Avainsana-arkisto: Mastodon

Mastodon ja Ghost Brigade Tampereen Pakkahuoneella

Innostuin Mastodonista bändinä heti kuultuani sitä aikoinaan. Bändi kuulosti samaan aikaan raskaalta ja kiinnostavalta, perinteiseltä ja uudistumiskykyiseltä, sekä vakavasti otettavalta muttei vakavalta. Historia on osoittanut, että Mastodon on levyttävänä bändinä ollut kaikkea edellä mainittua, omasta mielestäni hyvässä, mutta joillekin myös pahassa – onhan uudistuminen monille kirosana ja suoranainen kauhistus. ”Eka demo oli paras!”

Live-esiintyjänä bändistä on väijynyt mielessäni epäilyksen varjo. ”Live at Aragon” DVD osoittautui partaisten äijien pönötykseksi ja muutama YouTube-pätkä antoi odottaa korvia riipiviä laulusuorituksia. Ehkä orkesteri olisikin monimutkaisine soittosuorituksineen parhaimmillaan levyllä. Nämä mietteet tajunnassani siirryin ensimmäistä kertaa elämässäni todistamaan yhtä mielestäni 2000-luvun parhaista bändeistä elävänä Tampereen Pakkahuoneelle. Ennen pääesiintyjää oli kuitenkin vuorossa Ghost Brigade Jyväskylästä.

Haamuprikaati on vanha tuttu, olenhan aikoinaan arvioinut jo heidän ensimmäisen levynsä tähän lehteen ja toisaalta ollut todistamassa heitä livenä kyseisen julkaisun jälkeen. Olen myöhemmätkin kokopitkät kuunnellut läpi ja fiilis on ollut aina hyvin samankaltainen – verkkaista ja melodista, maalailevaa raskastelua ilman varsinaista epätoivoa tai synkkyyttä.

Livekokemuksena Ghost Brigadea oli miellyttävä seurailla. Lievästä tasapaksuudesta huolimatta biisit seurasivat sujuvasti toisiaan ja 40 minuutin esiintymisen jälkeen olo ei ollut pitkästynyt, vaan mukavan eteerinen, aivan kuin eheän kokonaisesityksen jäljiltä kuuluu ollakin. Livenä tosin eri aikakausien biisejä ei erottanut toisistaan, mutta tämä voi johtua myös vähäisestä kuuntelusta viimeisten vuosien aikana.

Esiintyminen bändillä oli orkesterin hengen mukaista. Miehet eivät vain seisseet lavalla esittäen tummia, verkkaisia rytmejään, vaan mossasivat ja liikuskelivat antaumuksella mutta riittävän hillitysti, välttäen kornin ja poseeraavan vaikutelman. Musasta ei tarvinnut digata täysin rinnoin pitääkseen esityksestä. Etukäteen treenattuine loppuhuipennuksineen Ghost Brigade todisti olevansa hyvä draamallisten kokonaisuuksien hallitsija, pätevä esiintyjä bändinä ja erinomainen yhteensoittaja. Jos musiikki sattuu breikkaamaan isomminkin, on bändi varmasti valmis siihen.

Mastodon avasi parilla uuden levyn biisillä, Dry Bone Valleylla ja Black Tonguella, jotka mielestäni aloittivat keikan todella innostavasti. Kliimaksia kannateltiin yhdellä omista ”Blood Mountain” -levyn suosikeistani, Crystal Skullilla, ja näin vahvalla startilla bändi onnistui karistamaan epäilykset mielestäni osoittaen myös esiintymisellään kykenevänsä lavalla paljon muuhunkin, kuin tylsään pönötykseen. Itse asiassa välitön reaktioni oli hämmästys, nimittäin rumpali Brann Dailorista lähtien myös kaikki laulusuoritukset toimivat erinomaisen hyvin ja keikan aikana jokainen bändin jäsen osallistui laulamiseen, kukin perustellusti omalla, yksilöllisellä panoksellaan. Livenä tyyppien persoonalliset laulusuoritukset pääsevät vielä paremmin oikeuksiinsa kuin levyllä.

Mastodon tipautteli biisejä ja hittejä tasaisesti jokaiselta levyltä. Olin hieman yllättynyt, ettei mikään kiekko, edes uusin, noussut korostetusti esiin. Puolitoistatuntisen aikana kuultiin edellä mainittujen lisäksi monta suosikkivetoa, kuten Capillarian Crest, Colony of Birchmen, Sleeping Giant, Ghost of Karelia, Curl of the Burl, Crack the Skye ja Blood and Thunder. Silti Mastodonilla oli varaa jättää soittamatta sellaisia hitti/sinkkubiisejä kuin Oblivion ja The Wolf Is Loose.

Bändi pudotti menemään samalla intensiteetillä keikan loppuun saakka ja biisit leipoivat raskaiden runttausten ja pimeän progeilun välimaastossa todella kiinnostavasti. Keikkasetin suunnittelussa oli käytetty ajatusta ja bändi tuntui nauttivan soittamisesta suuresti. En tiedä oliko Tampere jotenkin poikkeuksellinen, mutta harvoin näkee yleisönkin jaksavan niin raskasta mättöä puolitoista tuntia samalla innolla ja hurrauksella bändille. Itselläni kyseinen puolitoista tuntia oli juuri kipurajalla, mutta tämä johtuu myös huonosta selästä, joka ei anna armoa vaikka bändi olisi kuinka hyvä.

Mastodon palkitsi yleisön osallistumisen tulemalla keikan jälkeen kumartelemaan ja juttelemaan mikrofoniin kiitoksia. Varsinkin Brann Dailor vaikutti erityisen liikuttuneelta ja toi vuolaasti esille kiitollisuutensa vastaanottoa kohtaan. En ollut ehtinyt edes narikkaan keikan jälkeen, kun samainen heppu saapasteli yleisön seassa jo muina miehinä. Jostain syystä tämä teki positiivisen vaikutuksen.

Ystäväni kiinnitti huomiota, että Mastodonia oli miksaamassa Magyar Possen kosketinsoittaja. Minnehän bändi oli oman miksaajansa jättänyt?

Ruisrock 2007, perjantai

Horrors, Lapko, Pain, Damn Seagulls, Pipettes, Disco Ensemble, Juliette & the Licks… siinä osa mielenkiintoisista akteista, jotka menivät sivu suun ja ohi korvan, sillä Ruisrock oli päättänyt hoitaa asiat siten, että muualta tulevat/työssäkäyvät eivät edellämainittuja yhtyeitä näe, eivätkä kuule. Muutenkin oli täysin absurdia, että suurin osa perjantain joukkioista olivat kiinnostavia, lauantain ja sunnuntain saadessaan kasaan häthätää hyppysellisen mielenkiinnon herättäviä ryhmiä.

Sitten purnauksesta itse asiaan ja ensimmäiseen performanssiin. Itselläni oli kaksi ”pakollista” kohdetta koko festivaaleilla ja toinen niistä esiintyi perjantaina piskuisessa Turun Sanomien sponsoroimassa teltassa. Jori Sjöroosin johtama Magenta Skycode kipusi juuri lavalle, kun karavaanimme saapui telttaan. Vaikka yhtyeen viime vuonna ilmestynyt IIIII-albumi olikin yksi vuoden musiikillisista kliimakseista, niin ryhmän live-esiintymistä en silti ollut päässyt todistamaan. Nyt siihen olikin oiva mahdollisuus ja valolta suojassa ollut teltta tarjosikin täydelliset puitteet tälle neitsytmatkalle. Lipsi-mehujään värinen valotaulu näytti yhtyeen nimeksi Magenta Skykode, mutta sekään ei onnistunut pilaamaan goth pop/post punk -hittikavalkaadia, joka keskittyi pitkälti IIIII-kiekon materiaaliin. Hattupäisen Jorin ääni oli herkässä vireessä ja muutenkin Magenta hoiti hommansa miltei albumisoundeja imitoiden, eikä haparoinnista ollut tietoakaan.

Heti kun Sjöroos oli näppäillyt haitaristaan viimeisenkin äänen, niin oli kiireen vilkkaa otettava jalat alleen ja suunnistettava kohti naapurin paviljonkilavaa ja siellä hetkenä minä hyvänsä aloittavaa Mastodonia. Mammuttiryhmä antoi odottaa itseään jonkin aikaa ja vasta toisen viinilasillisen aikana yhtye nousi lauteille. Melkoisten aplodien innostamina Mastodon runttasi settinsä käyntiin.

Itse en mikään Mastodon-entusiasti ole, mutta kyllä orkesteri sai lisäpisteitä lavapreesenssistään. Mitään hittikimaraa ei kuultu, mutta varsinkin Leviathan-albumin ”Seabeast” nosti kylmät väreet ihon pinnalle. Muutenkin mielestäni Mastodonin vahvuus on Brent Hindsin laulamissa melodisimmissa osioissa, sillä Troy Sandersin mölyäminen on loppujen lopuksi melko monotonista karjuntaa.

Sandersin leveääkin leveämpi haara-asento ja yhtyeen repivä (keikan aikana rikkoutuivat niin Brann Dailorin rummut, kuin kaksi kappaletta kitara-vahvistimia, molemmat Brent Hindsin käsialaa) ulosanti miellyttivät itseni lisäksi myös naispuolisia seuralaisiani, jotka termittivätkin Mastodonin täysin uusiksi. ”Kovis”-musiikin hiljalleen jäädessä taustalle riensimme kohti uusia seikkailuja, jotka tottelivat nimeä Billy Talent. Joku täystampio oli päättänyt, että Mastodonin ja Billy Talentin kannattaisi soittaa keikkansa päällekkäin ja varmasti koko Ruisrock-crew oli juhlinut sankariaan mahtavasta ajatuksenjuoksusta ja sytyttäneet symbolisen lampun hänen neroudelleen.

No, ei auttanut itku markkinoilla, molempia oli nähtävä edes hetki. Tosin näin jälkeenpäin harmittaa, että Mastodonin hetki jäi niinkin lyhyeksi, sillä paljon mediassa kehuttu Billy ei onnistunut jättämään oikeastaan kuin negatiivisia muistijälkiä.

Billy Talentin toinen albumi ”II” on emoksi oikeinkin tarttuvaa ja odotuksia olikin yhtyeen keikkaa kohden kasaantunut, varsinkin kun heidän Suomen minikiertuettaan (My Chemical Romancen lämmittelyakti, sekä oma Tavastia-esiintyminen) oli rummutettu maasta taivaisiin. Elämähän on pettymyksiä täynnä, kuten itse kukin sai perjantain pimenevässä kesäillassa huomata. Suurin syy pettymykseen oli vokalisti Ben Kowalewiczin pieneltä linnulta kuulostava kärinä. Eihän tuo herran ”huutaminen” levylläkään mitään järin äijämäistä ole, mutta elävänä ääni ei kuulostanut edes ihmisperäiseltä. Muutenkin soundit hukkuivat Ruissalon luonnonpuistoon, ja joukkion energisyys vaikutti olevan enemmän pakonsanelemaa, kuin vilpitöntä soittamisen riemua. Ehkä Talentin pojat ovatkin enemmän klubi-esiintyjiä, kuin ulkoilmatuuttaajia.

Toki erinomaiset radiohitit kuten ”Fallen Leaves” ja varsinkin ”Red Fla”g toimivat yleisön liikuttajina, ja Ruissalon alaiset mannerlaatat saivatkin kyytiä, kun äänentoisto kylvi maaperään bassovoittoisia iskujaan ja yleisö pommitti lattiaa lukemattomilla Converse-pareillaan, mutta olo oli kuitenkin vaillinainen, kun siirryimme anniskelualueelle hukuttamaan ahtaanpaikan pelkoani.

Pahimmasta misantropia-kohtauksesta selvittyäni ja ihanan kylmän lonkeron haettuani istuskelimme telttalavan tuntumassa, jossa oli Leningrad-yhtyeen määrä aloittaa. Pienoisen Billy Talent -pettymyksen jälkeen olikin mukava taas yllättyä positiivisesti, sillä tämä äiti-Venäjältä ponnistava big band oli saapunut Suomen Turkuun selvästi yksi ja ainoa missio mielissään: saada ihmiset tanssimaan villisti.

Ja kyllähän ne ihmiset tanssivatkin, sillä telttalava ratkeili liitoksistaan, kun tämä kotikaupunkinsa ristimänimestä itselleen otsikon äkännyt joukkio töräytteli ilmoille tarttuvaa ska-poljentoaan, joka välillä sai lisämausteita jopa tyylipuhtaasta death-örinästä. Tämä oli hyvä.

Leningradin soiton tauottua olikin tyhjennettävä putelinsa, jos siis mieli Flaming Lipsiin saada edes jonkinmoisen katsekontaktin. Ihmisiä oli pakkautunut niittylavan edustalle sankoin joukoin ja pikku-Teemun ahdistus rupesi saamaan taas otetta vartalostani. Eihän siinä auttanut muuta, kuin tyhjentää eteeni annettuja viinilasillisia, ja Flaming Lipsin noustessa estradille päihdyttävät ainekset olivat vihdoin ja viimein ruvenneet vaikuttamaan rentouttavasti.

Flaming Lips ei kovinkaan tuttu yhtye ole, joten suurin osa soitetusta materiaalista oli täysin uutta ja vierasta. Jos Wayne Coynen johtama amerikkalais-retkueen esiintymistä pitäisi jotenkin määritellä, niin vaihoehtoinen electro-indie kohtaa taide rockin ikuisella lsd-tripillä olevan ihmisen aivoissa. Hieno määritelmä, eikö? Myös Fleimareitten live-spektaakkelit ovat olleet monesti jotain tämän maailman ulkopuolista ja niin nytkin. Valot tanssivat kaikissa maailman väreissä saaden yleisönsä epilepsian partaalle ja lava oli täynnä joulupukkeja, alieneita sun muuta ”Suomi”-aiheista tilpehööriä. Glitterit ja ilmapallot hyppelivät festivaalikansan päitten päällä ja kaikilla oli kivaa. Vai oliko, sillä itselläni jäi hieman skeptinen olo koko pompöösimäistä lavashowta kohtaan. Itse musiikista ei jäänyt mitään muuta käteen, kuin muutama mukavasti rullaava disco rock-osio ja muutenkin yhtyeen esiintymisen ymmärtämiseen olisi varmasti tarvittu paljon muutakin kuin laittomasti alueelle salakuljetettu viini. Liian isoa, tällaiselle minimalismiin tottuneelle.

Perjantai oli vihdoin paketissa ja matka kohti Turun keskustaa sujui miellyttävästi vesibussilla, jonka palveluita median edustajat saivat käyttä rajattomasti, sekä täysin ilmaiseksi. Vesibussissa kuulin myös seuraavan vitsin; ”minkäniminen on epäonnistunut skede-temppu? Cola-ollie”. Kun ei naurata, niin ei naurata.

Mastodon – Blood Mountain

Tiedättekö sen tunteen, joka valtaa ruumiin kun kuumana kesäpäivänä asettaa takapuolensa vihreälle nurmelle ja avaa sen ensimmäisen, jääkylmän (streittarit voivat korvata seuraavan sanan vaikka xsoijamaidollax) oluen? Se maistuu aluksi niin jumalaiselta, mutta sitten, kuin salaman iskusta se onkin ykskaks väljähtynyttä. Tuo tunne on aina seurannut Mastodonia kuin hai laivaa ja tässä mielessä ei myöskään bändin kolmas pitkäsoitto tuota pettymystä. Hyvältä maistuu ensi alkuun, mutta muutaman pyöräytys kerran jälkeen pitkästyminen uhkaa pientä kuulijaa.

Mastodonhan on tällä hetkellä kuuminta hottia (kiitos Pasi Loijas) ja median rummuttama ”Blood Mountain” on suunnilleen parasta metalliantia miesmuistiin, mutta itselläni ei vain viisari värähdä näiden mammuttien tahtiin. Kun ei lähde, niin ei lähde. Älkää kuitenkaan ymmärtäkö väärin. Ei Mastodon mielestäni läpeensä paha ole. Edellisillä kokopitkillä (”Remission” ja ”Leviathan”), sekä ”Call of the Mastodon” -kokoelmalla oli kyllä paljonkin hyvää mölyämistä, mutta myös kosolti haukotuttavan tylsää musisointia, niin kuin myös tällä julkaisulla.

Verivuori rykäistään käyntiin reippahasti The Wolf is Loose -viisulla, perässään Crystal Skull, joka paperilla vaikutti erittäinkin mielenkiintoiselta, eikä vähiten sen takia, että raidalla vierailee Scott Kelly (Neurosis). Kuitenkin tuo jälkimainittu onnistuu lähinnä vain ihmetyttämään, sillä luulin, että herra Kellyn mukanaolo saa biisin kuin biisin olemaan täyttä timangia. Crystal Skullin jäädessä kuitenkin ala-arvoisen tasolle. Kolmantena kuultava The Sleeping Giant on taas takuuvarmaa Mastodonia ja kuulijan mieleen hiipikin ajatus, että mikään ei ole muuttunut. Ja loppujen lopuksi mikään ei ole oikeastaan muuttunut. Brent Hinds on saanut kitaroinnin ohella lisää vastuuta vokaaleista ja Hindsin puhtaat luritukset toimivatkin Troy Sandersin melko monotonisen huudon kanssa hyvin yhteen. Muutenkin tuntuu, että Mastodon on hieman keventänyt ulosantiaan, mutta eipä tämä orkesteri juurikaan ole suuntaansa muuttanut. Sen verran tunnistettava tämänkin levyn äänimaailma on, että Mastodonin ainoa vertailukohta on, no Mastodon.

Blood Mountainin ääripäät löytyvät raidoilta kuusi ja seitsemän. Bladecatcher on tähän päivään mennessä karmaisevinta kakkendaalia, jota tämä mammutti on heinänulostuloaukostaan sontinut. Hirvittävää proge-kaaosta, kummallisilla pulputus vokaaleilla ryyditettynä. Toinen ääripää, eli Verivuoren paras kappale on kasteessa saanut nimen The Colony of Birchmen. Kun kuulin biisin ensimmäistä kertaa, niin sen hypnoottisuudesta ja taustalauluista tuli saman tien mieleen Queens Of The Stone Age. Ja kuinka ollakaan tuo QOTSA:n nokkamies Josh Homme löytyykin tämän raidan vierailija listalta.

Monen moisia tunteita tämä levy ja ennen kaikkea tämä orkesteri herättää, mutta ainakaan ”Blood Mountain” ei ole vielä se kiekko, mikä levykelkassani ratsastaisi aamunkoittoon.

Mastodon

Yhdysvaltalainen raskaansarjan möykkääjä Mastodon piipahti maaliskuussa kotomaassamme jo toisen kerran lyhyen ajan sisällä. Samperi päätti ottaa tilaisuudesta vaarin, ja päätyi tekemään kaksikin erillistä haastattelua bändistä. Alla on luettavissa bändin basistin Troy’n kanssa käyty keskustelu, toisen jutun jäädessä toistaiseksi salaiseksi…

Oolrait. Alotetaanpa ihan peruskyssäreillä. Eli ootte taas Suomessa. Viimeksi olitte täällä Slayerin ja Slipknotin kanssa. Miltä tuntuu vetästä klubikeikka tollasen helvetin ison pläjäyksen jälkeen?

No, on tietenki hieno olla täällä. On mahtavaa päästä reissaamaan näissä maissa läpi Euroopan. Syyskuussa oli meidän eka kerta Helsingissä ja Suomessa, joten se oli todella hyvä tapa aloittaa. Eka keikka, 10 000 ihmistä. Koko rundi oli mieletön, molemmat pändit ovat supermukavia ihmisiä ja olemme heidän kanssa nykyään frendejä, joten se oli unelmien täyttymys. Kun pääsimme kotiin, aloimme buukkaamaan uutta rundia Eurooppaan. Pidimme huolen, että käymme kaikissa paikoissa joissa olimme viimeksi, koska olimme tehneet itsemme tunnetuksi niin isolla rysäyksellä. On ollu hyvä rundi. Olemme olleet tien päällä 5 viikkoa ja tämä on viimeinen keikkamme. Meno on ollut erittäin hienoa.

Olette kiertäneet Dozerin kanssa?

Juu, koka homma heidän kanssaan. Aloitimme Glasgowssa ja tämä on ollut hieno, pitkä rupeama.

Viime kerta (Slayerin kanssa) oli hyvä esittelykeikka, vaikka olen kuullut, että heidän lämppärinään on vaikea olla. Esimerkiksi Sick Of It All, joka avasi Slayerille, buuattiin ulos lavalta…

Joo, minä näin sen rundin.

Kun ihmiset tulevat katsomaan Slayeria, heitä ei kiinnosta mikään muu.

Aivan. Näin kun Sick Of It All tyrmättiin, vaikka se on hyvä bändi.

Fanaattista porukkaa…

Totta. Onneksi me voitimme paljon faneja puolellemme yhteisellä rundillamme. Olimme varautuneet pahimpaan, mutta homma menikin hyvin.

Hiukan noista keikkapaikoista, isojen ja pienten erosta. Te kuitenkin aloititte suhteellisen äskettäin ja pääsitte heti mukaan isoihin kuvioihin ja kiertämään kuin hullut. Voisin itse kuvitella, että olette enemmän klubibändi, jolle hiukan pienemmänt mestat sopivat paremmin. Miten lämppärikeikat eroavat pääesiintyjän paikasta?

Molemmissa on hyvät puolensa. Ne keikat Slayerin kanssa… Ne paikat olivat niin isoja ja massiivisia. Se oli mahtavaa ja ylitsevuotavaa. Lava on jättimäimen, PA on jättimäinen, kuten myös saundi… se räjäyttää mielen. Tämä on taas enemmän sitä mihin olemme tottuneet, tietenkin. Tila on pienempi, joten intensiteetti on suurempi, enemmän menoa. Intiimimpi tunnelma, koska voit nähdä ja kuulla paremmin. Eli me pidämme näistä pienemmistä mestoista myöskin ja molemmissa on omat hyvät puolensa. Stadionkeikat Slayerin kanssa eivät toteudu joka päivä ja se oli tietenkin isoin rundi mitä olemme tehneet, joten olimme kiitollisia kaikesta mitä siihen liittyi. Tälmä rundi on sisältänyt klubeja, jotka vetävät 200:ta 1000:n ihmiseen ja meno on ollut erittäin hienoa ja ihmiset ovat alkaneet päästä sisälle Mastodoniin.

Mitenkäs reissaaminen Euroopassa muuten, tietävätkö ihmiset teiädn vanhan matskun, vai ovatko he tutustuneet vasta tähän uusimpaan tuotokseen ja huomanneet teidät vasta edellisen kiertueen jälkeen?

Vain kourallinen ihmisiä tunnistaa ensimmäisen ep:n tai albumin, Remissionin, biisejä. Uusin levy on tietenkin suosituin ja sitä on myyty enemmän kuin ep:tä ja albumia yhteensä, vaikka se on ollut ulkona vasta puoli vuotta.

Muistelenkin, ostaessani aiemman levynne, että bändiä ei varsinaisesti tiedostettu missään, mutta aikaisemman rundin ja uuden levyn, joka on saanut hyviä arvioita, myötä asiat ovat muuttuneet.

Homma on tosiaan alkanut luistaa oikein hienosti.

Miten keikoilla? Oletteko keskittyneet uuteen matskuun vai vedättekö pääosin uuden levyn kipaleita?

Pääosin soitamme 9 biisiä Leviathanilta ja.. hmmm… 3 kipaletta Remissionilta. Joten pääasiallisesti uutta matskua. Kiersimme Remissionin kanssa yli 2 vuotta, joten olemme soittaneet sitä materiaalia aika paljon. Emme ole kyllästyneet siihen, mutta tämä on Leviathan kiertue ja useammat ovat tutustuneet uuteen levyyn, joten on kiva soittaa kipaleita jotka ihmiset tietävät. Onhan meillä tietenkin speasiaali koveri…

Halusin keskustella hiukan menneistä, koska tämä uusi meininki on ihmisille tuttua. Jos saisimme valoitettua alkuaikoija ihmisille. Teillä kaikilla on ollut aiempia bändejä, parilla jampalla Today is the Day ja sinulla? Mitäs sulla on ollut?

Minä ja kitaristi Brent oltiin 7 vuotta bändissä nimeltä 4 Hour Fogger, sellainen outo rockbändi. Emme saaneet aikaan paljoa, muutama itse tehty cd ja hitusen kiertämistä Jenkeissä. Mutta olimme kimpassa 7 vuotta. Toiset jampit olivat olleet kimpassa noin 7 vuotta, joten kun kasasimme yhtyettä, heillä oli kemiaa ja meillä oli kemiaa ja täydensimme toisiamme mukavasti.

Kuulin, että tapasitte High on Firen keikalla, joka on hauskaa, koska haastattelin juuri pari viikkoa sitten Zekeä ja he hehkuttivat ko. pändiä myös kovasti.

Juu, he soittivat pienessä kellarissa lumimyrskyn vallitessa – jota tapahtuu tapahtuu ehkä kerran viidessä vuodessa – ja Brann sekä Bill olivat juuri muuttaneet Atlantaan. He tulivat tsekkaamaan High on Fireä ja meidän bändi itseasiassa oli heidän lämppärinään, joten me tapasimme sitä kautta. Ajauduimme kiertämään High on Firen kanssa kolme viikkoa, joten se oli hyvä tapa aloittaa. He ovat yksi lempiyhtyeistämme.

Joten teillä oli heti yhteinen kiinnostuksen kohde…

Aivan.

Minkälaisista kuvioista olet itse kotoisin. Sulla oli hämärä rokkibändi, joten musamakukin on varmaan ollut sen mukainen?

Meillä kaikilla on mukavan laaja musamaku, aina hevistä klassiseen ja kantrista jatsiin ja jopa jotain tanssimusiikkia. Uusia lempibändejämme ovat mm. Blonde Red Head, Björk, Planes Mistaken for Stars ja Burning Brides. Kuuntelemme paljon High on Fireä. Joten meillä on erittäin laaja musamaku. Mutta musiikki, joka yhdistää meitä neljää on Melvins, Neurosis ja Isis. Yksilöllisesti musiikkimakumme jakautuu kuitenkin erittäin laajalle alalle.

Teillä on suhteellisen vahva hardcore-ote monissa kipaleissanne, varsinkin Remission-levyllä. Onko teillä mitään hc-bändejä, joita olette kuunnelleet ja saaneet vaikutteita?

No, olimme juuri Japanissa Convergen kanssa ja he ovat yksi lempiytyeistämme.

Hehän ovat tulossa juuri Suomeenkin…

Aivan. Jos haastattelet heitä, kerro terveisiä. Kuten sanoin, ennen Eurooppaan tuloa olimme Japanissa Isiksen ja Convergen kanssa ja se oli mahtava reissu.

Mitenkäs Japani? Hiukan erilainen?

Älytön, hieno mesta. Ihmiset arvostavat ja janoavat musiikkia erittäin vahvasti. Se on aivan eri maailma.

Sitähän sanotaan, että muuaalla jengi tulee hc-/hevikeikalle nahkahousuissa ja tatuoituina, mutta Japanissa perusjampoilla on puvut päällä, koska heidän statuksensa ei anna periksi pitää ”rennonpia” vaatteita.

Näimme molempia ihmistyyppejä: bändipaitoihin pukeutuineita jamppoja ja niitä, jotka olivat siististi pukeutueita ja osasivat kaikki sanat ulkoa. Se oli erittäin mielenkiintoista. He myös kohtelevat ihmisiä erittäin hyvin ja ovat hyvin vieraanvaraisia.

Siinä on ero toisiin mestoihin, joissa joutuu nukkumaan lattialla yms. mukavaa…

Kyllä, he pitävät bändeistä hyvää huolta. Olin Japanissa ensimmäistä kertaa kaksi vuotta sitten High on Firen kanssa ja meillä on erittäin hauskaa. Ja sitten menimme takaisin viime kuussa.

Minkäkokoisissa mestoissa soititte?

Ne olivat 300-800 ihmisen mestoja. Eli tuollaisia keskisuuria.

Kyselisin hieman noista faneista. Eli onko teillä paljon faneja, jotka ovat hypänneet kelkkaan jo Today is the Dayn aikoihin, tai teidän rokkipändin aikoihin ja siirtyneet kuutelemaan Mastodonia? Tai vaihtoehtoisesti haistattaneet näreissään pitkät teidän uudelle touhulle.

En usko, että monet ajattelevat noin, tai en ainakaan toivo niin. Meillä on ehdottomasti faneja, jotka ovat seuranneet meidän kahta muuta jamppaa Today is the Day ajoilta asti, mutta monikaan ei tiennyt minun ja Brentin vanhoja yhtyeitä, joten en usko, että sieltä on paljoa faneja kertynyt. Paitsi Japanissa! Japanilaisilla oli – luulen heidän lukeneen Mastodonin biografiaa – aikaisempien bändiemme CD:itä, jotka he olivat kaivaneet ties mistä! Minä ja Brent kirjoitimme nimmareita vanhojen bändiemme levyihin… Olimme, että ”mistäs sinä tämän olet saanut?!” Se oli hullua.

Se vaatii paljon omistautumista, että jaksaa paneutua bändin ja sen jäsenten taustoihin ja etsiä niitä harvinaisempia lätysköjä. Nykypäivänä kun tuntuu, että ihmiset löytävät bändinsä suoraan katsomalla vain listoja ja ostamalla sen uusimman levyn, koska senhän pitää tietenkin olla se paras, paneutumatta bändin historiaan ja tsekkaamalla ne vanhemmatkin levyt.

Aivan.

Olisiko sinulla jotain sanottavaa ihmisille, jotka tutustuivat bändiin vasta tämän uusimman tekeleen myötä. Jotain taustatietoa yms.. tärkeää, mitä jengin pitäisi tietää.

On olemassa kokonainen maailma hyviä hevi- ja rockbändejä, ja joskus pitää etsiä ja kaivaa esiin ne mastodonit sun muut. Monet ovat vasta nyt tutustuneet esim. Isikseen. On paljon ihmisiä, jotka ovat kyllästyneet radioon ja heviin mitä se suoltaa ja heille on olemassa – olipa tyyli mitä tahansa – lukematon määrä hyviä yhtyeitä, jotka tekevät heidät onnelliseksi. Jos olet kyllästynyt, voit aina etsiä parempaa. Kannattaa tsekata myös vanhempia bändejä, joihin et ole vielä törmännyt, sillä monet yhtyeet ovat vasta nyt pääsemässä kunnon nosteeseen. Esimerkiksi Melvinsien ”Stoner Witch”. Levy tuli ulos jotain 12 vuotta sitten ja jotkut eivät ole kuulleet sitä koskaan. Tai Neurosiksen ”Through Silver And Blood”, joka tuli ulos kymmenisen vuotta sitten ja muutti minua. Joten etsi käsiisi ne bändit mistä pidät ja tue elävää musiikkia.

Wanhat pändit ovat myös saattaneet muuttua ja vanhempi matsku onkin sitä mikä kolahtaa juuri sinulle paremmin…

Totta.

Sitten seuraavaan kyssäriin. Mastodon on muuttunut jonkin verran ensimmäisestä ep:stä ja viime albumikin oli enemmän suoraa rytkekkä ja melodiat sekä soinnut olivat yksinkertaisempia. Uudella tuotoksella on hämärämpiä sovituksia ja muutenkin hiukan kinkkisempi meno. Mitenkäs tulevaisuus? Mikä johti muutokseen ja mitä on tulossa?

Emme puhuneet asiasta, se oli luonnollista kehitystä. Levystä vain tuli mikä siitä tuli. Olemme jo alkaneet kirjoitella seuraavaa läpyskää, joka tulee todennäköisesti olemaan jatkumoa tapahtuneelle kehitykselle. Se tulee ehdottomasti kuulostamaan Mastodonilta, mutta en osaa sanoa tuleeko siitä simppelimpää vai vielä monimutkaisempaa tavaraa. Olemme olleet rundilla uuden levyn ilmestymisestä lähtien, joten keksimme juttuja siellä täällä matkustaessamme. Tulemme olemaan tien päällä aika pitkälti syyskuuhun asti ja sen jälkeen pistämme koko paketin kasaan ja menemme studioon. Uuden plaatan pitäisi olla ulkona 2006 alkupuolella. Joten en oikeasti vielä tiedä mitä siitä syntyy.

Mitenkäs aiheet? Aiotteko pysytellä tutuissa aiheissa vai…

..En tiedä.

Teillä tuntuu meinaan olevan tietynlainen ominainen aihepiiri noissa tuotoksissanne.

Enpä tiepä, ehkä avaruus? Äärettömyys? En tiedä. Siitä pitää sitten keskustella, sillä emme ole vielä edes aloittaneet miettimään sitä.

Planeetat törmäilevät ynnä muuta…

Niinpä, hyvä kysymys. Tosin, voihan olla, että teemme vain suoraviivaisen rokkilevyn ja jokainen kipale on lyyrisesti erilainen. Emme ole päässeet vielä niin pitkälle.

Teidän musiikkinne ja tyylinne jättää teille paljon liikkumavaraa. Voitte varmaan tehdä aika pitkälti mitä vain, kunhan pääpiirteet pysyvät jotenkin paikoillaan?

Jep, uskon, että meidän sallitaan tehdä aikalailla mitä vain. Mitä teemmekin, se ei tule olemaan niin hullua, että se karkoittaisi vanhat fanit pois.

Ja teidän faneillanne täytyy olla aika laaja musiikkimaku muutenkin, tai he olisivat varmaan jo jääneet kelkasta.

Totta.

Hiukan lisää tuosta musamausta. Onko teillä joitain bändejä joita kuuntelette, hevimusiikin ulkopuolelta?

Juu. Kuuntelemme musaa pääosin bussissa ja soittimessa on ollut uusi High on Fire, uusi Burning Brides, uusi Blonde Redhead, olemme kuunnelleet paljon Björkiä. Kuuntelemme paljon muutakin kuin heviä, koska sitä tulee veivattua joka ilta. Jos haluamme rentoutua, kuuntelemme uutta Isistä. Kuuntelemme Flaming Lipsiä, uutta Dillinger Escape Plania. Tuossa on jotakuinkin top-10 levyä tällä hetkellä.

Viimoiseksi kysymykseksi voisit antaa pari vinkkiä siitä, mikä pitää miehen tiellä. Mikä antaa voimia kiivetä lavalle joka ilta ja pistää haisemaan?

Meitä ajaa himo saattaa musiikkiamme ympäri maailmaa. Me kaikki olemme uhranneet paljon omasta ja perhe-elämästämme tälle. Kahdella meistä on vaimot ja lapsia. Teemme tätä koska uskomme, että musiikkimme on tärkeää raskaan musiikin maailmassa ja haluamme jättää jalanjälkemme tähän maailmaan. Toivomme avaavamme ihmisten korvia muullekin kuin mitä heille pakkosyötetään. Olemme päättäväisiä kantamaan musiikkiamme – tai antamaan musiikkimme kantaa meitä ympäri maailmaa. Viimeisen 5 vuoden aikana olemme olleet 20 maassa ja haluamme nähdä lisää ja mennä pidemmälle. Meissä kaikissa on tuli joka pistää meidät menemään. Olemme buukattuja seuraavaksi 6 kuukaudeksi ja se vaatii perheeltäkin paljon ymmärrystä. Seuraamme unelmaa ja yritämme saada sen toimimaan. Ja tähän asti se on toiminut.
Olemme kynsineet ja raivanneet tietä eteenpäin kiertämällä ja kiertämällä siitä asti, ku 5 vuotta sitten aloitimme. Kasvaen ja parantuen pikkuhiljaa.

Niinhän se pitää tehdä jos mielii jotain saavuttaa. Vielä yksi pikku kyssäri. Onko mitään mielenkiintoisia tarinoita joistain keikoista tai bändeistä, joissa/joiden kanssa olette soittaneet? Mitään mieleenpainuvaa?

Hmmmm…Soitimme Church of Miseryn kanssa Japanissa ja he olivat hyviä. Mutta en tiedä mitä hulluja tai outoja ihmisä olisi tullut vastaan. Kyllä niitä varmasti on, olemme soittaneet aika paljon keikkoja…

Oletteko tutustuneet mihinkään uusiin, ei Amerikkalaisiin, pändeihin kiertäessänne?

Useimmiten meillä on valmis paketti, emmekä pysty valitsemaan lämppäreitä, joten uudet tuttavuudet ovat jääneet vähiin. Soitimme keikan Canoten kanssa, joka oli hyvä, The Strobo oli hullu. The Brat Englannista oli hyvä, hulluja jätkiä.

Usein Suomessa on tapana, että on pääpändi ja lämppäri(t) ja paikkakohtaisesti voi olla jokin paikallinen.

En tiedä miksi tänään on vain kaksi bändiä. Yritimme saada Sunriden soittamaan, mutta se ei onnistunut… Ei kyllä tule erityisen hulluja tapauksia mieleen…

Mutta eiköhän se riitä tältä erää! Kiitos tästä!

Kiitos.