Avainsana-arkisto: Machine Head

Sonisphere Helsinki 2012

Viime vuoden lipunmyyntitavoitteista jäämisestä huolimatta Sonisphere järjestettiin vieläkin Helsingissä. Tällä kertaa mukana oli varma kaiken kansan yleisömagneetti Metallica, ja kas kummaa, tällä kertaa mainstream-metallin fanit vaelsivatkin sankoin joukoin Kalasataman sepeliaavikolle.

Harmi vaan että logistisesti oivasti sijaitseva Kalasatama ei mitenkään majoita 47 000 ihmistä mukavasti. Karmivia bissejonoja katsoessa kävi mielessä onkohan Live Nation tehnyt diilin Päivi Räsäsen kanssa kansalaisten raittiuden edistämiskampanjassa, koska puolen tunnin jonotus myyntipisteeseen vähensi ainakin allekirjoittaneen juomahaluja kovin tehokkaasti. Mikä oli onni onnettomuudessa, koska vessajonot olivat samaa luokkaa. Illan pidetessä vessoihin jonottaminen oli vielä kuuleman mukaan vaatinut rautaista sietokykyä ihmisruumiin eritteisiin. Kiitos siis järjestäjille baaritiskien vähyydestä!

Hyvistä kulkuyhteyksistä huolimatta ehdin mestoille vasta ruotsalaisen Hardcore Superstarin jo lopetellessa aktiaan. Viimeisiä biisejä tuli kuultua tarpeeksi, jotta vaihtoaika meni ihmetellessä kuinka miljoonaan kertaan heidän juttunsa on jo tehty. Jos joku bändi vielä jostain kivenkolosta löytyy jolla oikeasti on jotain annettavaa tyylisuunnalleen niin tulokas voidaan kyllä heittämällä julistaa maailman kahdeksanneksi ihmeeksi. Tokihan Hardcore Superstarin glam/sleazelle aina tilausta löytyy, mutta nähdäkseni ihan muualla kuin isoilla festarilavoilla.

Vaikeasti genretettävät fransmannit Gojira oli paperilla yksi mielenkiintoisimmista illan esiintyjistä. Tällä kertaa ennakko-odotukset eivät pettäneet, ja ranskalaisten iloista mättöä oli ihan kiva kuunnella. Niin kiva että jos kaupallisuuden jumalat eivät sanelisi soittojärjestyksiä, Gojira olisi ansainnut paikkansa lavalla paljon myöhemmässä vaiheessa iltaa.

Esiintyjälistan toinen ruotsalaisbändi Ghost oli ensimmäisen pitkäsoittonsa ”Opus Eponymous” ilmestyttyä syksyllä 2010 yksi metallimaailman hypetetyimmistä tulokkaista herran aikoihin teatraalisella semi-doomahtavalla kirkkomusiikillaan. Lavapreesensiin kuuluvat KKK:n ja paavin välimaastoon osuvat kaavut, ja jäsenien henkilöllisyydet on yritetty pitää tiukasti salassa. Salaperäisyyden syynä ei ole ihan pelkkä salaperäisyys itseisarvona, vaan jos huhut pää-Ghostin Papa Emerituksen henkilöllisyydestä pitävät paikkansa niin ihan koko herran menneisyys ei ainakaan eksponentiaalisesti saatanallista imagoaan vahvista. Keikka oli kuitenkin oikein mukava, päivän parhaimmistoa, vaikka Ghostin musiikkia sinänsä en kovasta yrittämisestä huolimatta ole sisäistänyt vieläkään. Jotenkin tämä Papa Emerituksen ja Nameless Ghoulien naamioleikki vaan visuaalisestikin kiehtoo numerojen perusteella aikuiseksi laskettavaa ihmistä, ja jos mukaan olisi saatu kunnon valot ja punaisena huutavat savukoneet niin elämys olisi ollut taattu.

Päivän ainoa kotimainen edustaja Amorphis veti rautaisella rutiinilla keikkansa läpi. Sen tuhannen kerran orkesterin nähneenä ei voinut Sonispheren keikan aikana olla miettimättä kuinka iso ero on festari-Amorphiksella ja klubikeikka-Amorphiksella. Ensimmäinen vetää settinsä läpi jäätävän ammattimaisesti, mutta jälkimmäisestä paistaa läpi aito soittamisen ilo (ja ainakin minun korvaani hivelee vanhojen helmien prosentuaalisesti suurempi osuus biisilistassa!). Toki jokainen livekeikka on subjektiivinen kokemus, ja klubiatmosfääri tarjoiluineen varmasti tekee yleisöstä vastaanottavaisemman ja ympyrä on valmis blaablaa mutta minä nautin Amorphikseni mieluiten pienemmissä piireissä. Päivän kilpailijat olivat kuitenkin sen verran tylsiä akteja, että meidän omat Amot voi ehdottomasti lukea päivän kohokohtiin!

Ameriikan ihmemaan ensimmäisenä soittaneet nestorit Machine Head yllätti positiivisesti energisyydellään, muuten kyllä menee aika samaan ”lopettakaa jo”-kastiin pääesiintyjän kanssa. Energisyyskin oli valitettavasti kulminoitavissa yhteen ainoaan henkilöön, alkuperäisjäsen basisti Adam Duceen. Ilman herran heilumista olisi musiikillisen annin tylsyys lyönyt vielä selvemmin kasvoille, mutta nyt Machine Headin katsoi mieluummin kuin turpaansa otti.

Hieman kauhistutti ajatella kuinka pelottavan suuri osa Sonispheren yleisöstä ei ollut edes syntynyt silloin kun minä edellisen kerran vaivauduin pääesiintyjän Metallican keikalle. Kauhistus vaihtui säälin tunteeseen kun tajusin, että pilttiraukat eivät päässeet näkemään bändiä silloin kun se vielä kannatti nähdä livenä. Ainakin tällaisen kyynisemman kuluttajan rakkautta ei osteta takaisin ”emme tienaa tarpeeksi royalteilla” -itkulla. Mitäs jos kelkka käännettäisiin 180 astetta ja unohdettaisiin nämä rahankeruu-teemarundit ja tehtäisiin oikeasti jotain hyvää musiikkia? Niinkuin silloin 30 vuotta sitten? Anteeksi vain, mutta nostalgia oli kaukaisimpia fiiliksistäni Metallican aikana, vaikka illan aihe Musta levy viimeisin ostokseni kyseisen bändin tuotannosta onkin. Myötähäpeä on huomattavasti kuvaavampi tunne, ja mistään en koe jääneeni paitsi kun The Unforgivenin soidessa olin jo kaukana matkalla horisonttiin.

Jos nykypäivän Metallican ansioksi jotain on laskettava, olkoon se se että bändi vieläkin toiminee porttiteorian ensimmäisenä porttina metallimusiikkiin perehtyville teineille ja mikä ettei hieman varttuneimmallekin metallineitsyille. Sen jälkeen jääkin kaveripiirin, kotikasvatuksen ja muiden porttiteorian muuttujien haltuun, löytääkö Metallican kautta tiensä metallin monimuotoiseen maailmaan, jossa yksilöllisiä laatuaktejakin on olemassa valtaisin määrin. Ne vaan harvemmin päätyvät soittamaan Sonispheren kaltaiseen massatapahtumaan.

[flickrfeed photoset=72157630195434116]

Machine Head – Unto the Locust

Machine Head teki onnistuneen paluun juurilleen väkinäisen nu-metal -vaiheen jälkeen vuonna 2007 ilmestyneellä ”The Blackening” -albumillaan. Syystäkin monella suunnalla hehkutettu albumi totutteli musiikkifanit pois helposta kolmen ja puolen minuutin kappaleformaatista. ”Unto the Locust” ei enää haasta samalla tavalla, mutta jatkaa teemallista matkaa kohti yhä viheliäisempiä vitsauksia.

Koska ”Unto the Locustilta” puuttuu tietty yllätyselementti, joutuvat kappaleet ehkä hieman kovempaan puntariin kuin edeltäjänsä. Nyt puoli vuotta asiaa eri kanteilta katsottuna ja biisejä mutustelleena tuntuu, että sävellyksellisesti ”Unto The Locust” on jopa eeppisempi kuin ”The Blackening”, vaikka se tiettyllä tapaa onkin hajanaisempi kokonaisuus.

Ennen levyn julkaisua tarjottu Locust-maistiainen saattoi jättää osan kuulijoista hieman hämilleen. Levyversiona miksattu ja masteroitu versio kuulostaa aivan erilaiselta, istuen täydellisesti muuhun materiaaliin, joka noudattelee ”The Blackeningiltä” tuttua korkeaa tasoa. ”Unto the Locust” on täydellinen esimerkki progressiivisesta groove/thrash-albumista, jossa jokainen ratkaisu tuntuu tarkkaan mietityltä ja kokonaisuutta hyödyntävältä. Oikeastaan ainoa kauneusvirhe on Who We Aren alun lapsikuoro, joka on kuin suoraan aloittelevan metallistin klisee-kirjasta.

Hienoa ”Unto The Locustilla” on, että sen kuulostaessa tutulta Machine Headilta, vie se jälleen bändin soundia pari askelta eteenpäin. ”Unto the Locust” on paria edeltäjäänsä melodisempi, mutta sisältää toisaalta myös painavampaa riffittelyä, kuten avausraidan ”I Am Hell” -osio osoittaa. ”Unto the Locust” ei edes yritä pistää ansiokasta ”The Blackeningiä” paremmaksi, vaan seisoo sen rinnalla erilaisena, mutta tasa-arvoisena kokonaisuutena.

Kukaan ei voi vähätellä ”Burn My Eyesin” merkitystä 90-luvun uudelle metallisukupolvelle, mutta olisi silkkaa jääräpäisyyttä väittää, ettei Machine Head pysty enää suuriin tekoihin. Viimeisen neljän vuoden aikana yhtye on julkaissut kaksi lähivuosien merkittävimmistä metallialbumeista, ja vaikkei yksittäisillä bändeillä ehkä ole enää niin dramaattista vaikutusta historian kulkuun, tullaan nämä albumit muistamaan vielä vuosienkin päästä.

The Black Procession Tour 2010

Muistan vieläkin kuin eilisen päivän, kun kuulin yhden maailman kovimmista biiseistä Machine Headin ”Burn My Eyes” -levyltä. En muista missä ja miten se tapahtui (yhtä paljon muistan eilisestä), mutta sen vaikutus oli lähes tajunnanräjäyttävä. Vaikka suhde bändiin seuranneena vuosikymmenenä oli lähinnä laskuvoittoinen, palautti 2007 julkaistu ”The Blackening” yhteyden bändiin. Sittemmin nelikko on rundannut ahkerasti, kolmevuotisen rupeaman pikkuhiljaa kääntyessä loppusuoralle kuukauden mittaisen ”The Black Procession Tour 2010” -rykäyksen merkeissä. Uutta matskua on siis luvassa kohtapuolin, ja hyvä niin.

All Shall Perishin peruttua osallistumisensa kiertueelle, oli illan ohjelmassa kolme bändiä, joka tuntuikin varsin sopivalta määrältä maanantai-illaksi. Ensimmäisenä sai kunnian noin jääkiekkojoukkueelliselle innokkaita kuulijoita soittaa Bleeding Through. Bändi on tullut tutksi lähinnä 2003 julkaistusta ”This Is Love, This Is Murderous” -levystä, joten uudemmasta materiaalista ei ollut hajuakaan. Bändi tosin soitti vain about 6 biisiä, joten sinänsä tuota seikkaa ei ehtinyt kummemmin ihmetellä. Olishan tuota enemmän kuunnellut, vaikka eniten keikalta odotinkin basistin edesottamuksia, jonka kierttari jollain Hellfest-pätkällä saivat leuat loksahtamaan. Kuten arvata saattaa, vaisua oli sillä osastolla, mutta Love Lost in a Hail of Gun Fire kuultiin, ja se riittää tyydyttävään esitykseen.

Brandan Schieppati / Bleeding Through

Seuraavana oli vuorossa Hatebreed, joka jatkoi laskusuhtaista trendiä, mitä näkemiini keikkoihin tulee. Ei keikka nyt mikään luokaton ollut, mutta vähän hengetön kyllä. Jastan ääni ei tuntunut kestävän kuin noin puolet keikasta, ja kitaristien (mukana oli myös kokoonpanoon paluun tehnyt alkuperäiskitaristi, vuonna 96 yhtyeen jättänyt Wayne Lozinak, joka tuntui olemukseltaan olevan vähän väärässä paikassa) hoitamat taustalaulut olivat laiskoja ja epätahdissa, hardcore-musiikin vaatimaa jämäkkyyttä tai agressiivisutta ei kyllä ollut aistittavissa. Tiedä sitten olisiko tällaiset seikat haitanneet yläasteikäisten poikien valtaamassa pitissä, mutta sai ainakin epilemään, onko bändi ihan oikeassa paikassa. Yllättävän paljon kuultiin onneksi vanhaakin materiaalia, ja kyllähän keikan aloittanut Empty Promises, sekä myöhemmin kuullut Last Breath ja Before Dishonor toimivat tilanteessa kuin tilanteessa. Siltikin heikoin todistamani keikka tältä yhdeltä kaikkien aikojen lempparibändistäni, toivotaan että kurssi saadaan vielä tulevaisuudessa muutettua.

Jamey Jasta / Hatebreed

Tiuhaan Suomessa vieraillut Machine Head ei näyttänyt herättäneen tarpeeksi innostusta metalliväessä, jotta jäähalli olisi saatu edes puolilleen. Viimeksi olin nähnyt bändin vuonna 2004 Tavastialla, joten omalta kohdalta kiinnostus oli toki korkealla. Jos kaikki bändin areenakeikat ovat olleet tämäniltaisen kanssa samaa luokkaa, en kuitenkaan ihmettele, jos bändin aiemmin jäähallissa todistaneet tämänkertaisen esityksen skippasivat. Eihän Machine Headia ikinä ole tunnettu erityisen skarppina livebändinä, mutta jäähalliolosuhteissa virheet korostuivat, ehkä enemmän kuin olisi väliksikään. Toisaalta tuntuu oudolta, että pelkästään viimeisimmän levyn tiimoilta kolmisen sataa keikkaa heittäneet muusikot eivät vieläkään ”osaa” biisejä.

Robb Flynn / Machine Head

Materiaalia kuultiin kaikilta kuudelta levyltä. Parhaiten toimivat luonnollisesti parin ekan levyn kappaleet sekä viimeisimmän levyn eepokset, joita kuultiin peräti neljä kipaletta. Hieman pettymykseltä haiskahtavan keikan käänsi plussan puolelle enkoreina kuullut Halo ja Davidian, joka edelleen nostattaa kylmät väreet, kuten vuosia sitten kuppaisesta cd-mankasta luukutettuna.

Kivat keikat, mutta olishan ne mielummin katsonut jossain muualla.

Sonisphere Festival Porissa

Tänä kesänä se sitten tapahtui ja Porin mainio Areena valjastettiin jazz-festivaalin lisäksi toiseenkin järkevään käyttöön raijaamalla joku Metallica ja kuukauden vanhat paellat tyrkylle. Sonisphere-festivaalista kohistiin jo hyvän matkaa ennen varsinaista tapahtumapäivää ja niin paikallisten kuin ulkopaikkakuntalaisten toimittajien toimesta päiviteltiin ja arvuuteltiin miten homma oikein saadaan toimimaan? Noh meikäläisen kokeman perusteella homma kokonaisuudessaan toimikin paremmin kuin osasin odottaa. Mitä nyt, varsinkin naisten, vessajonot olivat tolkuttomat. Mitä tosin voi odottaa jos yli 60 000 ihmistä ahtautuu samalle kenturalle ja varmasti ainakin yli puolet porukasta nauttii alkoholipitoisia virvokkeita.

Omien Virvokkeiden sisään kuljettamisesta liikkui jos jonkinnäköistä informaatiota ja kuuleman mukaan varsinaisella sisääntuloportilla laukkujen sun muiden tarkastaminen oli tasoltaan vaihtelevaa ja toiset suuret keksijät olivat siis käyttäneet työpäivänsä turhuuteen valmistaessaan valepohjaa reppuun ja täyttäessään mandariineja viinalla ja niin edespäin. Valepohjaisen repun päälle sijoiteltu vedellä täytetty ns. syöttipullokaan ei ollut vaihtanut portilla omistajaa ja muutkin pullot oli vain pitänyt aukaista ja heittää korkit roskiin. Siinä sitä sitten tuli maisteltua enemmänkin väljähtänyttä ja lämmintä kossubatterya. Nämä siis kokemuksia omasta porukasta, varmasti kekseliäisyys oli kukistanut muuallakin.

Toinen itseäni askarruttava asia oli suuri rutina esimerkiksi ruuan loppumisesta ja kaljajonojen pituudesta. Kyllä minä ainakin näin porukkaa vielä Metallican setin loppupuolella kantavan kaiken maailman festivaali”herkkuja” kojuilta paikoilleen, enkä itse joutunut kertaakaan odottamaan 5 euron hintaista lonkeroa viittä minuttia kauempaa. Suuri miinus tulee käsittääkseni kasviruokien täydellisestä puuttumisesta. Ei tämä sinänsä meikäläistä haitannut, mutta luulenpa että jokunen Hevi-Sirpakin saattaa kieltäytyä tunkemasta jalostettua eläimen lihaa suuhunsa. Kaiketi tämäkin asia korjantuu ensi vuonna. Ihmetystä lisäsi myös porttien sulkeminen kun rockjumalat poistuivat autoilla tietä pitkin, ilmeisesti tilanne oli ollut ainoastaan sekuntien päässä kaaoksesta kun ihmiset alkoivat kiipeilemään aitojen yli ja huutelun sävy oli muuttunut kyselemisen sijaan jo rivouksien ja uhkauksien tasolle. Minähän viisaana poikana lähdin noin 10-15 minuttia ennen pääesiintyjän setin loppumista välttäen näin suurimman ryysiksen niin silloilla kuin kebumestassakin. Poliisin mukaan järjestyshäiriöitä oli saman verran kuin normaalinakin viikonloppuna ja suuremmilta aine- ja henkilövahingoiltakin vältyttiin.
Eli loppujen lopuksi järjestelyt toimivat, muutamat hölmöilyt poislukien, yllättävänkin hyvin. Ensi vuonna pienen hienosäädön ja virheistä oppimisen jälkeen uskoisin homman olevan todella hyvällä mallillaan.

Ja sitten siirrymme itse ohjelmaan. Meikäläinen on jäävi kirjoittamaan mitään faktaa päivän alkupuolen esiintyjistä koska oksentaminen himassa oli siistimpää kuin esim. Mastodonin tai Lamb of Godin setin mahdollinen seuraaminen. Vitutti ehkä hieman ja saavuin paikalle vasta Machine Headin aloittaessa settiään, joka oli yllättävänkin intensiivinen olosuhteisiin nähden. Kaverit näyttivät olevan ihan tosissaan soittamassa ja liikehdintä niin lavalla kuin yleisössäkin alkoi toimia. Biisit painottuivat uuteen tuotantoon ja suurin osa biiseistä taisi olla uusimman albumin satoa. Keikan lopuksi olisi voinut toivoa mahdollisesti soitettavan jotain vanhaa hittikamaa kuten vaikka ”Old” tai ”Block” joita ainakin ennen ovat keikalla veivanneet. Demmelin tipahtaminen kuitenkin ennen setin loppua pakotti bändin keräämään torsot ja kamat lavalta ennen aikojaan. Ihan kiva siihen asti.
Tulipa siinä sitten seuraavaksi käytyä katsomassa jonkin aikaa Anthraxin paikkaajaksi (!?!?) hommattua, veikeästi lapsellisiin kostuumeihin pukeutuvaa Turisasta. Kostuumit pitää hoitaa tyyliin GWAR, tai sitten ollaan ilman! Tämän sortin soturimetalli ei oikein kuuluu meikäläisen levyhyllyn pyöritetyimpiin kiekkoihin, joten musiikillinen anti oli minulle aivan yhdentekevää. Showta oli nähtävästi vedetty ennenkin ja yleisö innostui huudatuksista ja rehellisestä kiroilusta ihan kiitettävästi. Eli Voi että kun oli kivaa. Pientä tirskumista ja repeilyä aiheuttanut keikka sai kyllä mielen iloiseksi ja virvokkeetkin alkoivat maistua joten oli aika siirtyä seuraamaan Linkin Parkin keikkaa K-18 alueen uumeniin mahdollisimman pitkälle lavasta. Bändi tosin kuulosti taustalla saundipoliittisesti hyvältä. Tuntui kuin olisi ollut sterkat taustalla pauhaamassa törkeän lujaa. Nämä kaverit ei taida harrastaa välispiikkejä lainkaan? Siinä huomiot tästä keikasta, eikä bändistä sitten sen enempää. Jos ei kiinnosta, niin ei vaan kiinnosta. Linkin Parkin jälkeen alkoikin sitten nostalgiaosuus, kun kakkoslavalle kipusi timanttinen brittilegenda Saxon!

Saxon, Sonisphere Pori 2009

Vanhat herrat olivat todella kovassa tikissä ja keikkailu tuntui maistuvan. Äijät säntäilivät lavalla, ja fiilis välittyi yleisöön todella hyvin. Harvemmin tulee näitä vanhoja käyriä ihasteltua pikkupojan innolla, keikkojen ollessa esiintyjien puolelta yleensä luokkaa ”mitä vittua me täälläkin tehdään?”. Hittiä saatiin hitin perään, kun ainakin Motorcycle Man, Heavy Metal Thunder, 747 ja Crusader jäivät päälimmäisinä mieleen. Mahtava meininki. Bändi tykkäs, yleisö tykkäs…

Viimeisenä sitten tietysti se joku Metallica. Lähtö on aina tärkeä ja sen he näyttävät myös tietävän läväyttäessään tiskiin Batteryn ekana biisinä jatkaen vaatimattomasti Creeping Deathillä. Tunnelma todellakin oli katossaan, vaikka vain taivas oli rajana. Taisi siinä vielä ainakin Harvester of Sorrow tulla ennen ensimmäistä hengähdystä, joka tällä kertaa oli mainio Fade to Black. Tämän jälkeen setti olikin suunniteltu ainakin minun korvaani täysin päin helvetti,ä kun pitkää slovaria seurasi kaksi ylipitkää ja tuhannen puuduttavaa uutta biisiä, joista toinen taisi olla radioistakin tuttu Cyanide(?), jolloin tunnelma lässähti ryminällä kenttään. Eikä jatko oikein saanut homma enää siihen liitoon mihin se aluksi oli noussut. Master of Puppets ja Blackened putkeen setin loppupuolella herätti jälleen mielenkiinnon meidänkin porukan keskuudessa, mutta tätä seurannut iki ihana Nothing Else Matters oli viimeinen niiti meikäläiselle. Yleisön alkaessa valua jo portista ulospäin, päätin liittyä joukon jatkeeksi ennen suurinta ryysistä, ja suunnitelmani osoittautui lähes täydelliseksi. Tosin missasin Seek and Destroyn jonka pojat vetivät viimeiseksi, mutta vastapainoksi tälle vältin myös kuuluisan ”suljetaan portit” -episodin.

Ei Metallican soittokunnossa mitään valittamista ollut ja alkuun vaikutti jopa siltä että taisi Hetfieldin arpinaamaakin hieman jännittää. Trujillon herkistyminen ehkä jopa kyyneliin asti oli myös osoitus keikan laadusta suurimmalle osalle yleisöä kuten myös bändille. James lauloi paremmin kuin osasin veikata ja Lars soitti välillä huonommin omia biisejään kuin finninaamaiset kovikset ylä-asteiden musiikkiluokissa välituntisin. Konekivääribasarit olivat muuttuneet kunnon pierubasareiksi ja komppien maustaminen oli välillä todella surkuhupaisaa. Ottaen huomioon Larsinkin kokemuksen, niin luulisi Metallicankin hittien taipuvan kaverilta edes hieman tuhdimmin. Naaman vääntely ja biisien välissä seisoskelu ja käyskentely ei kyllä ole riittävästi tuollaisilla lippujen hinnoilla. Kirkin wah-sooloilusta en jaksa edes avautua kuin sen verran, että olisi saanut jäädä sekin väliin. Loppujen lopuksi mielestäni Metallicalta on oikeus odottaa liikoja, ja suhtautua kriittisemmin kuin joihinkin muihin bändeihin. Miksikö? Siksi, että se on Metallica.

Eli lopuksi suurin plussa Saxonille ja suurin miinus Anthraxin peruuntumiselle sekä Lars Ulrichin ammattitaidolle. Ensi vuonna uusiks! Ehkä!

Machine Head – The Blackening

Enpä olis uskonut, että vuonna 2007 Machine Head julkaisee yhden vuoden kovimmista metallikiekoista. ”The Blackeningiä” voidaan syystä pitää metallimaailman omana ”American Idiotina” ja samalla se kääntää vihdoin ”Burn My Eyes” -debyytistä laskusuhdanteesen joutuneen yhtyeen kurssin uuteen nousuun.

”The Blackening” ei tarjoa nykymusiikille tyypillisiä valmiita vastauksia ja on eeppisyydessään kaikkea muuta kuin helppo kiekko. Siltikin, vaikka levyn kahdeksan biisiä kellottavat keskimäärin 7,5 minuuttia, tuntuu kaikki olevan ohi liian nopeasti. Kipaleet eivät missään vaiheessa ala tylsistyttämään, sillä mukana on monipuolisesti paloja niin Rob Flynnin rässimenneisyydestä, ”Burn My Eyesin” murskaavuudesta kuin nykyaikaisesta melodisesta jenkkihevistäkin. Näitä kappaleita on turha odottaa kuulevansa radiossa, sen sijaan kymmenienkään kuuntelukertojen jälkeen niistä ei ole kaivanut esille kaikkia mahdollisia nyansseja. Levy toki etenee tietynlaisena pötkönä, jota ehkä vähemmällä keskittymisellä tasapaksuudeksikin voisi kutsua, mutta pikkukoukut – olkoon se jokin yksittäinen riffi tai kitarastemma – pakottavat kuulijan osallistumaan levyn tapahtumiin. Omana suosikkina tällaisesta säväyttävästä hetkestä toimii Halon kertosäe, jollaista harvemmin tulee vastaan.

Machine Head on lähtenyt kunnianhimoisesti toteuttamaan omaa visiotaan, ja onnistunut hevieepoksensa luomisessa erinomaisesti, yllättäen kriitikon housut kintuissa ylistämässä trendikästä retrorokkia. Onneksi hevikin on vielä joskus hyvää!

Machine Head, God Forbid ja Caliban Tavastialla

Lahtelaisia kun ei tuo hevimusiikki tunnu kiinnostavan, jouduin issekseni lähtemään katsastamaan Machine Headia. Tai oikeastaan Calibania, myös vähän God Forbidia mutta hyvin vähän Machine Headia. Onneksi paikanpäällä oli luvassa hyvää seuraa… Junamatkalla oli keikkamatkoille harvinaislaatuista laatuaikaa itselle, hyvää aikaa rauhoittua ja punoa kysymyksiä Caliban-kitaristi Marcin pään menoksi.

Vaikka hengausaikaa haastattelun jälkeen oli useita tunteja, siinä puoli kympin maissa veivanneen Calibanin keikan alku onnistuttiin missaamaan, about puolen piisin verran. Sali oli lähes autio, ja meininki sitämyöten laimea. Bändi esiintyi kuitenkin vakuuttavasti, soitto kulki, ja myös puhtaat laulut toimivat. Uutta ”Opposite From Within” -levyä käytiin vahvasti läpi, lisäksi Shadow Heartsilta mätkäistiin ainakin hitit ”Vicious Circle” ja ”The Seventh Soul”. Kyllä olisi kiva nähdä bändi vaihteeksi esiintymässä tiiviimmän tunnelman siivittämänä.

Kolmikosta toisena veivasi amerikkalainen God Forbid. Musiikki oli tietysti täysin outoa, mutta mukavasti tuntuivat pojat mäiskivan melodista metalliaan. Puhtaat eivät toimineet aivan yhtä jouhevasti kuin Calibanilla, mutta ei toisaalta olleet mistään poiskaan, toisin sanoen biisit toimivat erittäin hyvin kliineineen päivineen. Keikan jälkeen on tullut hamuttua bändin tuotantoa, joten tapaaminen oli sikäli hedelmällinen. Ensi kerralla lähtee sitten vielä paremmin!

Pientä toivetta oli, että Machine Headista saisi jotain irti. Mehut oli kuitenkin pitkän päivän jälkeen poissa, eikä edes Davidian innostanut. Old ja Ten Ton Hammer olivat keikan muita kiintopisteitä, mutta jotain keikan mielenkiinnosta kuitenkin kertoo encorena vedetty Sepultura/Pantera potpuri, joka kohosi huomionarvoisimmaksi vedoksi. Eipä taida olla meikän juttu enää, vaikka loppua kohden täyttynyt sali tuntuikin nauttivan sielunsa kyllyydestä. Uusintakierroksen jälkeen tiiviistä yleisömassasta purkautui hikisen oloisia pojuja.

Machine Head

Jouluisena lauantaina tuli suunnaksi kotomaamme pääkaupunki ja siellä sijaitseva keikkamesta joka myös Nosturi nimellä tunnetaan. Lavalle oli luvassa vanha kunnon Machine Head. Lämppäri Sikth oli peruuttanut lähes viime tingassa ja paikkaamaan oli saatu Bendover. Läskiheviä aivan helvetisti sanat väärin lausuvalla laulajalla. Ihan ok vetoa muuten kylläkin, mutta tylsää. No eipä sitä Bendovereita tultu katsomaankaan, vaan Machine Headia, joka oli vetänyt mestan taas täpötäyteen. Jengiä oli aivan helvetisti, tuntui että lähes puolet enemmän kuin viimeksi (12.12.2001 tai jotain sinnepäin, ei voi muistaa), vaikka silloinkin keikka oli muistaakseni myyty loppuun.
Vähän alle tunnin odottelujen jälkeen saatiin itse bändi lavalle ja ykkösenä lähti uuden ”Through The Ashes Of Empires” -levyn eka biisi Imperium. Ihmisiä tuntui olevan niin paljon, että edes pittiä ei muodostunut, tosin se korjaantui parin biisin jälkeen. Machine Head soitti jälleen loistavasti, ja biisit tulivat lähes kuin levyltä suoraan. Jos bändin on nähnyt ennen tai live-levyä kuunnellut, niin luulisi tietävän. Kappaleita kuultiin koko bändin uran saralta sopivasti, flopahtaneelta numetalhirvitys-levyltä ”Supercharger” kuultiin onneksi vain sen ainoa hyvä biisi Trephination. Helmistä puheen ollen vielä MH:n pojat innostuivat vetelemään covereita keikan loppuvälissä ja yleisö huusi äänensä Sepultura-coverin puolesta. Ilmeisesti vakioksi noussut Metallica versiointi kuultiin myös. Välillä sympaattinen keulahahmo Rob Flynn innostui heittämään juomaläppää ja kehuskelemaan Suomea.
Biiseistä vielä sen verran että keikan aikana kuultiin myös Davidian, Take My Scars, Blood For Blood, The Blood The Sweat The Tears sekä Block, joka lopetti keikan. Machine Head slovari osastoa edustettiin myös parilla veisulla: The Burning Red ja Descend The Shades Of Night, joista varsinkin jälkimmäinen oli todellakin keikan kohokohtia. Pari circle-pit yritystäkin lähti mutta vasta jälkimmäinen onnistui edes jotenkin.
Konepää ei tälläkään kertaa jättänyt kylmäksi ja tulevaisuus näyttää varsin valoisalta mikäli heput jatkavat uusimman levyn linjaa. Machine Head tuli ja rankaisi ja toivotan tervetulleeksi taas jatkossakin, sen verran hyvä keikka oli taas.

Machine Head – Through the Ashes of Empires

Return of the king. Heavy metal -meiningeissä aina merkittävä bändi, ja nyt sekasotku-friikkinumetal pelleilyistä selvinnyt Machine Head on palannut uudella levyllään, tiukemmassa kunnossa sitten ”The More Things Change” -lätyn. Through The Ashes Of Empires nimeä kantava uusin konepää levy, joka tuossa pariviikkoa sitten kauppoihin pöllähti, palaa bändin juurille jättäen nytkymetelikauden taakseen, lopullisesti. Edellinen Supercharger levy oli niin suuri pettymys, että menetin toivoni bändin tulevaisuuteen lähes täysin. Kun muutama kuukausi ennen uutukaisen ilmestymistä imaisin levyn kolmosbiisi ”Left Unfinishedin” raakaversion, alkoi usko pikku hiljaa palata.

Kymmenen kappaletta, ja harvasta huomaa enää vaikutteita vanhasta (paskasta. viit. supercharger), konepäät tekivät fiksun vedon, kun kitaristi Ahrue Luster sai kenkää ja laulajakitaristi Flynnin vanhan bändin, Vio-lencen kitarakurittaja Phil Demmel otettiin bändin riveihin. Ja numetal kuoli, levyn ykkösenä tykittää takuuvarmasti luulot pois repivä ”Imperium”, joka mielestäni on parhaita Machine Head biisejä ikinä. Tosin levyllä on myös heikot puolensa, sillä rauhallisemmat biisit ”Days Turn To Pale Gray” ja ”Descent The Shades Of Night” eivät heti ensikuulemalta vakuuta, paitsi jos orkesterin ”balladeista” on aikaisemminkin diggaillut. Jälkimmäinen näistä biiseistä tuo jotenki mieleen loistavan ”I’m Your God Now” -raidan legendalevy Burn My Eyesiltä. Kappaleiden pituus on myös noussut, sillä 6-7 minuuttisia kappaleita löytyy, ja loput mahtuvat tutusti siihen 4min pintaan. Mättöä ja niitä tuttuja turvallisia takuubiisejä ovat myös ”In The Presence Of My Enemies” ja ”Wipe The Tears”.

Pakko myöntää, että pisteitä tippuu erityisen suuren diggailun johdosta bändiin, mutta suosittelen kyllä jokaiselle joka pettyi ja menetti uskonsa Superchargerin myötä. Ottakaa tosin sekin huomioon, että orkesteri veivasi ensimmäisenä levynään niin loistavan lätyn, että sitä parempaa ei helpolla tehdä. Joka tapauksessa, Machine Head on ottanut askeleen oikeaan suuntaan. Ja digibonusmikälie levyä ei kannata ostaa, siinä on 5 demoa levyn biiseistä ja The Blood The Sweat The Tears -biisin livepätkä + 18 minuuttia turhaa studiopaskaa jotka voi kattoa myös netistä.