Avainsana-arkisto: Madness

Ilosaarirock 2011, sunnuntai

Saapuessani festivaalialueelle huonosti nukutun yön jälkeen oli Finntroll päässyt jo vauhtiin. En nähnyt bändistä vilaustakaan, mutta arvaan yhtyeen vetäneen melko helpon festarisetin. Perustan havaintoni tunnistettuun Trollhammareniin. Muiden kiireiden vuoksi myös Carnalation jäi näkemättä, mutta ehdin sentään nähdä kiintiöfestivaaliperseen ja kaljahatun. Itse musiikista en saanut otetta tuon lyhyen pyrähdyksen aikana, vaikka death metallin ja grindcoren sekoitus kuulostaakin paperilla hyvältä.

Uuden Fantasian näkemistä voin pitää yhtenä henkilökohtaisen festarikesäni kohokohdista. ”Heimo”-levyä tuli nimittäin talvella kuunneltua melko ahkerasti. Tosin en sitten tiedä, olisiko bändi näyttänyt vieläkin siistimmältä pimeällä klubilla. Voi olla, ettei auringonpaiste ollut Uudelle Fantasialle (feat. Freeman) mikään kaikkein ominaisin elementti. Harmillisesti muutama oma feivöritti (kuten Barefoot Not Naked) jäi pois, mutta onneksi Rhinocerus Ten Rock sentään kuului settiin. Bändihän on kaikkea muutakin kuin pelkkä yhden hitin (Liian myöhään) ihme, ja sen sentään tuntui tajuavan keikasta pähkinöinä ollut festivaaliyleisökin. Onneksi tuo hitti tajuttiin jättää viimeiseksi.

Kvelertak

Stam1na tuli kuvattua (hauska kuvauskohde, jos ette vielä tienneet!) ja kuunneltua rinteestä, mutta tämän päivän metallibändeistä norjalainen Kvelertak oli ehdottomasti se kiinnostavampi. Ensilevynsä vähän aikaa sitten julkaissut, hyvää nostetta uralleen saanut rymyryhmä vaikuttaisi olevan armottoman tiukka livebändi, mutta haastattelusählinkien takia en voinut seurata Norjan sorjien karhujen esitystä kuin vain parikymmentä minuuttia. Harmi, sillä Kvelertak oli itselleni niitä Ilosaaren etukäteen eniten jännäämiäni artisteja, vaikka bändin ympärillä pyörivä hype on tainnut karata lapasesta. (JP)

Ilosaaren ohjelmalehtinen mainosti Kvelertakin olevan yhdistelmä Satyriconia, Misfitsiä ja Turbonegroa. Misfitsiä en oikein bongannut, mutta muutoin määritelmä kuvasi musiikkia aika tyhjentävästi. Kvelertak oli tosiaankin kuin Volcano-levyn aikaista Satyriconia naitettuna Turbonegron kanssa.

Yksi viime aikojen kiinnostavimmista ilmiöistä, kehitysvammaisten punkbändi Pertti Kurikan Nimipäivät oli jäänyt minulta aiemmin näkemättä, joten päätin suunnata rekkalavalle ihmettelemään. Ihmettelemässä oli melkoisesti väkeä muutenkin. Koskaan en ole nähnyt rekkalavalla näin paljon ihmisiä. Kaikki keikan nähneet, joiden kanssa juttelin, myös kehuivat keikan maasta taivaaseen.

Pertti Kurikan Nimipäivissä puhuttelee ehkä eniten siitä paistava merkityksellisyys tekijöilleen. Punkkia kai alkujaankin alettiin tekemään, koska oli tylsää ja haluttiin säpinää. Haluttiin myös työtä ja oikeutta olla oma itsensä. On todella päräyttävää kuulla periaatteessa niitä samoja asioita sellaisten ihmisten suusta, joilla ei ole samoja oikeuksia kuin kenellä tahansa. Kun Pertti Kurikan nimipäivät laulaa yhteiskunnan epäkohdista, se tuntuukin yhtäkkiä muulta kuin vain retoriikalta. Tärkeintä bändin keikalla tuntui kuitenkin olevan hauskanpito. Voisin kuvitella, että YYA-Suomessa Eppu Normaalin keikalla olisi tuntunut hiukan samalta.

Pertti Kurikan nimipäivät

Bändin jäsenten soittamisesta paistoi riemu, mutta myöskään vitutuksessa ei ollut pätkääkään teeskentelyä. Pertti Kurikka heitti melkoisen tiukkaa välispiikkiä. Kappaleissa on mukana lempeää huumoria, mutta sanomassa on myös vakavuutta. Jossain vaiheessa keikkaa huomasi tanssivansa, nauravansa ja liikuttuvansa yhtä aikaa. Bändin soitto oli sitä paitsi huomattavasti napakampaa livenä kuin levyversioilla. Aivan mahtavia biisejä olivat muun muassa Pyhäpäivä sekä Päättäjä on pettäjä. Lopuksi yhtye soitti encorena Putte Possun nimipäivät omana Pertti Kurikka -versionaan. (JN)

Pertti Kurikan nimipäivät oli kerännyt Rekkalavan edustan tupaten täyteen, joten en yksinkertaisesti jaksanut nähdä vaivaa ja mennä yhtään lähemmäksi kuin YleX-lavan liepeille. Sen sijaan The Exploitedin näkemistä olen odottanut kauan. Kyseessä on niitä bändejä, jotka ovat vaikuttaneet ratkaisevasti omiin kuuntelutottumuksiini. Bändihän ei ole pitkästä urastaan huolimatta ravannut Suomessa kovinkaan montaa kertaa, se edellinen Helsingin keikkakin jäi näkemättä. Yhtyeen soitantahan on nykyään tanakan metallista ja vielä runsailla kitarasooloilla höystettyä. Rumpusettinsä orjana ollutta Wullieta lukuun ottamatta tyypit hyppelivät ympäri lavaa, varsinkin nuorempaa polvea edustavat kitaristi ja basisti. Wattiekin näytti nauttivan mikrofoniin karjumisesta ja kaaoksen aiheuttamisesta yleisön keskuudessa. Aika tuntui kuluvan turhankin nopeasti, kun Fuck the USA:n, Alternativen ja Punk’s Not Deadin kaltaiset klassikot runtattiin läpi. Yleensä rasittava Sex and Violencekin tuntui menevän nopeasti ohi. En pistänyt ylipitkäksi venähtänyttä settiä pahakseni, kun Madnessiakin ehti vielä hyvin kuulostelemaan. (JP)

Israelilaisen Aviv Geffenin kanssa perustettu Blackfield on yksi Steven Wilsonin sivuprojekteista. Blackfield ei erityisen paljon eroa Wilsonin pääyhtyeestä Porcupine Treestä. Kuitenkin myös eroja on. Blackfield on Porcupine Treehen verrattuna vielä huomattavasti kevyempää ja popimpaa. Blackfieldin tunnelmointi tuo mieleen viime vuosien Anatheman, joskaan siinä ei ole samaa hypnoottisuutta tai metallisuutta. Omalla tavallaan lähtökohdaksi voisi nähdä Pink Floydin tapaisen progressiivisen rockin, jossa progressiivisuus ei tarkoita teknistä tiluttelua. Paikoitellen mieleen tuli vaikkapa Tears for Fearsin myöhemmän ajan tuotanto tai Peter Gabrielin soolotuotanto.

Blackfield, Steven Wilson

Keikan vaikuttavimpia, joskin minulle myös tutuimpia biisejä olivat Blackfield ja Hello. Kumma kyllä, Geffenin teiniaikojen päiväkirjasta kaivetun vuodatuksen pohjalta sävelletty, uusimman levyn kappale Go to Hell toimi sekin hyvin, vaikka olisi voinut sanoitusten puolesta olla kenen tahansa teiniangstisesta päiväkirjasta. Tähän auttoi myös alkupuhe, jossa Geffen kertoi kirjoittaneensa kappaleen/runon teininä alkoholismista ja huumeriippuvuudesta kärsineille vanhemmilleen, jotka eivät välittäneet hänestä. Yleensä kappaleiden selittely ei ainakaan paranna niitä, tässä tapauksessa kyllä. Kappaleesta oli helpompi saada kiinni.

Aivan samoin kuin festarikojuista täytyy ostaa vähintään yksi valtavan kokoinen mättölautanen, kuuluu minulla Ilosaarirockin pakollisiin elämyksiin myös annos ska-musiikkia. Tähän asti olen käynyt hakemassa sen Rentolavalta, mutta tällä kertaa annos olikin tavallista muhkeampi ja tarjoiltiin poikkeuksellisesti päälavalta. Koska en pimeinä vuodenaikoina yksinkertaisesti pysty kuuntelemaan skata, siitä täytyy keskikesän bakkanaaleissa ottaakin kaikki irti.

Madness otti näillä festareilla luontevimmin yleisönsä haltuun showmeininkiä, pukuja ja aurinkolaseja myöten. Bändi on kuin syntynyt isoille lavoille, jo aivan kokoonpanonsa suuruudenkin vuoksi. Yleisö innostuikin, myös auringon innoittamana, muodostamaan pitkän letkajenkkaringin. Erityisinä kohokohtina keikalta tarttuivat mieleen kappaleet Forever Young ja One Step Beyond.

Madness

Aphex Twin on kenties rokkitoimittajan painajainen. Oikein minkäänlaista valokuvaa keikasta ei ollut mahdollista saada, sillä verhon takana olevalta pimeältä lavalta loisti keikan alussa vain videoshow, Richard David Jamesin ompputietokoneen valo sekä hänen varjonsa. Lisäksi Aphex Twinin keikkaa on vaikea pukea sanoiksi. Kappaleet sulautuivat toisiinsa, tai pikemminkin kyseessä oli DJ-setti, jossa ei välttämättä ole oikeutettua puhua varsinaisista kappaleista. Teltassa oli klaustrofobisen ahdasta,  joten tyydyimme seuraamaan keikkaa ulkopuolelta. Ehkä paras tapa nauttia keikasta olisi ollut tanssia, mutta teltassa ei oikein mahtunut.

Keikka eli massiivisena ameebamaisena oliona, joka kehittyi vähitellen vaihtelevina, toisiinsa sulautuvina elektronisen musiikin tyyleinä. Rytmit vaihtelivat ja yhdistyivät sulavasti toisiinsa ja pitkä keikka päättyi lopun kovatempoiseen bassorumpupumppaukseen. Hieman ennen Neljän Ruusun keikkaa siirryimme alueen ulkopuolelle suurinta yleisöryntäystä pakoon. Samalla huomasin sen Aphex Twinin keikan valtavan volyymin. Lopun basaripumppaus jytisi melkoisen lujaa vielä Niittyleirinnässä asti. (JN)

Aphex Twin

Moni tuttu tuntui olevan ihan innoissaan Aphex Twinistä, mutta itse lähdin Sue-lavalle katsomaan Red Sparowesia. Kuvaajapitissä ei ainakaan ollut tungosta, kun kaikki ilmeisesti halusivat kuvata verhojen takana lymyävää Richard David Jamesia.  Punaisten varpusten taustallahan on koviakin nimiä, joten laatu oli taattu. Itselleni myös mielentila alkoi olla post-rockille sopiva, viiden päivän keikkakoluaminen kun alkoi jo tuntua luissa ja ytimissä. Tähän olisi ollut hyvä lopettaa, mutta päädyin kuitenkin vilkaisemaan hieman myös Aphex Twiniäkin. Osasyynä oli tosin kaverini odottaminen, joka oli jollain ilveellä ahtautunut melko lähelle AT:n eturiviä. Neljää Ruusua emme jääneet katsomaan, joten itselleni Ilosaari 2011 jäi siihen. En ole vieläkään oikein sisäistänyt Alangon veljesten tuplabuukkausta päälavalle. Viime vuonna pääesiintyjien slotit veivät Bad Religion ja Faith No More. Mitä ihmettä?

Ei Ilosaari tänä vuonna ehkä ollut se kaikkien aikojen kovin festari, jolla olen ollut. Ei itse asiassa edes tänä kesänä, mutta toisaalta se onkin hieman erikoisemmista esiintyjistään huolimatta tämän kesän ainoa suuri valtavirtarokkifestari jolle osallistun. Itse asiassa tämänkertaiset ”Rokit” – kuten paikalliset sitä kutsuvat – jäivät edellisvuoden karkeloista hieman jälkeen. Mikään turha reissu kyseessä ei silti ollut, ja pitääkin lähettää vielä terveiset mukaville henkilökunnan edustajille varsinkin Mediakeitaalla. Liian usein varsinkin järjestyksenvalvojat tuntuvat olevan festareilla kuin aseilla uhattuina ja siten aina naama norsunv*tulla, mutta nyt tuli vastaan asiallisinta liivijengiä sitten Puntalan keltatakkien. Kiitti ja moi moi! (JP)

Toimittajat: Jouni Parkku (JP), Joni Nikkola (JN)

[flickrfeed photoset=72157627347436740]