Avainsana-arkisto: Mad Caddies

Ilosaarirock 2008

Joensuu 11.-13.7.2008

Ties monetta kertaa loppuunyyty Ilosaarirock helli jälleen festarikävijöitä pohjoiskarjalaisella vieraanvaraisuudella; auringossa eikä hyvässä tunnelmassa säästelty. Kahteen festaripäivään oli taas saatu ujutettua sen verran mukavasti mielenkiintoisia indie-nimiä, ettei suurempien tähtiesiintyjien (Nightwishia EN lue tällaiseksi) puute sen kummemmin haitannut, Ilosaaressa nyt harvemmin tulee muutenkaan päälavan bändejä katsottua.

Töminän perjantaiset punk-klubit ovat muutamassa vuodessa vakiintuneet mukaviksi hardcore/punk-väen vuotuisiksi kokoontumisajoiksi, joissa omia suosikkejaan pääsee ihastelemaan perinteisiä Torven ja Semin pikkulavoja hulppeammissa puitteissa. Kattaus oli tälläkin kertaa hyvä leikkaus uudempia ja vanhempia punk/hc-kokoonpanoja. Nuoruuden intoa tasoittivat vanhojen jäärien jäykistely, ei niinkään musiikillisessa vaan likkunnallisessa mielessä. Mieleenpainuvimmat esitykset kuultiin Kohu-63:lta, St.Hoodilta ja Anal Thunderilta, joka tapansa mukaan pisti kunnon show’n pystyyn.

Itse festivaaleilla oli luvassa muutama pakollinen tärppi. Lauantaina näihin nimiin kuului Converge ja Mad Caddies, sekä ensimmäisten joukossa esiintynyt Heaven Shall Burn. Sakemannit toimivatkin hyvänä herättelijänä edellisillan riennoista, ja onnistuivat pitämään mielenkiinnon yllä melkein koko setin ajan. Samaa ei voi sanoa Convergesta, joka taidokkaasta soitannastaan huolimatta on turhan venkoilevaa kärsimättömään festarihenkeen. Eikä tilannetta auttanut kakkoslavana toimineen jättiteltan järkyttävän paskat soundit. Tälle ei sitten vain pysty ilmeisesti mitään tekemään, vaikka nurina yleisön keskuudessa yltyy vuodesta toiseen. Vuosi sitten NoFX:n lämppärinä vakuuttaneen Mad Caddiesin leppoisa skapunk toimi mukavana lähtömusana Joensuun yöhön, muodostuen festarin parhaimmaksi keikaksi.

Sunnuntain ehdottomiin tähtihetkiin lukeutui Mike Pattonin esintyminen Mondo Cane – ja Ilosaarirock Sinfonietta -orkesterien kanssa. Mielenkiinnon vei kuitenkin täyteen ahdettu tupa, joten Miken näkeminen vilauksena elävänä sai tällä kertaa riittää Patton-nälkään. Varsin kummallinen ratkaisu laittaa varmasti festareiden odotetuin esiintyjä telttaan musisoimaan, kun hetkeä aiemmin Common heitti mainion leppoisan settinsä varsin harvalukuiselle yleisölle päälavalla. No, positiivisesti yllättäneen Comeback Kidin jälkeen jouduin vielä sen Nightwishinkin kuuntelemaan alusta loppuun, kun ei muutakaan tekemistä ollut…

Unohtumaton viikonloppu siis taas kerran Joensuussa. Kiitos bändien lisäksi myös öisistä shakki-matseista ja campingistä torilla, zorbaksesta ja vanhoista lätkäkavereista…

NoFX Pakkahuoneella

Yli 12 vuoden odotus oli vihdoin päättyvä, kun NoFX oli myöhäissyksyn iltana kapuamassa Pakkahuoneen lavalle. Tokihan bändi on 1995 Juhannuksen jälkeen Suomessa käynyt, mutta itseltä on nämä vierailut jääneet väliin. Ennen pääaktia oli kuitenkin luvassa myös kaksi mielenkiintoista lämppäriä.

Etenkin edellisen ”Keep It Going” -levynsä ansiosta tehosoittoon päässyt NoFX:n kiertuekumppani Mad Caddies aloitti illan siinä kympin jälkeen. Vaikka yleisö ei aivan tuntunut kauheasti välittävän, oli yhtyeen keikka ainakin musiikillisesti yksi parhaita ikinä näkemiäni. Fat Mikenkin kehuma vokalisti Chuck Robertson veti osuutensa jäätävästi, eikä muussakaan bändissä ollut valittamista. Hitaampien fiilistelyjän, kuten ”Riding For A Fall” ja ”State Of Mind”, aikana fiilis oli käsin kosketeltavissa, kun taas reippaammat rallit saivat jopa yleisön vähän mukaan. Kyllähän tällainen bändi kaiken maailman flogginmollyjen valloittaman kansa saisi varmasti ns. bilettämään.

Klubin puolella ainutkertaisen paluukeikan heitti puolestaan Freak-Ed, jota vähän osasinkin odottaa keikalla esiintyväksi (luonnollista jatkumoa Against It Allin comebackille Millencolinin lämppärinä…?!?). Hitusen tuntui bändi olevan paikoitellen jäässä, eikä kitaroiden epävireys tilannetta ainakaan helpottanut, mutta kyllä sieltä muutamat hitit oli tunnistettavissa. 90-luvun lopun ”scenejengille” oiva nostalgiapläjäys, mutta empä usko että bändillä olisi sen enempää tarjottavaa tänä päivänä.

Sitten olikin jo NoFX:n vuoro, aikamoisen odottelun jälkeen tietenkin. Jälkikäteen ajateltuna keikasta on todella ristiriitaiset tunteet; toisaalta bändi soitti (vällillä) ihan ok ja veti hyviä biisejä tasaisesti pitkän uransa varrelta, mutta kipaleiden välien venyessä useihin minuutteihin Läskimikon lässyttäessä ja naljaillessa bändikavereilleen, keikasta hävisi se terävin kärki. Mielenkiintoisimpia oli El Hefen, illan toiseksi parhaan laulajan, liidaamat biisit trumpetteineen päivineen. Eric Melvinin esiintyminen toi puolestaan piristävää vastapainoa Fat Miken apaattisuudelle. Jättäessä lässytystä vähemmälle, kuten vakionumerooksi muodostuneessa seitsenminuuttisessa potpurissa, alkoi meininkikin muistuttamaan vanhoja hyviä aikoja ja yleisökin lämpenemään. Näinkin mittavan uran varrelta on mahdoton kasata kaikkia tyydyttävää settilistaa, enkä siksi osaa olla kovinkaan pahoillani, vaikka monta omaa suosikkia jäikin kuulematta, onhan bändillä hittimateriaalia vaikka kolmen keikkasetin tarpeiksi

Kello kaksi yöllä Aapiskukon pihassa sämpylää mutustellessa, arkiaamun herätyksen painaessa takaraivossa sitä aprikoi, oliko tämä taas sen arvoista. Omaan pettymykseen vaikutti varmasti epätietoisuus siitä, kuinka tällaisella keikalla tulisi nykyään käyttäytyä; pitääkö väkisin yrittää hullaantua, vai voiko tästä musasta nauttia myös takarivissä tyytyväisesti nyökytellen, entä jääkö silloin jostain paitsi? No, totuushan on kuitenkin se, kaiken sen jälkeen mitä bändi ja ennen kaikkea Fat Mike on tälle musiikille tehnyt, että NoFX olisi katsomisen arvoinen vaikka äijät vain piereskelisivät lavalla.

The Mad Caddies – Keep It Going

Yksi Fatin monipuolisimmista bändeistä on pitkään ollut Mad Caddies, joka on osannut värittää kolmannen aallon ska-punkiaan monilla eri elementeillä. Nyt julkaistu ”Keep It Going” on yhtyeen viides täyspitkä, ja pesäeroa ska-core soundiin tehdään huomattavasti enemmän kuin aiemmilla julkaisuilla.

Kabaree-tyylisen avausraidan The Dirgen ja dubahtavan Backyardin jälkeen kuullaan levyn ehdoton hitti, sielukas State Of Mind, joka on samalla yksi levyn hitaimmista kappaleista. Biisi jää päähän soimaan ja laulaja Chuck Robertsonin ääni on kirkkaampi kuin koskaan aiemmin. Myös keskivaiheen kappaleessa Reflections koetellaan Robertsonin rekisteriä; alkuosan bassokuvion päälle alhaalta laulettu a-osa kääntyy hienosti ska-kompattuun korkealta laulettuun b-osaan. Joskus kappaleen koukku voi olla näinkin yksinkertainen ja silti nostattaa karvat hyvällä tavalla pystyyn.

Musiikillisesti ”Keep It Going” nojaa pääasiassa ska/reggae -akseliin, ja perinteiset ska-punk vedot loistavat poissaolollaan Pyramid Scheme -kappaletta lukuun ottamatta. Tämä voi karkottaa joitakin faneja, mutta kukapa sitä jaksaisi kovin pitkään tahkota samoja latuja uudestaan, jos on halua tehdä muuta, ja siitä kai avausraidassakin lauletaan: ”I get so tired of the same old songs of change. Who’s changing?” Mainitsemisen arvoisia ovat myös Itä-Eurooppa vaikutteet, jotka saavat bändin kuulostamaan paikoin Gogol Bordellolta. Toiseksi viimeisenä kappaleena kuullaan, vierailevana laulajana, Black Uhurun perustajan Duckie Simpsonin tulkitsevan klassikkokappaletta Riding for a Fall.

Kuten monet sekametelisopat, löytyy tästäkin elementtejä moneen makuun, mutta maistuuko kokonaisuus? Täytyy sanoa, että maistuu, mutta jotain energiaa tästä jää uupumaan, jotta voisi täysiä pisteitä antaa. Ehkä silaus päällekäyvyyttä ei olisi ollut pahitteeksi.

The Mad Caddies – Songs in the Key of Eh

Vaihteeksi live-lättyä Fat Wreckin pajalta. Jostain syystä näitä pahaisia mailapoikia ei ole kuitenkaan päästetty kovaa mainetta niittäneeseen Live In A Dive –sarjaan, vaan ukot häärivät ihka oman otsakkeen alla.

Pyhän Patrikin päivänä Toronton Opera Housessa tuhannen hullun kanukin edessä nauhoitettu keikka on läpileikkaus bändin viiden albumin historiasta. Soundit levyllä ovat täysin kohdillaan, aivan kuten muissakin Fat Wreckin live-levyissä, ja biisit on vedetty varsin tiukasti ja hyvissä määrin improvisoiden. Iloisen letkeät ska-renkutukset ja vauhdikkaammat punkit pitävätkin hyvin otteessaan ja tunnelman katossa, muuallakin kuin keikkapaikalla. Ei olekaan suuri ihme, että levyn parasta antia ovat hupailurallit, kuten Monkeys, Road Rash ja All American Badass.

Itselleni ei mitään ideologista kantaa näihin livetallenteisiin ole syntynyt, joskus ne välittävät tunnelman mainiosti ja tuovat biiseihin pientä ekstraa, toisinaan ne toimivat ainoastaan huonosti nauhoitettuna ja soitettuna best of -kokoelmana. Ehkä tämä on juuri sitä, mutta oma suhteen Mad Caddiesiin on niin löyhä – enhän tunne platalta kuin muutamat kokoelmabiisit – että itse pidän tätä lähinnä hyvänä oikotienä bändin historiaan. Muidenkin kannattaa kokeilla, josko sieltä polun päästä löytyisi lisää valoa talven tummuuteen.