudesta kuulin vaihtelevaa palautetta. Viikonlopun isoimmat miinukset liittyivät vaihteleviin soundeihin, vaikka varmasti Steelfest-crew tekikin parhaansa niiden eteen, ja paikoin soundit olivatkin hyvät. Nämä miinukset ovat tosin melko pieniä ja helposti korjattavissa, joten jäädään odottelemaan mitä seuraavina vuosina tapahtuu. Fiilis oli tänä vuonna pääasiassa hyvä-erittäin hyvä. Kiitti! (JP)

Hole In The Sky 2011

Jos satuit juuri kyseisenä oppituntina piirtelemään pentagrammeja ja lukukelvottomia bändien logoja maantiedon kirjan marginaaleihin, Bergen on pittoreski pikkukaupunki Norjan lounaisrannikolla. Bergen on myös sama paikka, jossa jäätiköiltä sulatettuun vesijohtoveteen lisätään salaista ainetta joka tekee lapsesta asti sitä juovan suvereenisti paremman black metal-muusikon kuin esimerkiksi Oslossa syntyneet kilpailijansa. Osansa asialla voi toki olla silläkin että Bergenin kunta tukee jopa rankempia (ja ihan virallisesti rikoksesta tuomittujakin) black metal-muusikoita, useampaan kertaan on lempilevyissäni pistänyt silmään lause ”Med støtte fra Bergen Kommune”. Kaupungin omiin bläkkisbändeihin kun kuulu(i)vat esimerkiksi Burzum, Gorgoroth, Immortal ja Taake. Tuottajaguru Eirik ”Pytten” Hundvin, jonka CV saa Peter Tägtgrenin ja Tomas Skogsbergin häpeämään nurkassaan on bergeniläisiä. Kaupungin määrittelevän genren ulkopuolelta löytyy sellaisia helmiä kuin Helheim, Aeternus, Sulphur ja Byfrost, kaikki jossain vaiheessa siihen samaiseen taikajuomapataan pudonneita.

Bergen on toiminut vuodesta 2000 myös extreme metal-festivaali Hole In The Skyn idyllisenä näyttämönä. Tämän vuoden jälkeen järjestäjät ovat vannoneet laittavansa tuplabasarinsa ja särökitaransa pussiin, ja ainakin virallisen selityksen mukaan 2011 tulisi olemaan se viimeinen Hole In The Sky, osuvasti ”The Last Supperiksi” nimetty. Vuodesta toiseen superlaadukkaan esiintyjäkaartin kasaaminen on varmasti ollut työn ja tuskan takana, mutta pystyvätkö he oikeasti kuoppaamaan koko systeemin? Yleinen mielipide ja pikkulinnut sanovat ei, ja minä toivon että he ovat oikeassa.

Keskiviikko 24.08., ”Dark Endless”

Klubipäivä keskiviikko lupaili mustemman metallin ystäville sen mielenkiintoisimman tarjonnan. Viimeisen illallisen alkupalat tarjoiltiin erillisenä kattauksena Logen-teatterissa Wardrunan riimuhoilannan reseptillä. Myönnetään, motiivini lipunostoon tähän allekirjoittaneelle ehkä liiankin korkeakulttyyriseen tapahtumaan olivat täysin ulkomusiikilliset ja perustuivat Wardrunan main manin Kvitrafnin (ex-Gorgoroth) kovin silmäämiellyttävään habitukseen. Opinpahan läksyni, sillä vaikka produktio olikin vaikuttava niin ensimmäisen biisin jälkeen olin jo kulttuuri-yliannokseni saanut. Loppuiäkseni. Gaahlin (ex-Gorgoroth myöskin) mikkiständiin oli kiinnitetty keihäs kai sen takia, että kaikki paikalta kesken shown poistuvat keihästetään joten istuin kiltisti paikallani loppuun asti. Sen verran vakuuttava persoona herra on muutenkin, että ihan pelkkä pelko Gaahlin evil eyestäkin olisi pitänyt perseeni penkissä. Oikeasti kärsin kyllä vain a cappella-osuuksissa, mutta silti ei voinut välttää miettimästä viimeistään yleisön osoittaessa seisten suosiotaan että kuinka paljon tässä nyt ratsastetaan vain sillä vanhalla maineella, joka sallii isojen nimien laulaa vaikka Ukko Nooaa nuotin vierestä ja silti kaikki ovat haltioissaan?

Onneksi pääsin saman tien jatkamaan matkaa synkempiin saleihin eli klubipäivien päänäyttämölle Garageen. Sadat youtube-videot olivat jo hieman valmistaneet tätä Hole In The Sky-neitsyttä tuleviin koitoksiin, mutta totuus iski sittenkin yllättävän kovalla kädellä päin kasvoja. Garage on matala, hämärän muotoinen ja keskelle lavan edustaa oli (myöhemmin selvinneeseen) peribergeniläiseen tapaan laitettu helvetillinen pylväs. Jos yritit katsoa bändiä ainoissa pöydissä istuen, näit ehkä hyvin puolet lavaa mutta kuulonautinto ei ollut ihan siitä parhaasta päästä. Jos ahtauduit miksauspöydän lähistölle helvetilliseen kuumuuteen ja tungokseen, bändit kuulostivat paremmilta mutta enää et näe edes sitä puolikastakaan bändistä, paitsi tietty jos hylkäsit lupaavan koripalloilijan urasi black metalin alttarille.

Ekana soittaneet Norjan omat pojat One Tail One Head edustavat Bergenin scenen pahinta kilpailijaa, Nidrosian (aka Nidaros; Trondheimin muinaisnorjalainen nimi) black metalia. Trondheimin BM-meno on ainakin vielä toistaiseksi kovin kaukana kaupallisesti menestyneemmän Bergenin vastaavasta, mutta musiikillisesti hyvinkin arvostettua joten ainakin meikäläiselle One Tail One Head oli kovasti odotettu akti. Ja hyvinhän ne veti. Hieman kyllä huolestutti mitä  shamaanisia sienihöyryjä siellä Wardrunan keikalla oikein oli ilmastointikanaviin laitettu, koska pariinkin kertaan keikan aikana tuli assosiaatio New York Dollsiin! Oliko se sitten hyvä vai paha, vaikea sanoa koska bläkkiskeikoilla glampunk nyt ei yleensä ole se ensimmäisenä mieleen tuleva asia. Huomiokykyni tarkkuus onneksi on helppo tarkastaa One Tail One Headin lokakuisella Domin keikalla. Taidanpa kaivaa sitä ennen naftaliinista vanhat New York Dolls-vinyylit että on hieman aktuellimpaa vertailupohjaa.

Ihan ilman sinivalkoisia lasejakin on pakko hehkuttaa sen koko festivaalin ainoan suomalaisbändin Archgoatin parhautta! Todella loistava keikka, ehdottomasti päivän paras. Bändi kun on minun kirjoissani jostain syystä jäänyt Behexenin, Sargeistin, Beheritin ym. ”tunnetumpien” suomalaisnimien varjoon, ja kun perkeleet keikkailevatkin lähinnä vaan muilla mailla niin enpä ole onnistunut livenäkään aikaisemmin näkemään. Hienoa oli siis nähdä herrat tilanteessa, jossa täyteenahdettu Garage diggailee omia poikiamme täysillä. Pieni nurkkapatriootti minussa oli kovin tyytyväinen, kuten näemmä myös muunmaalainenkin yleisö Archgoatin toimittaessa traditionaalista Suomi-bläkkistään parhaimmillaan.

Seuraava italialainen Mortuary Drape oli kulttimaineestaan huolimatta (tai liian suurien odotusten takia?) taasen paha pettymys. Kuten pöytäseurueeni osuvasti vanhat herrat genretti; ”black metal boogie woogieta”. Black Witchery oli yllätyksettömän hyvä, muttei millään muotoa ainakaan minun maatani mullistava. Heikommat lenkit soittojärjestyksen välissä antoivat hyvän tekosyyn poistua yläkerran samaa Garage-nimeä kantavaan baariin tavoitteena päästä hieman väljemmille vesille. Joo, katto oli yläkerrassa korkeammalla kyllä ja sisälämpötila kymmenisen astetta viileämpi, mutta kovin tiivis tunnelma sielläkin oli. Ja koska muu asiakaskunta oli suoraan revitty Kuka kukin on-kirjan Norjan muusikkopainoksesta, suomalainen maan matonen joutui baaritiskillä turhaan huutelemaan sikakalliin oluensa perään kun ensin palveltiin Nocturno Cultoa (Darkthrone). Ja King Ov Helliä (ex-Gorgoroth). Ja Gaahlia poikaystävineen. Ja Ivar Bjørnsonia ja Grutle Kjellsonia (Enslaved). Jne jne. Aikani turhaan bambinsilmiä tarjoilijoille yritettyäni nielin tappioni ja poistuin takaisin alakertaan odottelemaan illan viimeistä esiintyjää, yhtä Ruotsin parhaista keksinnöistä Mardukia.

Jotenkin olen aina asettanut Watainin ja Mardukin samalle viivalle mitä preferensseihini tulee. Juurikin Watainilta aivan uskomattoman hienon keikan nähneenä Mardukilla oli todellakin kirittävää ottaakseen takaisin asemansa minun silmissäni. Myönnettään, Watain sai kohtuuttoman etumatkan soittaessaan täysimittaisella festarilavalla pyroineen kaikkineen, ja maanmiehensä joutuivat todistamaan itsensä trooppisessa ahtaassa kellarissa. Ei ihan helppo rasti, ja päällimmäisenä jäi kyllä mieleen lievän pettymyksen lisäksi että Marduk pitää nähdä mahdollisimman pian jossain muualla. Ja jos joku vielä josku laittaa Hole In The Skylle seuraajafestarin pystyyn, voi kunpa edes ilmastointi saataisiin Garagessa kuntoon ennen sitä…

Torstain 25.08., ”The End Of The End”

Torstai aloitettiin samaisessa kellarissa ilmaisella (jotenkin kuvittelin ettei Norjassa edes tunneta koko sanaa mutta näin ne väittivät, ilmainen sisäänpääsy!) Cockroach Agendan ja Byfrostin keikalla. Olemattomaan partaani hymähdellen lueskelin ylistävää mainospuhetta Cockroach Agendasta; ”…progressive trash, CA have mastered the art to perfection” ja ”A band with a very bright future”. Joojoo, niin varmaan, kyseessä kuitenkin ovat teini-ikäiset pojanklopit, joiden takia tarjoilukin pysyi vesi/kahvi-linjalla. Mutta saipas keski-ikää lähentelevä kyyninen skeptikko nenilleen oikein olan takaa! Ainoa mistä hieman paistoi teiniys läpi oli naiivihkot kitarasoolot, mutta muuten Cockroach Agenda olisi valmis ihan mihin vaan. Tietysti helpottaisi keikkojen saantia kunhan ensin saa kaikki jäsenet täysi-ikäisiksi… Päivän suurin ylläri, hands down. Muistakaa tämä nimi, varsinkin jos thrash on mitenkään sydäntänne lähellä.

Byfrostin laadukkuus ei sen sijaan tullut mitenkään yllätyksenä, melodista rässiä ripauksella mustia vivahteita ja todella kova meno lavalla. Viimeisin levynsä ”Of Death” kun puhuttelee tällaista koko ajan kaventuvan musiikkimaun omaavaakin, vaikkei ihan sinne omimpaan genreen osukaan. Mutta hyvä musiikki on aina hyvää musiikkia, varsinkin kun sen tarjoilevat soittajat jotka tietävät mitä tekevät. Oikein mainiota viihdettä päivän alkajaisiksi!

Sitten tulikin vaikea päätös tehtäväksi, Bergenin oma vastikään aivan järkyttävän hyvän ”Heiðindómr ok Mótgangr”-levyn julkaissut Helheim erikoiskokoonpanolla Logen-teatterissa vai normaalitarjonta Garagessa? Hole In The Sky jatkoi tänäkin vuonna perinnettään päivien jakoon genreittäin, torstain ollessa doom-päivä, joten Helheimin valitseminen tarkoittaisi Devilin ja In Solituden missaamista. In Solitude ei mitenkään vakuuttanut Hammer Open Airissa, ja kun vielä asioista perillä oleva myyräni pelotteli ettei tätä spesiaalikokoonpanoa todennäköisesti nähtäisi lauantaisella Helheimin ”virallisella” keikalla valinta oli loppupelissä aika helppo. Ja oikea. Patarummut, gongit, puhallinsoittimet ja joku jeppe joka hoiteli puhtaat laulut kotiin täysin 100-0, jättäen örinän sen loistavasti osaaville V’Gandrille ja H’Grimnirille takasivat todella mainion elämyksen. Viikinkimetalliin kun kuuluu pieni pompöösius, ja etukäteen pelkäämäni överiksi meno ei todellakaan tapahtunut vaan ekstramuusikot sopivat todella hyvin Helheimin nykymateriaaliin. Nyt vaan taitaa joutua toivomaan heidän vakiinnuttamistaan live-kokoonpanoon!

Garageen päästyäni huomasin aikatauluttaneeni tekemiseni hieman väärin, ja missasinkin In Solituden ja Devilin lisäksi Pagan Altarin tilalle tulleen Processionin, joka oli meitsille harvinaisuudessaan se illan odotetuin näky. Kuulemma oli helvetin hyvä, minä menetyksestäni katkeroituneena jätin suosiolla Grand Maguksen väliin ja treenasin puolieni pitämistä bergeniläisellä baaritiskillä. Mental note; kovat kyynärpäät toimivat paremmin kuin bambinsilmät, ja kun aika moni norjalainen nimimuusikko on jäänyt stereotyyppisistä viikingin mitoista sen parikymmentä senttiä, alkoihan se tarjoilu pelaamaan. Perkele.

Legendaarista doomin nestoria Saint Vitusta oli sentään pakko laskeutua katsomaan helvetillisen kuumaan kellariin. Koskapa minua ei vakuutettu muutaman biisin aikana ja Garage oli jos suinkin mahdollista vielä täydempi kuin keskiviikkona, 180 astetta ympäri ja takaisin yläkerran baaritiskille. Jossa paikka aukeni jo kuin vanhasta muistista ja €8 hintainen, paikallisten(kin) turskankuseksi haukkuma 0,4l olut oli sopuajassa nenän edessä. Onhan noita bändejä nähty.

Perjantai 26.08., ”The Dawn Of A New Age”

Olin edellisenä iltana saanut hyvät tipsit että perjantain aloittava bergeniläisen Solstormin ilmainen päiväkeikka olisi näkemisen arvoinen. Onneksi en etukäteen lukenut että mikäs bändi se oikein on miehiään, koska torstaisen doom-pettymyksen jälkeen olisin ehkä kääntänyt kylkeä hotellihuoneessa. Virallinen genretys kun kuuluu ”sludge-drone-doom metal”, ei meikäläiselle niinkään houkutteleva syy raahautua pikku darrassa jo 15.00 ihmisten ilmoille. Ja taas olin niin väärässä! Hieman muuttaisin itse genretyksen lisäten vielä siihen stonerin ja blackinkin, todella raskaan doomin ollessa kuitenkin se määrittävin adjektiivi. Aivan stnan hyvä keikka joka tapauksessa.

Itse pääpaikalla USF Verftetissä illan aloitti jenkkibläkkärit Negative Plane. Aika tylsä veto, vaikkei bändissä sinänsä mitään vikaa ollutkaan. Jos muutaman vuoden kylpisivät siinä mainitussa bergeniläisessä vedessä ehkä heidänkin black metalinsa alkaisi kuulostamaan paremmalta? Seuraava Ghost menee edelleenkin sarjaan ”en ymmärrä”. Lähes jokainen jonka kanssa olen asiasta keskustellut vetää aina sen Mercyful Fate -kortin esiin ennemmin tai myöhemmin, mutta kyllä minäkin pidän ja arvostan suurestikin Tanskan legendoja. Ghostia en vaan voi ymmärtää. Näyttäähän ne hienoilta kaavuissaan lavalla, ja koko keikkapaikka oli näemmä aivan myyty minua ja toista suomalaista vastarannan kiiskeä lukuunottamatta. Meidän mielestämme Ghost on poppia, piste. (No joo, paremmalta popilta se livenä kuulostaa kuin levyltä mutta silti en lämpene ruotsalaiskomeetoille…)

Nifelheimin ruotsalaiskonkareille kylläkin! Illan paras keikka, ehdottomasti. Siinä näytettiin ameriikan pojille kuinka black metalia kuuluu soittaa. Nih. Vaikka todella old schoolista onkin Nifelheimilla kyse, ja roolin mukaiselta myös näytetään, tämä keikka oli taas todistus siitä että jotkut asiat vaan toimivat, kaksikymmentä vuotta sitten ja tänään. Nifelheimin jättäessä sulosointunsa soimaan tärykalvoille, oli aika siirtyä baarin puolelle koska seuraavat kaksi esiintyjää Primordial ja Godflesh oli vedetty jo ajat sitten punakynällä yli henk.koht agendassani.

Ghostin jälkeen kadonneen yleisön valuessa takaisin viimeisenä soittaneen Satyriconin takia oli aika yrittää varmistella edes jonkinlaista näkyvyyttä lavalle. Turha yritys, ei niin mitään palaa. Täälläkin oli rakennettu muutama jättiläiskokoinen pylväs juurikin kriittisiin paikkoihin, ja jos et seissyt tenat housuissa koko iltaa lavan edustalla sait varautua tyytymään mielikuvitus-Satyriin ja kumppaneihin. Muutama screeni oli laitettu takabaarin ja sivubaarin pylväisiin, mutta ainakin sivubaarin screeni pätki koko ajan ja silloin kun ei pätkinyt, kuvanlaatu oli luokkaa kännykkäkamera vuosimallia 2005. Eli visuaaliset havainnot jäivät todellakin taka-alalle. Sen verran sain kuroteltua kaulaani että huomasin Satyrin jatkaneen salilla käyntiä sitten viime näkemän. Hyvä homma. Keikka itsessään oli aika laimea, vaikka lupausten mukaisesti jokaiselta levyltä soitettiinkin jotain. Viimeisin ”The Age Of Nero” vaan oli valitettavasti se pääosassa ollut levy. Ja onko yleisön laulatus/huudatus moraalisesti oikein itseään edes joskus black metal-bändiksi kutsuneelle lienee makuasia, mutta jos pojat ovat soittaneet jo hiihtokisojen avajaisissakin tanssityttöjen kanssa niin eiköhän se kredibiliteetti mennyt jo siinä.

Illan huippuhetki kuultiin vasta encorea odotellessa, kun täpötäysi salillinen hoilaa spontaanisti Satyriconin suurimman klassikon Mother Northin hoilotusosuutta. Ekana encorena sitä ei vielä kuultu, vaan arvolleen sopivasti illan viimeisenä biisinä. Ja rockpoliisiudesta viis, siellä minäkin lähes tippa linssissä hoilasin parin tuhannen norjalaisen (ja muutaman muun kansallisuuden) kanssa yhtä hienoimmista biiseistä ikinä. Tämän olisi pitänyt päättää koko festivaali.

Lauantai 27.08., ”A Perfect Vision Of The Rising Northland”

Lauantain Garagen päiväkeikat alkoivat jo turskanlaulun aikaan, joten ne jäivät suosiolla väliin. Halusin myös varmistaa edes jonkinlaisen visuaalisen havainnon USF Verftetissä illan aloittavasta Helheimista, eli ajoissa oli oltava mestoilla. Onneksi suurin osa ihmisistä oli näemmä niin tyhmiä, etteivät tienneet mitä missasivat, ja lavan edustalle vielä mahtui jotenkin. Hieman kyllä pisti ihmetyttämään, lähes kaksikymmentä vuotta kasassa ollut loistava bändi ja minä belgialaisen kanssafänin kanssa joudun suu vaahdossa selittämään paikallisille kuinka mainio tapaus onkaan kyseessä!? Tai ehkä kaikki eivät vain ole niin valaistuneita? Samaiset ekstramuusikot kuin Logenin keikallakin olivat sitten kuitenkin vastoin ennakkotietoja mukana, eli pääpiirteissään sain saman keikan toiseen kertaan. Hieman rankempana vain, johtuneeko Logenin teatterimiljöön puuttumisesta vai mistä. Huippu keikka, ja kirsikkana kakussa oli kyseisellä ”Dualitet Og Ulver”-videollakin vierailleen Taaken Hoestin pikainen pyrähdys lavalla biisin aikana todella kylmässä viikatemiehen viitassaan ja Nekro-ep:n kannesta tutuissa corpsepainteissa. Tämän jälkeen teki jo mieli lähteä hotelliin sulattelemaan kuulemaansa ja näkemäänsä, koska paremmaksi olisi seuraavien aktien paha vetää.

Seuraava Virus oli kuitenkin se ainoa, minkä raaskin uhrata. Enslavedin kaksi aikaisempaa näkemääni tämän kesän keikkaa kun olivat niin suvereenin kovia että kuoppasin hotellisuunnitelmani ennenkuin oikeasti sitä edes harkitsinkaan. Ja niinkuin vähän ounastelinkin, huolimatta kolmen päivän edeltävästä huolellisesta nesteytyksestä (vai sen ansiosta?) bändi veti nykyisillä kotikonnuillaan aivan killerikeikan. Enslaved on jostain syystä jäänyt minulle bändiksi jonka levyjä ei kiinnosta ostella ollenkaan, mutta livenä se tuntuu uppoavan aina. Tällä kertaa kun sain vielä koko kesän odottamani Led Zeppelinin ”Immigrant Songin” coverin settilistaan, ja siihen päälle ihan Enslavedin alkutuotannon helmen ”Allfaðr Oðinnin” niin oli jo helppo julistaa päivän voittaja: tasapeli tuomaripisteillä Helheimin kanssa.

Mayhemia odottelin hieman sekavin tuntein. Jotenkin elin käsityksessä että kaikki nämä viimeaikojen kitaristien vaihdot ja Necrobutcherin julkisuusstuntit manaamisineen ym tarkoittaisivat sitä että nyt olisi jo viimeistään aika kuopata se vähä mitä Mayhemista on jäljellä sukuhautaan Euronymousin kanssa. Mutta kuinka monta kertaa viikonlopun aikana ihminen voikaan olla väärässä? Show-osuudesta jäi niiden kirottujen pylväiden takia 95% näkemättä, mutta kerrassaan kovalta vanha legenda kuulosti! Ehkä viimeisin lisäys jengiin, nimimies Teloch (ex-Gorgoroth, ex-1349, Nidingr, The Konsortium) ei sittenkään ollut huono veto?

Kukapa muukaan olisi ansainnut viimeisen Hole In The Skyn viimeisen päivän viimeisen bändin paikan kuin nyky-Bergenin isoin keikkaileva nimi, Immortal! Immortal on valitettavasti bändi, joka myös pitäisi nähdä optimaalisen keikkaelämyksen saavuttamiseksi, mutta kaikkea ei voi saada edes lähes €200 maksaneilla keikkalipuilla. Siis oli tyydyttävä jälleen kerran pelkkään audioon ja silloin tällöin vilahtavaan Abbathiin. Pyrojen kaukaiset heijastukset eivät myöskään lämmittäneet sielua paljonkaan kun rapukävelyt ja Abbathin ilmeilyt jäivät näkemättä, eli suomeksi sanottuna kyllä korpesi. Keikka kuulosti hyvältä joo, vaikka suurinpiirtein samanlaisella settilistalla ollaan menty jo vuositolkut mutta mitäpä sitä hyvää muuttamaan. Jengi kuitenkin haluaa kuulla Sons Of Northern Darknessinsa ja Blashyrkhinsä, ja minä ainakin olin tyytyväinen kuulemaani vaikka ehkä yllätyksetöntä olikin. Mutta jos Garageen saisi toivoa sitä toimivaa ilmastointia niin voisiko joku ystävällisesti räjäyttää ne USF Verftetin pylväät? Pari teräspalkkia tilalle niin kantavuuskaan ei pitäisi olla iso ongelma.

Toisaalta, turhaan tässä itken ettei mitään nähnyt ja oli kallista ja oli kuuma. Jos joku jonkinlaisen korvaavan festivaalin ikinä laittaa pystyyn, myyn vaikka (muutenkin kyseenalaisen) taivasosuuteni ollakseni paikalla. Bergen kaupunkina ansaitsee arvoisensa extreme metal-festivaalin ja jos esiintyjälista pysyy edes puoliksi näin laadukkaana kuin mitä ”The Last Supper” tarjoili, mikään mahti maailmassa ei pidä minua poissa. Kiitos Bergen, kiitos Hole In The Sky, se oli kunniallinen lähtö.

Mayhem 25-vuotiskiertuellee Suomeen

Norjalaisen Black Metallin päämiehet saapuvat loppuvuodesta Suomeen kolmen keikan mini-kiertueelle.
Yhtyettä kaikilla keikoilla lämmittelee suomalaiset Behexen ja Cavus.

25 years of Chaos
MAYHEM (NOR)
BEHEXEN (FIN)
CAVUS (FIN)

20.11.2009 – Helsinki, Nosturi (S/K18)
21.11.2009 – Turku, Klubi (K18)
22.11.2009 – Tampere, Klubi (K18)

www.myspace.com/officialmayhem
www.myspace.com/congregationofbehexen
www.myspace.com/cavusmusic