Avainsana-arkisto: Magenta Skycode

Flow 2011

Flow’ssa mietelausepaitaidat ja pikkureput on vaihtuneet ray-baneihin ja kangaskasseihin, mutta perusasetelma on sama. Anniskelualueella kiskotaan kaljaa eikä bändeistä jakseta välttämättä seurata kuin ne indie-raamattujen mainostamat pakolliset tärpit, kuulisti yleisömassa reunalla nyökytellen.

Leppoista poppia muotitietoisille

Flow alkoi perjantaina tuhdilla folkpop-pläjäyksellä, kun lavoilla nähtiin niin päästagen Midlake, kun uuden kakkoslavan haltuunottaneet Destroyer ja Warpaint. Itse asiassa koko festivaali oli täynnä kevyempää pop-musiikkia, joiden pienoiset sävyerot folkista dubsteppiin hämärtyvät livetilanteen tuoman lisäbuustin siivittämänä.
Perjantain nähdyistä pop-akteista pisimmän korren veti Warpaint, vaikka viehättävän tyttönelikon biisimateriaalin syvyys ei Undertow’n ja Elephantsin jälkeen edes festarisettiä kestänyt. ”Jostain syystä” mielenkiinto pysyi kuitenkin pidempään korkealla, kuin sinänsä asiokkaasti soittaneilla karvaisimmilla kollegoillaan; Destroyerin saksofonilla ja trumpetilla terästetty pop oli harmittoman soljuvaa, neljän kitaran luoman ”äänivallin” ja hipahatavan poikkuhuilun elävöittämä Midlaken hittikavalkadi korvia hellivää. Siltikään, tämän kisan voittajasta ei ollut epäselvyyttä.

Seuraavana päivänä päälavalla nähtiin parikin löyhästi samaan kategoriaan laskettavaa aktia. Magenta Skycodea kuunnellessa tulin ihmetelleeksi, että onko bändillä kahdella levyllä tosiaan näin paljon hittejä; koko keikkaa en ehtinyt kuunnella, koska oli taas johonkin kiire (pressitelttaan juomaan kahvia, kun selkää ja jalkoja kolotti, jo tässä vaiheessa), mutta omiin korviin ei yhtään huonoa kappaletta kantautunut. Täysimittaisen bändin kanssa esiintynyt Samuel Beam, alias Iron & Wine, tarjoili faneille nannaa puolestaan roppakaupalla. Lykke Lin äkilisen perumisen vuoksi oli partajoosepin soittoaikaa pidennetty tuntuvasti, ja artistin ystävät saivat nauttia harvinaisen monipuolisesta festarisetistä. Itselle olisi toki riittänyt vähempikin, Rabbit Will Run ja Walking Far From Home.

Sunnuntain positiivisimmasta indiepop-teosta vastasi kotoinen Rubik, joka tuli nyt nähtyä ensimmäistä kertaa livenä. Käsittääkseni ns. virallisesti perinteinen laulu/kitara/basso/rumpu-kokoonpano oli ainakin tälle keikalla kasvanut massiiviseksi big bandiksi torvisoittajineen ja efektimiehineen. Ihan ei iskenyt kappalemateriaali täydellä leveydellä kuulohermoon, mutta kyllähän tutummat kappaleet, kuten Laws of Gravity ja World Around You, toimivat laskujeni mukaan kahdeksaanhenkisen bändin sovituksena oikein kivasti.

Pakkopaellaa ja yllättäjät

Suhteuttaessa Flow’n musiikkitarjontaa festareiden yleiseen bändibuukkauspolitiikkaan, voisi vertailukohteeksi ottaa tapahtumien ruoka- ja juomatarjonnan. Kasvispiirakoita ja -hodareita, sushia tai samppanjaa ei perusfestarien paella- ja keskikaljakioskeista löydy. Silti Flow’stakin löytyy nk. ”pakkopullaa”, isoja nimiä isolla lavalla, joiden show ei jaksa tanssitytöistä huolimatta varttia kauempaa kiinnostaa. Röyksopp ja Empire Of The Sun luottivat päähineiden voimaan, Kanye West parikymmenpäiseen tanssijaryhmään.

Kovinkaan suuria elämyksiä eivät tarjonneet myöskään Q-Tipin paikkaajaksi pestattu MF Doom sinänsä erittäin leppoisalla ja hyväntyylisella esityksellään, tai The Human League, jonka esitys muistutti lähinnä kasvojenkohotusleikkausta. Yleisökin tuntui vain odottelevan sitä Don’t You Want Me’tä. Itse en jaksanut pakollisen vartin jälkeen, vaan lähdin kohti parempia bileitä.

Pakkopaella-kategorian alamääritelmä voisi kuulua ”ei jaksa livenä, mutta levyllä erittäin hyviä.” Tämä kuvaus sopii erinomaisesti myös sunnuntai-illan hektisimpään aikaan vapaasta puolesta tunnista taistelleisiin kahteen bändiin. Mogwai vaikutti etukäteen vetävän pidemmän korren, mutta esitys tuntui olevan yhtä inspiroiva kuin pari vuotta sitten Pitkässä kuumassa kesässä, joten päätin vaihtaa päälavalle, jossa hienon ”Slow”-videon julkaissut amerikkalainen Twin Shadow heilui sähkökitaransa kanssa. Kolkoksi jätti tämäkin, vaikka levytettyä materiaalia on tullut taustalla kuultua festarin jälkeenkin. Sama kohtalo oli aika monella, esim. Ariel Pink’s Haunted Graffiti, Jo Stance, The Do, French Films ja James Blake jäivät välistä yksinkertaisesti jaksamattomuuden takia. Esimerkiksi lauantaille oli merkattu etukäteen 15 katsottavaa bändiä, ennenkuin muistin, että tuolla tahdilla alkaa timanttisinkin risotto maistumaan pakkopaellalta.

Positiivisemmassa valossa voisi tuoda esiin muutaman yllättäjän, alaotsikolla ”ei jaksa levyltä, mutta livenä erittäin hyviä.” MC Taakibörstan yleisöryntäystä pääsi karkuun esimerkiksi kakkoslavalle, jossa balkanilaiseen diskotunnelmaan tempaisi mukaansa Shantel & Bucovina Club Orkestar. Disko Boy ja Disco Partisan eivät nauhoitettuna kuulostaneet enää yhtään niin hyvältä kuin lauatai-illan alkuhuumassa. Lopunalun tunnelmaan sopi sen sijaan mainiosti sunnuntainen Battles, jota ajauduin katsomaan Kanye Westin keikan viivästyttyä tuuliongelmien takia. Alkukantainen möykkä veti puoleensa, kärsimättömänä festareiden loppua ja kotiinpääsyä odottavalle intensiivinen räimintä toimi kuin häkä.

Flow’n parhaasta keikasta vastasi kuitenkin, ei ehkä ihan yllättäen, brittiläinen uuden polven laulaja/lauluntekijä Jamie Woon, jonka futuristinen mutta simppeli poppi piti vaivatta otteessaan koko keikan ajan. Waterfront ja Lady Luck -originaalit täydensi mahtava lainavalinta Would I Lie To You?, joka ainakin omalta osalta kruunasi hienosti tämänvuotiset festarit.

Flow’ta parhaimmillaan

Parhaimmillaan Flow on ennakkoluulottomissa ja gernrerajoja rikkovissa artistivalinnoissaan sekä yleisön huomioonottamisessa ja kuuntelemisessa. Flow tuntuisi edelleenkin olevan festivaali ihmisiltä ihmisille, laajenemisen myötä tulleista lieveilmiöistä huolimatta. Ennakkoluulottomia ja genrerajojarikkovia artisteja nähtiin tänäkin vuonna Voimalan konserteissa, sekä uudella Cirko-klubilla. Saksalaisen pianotaiteilijan Hauschkan sekä amerikkalaisen Tony Trischkan banjotaiturin tuominen Flow’hun on luku sinänsä, itse tosin valitsin Voimalan konserteista ruotsalaista First Aid Kitiä lämpänneen Mirel Wagnerin, jonka musiikkiin vasta alkukesästä törmäsin, ja siksi hyvin innoissani tästä artistikiinnityksestä olin. Naikkonen lauloi kuolonballadeja kitaransa kanssa, hauraan esityksen rikkoi vain Voimalan huriseva ilmastointi ja kappaleiden välissä sivistyneet aplodit. Esitys oli intimiydessään vangitseva, tosin jonkinlaista ”kehitystä” settiin olisin loppua kohden toivonut. Nainen ja kitara ei yksinään toimi isolla klubilla samalla tavalla kuin baarikeittiön jakkaralla.

Cirkon tiloissa toimi kokeellisen musiikin näyttämö the Other Sound, jonka esiintyjäkaartiin kuuluivat mm. Kawaguchi Masami’s New Rock Syndicate ja saksalainen Pretty Lightning. Tämän(kin) klubin esitykset olivat sen verran turvoksissa, ettei sisätiloihin ollut asiaa, varsinkaan jengin istuskellessa lattialla (ainakin Keuhkojen aikaan). Mielenkiintoinen annos kokeellisempaa rokkia festarikansalle.

Yksi menestyksekkäimmistä kosolti uudistuneen festareiden uutuuksista oli Heinekenin sponsoroima Open Source Stage, jonka esiintyjät valittiin yleisöäänestyksen (tai paremmin ”tykkäyksen”) perusteella. Kansanäänen vaikutusvalta oli tässä kohdin selvästi alimitoitettu, sillä pienen lavan edusta ratkeili liitoksistaan jo perjantaina Evil Stöön keikalla, eikä äänentoistokaan meinannut riittää mihinkään. Mielenkiintoisia nimiä nähtiin lavalla useita, kuten syntikkametallihauskuutus Nightsatan sekä vähän liian muotitietoinen indietoivo Stockers!. Päälavan viereen anniskelualuelle viritetty tapahtumapaikka oli ratketa liitoksistaan MC Taakibörstan odotetun ja kertaluontoisen paluukeikan aikana. Iron & Winen venytettyä keikkaansa päälavalla, jouduttiin ryhmää odottelemaan lavalla niin kauan, etten kokenut ihmismassassa puristumista odotuksen arvoiseksi, varsinkin kun kalja-alueen tekonurmi lillui mudassa, vaikkei sadetta nähty koko viikonloppuna. Huhut kertoivat keikan olleen huikea, mutta onneksi festareilla tapahui muutakin.

Lykke Lin peruttua lauantaina, moni halusi annoksen tyttöenergiaa, ja ihmismassojen rynnätessä Janelle Monáen keikalle, tuntui hyvältä idealta kiertää aluetta ja etsiä vähän väljempää aluetta. Illan ”pääesintyjää” odotellassa sellainen löytyikin Takapihalta, jossa leppoisaa töröttelyä siirrettävän takkatulen loisteessa tahditti norjalainen dj/levymoguli Joakim Haugland. Tunnelma oli niin kotoisan lämmin, että siihen olisi voinut jäädä koko illaksi. Empire Of The Sun aloitteli, ja sinne piti kuitenkin mennä. Päälava ei tarjonnut kuitenkaan mukaansatempaava meininkiä, joten päätin vielä kiertää alueen. Väljentyneellä kakkoslavalla Janelle Monáe lopetteli keikkaansa… Mikä meininki! Tyylikäs laulaja kävi yleisön seassa yhdessä aiemmin illalla esiintyneen Shantelin kanssa, taustabändi ja -tanssijat sekoilivat lavalla, ja pian itse laulajakin oli rähmällään lavalla. Melko kaoottista, ja aivan jotain muuta mitä ennakkoon olisin odottanut. Siksi ei keikan alussa yleisömassaan tunkeutuminen tuntunut niin tärkeältä, tätä päätöstä jouduin sitten myöhemmin katumaan.
Keikan loputtua minun osaltani aivan liian pian, oli ohjelmassa brittiläisen tiskijukan Girl Unitin levynpyöristyä lounge-baarissa. Musa oli housempaa kuin odotin, mutta vierailevan räppääjän lietsomana tunnelma nousi hyvin pian. Wut kuultiin myös, mutta kokonaisuuteen nähden se ei ollut edes niin tärkeää.

Parasta Flow’ssa on alueella ajelehtiminen, yllättäviin akteihin törmäämiminen. Jos Suvilahteen vielä Flow’n merkeissä palaan (jossain vaiheessa tuntui että ”onhan tää nyt jo nähty”), teen sen varmasti ilman ohjelmakarttaa ja muita tylsempiä velvotteita (bändien kuvaaminen). Seikkailuintoa saattaa tosin hillitä seitsemän euron hintainen olut, joka nakertaa tilikatetta siinä missä vuosittain kallistuva pääsylippukin, varsinkin kun kovimassa huumassa ei aina muista parin euron panttia palauttaa. Mitenhän Porispheressä selvittiin roskien kanssa, kun panttijärjestelmää ei ollut käytössä? Luulisi ympäristötietoisten pääkaupunkilaisten osaavan kuljettaa roskansa pönttöön siinä missä varsinaissuomalaisten ”junttienkin”?

[flickrfeed photoset=72157627362422501]

Off The Record -palvelu esittelee artistit poikkeuksellisissa keikkapaikoissa

Off The Record on uusi verkkosivusto, joka esittelee taltiointeja kiinnostavien artistien esiintymisistä poikkeuksellisissa keikkapaikoissa. Ensimmäinen Off The Record -sessio järjestettiin Emma-palkinnon parhaasta alternative/indie-albumista voittaneen Magenta Skycoden kanssa Kulttuuritehdas Korjaamolla sijaitsevassa raitiovaunumuseossa.

Off The Record -sessioiden ydinajatus on tuottaa laadukkaasti ja tyylitellen toteutettuja, pääosin akustisia musiikkilyhytelokuvia. Samalla tarkoituksena on dokumentoida tämän hetken musiikkikenttää ja ajankuvaa. Artistit kutsutaan soittamaan johonkin erikoislaatuiseen paikkaan, missä ei olla totuttu kuulemaan live-musiikkia. Valitut esiintyjät edustavat kotimaista ja kansainvälistä musiikkikenttää indierockista souliin ja punkista folkiin, mutta mitään musiikkityyliä ole lähtökohtaisesti rajattu pois.

Magenta Skycoden esiintyminen on nyt katsottavissa osoitteessa www.offtherecord.fi. Jatkossa uusia taltiointeja tullaan julkaisemaan noin kahden viikon välein. Talven ja kevään aikana Off The Record -sessioissa nähdään esimerkiksi The Soundtrack of Our Lives (SWE), Uusi Fantasia, Mad Juana (FIN/USA), Pintandwefall, Alcoholic Faith Mission (DEN), Rubik ja Samae Koskinen.

Off The Recordin viisi perustajajäsentä ovat kaikki musiikki- ja av-alan kokeneita ammattilaisia. Ydinryhmän muodostavat palkittujen Disco Ensemble- ja Hanoi Rocks -dvd-julkaisujen takaa löytyvät ohjaaja Otso Tiainen ja leikkaaja Ykä Järvinen, niin Tuomari Nurmion kuin Duudsonienkin promokuvia ottanut valokuvaaja Marek Sabogal, Ruisrockissa ja Fullsteamilla pitkään työskennellyt tuottaja/tiedottaja Johannes Kinnunen sekä lähes kymmenen vuotta tv-ohjelmia ja dokumentteja äänittänyt Jukka Uitto.

www.offtherecord.fi
www.facebook.com/offtherecordsessions

Ruisrock 2009

Tämän vuotinen Ruisrock oli artistitarjonnaaltaan ehdottomasti kesän kuuminta hottia. Festivaalina tämä pohjoismaiden vanhin rock-juhla on kuitenkin aina kaatunut heikkoihin ratkaisuhin, eikä tämä vuosikaan tuottanut ”pettymystä”. Omalta osaltani järjestelyt pissivät heti perjantaipäivällä, kun pressipassin sijaan minulle ojennettiinkin kouraan pelkästään vapaalippu. Työni vaikeutui siis roimasti, sillä en ollut oikeutettu kulkemaan alueella vapaasti, enkä käyttämään vesibussin palveluja.

Edellämainitusta lippusekoilusta suivaantuneena en vaivautunut alueelle vasta kun juuri ennen h-hetkeä, eli Neurosisin keikkaa. Matkalla sain tosin kuulla usemman tilulilun, jau jaun ja perkeleen, kun Aleksi ”Wildchild” Laiho villitsi metallipäitä viereisellä Niittylavalla Bodomin lastensa kera. Bodomit saivat jäädä kuitenkin jollekin toiselle lehdelle soittelemaan, sillä Telttalavan uumenissa alkoi jyristä. Valtavan kokoisena velloneen drone-muurin uumenista kipusi lavalle viisikko, jonka näkemistä livenä olin odottanut ”Times of Grace” -albumista saakka, siis palttiarallaa kymmenisen vuotta. (Enkä suotta.) Ulkona vallinnut kesäilta muuttui hetkessä pimeimmäksi talviyöksi, kun Neurosis räjähti soimaan.

Neurosisin jälkeen takki oli tyhjä
Neurosisin jälkeen takki oli tyhjä

Jason Roederin primitiivinen rummutus ja Dave Edwardsonin matalalta köyrivä basso muodostivat järkähtämättömän pohjan Steve von Tillin ja edellisenä päivänä Turun Klubilla soolokeikan merkeissä piipahtaneen Scott Kellyn massiiviselle kitaratsunamille sekä herrojen loihtimalle huutomyrskylle. Herkku viimeisteltiin Noah Landisin drone-murinoilla sekä Josh Grahamin vähintäänkin vaikuttavilla visuaaleilla. Oikeastaan ainoa purnauksen aihe löytyi siitä, että keikan alussa vielä tannerta tärisyttänyt soundimaailma heikkeni ja puuroutui hieman loppua kohden – kyseessä oli siltikin vielä kiinteä ruispuuro, eikä mikään nöösipoikien mannavelli. Ehkä suurin syy äänitaso-ongelmiin oli yleisökato, sillä oli miltei noloa, miten pienelle korvamäärälle näiden post-metallin messiaiden jyrsintä kaikui.

Neurosisin setin jälkeen takki oli lievästi sanottuna tyhjänä, eikä äsken koettua oikein osannut vielä muuttaa sanoiksi – apua oli siis haettava miestä vahvemmasta. Hyvät puitteet alkomahoolin nauttimiseen tarjosi k-18 -alueelle pystytetty Converse-teltta (jolla ei tosin ollut telttojen kanssa mitään tekemistä), joka vastasi Ruisrockin ”alternative”-tarjonnasta. Converse oli pyhittänyt festivaalin avauspäivän turkulaisuudelle, sillä alkuillasta soittaneen Calliston lisäksi lavalla kuultiin Magenta Skycodea. Magenta tarjosikin oivan soundtrackin hieman humaltuneelle puheen sorinallemme, mutta ei paljon muuta. Soundit olivat suoraan sanottuna kaameat, sillä yleensä niin eteerisen live-elämyksen tarjoava yhtye oli kuin varjo itsestään. Varsinkin vokaalipuolelle mentiin metsään: Jori Sjöroosin yleensä niin raukean kaunis laulu oli miksattu liian pintaan, jolloin sen tenho kärsi huomattavasti – eikä osan biiseistä mukana hoilottanut ”enkelikuorokaan” asiaa auttanut. Ei keikka huono ollut, mutta ei myöskään lähellekään odotuksien mukainen. Onneksi edellisen illan, 5 Bars -pseudonyymin alla vedetty salakeikka oli vielä tuoreena mielessä, joten se mukaan lukien Magenta jäi selvästi plussan puolelle. Hauskaa oli myös se, että kappaleiden välissä kuullut aaltoilu dronet olivat kuin pop-versioita Neurosisin vastaavista – sattumaako?

Perjantai-ilta ja -yö olisivat tarjonneet vielä aimo annoksen nu-metallia, mutta itse kun en löydä Disturbedista ja Slipknotista edes huumoriarvoa, niin päätin jättää Ruissalon taistelutantereet taakseni Corey Taylorin manatessa takanani – vähintäänkin osuvasti – ”Wait and Bleediä”.

Lauantai

Alun perin tarkoitukseni oli lähteä lauantaina jo hyvissä ajoin liikkeelle katsastamaan mm. Rubikin ja Reginan livekunto. Mutta kuten sanottua, ilman pressipassia Ruisrock on kuin vankila, sillä alueelta ei voi vapaasti kulkea sisään ja ulos. Hermojen ja rahan säästämiseksi päätinkin saapua pääkallopaikalle vasta siinä vaiheessa, kun Ladytron, tuo toinen pääsyyni saapua Ruisrockiin, nousisi Teltan lavalle. Nelikko oli täsmällinen, sillä kauaa ei tarvinnut odotella, että tämän hetken mielenkiintoisimpiin elektro-nimiin kuuluva joukkio polkaisi settinsä käyntiin. Alusta asti oli selvää, että Ladytronin biisilista noudattelisi uusimman, ”Velocifero”-albumin vastaavaa: ”Runaway”, ”Ghosts”, jne. Toki myös parin edellisen täyspitkän (”Light & Magic” ja ”Witching Hour”) hittejä kuultiin – tunnetuimpina varmasti ”Seventeen” ja Ladytronin ”kansallislaulu” ”Destroy Everything You Touch”.

Niin kuin edellisenä iltana Neurosis, myös Ladytron sai muutettua valoisan – mutta hieman sateisen – kesäillan tummaksi maanisella ja synkkäsävyisellä elektro-junttauksellaan, ja pakko jakaakin järjestäjille kiitosta siitä, että tajusivat asettaa oikeat artistit Telttalavan suojiin esiintymään. Punaisten lasereiden keskellä kylpenyt kvartetti piiskasi yleisömassan alkukantaiseen tanssiin (kukin tavallaan) ja vokalistikaksikon (Mira ja Helen) seksuaalisuutta uhkuva ulkomuoto oli kuin umlaut-pisteet uun päälle. Miss Ruisrock 2009 -kisoissa tytöt olisivat ehdottomasti voittajakolmikossa.

Itse olen todistanut Ladytronin elävänä ensimmäistä kertaa vuonna 2001, Turun Koneistossa, jolloin ryhmä oli juuri julkaissut debyyttipitkäsoittonsa, ”604”. Rakkaus ei syttynyt samoin tein, mutta vuosien varrella tästä brittinelikosta on muodostunut itselleni todella tärkeä. Yhtye onkin yksi niistä harvoista nyky-elektro -akteista, josta voi sanoa, että se on kuin hyvä viini – paranee vanhetessaan.

Aivan loppuun asti en Ladytronin settiä kuitenkaan ehättänyt katsoa, sillä samaan aikaan toisaalla Tehosekoitin soitteli viimeisiä comeback-keikkojaan. Rantalavalle suuntaaminen oli kuitenkin melkoinen virhe, sillä joku muukin halusi selvästi nähdä ”Tehiksen” vielä yhden kerran; ihmisiä oli pilvin pimein, ja näköyhteys lavalle rajoittui oikeastaan screeniltä vilkkuneeseen Oton hiuspehkoon. Myös ahdistuskohtauksen peikko nosti päätään, joten päätin suunnata askeleeni kohti Converse-aluetta. Kylmästä oluesta ja etäältä raikuneesta Tehosekoitin-hittipotpurista nauttiminen sai taas hymyn kareen naamalle, ja seurueemme keskelle tupsahtanut Munkki Tuck -kampauksen omannut nuori mies tarjosi oivaa viihdettä koko perheelle.

Yht’äkkiä kaikki kuitenkin muuttui: pyhä henki otti yleisön valtaansa ja pisti ihmiset tanssimaan hullun lailla. Syynä tähän ilmiöön oli mm. Evilsonsin ex-jäsenistä koottu The Capital Beat. Alkuun orkesterin ska-poljento kuulosti oivalta kalian juonti musiikilta, mutta kun megabailaavien hippien määrä ympärilläni kasvoi, niin samassa suhteessa myös ahdistukseni kasvoi. Hammasta purren maltoin kuitenkin istua maan rajassa setin loppuun ja odottaa hieman väljempiä vesiä, jotta pääsisin taas jatkamaan matkaa.

Suuntana oli taas kerran Telttalava, mutta matkalla oli pysähdyttävä kuuntelemaan Ruotsin Blondieta, The Soundsia. Alkuvuosien naivistisesta elektro-punkista kohti tummempaa ulosantia vast’sillään julkaistulla kolmosalbumilla (”Crossing the Rubicon”) kulkenut viisikko on aina ollut täydellistä tunnelman nostatus materiaalia, niin myös nyt. ”Living In the America”-hitistä uutukaisen ässäbiiseihin kulkenut setti pisti taas hommat nousuun, ja Maja Ivarssonin ulkomuoto – vaikka välissämme olikin monta muutakin riisuvaa silmäparia – pisti jonkun muun nousuun – Miss Ruisrock 2009 -kärkikolmikko oli löytynyt.

Kovinkaan kauaa ei Soundsista ehättänyt kuitenkaan naattimaan, sillä The Living Endin punk/rock/billy -sirkus oli saapunut jo kaupunkiin. Teltta näytti kuitenkin ratkeilevan liitoksistaan, ja vielä kun äskeinen ahdistustila oli tuoreena muistissa, niin päätin pysyttäytyä kaljakarsinan paremmalla puolella. Hyvältä aussitrio kuulosti sillekin puolelle aitaa, ja vaikken mikään suurin fani olekaan, niin pakko myöntää, että down underin poijjaat hoitivat hommansa pieteetillä. Olisiko jo Suomenkin aika herätä näiden kotimaassaan stadioneille soittavan porukan soidinkutsuun?

Ennen kuin lauantai oli taputeltu oli vielä tehtävä vaikea päätös: katsoako Mewin keikka alueella vaiko suunnata nokkansa kohti keskustan jatkoklubia, jossa hetkenä minä hyvänsä räjähtäisi käyntiin Huoratronin hikidisko? Valitsin jälkimmäisen.  Ja vaikka jälkeenpäin sain kuulla, että olisin vallan hyvin ennättänyt puolisen keikkaa Mewin herkistelyä kuuntelemaan, niin pakko myöntää, ettei haittaa tippaakaan, sillä Huoratronin korvia väkisin makaava elektrobiitti oli kuin moninkertainen orgasmi – varsinkin siinä humalatilassa. ”$$ Troopers” will rise!

Sunnuntai

Sunnuntai oli jo pitkällä siinä vaiheessa kun allekirjoittanut pääsi ummistamaan silmänsä, joten kovinkaan aikaista rantautumista alueelle ei ollut tiedossa. Ehkä aamukaljojen juominen väkivallalla uhkailevan nelikymppisen larppaajanörtin, seksuaalisesti turhautuneen milfin sekä irlantilaiselta haltijalta näyttäneen jenkin kanssa ei osoita kovinkaan korkeaa työmoraalia, mutta niin kuin sanotaan, ”raskas työ, raskaammat huvit”. Myöskään sänkyyn kannetut ”Dr. Pepperit” eivät olleet omiaan nostamaan työhaluja, joten Joensuu 1685 ja Gaslight Anthem saivat hoitaa hommansa ilman minun läsnäoloani.

Pienen empimisen ja ämpyilyn jälkeen oli kuitenkin aika ottaa kumijalka alle ja karauttaa kohti Ruissalon luonnonsuojelualuetta. Ei-niin-yllättäen löysin itseni taas kerran Converse-teltan varjosta, jossa Ruottin maalta lennätetty First Aid Kit oli juuri aloittanut urakkansa. Duon materiaali ei ollut aiemmin itselleni kovinkaan tuttua, mutta olin kuullut paljon kehuja sisarparin modernista folk -kehräilystä. Ja hyvältähän kaksikon eteerinen folk kuulostikin, varsinkin kun olotila oli jotain iloisen nousuhumalan ja karmean darran väliltä. Viimeistään siinä vaiheessa, kun FAK coveroi Kissin ”I Was Made for Lovin’ Youn”, niin dagen efter oli tipotiessään.

Sunnuntai oli esiintyjälistaltaan ehdottomasti Ruisrockin tylsin päivä, eikä ennen festivaalin pääesiintyjää tapahtunut mitään mainittavaa. Volbeatin jo tässä vaiheessa loppuun kaluttu Elvis-metalli oli tylsää, Gogol Bordellon ”mannepunkin” kiersin kaukaa, eikä !!!:n tanssipunkkikaan jostain syystä jaksanut piristää.

Sitten oli aika suunnata Niittylavan edustalle, jossa vannoutuneimmat fanit olivat päivystäneet jo aamusta asti. Sunnuntain ja koko Ruisrockin pääesiintyjäksi oli hommattu crossover-metallin kummisedät, comeback-turneellaan oleva Faith No More. Vähintäänkin hintahtavaan, vaaleanpunasävytteiseen asukokonaisuuteen sonnustautuneen Mike Pattonin johdolla estradille tallustellut setäjoukko ei ainakaan ulkoiselta habitukseltaan vaikuttanut siltä, että tässä on crossover-, nu- ja ties minkä metal-genren pioneerit.

Slovarilla settinsä aloittanut FNM osoitti heti kättelyssä, missä yhtyeen vahvuus on aina ollut: vinksahtaneen kauniissa hitaissa, joita Patton tulkitsee kenties paremmin kuin yksikään toinen ”metallivokalisti”. ”Evidencen”, ”Easyn”, ”I Started a Joken”, sun muiden herkistelyjen vastapainona kuultiinkin sitten melkoisen turhanpäiväistä räimintää: aikoinaan nu-metallin eturintamassa seisseet professorit olivat taantuneet oppipoikiensa tasolle, ja suurimmaksi osaksi pioneerikvintetti kuulosti joltain Slipknotin ja Limb Bizkitin aikalaiselta. Tuntui myös siltä, että Patton halusi käyttää koko vokaalipalettinsa yhden ja saman kappaleen aikana, mikä korosti sillisalaattimaista vaikutelmaa.

Faith No Moren ja varsinkin Mike Pattonin lukuisten muiden projektien avustuksella vaihtoehtoisemman ja avant gardemman äärimusiikin pariin kulkeutuneelle Faith No moren comeback oli pettymys – olivatko odotukset sitten liian korkealla vai mitä, mutta ehkä olisi ollut parempi jos FNM olisi pysynyt haudassaan. Suurin osa yleisöstä näytti kuitenkin viihtyvän, ja Ruissalon savipatja sai kyytiä, kun ihmismassa pisti maankamaran tärisemään, joten taidan olla melko yksin mielipiteideni kanssa.

”Se oli siinä”, totesin ja suuntasin askeleeni viimeistä kertaa kohti bussinlastauspistettä. Ilta oli kuitenkin vielä nuori ja kalja hyvää, joten sängyn sijaan matkakohteena oli Turun yöelämä. Turkulaiset ravintoloitsijat eivät olleet kuitenkaan varautuneet Ruisrockiin, sillä ne muutamat auki olleet jatkoaikapubit olivat tupasen täynnä. Myös yrityksemme päästä Taaken ja Pete Kilven luo jatkoille osoittautui turhaksi, eikä paikallinen pizzeriakaan pystynyt toimittamaan erään seurueeseen kuuluneen radioäänen tilaamaa mäyränkohtu-liivate-kossu-boysenmarja -pizzaa, joten päätimme suunnata lähiöön erinäisten huumausaineiden ja huonojen YouTube -videoiden hellään huomaan.

Festivaalina Ruisrock oli taas oma ärsyttävä itsensä. Liput olivat sikahintaisia, kävelymatkat pitkiä, ranneke- ja alkoholipolitiikka olematonta, henkilökunta töykeää, jne. Nämä seikat eivät näyttäneet kuitenkaan suurinta osaa yhdeksänkymmentätuhantisesta yleisöstä häiritsevän, sillä porukka selvästi nautti olostaan, ja yleisötavoitekin ylitettiin miltei kahdellakymmenellätuhannella – kova lukema näin laman kurimuksessa. Ilmeisesti ihmiset ovat valmiita tekemään kompromisseja hyvän tunnelman, kauniiden puitteiden sekä tietysti erinomaisten esiintyjien takia.

www.ruisrock.fi

Ruisrock 2007, perjantai

Horrors, Lapko, Pain, Damn Seagulls, Pipettes, Disco Ensemble, Juliette & the Licks… siinä osa mielenkiintoisista akteista, jotka menivät sivu suun ja ohi korvan, sillä Ruisrock oli päättänyt hoitaa asiat siten, että muualta tulevat/työssäkäyvät eivät edellämainittuja yhtyeitä näe, eivätkä kuule. Muutenkin oli täysin absurdia, että suurin osa perjantain joukkioista olivat kiinnostavia, lauantain ja sunnuntain saadessaan kasaan häthätää hyppysellisen mielenkiinnon herättäviä ryhmiä.

Sitten purnauksesta itse asiaan ja ensimmäiseen performanssiin. Itselläni oli kaksi ”pakollista” kohdetta koko festivaaleilla ja toinen niistä esiintyi perjantaina piskuisessa Turun Sanomien sponsoroimassa teltassa. Jori Sjöroosin johtama Magenta Skycode kipusi juuri lavalle, kun karavaanimme saapui telttaan. Vaikka yhtyeen viime vuonna ilmestynyt IIIII-albumi olikin yksi vuoden musiikillisista kliimakseista, niin ryhmän live-esiintymistä en silti ollut päässyt todistamaan. Nyt siihen olikin oiva mahdollisuus ja valolta suojassa ollut teltta tarjosikin täydelliset puitteet tälle neitsytmatkalle. Lipsi-mehujään värinen valotaulu näytti yhtyeen nimeksi Magenta Skykode, mutta sekään ei onnistunut pilaamaan goth pop/post punk -hittikavalkaadia, joka keskittyi pitkälti IIIII-kiekon materiaaliin. Hattupäisen Jorin ääni oli herkässä vireessä ja muutenkin Magenta hoiti hommansa miltei albumisoundeja imitoiden, eikä haparoinnista ollut tietoakaan.

Heti kun Sjöroos oli näppäillyt haitaristaan viimeisenkin äänen, niin oli kiireen vilkkaa otettava jalat alleen ja suunnistettava kohti naapurin paviljonkilavaa ja siellä hetkenä minä hyvänsä aloittavaa Mastodonia. Mammuttiryhmä antoi odottaa itseään jonkin aikaa ja vasta toisen viinilasillisen aikana yhtye nousi lauteille. Melkoisten aplodien innostamina Mastodon runttasi settinsä käyntiin.

Itse en mikään Mastodon-entusiasti ole, mutta kyllä orkesteri sai lisäpisteitä lavapreesenssistään. Mitään hittikimaraa ei kuultu, mutta varsinkin Leviathan-albumin ”Seabeast” nosti kylmät väreet ihon pinnalle. Muutenkin mielestäni Mastodonin vahvuus on Brent Hindsin laulamissa melodisimmissa osioissa, sillä Troy Sandersin mölyäminen on loppujen lopuksi melko monotonista karjuntaa.

Sandersin leveääkin leveämpi haara-asento ja yhtyeen repivä (keikan aikana rikkoutuivat niin Brann Dailorin rummut, kuin kaksi kappaletta kitara-vahvistimia, molemmat Brent Hindsin käsialaa) ulosanti miellyttivät itseni lisäksi myös naispuolisia seuralaisiani, jotka termittivätkin Mastodonin täysin uusiksi. ”Kovis”-musiikin hiljalleen jäädessä taustalle riensimme kohti uusia seikkailuja, jotka tottelivat nimeä Billy Talent. Joku täystampio oli päättänyt, että Mastodonin ja Billy Talentin kannattaisi soittaa keikkansa päällekkäin ja varmasti koko Ruisrock-crew oli juhlinut sankariaan mahtavasta ajatuksenjuoksusta ja sytyttäneet symbolisen lampun hänen neroudelleen.

No, ei auttanut itku markkinoilla, molempia oli nähtävä edes hetki. Tosin näin jälkeenpäin harmittaa, että Mastodonin hetki jäi niinkin lyhyeksi, sillä paljon mediassa kehuttu Billy ei onnistunut jättämään oikeastaan kuin negatiivisia muistijälkiä.

Billy Talentin toinen albumi ”II” on emoksi oikeinkin tarttuvaa ja odotuksia olikin yhtyeen keikkaa kohden kasaantunut, varsinkin kun heidän Suomen minikiertuettaan (My Chemical Romancen lämmittelyakti, sekä oma Tavastia-esiintyminen) oli rummutettu maasta taivaisiin. Elämähän on pettymyksiä täynnä, kuten itse kukin sai perjantain pimenevässä kesäillassa huomata. Suurin syy pettymykseen oli vokalisti Ben Kowalewiczin pieneltä linnulta kuulostava kärinä. Eihän tuo herran ”huutaminen” levylläkään mitään järin äijämäistä ole, mutta elävänä ääni ei kuulostanut edes ihmisperäiseltä. Muutenkin soundit hukkuivat Ruissalon luonnonpuistoon, ja joukkion energisyys vaikutti olevan enemmän pakonsanelemaa, kuin vilpitöntä soittamisen riemua. Ehkä Talentin pojat ovatkin enemmän klubi-esiintyjiä, kuin ulkoilmatuuttaajia.

Toki erinomaiset radiohitit kuten ”Fallen Leaves” ja varsinkin ”Red Fla”g toimivat yleisön liikuttajina, ja Ruissalon alaiset mannerlaatat saivatkin kyytiä, kun äänentoisto kylvi maaperään bassovoittoisia iskujaan ja yleisö pommitti lattiaa lukemattomilla Converse-pareillaan, mutta olo oli kuitenkin vaillinainen, kun siirryimme anniskelualueelle hukuttamaan ahtaanpaikan pelkoani.

Pahimmasta misantropia-kohtauksesta selvittyäni ja ihanan kylmän lonkeron haettuani istuskelimme telttalavan tuntumassa, jossa oli Leningrad-yhtyeen määrä aloittaa. Pienoisen Billy Talent -pettymyksen jälkeen olikin mukava taas yllättyä positiivisesti, sillä tämä äiti-Venäjältä ponnistava big band oli saapunut Suomen Turkuun selvästi yksi ja ainoa missio mielissään: saada ihmiset tanssimaan villisti.

Ja kyllähän ne ihmiset tanssivatkin, sillä telttalava ratkeili liitoksistaan, kun tämä kotikaupunkinsa ristimänimestä itselleen otsikon äkännyt joukkio töräytteli ilmoille tarttuvaa ska-poljentoaan, joka välillä sai lisämausteita jopa tyylipuhtaasta death-örinästä. Tämä oli hyvä.

Leningradin soiton tauottua olikin tyhjennettävä putelinsa, jos siis mieli Flaming Lipsiin saada edes jonkinmoisen katsekontaktin. Ihmisiä oli pakkautunut niittylavan edustalle sankoin joukoin ja pikku-Teemun ahdistus rupesi saamaan taas otetta vartalostani. Eihän siinä auttanut muuta, kuin tyhjentää eteeni annettuja viinilasillisia, ja Flaming Lipsin noustessa estradille päihdyttävät ainekset olivat vihdoin ja viimein ruvenneet vaikuttamaan rentouttavasti.

Flaming Lips ei kovinkaan tuttu yhtye ole, joten suurin osa soitetusta materiaalista oli täysin uutta ja vierasta. Jos Wayne Coynen johtama amerikkalais-retkueen esiintymistä pitäisi jotenkin määritellä, niin vaihoehtoinen electro-indie kohtaa taide rockin ikuisella lsd-tripillä olevan ihmisen aivoissa. Hieno määritelmä, eikö? Myös Fleimareitten live-spektaakkelit ovat olleet monesti jotain tämän maailman ulkopuolista ja niin nytkin. Valot tanssivat kaikissa maailman väreissä saaden yleisönsä epilepsian partaalle ja lava oli täynnä joulupukkeja, alieneita sun muuta ”Suomi”-aiheista tilpehööriä. Glitterit ja ilmapallot hyppelivät festivaalikansan päitten päällä ja kaikilla oli kivaa. Vai oliko, sillä itselläni jäi hieman skeptinen olo koko pompöösimäistä lavashowta kohtaan. Itse musiikista ei jäänyt mitään muuta käteen, kuin muutama mukavasti rullaava disco rock-osio ja muutenkin yhtyeen esiintymisen ymmärtämiseen olisi varmasti tarvittu paljon muutakin kuin laittomasti alueelle salakuljetettu viini. Liian isoa, tällaiselle minimalismiin tottuneelle.

Perjantai oli vihdoin paketissa ja matka kohti Turun keskustaa sujui miellyttävästi vesibussilla, jonka palveluita median edustajat saivat käyttä rajattomasti, sekä täysin ilmaiseksi. Vesibussissa kuulin myös seuraavan vitsin; ”minkäniminen on epäonnistunut skede-temppu? Cola-ollie”. Kun ei naurata, niin ei naurata.