Avainsana-arkisto: Lutakko

JKL Punk/HC Sessions palaa Lutakon ohjelmistoon

Jyväskylässä 1990-luvun lopulla syntynyt JKL Punk/HC Sessions -klubi tekee paluun muutaman vuoden hiljaiselon jälkeen. Klubin uuden tulemisen avajaisia vietetään Tanssisali Lutakossa torstaina 10.10., jolloin ilmaiskeikalla nähdään tamperelainen Tax, jyväskyläis-tamperelainen Remissions sekä jyväskyläläinen Ydinaseeton Pohjola.

Tulevan torstain avajaisista seuraava JKL Punk/HC Sessions -klubi järjestetään lauantaina 16.11., jolloin lavalla nähdään mm. Pertti Kurikan Nimipäivät ja Rattus. Vuoden 2014 ensimmäisellä klubilla 17. tammikuuta nähdään lokakuun lopussa uuden albuminsa julkaiseva Wasted sekä muutaman vuoden tauon jälkeen paluuta tekevä The Heartburns. Tulevaisuudessa klubilla tullaan näkemään myös ulkomaisia bändejä.

JKL Punk/HC Sessions

To 10.10.2013 Tax, Remissions, Ydinaseeton pohjola
Ilmainen sisäänpääsy, ovet auki klo 20, keikat klo 21 alkaen.

La 16.11.2013 Pertti Kurikan Nimipäivät, J. Miettinen Plays Shitter Limited, Neuroosiliitto
Liput 8 eur (Jelmu ry:n jäsenille 5 eur). Ovet auki klo 20.

Pe 17.1.2014 Wasted, The Heartburns +1
Ovet auki klo 20.

www.jelmu.net
www.facebook.com/lutakkoclub

Lutakko Liekeissä 2012

Lutakko Liekeissä pähkinän kuoressa: isohkoja bändejä, pieniä paikallisia bändejä, mukavaa meininkiä. Vuonna 2012 tosin oli edellisvuoteen verrattuna yksi lava vähemmän, ei ensimmäistäkään ulkomaannimeä ja muutenkin hieman pienimuotoisempi meno. Hellekään ei hellinyt juhlakansaa ja vieressä olevan rakennustyömaan vuoksi Lutakon ympäristö vaikutti edellisvuottakin kaoottisemmalta. Samasta syystä iso ulkolavakin oli poistunut.

Allekirjoittanut on havainnut matkustavansa Tampereelle muuttamisensa jälkeen vähemmän kuin mitä aiemmin. Matkustelu oli osaltani elokuun lopussa itse asiassa minimissä, mutta Lutakko Liekeissä -festien takia oli poistuttava Tampereelta jo puolen päivän jälkeen. Siltikin ensimmäisenä kello 16 aikoihin esiintynyt Slack Bird (jota allekirjoittanut luuli punk rockiksi, mutta kyseessä olikin punkisti soitettu folk) jäi näkemättä tällä kertaa kun piti olla muita juttuja tekemässä, mutta The Escapist tuli katsottua alusta loppuun. The Escapist kärsi muiden ulkolavan bändien tavoin ohuista ja voimattomista soundeista, arvatenkin desibelirajoitusten vuoksi. Musiikillisestihan keikka oli silkkaa priimaa, ja oikeastaan nimenomaan The Escapistin takia lähtö Jyväskyläänkin tapahtui melko aikaisin. Taitaapi olla Suomen kovin anarkobändi heti 1981:n jälkeen. New Waters kärsi ohuista soundeista jopa The Escapistia enemmän. Kyllä huomaa, ettei hooceetä ole tarkoitus kuunnella liian hiljaisella. Vierustoverille pystyi juttelemaan ihan vaivatta, jos sattui olemaan vähänkin kauempana lavasta. No, hyvä meno tyypeillä näkyi lavalla kuitenkin olevan.

Callisto toimii lähes joka kerta, kunhan se vain soittaa sisätiloissa. Tässä tuli muuten havaittua, että olen nähnyt bändin soittamassa edellisen kerran kolmisen vuotta sitten. Callisto on tainnut soittaa viime vuosina vain muutaman keikan vuodessa, ja yhtyeen kotisivujen mukaan tämä oli vasta bändin toinen keikka tämän vuoden aikana. Eipä pääse siis hirveän usein tätäkään bändiä katsomaan ja koska Callisto nyt sattui soittamaan sisällä auringonpaisteisten ulkolavojen sijaan, niin keikasta sai nyt jopa jotain irtikin.

Pigeon Huntin olen ehtinyt nähdä keikalla jo muutaman kerran aiemmin, mutta se alkaa vasta nyt vakuuttamaan kunnolla. Keikka vaan taisi jäädä vähän lyhyeksi… ja soundit taas olivat hieman ohuet. Päätin ostaa bändin levyn hieman myöhemmin, mutta siinä välissä olikin hyvä lähteä viettämään ruokataukoa läheiseen pizzeriaan, joka oli kylläkin melko kallis ja kasvisvaihtoehdoiltaan olematon, mutta menetteli siinä tilanteessa. Lutakolla tarjottavat letut kun eivät ihan riittäneet viemään reissumiehen nälkää.

Sitten oli aika bongata Rattus ensimmäisen kerran uuden kokoonpanonsa kanssa. Keikan aikana sitä kiinnitti kummasti huomiota siihen, että laulaja oli joku muu tyyppi kuin Jake, ja se kieltämättä kyllä vaikutti mielipiteeseen koko keikasta. Soittivat sentään vanhoja klassikkovetoja, kuten Sotahullut ja Sodan tragediat ja Miksi haluat tapella, Voittaako pahuus -biisistä myös plussaa! Siltikin viime viikonloppuna bongattu Ahneus kuulosti paikoin enemmän Rattukselta kuin Rattus itse. Rattus ei ehkä ole nykyään rautaa, mutta ei se kyllä paskaakaan ole. Rattuksen lopetettua Ramin Kuntopolku soitti katoksella, ja oli muuten ainoa kerta näillä festeillä kun Kuntopolut bongasin.

Ramin Kuntopolkua ei voinut kuitenkaan jäädä ihmettelemään, kun sisällä aloitteli Murheenlaakso, joka toimii utuisissa sisätiloissa kyllä hämmentävän hyvin. Tämä keikka jätti jälkeensä lähinnä tyhjää oloa, kun kerrankin pääsin keskittymään Murheenlaaksoon ihan kunnolla. Vaikuttavaa. Murheenlaakso taisi käsittääkseni sitten pistääkin keikkahommat tältä kesältä pussiin, ja tämä oli sille kyllä erittäin väkevä lopetus. Murheenlaakson aikana Lutakko oli melkein täynnä, mutta täyteen se meni vasta Pertti Kurikan Nimipäivien aikana. Keikan kyllä katseli, mutta kun PKN:n keikalla on enemmän ihmisiä kuin Laman keikalla niin sitä alkaa pikkuhiljaa toivomaan että tämä PKN-hype olisi kokenut jo kulminaatiopisteensä ja hiipuisi. Lutakko Liekeissä teki tämänvuotisen yleisöennätyksensä juuri PKN:n keikan aikana, ja sen huomasi siitäkin että sisällä oli tolkuttoman vaikeaa liikkua. Sen jälkeen viihtyi ihan mielellään ulkona avarassa.

Ulkonahan soitti seuraavaksi Pää Kii, joka keräsi paikalle paljon utealiaita, tosin bändin ongelmana olivat sitten epilepsiavalot. Viime vuonna tosin Dischargen ja Disco Ensemblen aikana lavalle katsominen satutti silmiä enemmän, joten jossain ollaan tultu eteenpäinkin. Mutta mitä itse Pää Kiihin tulee, niin kyllähän se kiinnosti. Siinä kuului kummasti Bergmanin pari edellistä bändiä taustalla ja hyviä biisejähän tällä kokoonpanolla kyllä on esitettävänään jo nyt aikamoinen liuta, vaikkei bändi ole kauhean pitkään edes ollut toiminnassa. Pää Kiin jälkeen sisällä mekasti FM2000, mutta jäin ulos haukkaamaan happea. Kannatti, sillä Slack Bird veti toisen ”keikan” juuri tällöin. Onhan noita punkkareiden singer/songwriter-juttuja nyt nähty jo aiemminkin, mutta juuri tähän hetkeen osuneena Slack Bird oli suurin piirtein parasta maailmassa.

Jos WC ei aiemmin räjähtänyt, niin Räjäyttäjät räjäytti. Räjäyttäjät soitti likaisen ja meluisan rockinsa taas housut kintuissa ja hieltä haisten, vaikkakin pihalavan ja yleisön välissä ollut etäisyys vähän rokotti fiilistä. Tämä(kin) bändi on parhaimmillaan pienillä lavoilla, vaikka yleisöllä olisikin riski saada koko ajan turpaansa. Mitä ahtaampi rotanloukku, sen parempi. Tämänkertainen keikka tuntui melko lyhyeltä ja muutama tuttu biisi jäi kuulemattakin, mutta ainakin pöksyt olivat taas nilkoissa, ja se lienee pääasia?

Kun Lutakko Liekessä -organisaatio ilmoitti Laman tulevan soittamaan Lutakkoon, oli päätös lähdöstä tehty jo samantien. Täällä Laman piti soittaa ”toistaiseksi kesän ainoan keikkansa”, ja ihme kyllä se pitikin paikkansa kun ei muita keikkoja ole tätä kirjoittaessakaan ilmoitettu. Suurkaupunkien edellisvuotiset täsmäiskut jäivät itseltäni näkemättä, mutta ainakin nähtyyn Poriin keikkaan verraten Lama ei soittanut lainkaan huonommin, ellei ollut jopa tiukempi. Kyllähän Lamalla on suurin piirtein parhaimmat biisit mitä suomalaisessa punkissa on nähty, ja keikkakin oli sen mukainen; yhtä ilotulitusta.

Keikasta sai runsaasti energiaa, jonka myötä hereillä pysyttelykin oli pitkän päivän jälkeen helppoa. Lisää kahvia ja sitten taas tienpäälle kohti Tamperetta. Tälläkin kertaa Jyväskylän menoista jäi erittäin positiiviset fiilikset. Urpoiluun en törmännyt ja muutenkin nämä festit juhlittiin sangen lämminhenkisissä tunnelmissa. Me likes!

www.lutakkofestival.com

Punk-mayhemia Jyväskylässä – Lutakko Liekeissä

Pari kertaa taisin jo mouhottaa festarikesän päätöksestä. Se oli kaikki valhetta, sillä tie vei Jyväskylään vielä elokuun viimeisenä viikonloppuna. Esiintyjälistassa oli useampikin sellainen nimi, joten ei vaan voinut ohittaa Lutakkoa liekeissä. Sitä paitsi festarin tulevaisuus (ainakin tässä mittakaavassa) on hieman vaakalaudalla, joten nämä festit piti tarkastaa ensimmäistä kertaa kun se nyt oli mahdollista.

Olin ollut Jyväskylässä jo pari päivää, joten pystyin saapumaan paikalle mihin aikaan vaan katsoin tarpeelliseksi. Muuten olisin voinut tulla paikalle hieman myöhemminkin, mutta Total Recall oli nähtävä. Kyllähän se täysin odotuksia vastasi, ellei jopa ladannut ne ylittäneenkin setin. Yhtye on kehittynyt sitten aiempien nauhoitustensa ja uusi materiaalin kuulosti jännältä. Plussaa vielä odottamattomasta cover-valinnasta. Haistelijat oli seuraava ns. pakollinen bändi, mutta Haistelijat hoitivat ”ihan ok” -tasoisen settinsä alta pois sen verta nopeaan, että ehdin näkemään vielä Lighthouse Projectin keikan loppupuoliskon, johon kuului tulenpuhalteluakin. Uudella kitaristilla näkyy olevan lavamaneerit hallussa.

Tumppi Varonen & Problems? sekä Kakka-Hätä 77 eivät sen kummemmin jaksaneet innostaa. Ovathan molemmat asiansa osaavia bändejä ja varsinkin Problems? on tätä nykyä tikissä, mutta omalla kohdallani voisi puhua kyllästymisestä. Molemmat on nähty suhteellisen lyhyen ajan aikana useammankin kerran, joten nyt ei enää yksinkertaisesti jaksanut. Saksalainen Digger Barnes tuli sen sijaan katsottua, vaikka miehen olemuksesta ja äänestä ukkoa ei heti germaaniksi arvaisi. Kiistatta yksi Lutakon kovimmista vedoista tällä erää. Rehellistä, teeskentelemätöntä, aseista riisuvaa ja riisuttua. Digger tarjosi mainion välipalan noin muuten rytkeiseen iltapäivään, enkä olisi pistänyt pahakseni jos Jelmu olisi ottanut enemmänkin riskejä ja buukannut joitakin vastaavia esiintyjiä vielä ohjelmistoa täydentämään, mutta näillä mentiin. Ikkunasta tuli vilkaistua ulkona soittanutta One Morning Leftiä, eikä sitä sen enempää tarvinnut katsoakaan. Tosin bändin paitadesigni vetoaa synkkään mieleeni. Mistäköhän johtuu?

En tiedä, onko Fucked Up ihan sellaista mätkettä mitä jaksaisin kuunnella päivät pääksytysten, mutta verraton livebändi se tuntuu olevan. Damian on karismaattinen esiintyjä, joka ei lavalla viihtynyt kuin pienen hetken vain. Mellakka-aitakin taisi olla vain hidaste, kun ukko jorasi keskellä haltioitunutta yleisöä. Harvemmin näkee ihan vastaavaa, kun reilusti elopainoa kartuttanut korsto vyöryy yleisönsä niskaan ja saa vielä kaikki hyvälle tuulelle. Paitsi ehkä ne kaksi esiteiniä, jotka taisivat pelästyä halaamaan tulevaa Damienia mutta jotka sentään uskalsivat tehdä high fivet tuon suomihardcore-mouhottajan kanssa.

Olen koettanut nähdä Unkindin useammankin kerran ja joka kerta se on päätynyt jonkinlaiseen katastrofiin. Nyt ainoa rutisemisen aihe ei liity itse esitykseen. Ainoastaan liiallinen päivänvalo vei yhtyeen esityksestä terää ja sounditkin olivat hieman ohuet. Eivät potkineet kunnolla. The Menzingersin keikka rajoittui vilkaisuun, mutta Meanwhilen keikka tuli katsottua alusta loppuun. En ole muistaakseni kuullut yhtäkään Meanwhilen biisiä aiemmin, mutta kovin tutulta kuulosti. No, Dischargen hengessä vedettyä d-beatiahan se oli, jopa siinä määrin että jokainen riffi ja biisi oli Dischargen jo aiemmin tekemä. Eipä tämän tyylin bändejä voida kovin usein omaperäisyydestä syytellä, mutta joitakin kysymyksiä yhtyeen piinkova esitys jätti. Osasiko Meanwhile d-beatin perusoppimäärän parempi kuin opettajansa? Jäisikö Discharge auttamatta kakkoseksi?

Discharge olikin heti Meanwhilen jälkeen, ja sitä keikkaa olen hetken aikaa odottanut kun edellinenkin keikka Tampereella oli jäänyt välistä. En odottanut paljoa, ihan vaan siksi etten pettyisi pahasti. Dischargen uudessakin tuotannossa on They Lie You Dien ja Corpse of Decadencen kaltaisia helmiä, mutta toisaalta itse olisin toivonut enemmän ”Why?”:n biisejä mukaan. No, Dischargella noita kovisbiisejä riittää ja joku varmasti haluaisi kuulla ”Grave New Worldinkin” biiseillä ladatun keikan. Ei siitä samanlaista orgasmia tullut kuin ”Hear Nothing, See Nothing, Say Nothing” -levyn ensimmäisten kymmenen sekunnin kuuntelemisesta. Toki tuokin biisi kuului settilistaan, mutta ei sitä levyä tehnyt sama bändi kuin mikä veti nyt Lutakon pihalla. Ei huono keikka, vaikka Meanwhile osasikin d-beatin paremmin. Elämäni ei muuttunut ratkaisevasti tämän keikan näkemisestä, toisin kuin sinä hetkenä jolloin ensimmäisen kerran kuulin Dischargea.

Rytmihäiriön – jonka olen tosiaan ehtinyt nähdä sen saatanan monta kertaa jo aiemmin – ja Uprightin väliltä valitseminen ei tuottanut vaikeuksia. Päätin marssia Lutakon portaat vielä ylös ja vilkaista, millainen ilmestys tämä paikallinen Upright sitten on. Tiukka veto, joka loppui kuitenkin hyvin nopeasti. Mutta vaikka setin pituudessa hävittiin, ei itse esiintymisestä intensiteettiä puuttunut. Disco Ensemblen katselu ei sen sijaan juuri houkuttanut, mutta katsoinpa sitäkin sitten hetken aikaa paremman tekemisen puutteessa, mutta suurimman osan keikasta vietin kyllä jossain ihan muualla. Sitä paitsi päälavan valomyrsky oli herkille silmilleni jo liikaa, kun sitä oli pitänyt kestää jo Dischargen ajan.

Syyt mestoille jäämiseen olivat sitten hieman mysteeriset, kun Disco Ensemblen jälkeen jäi soittamaan vain Misfits-coverbändi Braineaters. Porisperessäkin jätin coverbändit katsomatta (paitsi sitä Kiss-bändiä pälyilin hetken aikaa), mutta jostain syystä jäin kuitenkin mestoille, vaikka olisin voinut lähteä jo heti Uprightin jälkeen. Eihän Misfits nyt varsinaisesti ole itselleni edes kovin merkityksellinen bändi ollut, mitä nyt teininä tuli vähän kuunneltua, ja kuinka ollakaan, huomasin olevani fiilistelemässä niitä samoja biisejä nyt Lutakossa. Braineaters ei ollut mitään sellaista menoa, että vedetään väsynyttä settiä kaljapalkalla kaljaa juovien festivaalivieraiden taustamölyksi. Ja kyllä sen menon oli vähintään kohtuullisen huimaa oltava, kun kerta lavan edustalla partioinut järkkärikin unohti hetkeksi velvollisuutensa ja ryntäsi laulamaan. Orastavan flunssan takia itseäni ei laulattanut, joten keikan aikana piti häipyä paikalta ja julistaa omalta osalta Lutakko Liekeissä sammuneeksi. Samaten se oma festarikesäkin.

[flickrfeed photoset=72157627506237987
]

Church Of Misery & Fleshpress Lutakossa

Keskiviikkoilta, torstaina olisi tarkoitus päättää yli viiden vuoden odotus ja suunnata Jyväskylään tsekkaamaan Church of Misery livenä, vaan mitäpä tekee elimistö? Nostattaa yllättäen varsin jykevän kuumeen. Ei perkele. Eikun sängyn pohjalle tärisemään ja lepäilemään. No, kuinka ollakaan, elimistölleni esittämä jyrkkä ultimatum, lepo ja lääkeaineet tekevät tehtävänsä ja pääsen suureksi helpotuksekseni torstaina varsin hyvävointisena tien päälle. Ja hyvä niin, luvassa on hyytävän kova keikka ensimmäistä kertaa Suomessa vierailevalta japanilaiselta psychdelic-doom-stoner-? -nelikolta.

Illan avauksesta vastaa kotimainen sludge-pioneeri Fleshpress. Yhtyeen ultrahidas ja -raskas vyörytys on kieltämättä erittäin hypnoottista, mutta live-tilanne ja se tosiasia, etten tunne yhtyeen tuotantoa entuudestaan lainkaan tekevät hallaa ja huomaan aika ajoin harhautuvani tutkailemaan kanssaihmisten bändipaitojen kiertuelistauksia keikan sijasta. Keskitempoiset riffit sen sijaan koukuttavat kaltaiseni ensikertalaisenkin. Muutamaan otteeseen rumpali pistää jopa blast beatiksi aiheuttaen kalmanihanat Autopsy-vibat. No, basistilla näyttää olevan ko. yhtyeen paita päällään, joten tuskin olen täysin väärillä jäljillä. Se mikä itseäni jää kuitenkin hiertämään on laulu. Allekirjoittaneelle se ei nyt vain uppoa, liian raakaa ja korkeaa. Etenkin blast beatin kera jäin kaipaamaan kunnon viemärivokaaleja.

Lyhyen tauon jälkeen alkaa analogisyna ujeltamaan nostattaen kylmät väreet. Church Of Misery taking over. Keikan avaa ilmeisesti tuoreimman pitkäsoiton, ”Houses Of the Unholyn”, avausraita El Padrino. OK, aika helvetin paljon sanottu, mutta olen valmis julistamaan, että yksikään bändi sitten Sabbathin ei ole onnistunut naittamaan raskautta ja groovea yhtä maukkaasti kuin Church Of Misery. Ja raskaudella en nyt tarkoita jotakin rankasti alavireistä junttariffiä, vaan esimerkiksi sellaista N.I.B.-henkistä perusrokkaava riffittelyä, joka kuitenkin onnistuu kuulostamaan siltä kuin Iggy & The Stooges soittaisi James Brownin materiaalia liikkuvan tankin päältä Altamontin moottoriradalla. Avausbiisiä seuraava tripla, I, MotherfuckerKillforniaSoul Discharge, sarjamurhaa sellaisella tehokkuudella, että ei mitään rajaa. Introina toimivat radiouutiset, haastattelut yms. kunkin kappaleen käsittelemään sarjamurhaajaan liittyvä audiomateriaali loistaa livenä poissaolollaan. Tavallaan harmi, koska tuo materiaali on oikeasti kiehtovalla tavalla hemmetin pahaenteistä ja tunnelmallista. Toisaalta, kyllähän se katkoisi ikävästi bändin live-meininkiä, joten näin on parempi.

Tuoreen täyspitkän Blood Sucking Freak väliosineen alleviivaa loistavia soundeja. Itse asiassa yhtyeen groove nojaa tasapuolisesti niin Junji Naritan rumputyöskentelyyn, Tom Suttonin riffeihin, kuin Tatsu Mikamin bassotteluun, niinpä esimerkiksi kitaran peittyminen tai basson puuroutuminen miksauksessa söisikin yhtyeen soundia todella pahasti. Tunnustusta on annettava myös vokalisti Yoshiakki Negishille; herra on todellakin mies paikallaan. On vaikea kuvitella bändiin hahmoa joka saisi vangittua lavaolemukseensa yhtä vakuuttavasti yhtyeen teeman (sarjamurhaajat) mukaisen habituksen. Sellaisen tietynlaisen jakomielisyyden, että paloittelin ja söin juuri naapurini ja nyt marssin huoltoasemalla kahville muina miehinä rupattelemaan mukavia uhrieni työkavereille. Where Evil Dwells, erittäin tarttuva Badlands ja Shotgun Boogie päättävät varsinaisen setin. Toisin kuin levyillä, livenä oikeastaan yksikään biisi ei nouse selkeästi muiden ylitse. Suoritus on suorastaan hengästyttävän tasavahva. Ja siis pelkästään hyvällä tavalla. Hengästyttävä on myös bändin stamina; yhtye ei tainnut varsinaisen setin aikana pysähtyä edes juomaan biisien välissä!!

Yleisöön silminnähden tyytyväinen nelikko palaa vielä lauteille tarjoillen illan toisen ”Master of Brutality” -tsipaleen, Megalomanian. Loisto esimerkki tapauksesta, jossa live-tulkinta muuttaa täysin suhtautumistani biisiin. Megalomania ei nimittäin ole koskaan lukeutunut suosikkeihini. Keikan jälkeen lähinnä ihmettelen, että miksi hitossa ei? Bändi poistuu jälleen lavalta.

Onnekasta ja hyvin mukana olevaa yleisöä hemmotellaan tosin vielä toisen encoren verran. Uusimman täyspitkän ”hittibiisi” Born to Raise Hell laittaa Lutakon huutamaan tarttuvaa kertsiä. Itse ihmettelen että miksi ihmeessä tutustuin ”Houses Of the Unholyyn” niin verkkaisesti? Levyn olisi ehdottomasti kuulunut olla vuoden 2009 parhaat levyt -listani kärjessä. No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan, korjaan paidan mukaani merchandise-tiskiltä ja suuntaan kotia kohti. Jo seuraavana päivänä, levykaupassa vierailtuani, pännii niin maan vietävästi, ettei tullut sijoitettua myös vinyyliin. Myös tieto siitä, että Tom Sutton lopettaa Church of Miseryssä kiertueen päätyttyä harmittaa. Ja paljon. Toivottavasti Japanin kolmikko löytää ”Satan” Suttonille arvoisensa korvaajan. Haluan lisää ja sarjamurhaajia riittää.

Settilista:

(saattaa sisältää virheitä, olin kovasti täpinöissäni, korjatkaa ihmeessä jos havaitsessa virheitä arvoisat lukijat)

El Padrino
I, Motherfucker
Killfornia
Soul Discharge
Blood Sucking Freak
Where Evil Dwells
Badlands
Shotgun Boogie

Encoret:

Megalomania
Born To Raise Hell

Down My Throat ym. Lutakossa

Alkumatka Lahdesta Jyväskylääm meni aika hissutellen, kun lunta tuli ainakin kaks metriä. En tosiaankaan halua liittyä siihen roskajoukkoon joka kuolee itse tai tappaa kavereita ja sivullisia piittaamattomuuttaan. No saarnat sikseen. Perille päästiin ja ystävämme olikin jo odottelemassa viinapaukkujen kanssa. Alkuilta menikin yllättäen viinan ja hardcoren parissa. Muutenkin vieraanvaraisuus oli huippuluokkaa, joten iso kiitos Samille ja Astalle.

Kun saavuimme keikkapaikalle Lutakkoon, oli On A Solid Rock jo lopettelemassa itseään. Tällä hetkellä Suomen ainoa straight edge -bändi oli mainio, mitä nyt suurimmaksi osaksi keikan missasin. Bändin seiskatuumainen on jo kulkuttelemassa punkinkontissa ja muistakaahan sitten lapsukaiset että tämän tuotteen parissa vietetään selvä joulu.

The Phoenix Foundation Turusta aloitteli seuraavaksi. Lähinnä Back Against The Wallissa vaikuttavia hemmoja on lähtenyt aika yllättävään suuntaan. En ole bändin seiskaa päässyt fiilistelemään täydeltä laidalta, kun levysoitin on ollut jo romuna jonkin aikaa. Keikka oli kuitenkin lepoisten melodioitten täyttämää tunnelautunutta punkrokkia.

Illan mielenkiintoisimmasta ja pelottavimmasta esityksestä vastasi kuitenkin suomalais-ruotsalais-norjalaistrio Surplus People. Kolme henkinen tyttölauma vinguttaa syntetisaattoria ja skittaa löytyy ja laulaja huutelee megafonii. Bändin musiikkityylistä en oikein osaa sanoa mitään. Feminiinistä elektropunkkia? Aikamoista huttua kuitenkin.

Viimeiseksi soitti Down My Throat, joka oli kasvanut viisi henkiseksi sitten viime näkemän basistin vaihdettua neljäkielisensä kuuteen. Tiukka perussetti jälleen, kyllähän te tiedätte. ”Kiipin oon!”

Lutakko on loistava keikkapaikka, joka pitäisi saada joka kylään. Harmi vaan että pelimestat on purku-uhan alla kun vanhaa teollisuusrämettä rakennetaan tehokkaaseen asunto- ja toimistokäyttöön. Kokonaisuudessaan onnistunut reissu joka koostui hyvästä musiikista, rennosta kaljottelusta ja hävettävästä läpänheitosta. Hauskaa oli jne. blaa blaa…