Avainsana-arkisto: Mark Lanegan

Päivänsäde ja menninkäinen – Isobel Campbell & Mark Lanegan Tavastialla

Tiistai-iltana täyttyi jälleen yksi helsinkiläisten musiikin ystävien toiveista, kun Isobel Campbell ja Mark Lanegan nousivat Tavastian lavalle akustisen kokoonpanonsa kanssa. Keikka kuuluu kaksikon Euroopan kiertueeseen heidän uusimman ”Hawk” -levyn (2010) tiimoilta.

Campbell & Lanegan -duon viehätysvoima perustuu osaksi klassiseen ”päivänsäde ja menninkäinen” -asetelmaan, joka näyttää Tavastian lavalla oikein hyvältä. Mark Laneganin lähes pakkoliikkeinen olemus ja karhea ääni ovat kiehtova vastakohta Isobel Campbellin herkälle ulkomuodolle. Kitaristi ja kontrabasisti täydentävät esitystä taustalta, joten yleisön huomio saa kiinnittyä illan päätähtiin. Mistään starailusta ei silti voida puhua – keikka etenee alusta loppuun vähäeleisesti ilman välispiikkejä. Vahingossa saamme tietää lavalla olevan oikeita ihmisiä kun laulajatar ei saa soinnusta kiinni ja päästää vienon kirosanan.

On melkein mystistä, miten näin ohutäänisen naisen ja lähestulkoon silmät kiinni esiintyvän miehen muodostama duo saa kannateltua keikan läpi luottaen esittämilleen kappaleille päävastuun. Hyvä niin, sillä Isobel Campbellin erinomaiset sävellykset eivät totisesti tarvitse lisämausteita. Ellei sellaisiksi lasketa neidon taidokasta viheltelyä ja luontevaa tasapainoilua sellistin ja laulajan roolissa.

Vaikka Campbellin ja Laneganin kasvoista paistaa kiertueväsymys, välittyy keikasta se tärkein. Kokonaisvaltainen muusikkous ja rakkaus siihen mitä he tekevät. He tuskin voisivat tehdä mitään muuta.

Sadepäivän blues – Mark Lanegan Nosturissa

Mark Lanegan on ollut monessa mukana sooloprojektiensa lisäksi. Jotkut tuntevat hänet grunge-yhtye Screaming Treesistä, toiset Queens Of The Stone Agestä, kolmannet yhteistyöstä Belle & Sebastian -vokalisti Isobel Campbellin kanssa, ja neljänsien päässä kilahtaa kello kun mainitaan Soulsavers tai The Gutter Twins. Yhtä kaikki, sateinen ja synkkä maanantai-ilta oli ajanut ihmiset sisätiloihin ja Nosturi oli tupaten täynnä.

Missasin lämppäri Meadow Islandin, ja paikalle tullessani lavalla odottaneet kaksi mikrofonitelinettä osasivat kertoa, että luvassa olisi varsin riisuttu kokoonpano. Lähes ajallaan pimeälle lavalle saapui illan tähti ja toinen mies akustisen kitaran kanssa, jonka Lanegan myöhemmin, ainoassa välispiikissään, esitteli Dave Rosseriksi. Esitys lähti käyntiin hieman hapuilevasti soololevy ”Bubblegumin” avausraidalla When Your Number Isn’t Up, ja ”Field Songs” -levyn One Way Streetillä. Soitto ja laulu alkoivat lämmetä kolmantena tulleen No Easy Addictionin kohdalla.

Setin runko muodostui soololevyjen sävellyksistä, ja lisäksi kuultiin ainakin kaksi Screaming Trees –lainaa, yksi Soulsavers–kappale ja encoren lopuksi esitetty QOTSAn Hangin’ Tree. Joku puhui myös Pink Floyd –coverista, mutta jos sellainen laulettiin, se meni uneksiessa ohi. Unelias oli myös yleisö, joka keskittyi parin minuutin välein vaihtamaan painon jalalta toiselle, mutta jaksoi taputtaa kappaleiden välissä.

Reilun tunnin kestäneen esityksen ei ollut tarkoituskaan tarjota sirkustemppuja, vaan polttopisteessä oli Laneganin raspinen baritoni. Ensimmäinen ajatus on, että miten poissaolevasta ja hieman flegmaattisen oloisesta miehestä voi lähteä niin uskomaton ääni. Kun tästä ihmettelystä pääsee yli, vahvistuu mielikuva miehestä, joka on kokenut paljon ja kulkenut muistakin kuin pääovista, mutta ei kadu hetkeäkään. Ja miksi katua, jos muistot ja kokemukset kiteytyvät hienoiksi kappaleiksi, ja niitä voi esittää maailmojasyleilevällä äänellä. Blues on ilo, vaikka sitten ilman hymyä.