Avainsana-arkisto: Luonteri Surf

Puntala-rock 2010, lauantai

Armottomia bileitä seuraa yleensä hidas käynnistyminen. Ruususenuneni keskeytyi ainakin kolmesti: ensimmäisen kerran kyseessä oli bajamajaa tyhjentänyt loka-auto, toisella kerralla festarialuetta kohti kulkeva ambulanssi ja kolmannella sama ambulanssi paluumatkalla. Autossa vietetyn liskojen yön jäljiltä ei sitten herättykään kovin nopeasti, mutta onneksi sille ei ollut edes tarvetta. Siinä auton lähellä olleessa bajamajassa en kokenut pakottavaa tarvetta käydä, koska siellä kirjaimellisesti näki paskan valuvan seiniltä. Nämä osoittautuivat kuitenkin päivän pienimmiksi ongelmiksi. Sähköjen kanssa oli ongelmia, jonka takia ohjelma myöhästeli pahemman kerran. Molemminpuolinen Varma Tuho –ryhmän keikka päätettiin siirtää myöhemmäksi, jonka ansiosta muut bändit pääsivät aloittamaan suhtkoht ajoissa. Päivän aloitti siis päälavalla mesonnut Outsiders, jonka soittama punk rock oli kieltämättä railakasta, vaikkei järin omaperäistä ollutkaan. Trigger-Happyn ja venäläisen The Riot Rangin kohdalla oli hieman sama ongelma: muodollisesti pätevää, mutta ei jaksanut sillä hetkellä sytyttää.

Itselleni päivän ensimmäinen kohokohta olikin Delta Force 2, joka taas ja jälleen kerran todisti sopivansa myös ”isolle” lavalle pikkuklubien lisäksi. Oli siinäkin taas hevispektaakkelia kerrakseen, vaikka lavalla ei syötykään sipsejä eikä siellä näkynyt Chuck Norristakaan. Chuck Norrisiksi pukeutunut avustaja voisi olla hyvä lisä bändin jo valmiiksi raikkaaseen lavameininkiin? Tämä vale-Norris tekisi tietenkin ninjapotkuja samalla, kun juo toisella kädellä viinaa ja syö toisella sipsejä. Nykymuotissaankin Delta Force 2 on sellainen bändi livenä, jonka keikalla ei kenelläkään pitäisi olla ikävää.

Vekkulisti nimetty Neuroosiliitto kiinnosti alun perin lähinnä vain nimensä vuoksi, mutta Punk Lurexin mieleen tuovaa musiikkia en sillä hetkellä ehtinyt jäädä sen enempiä kuuntelemaan. Jouduin kuitenkin tulemaan pää kolmantena jalkana Yleislakon aloittaessa. Tämän orkesterin yksinkertaisen tehokkaat biisit toimivat jo hyvin kotisoitossakin, mutta livenä ne kolisivat myös. Pogotakin teki oikein kovasti mieli, varsinkin kun bändi sai lavalle seuraa kolmesta pogoavasta tytöstäkin. Reipasta meininkiä, vaikka välillä muistettiin suoraan haistatellakin tietyille henkilöille.

Tähän väliin pikkulavalle kiinnitetty Büfo olikin sitten jo toisesta maailmasta. Büfon grindiltä löyhkäävä kiukuttelu jäi sitten vain hetkelliseksi, sillä hyvin nopeasti Büfon hiljentymisen jälkeen kajahteli ilmoille yksinkertainen ja lallatteleva ramopunk. Luonteri Surf oli siis vuorossa, ja ainakin tätä keikkaa katselin mieluummin kuin Poikien vastaavaa. Tämä bändi taisi olla ainakin tämän Puntalan ainoa bändi, jolla oli lavalla myös urut? Eipä niitä tosin käytetty kuin vain joissakin biiseissä, mutta minun mielestäni ne jotkin urkusävytteiset biisit olivat nimenomaan niitä helmiä. Myös lopun moottorisahasekoilu nostatti hymyn huulille. Molemminpuolinen Varma Tuho sai sitten vihdoin ja viimein soittaa tässä välissä. Enpä tiedä, oliko kyseessä jokakeikkainen rituaali vai pelkkää hermostuneisuutta, mutta muistan itse keikasta jälkeenpäin vain sen, että välispiikkejä tuli paljon. Niitä tuntui tulleen aivan liikaa, varsinkin kun esitettävät biisitkin olivat melko lyhyitä purkauksia.

Sitten oli Social Chaosin vuoro. Koska olin bändin mättämiset jo kertaalleen todistanut, päätin lähteä kalppimaan. Ulkopuolella tosin ihmettelin yllättävän hiljaista äänenvoimakkuutta, jonka syy paljastui palatessani alueelle: sähköt olivat taas poikki, tällä kertaa sähkökaappi oli ilmeisesti hieman kärähtänyt. Social Chaosin jannut istuskelivat lavan reunalla ja odottivat sähköjen mahdollista palaamista, jotka olivat koko alueelta poikki noin tunnin. Tässä vaiheessa alkoi näyttämään siltä, että kaikki menee päin persettä, eivätkä peruutuksetkaan olleet poissuljettuja. Sähköt kuitenkin saatiin takaisin, tosin ensin vain pikkulavalle, jonka johdosta ohjelma viivästyi ja kaikki bändit joutuivat hieman lyhentämään settejään. Ensimmäinen tauon jälkeinen bändi oli pikkulavalla soittanut Käpykaarti. Olin etukäteen autuaan tietämätön siitä, että Käpykaartin vokaaleista vastasi Satru, tuo punkin Hiski Salomaa. Hetken aikaa olin varma, että Satru olisi hylännyt tavaramerkikseen muodostuneen saksofoninsa, mutta onneksi olin väärässä! Bändi ei ole käsittääkseni ollut kasassa vielä kovin pitkään, mutta tekijämiehiähän siellä soitti, niin keikan laadukkuus oli jo siltä osin taattu. Hetken päästä samalle lavalle kapusivat  Yhteiskunnan Ystävät?, joiden piti alun perin soittaa päälavalla. Sähköt katkesivat siltikin ainakin kahdesti bändin setin aikana, mutta ystäväthän eivät siitä lannistuneet, vaan jatkoivat soittamistaan. ”Turha edes yrittää”?

Ydinperhe oli minulle sekin uusi tuttavuus. Bändi oli tuttu lähinnä vain taannoisesta haastattelustaan Toisessa Vaihtoehdossa, ja koska MySpace-biisitkin olivat kuulematta niin odotin vähän toisenlaista räimettä. Odotin perinteistä punkkia, mutta sain hardcorea. Lähes kaikkien musikanttien lavaolemus oli hieman eleetöntä, mutta vokalisti riehui senkin edestä lavan edustalla kivien, juurien ja sammuvien crustien keskellä. Pätevää ja energistä paskaa, olisin seiskankin ostanut, ellei lompakkoni olisi kärsinyt akuutista käteispulasta. Ydinperheen jälkeen Social Chaos palasi soittamaan päälavalle (jolla saatiin vasta tässä vaiheessa sähköt taas toimimaan) keikkansa soittamatta jääneen puoliskon. Vaikka en bändin mätöstä hirveästi perustanut, on ehdottomasti nostettava näille brasseille hattua! Sur-rur taas toimi sitäkin paremmin, sellaista käppäpunkkia kuuntelee aina mielellään pimenevässä illassa!

Loppuillan ulkomaansuuruudet eivät olleet minulle ennestään tuttuja, eli pelkästään niiden takia en olisi Puntalaan tullut. Nailbiter oli muodollisesti pätevää, mutta jätti kuitenkin hieman kylmäksi. Itselleni illan pääesiintyjä olikin Tuhkaus. Tämän melko uuden bändin tuuttaus kuulosti liveoloissa paremmalta kuin kotikuuntelussa. Kovin montaa keikkaa Tuhkaus ei ollut vielä Puntalaa ennen soittanut, taisivat soittaa Hässäkkäpäivillä ensimmäisen keikkansa. Lammaksen edustajia ei ilmeisesti ollut sitä ensimmäistä keikkaa katsomassa, mutta tämä toinen keikka katsottiin mielenkiinnolla. Hyvinhän se tuntui luistavan, varsinkin vokalistinsa Veikki ”Peruna” Janhonen on oksentavaa kissaa muistuttavan äänensä kanssa vailla vertaa! Liian läskejä skeidaamaan! The Restartsin ukot olivat vihaisennäköisiä ja musiikkinsa ihan kuunneltavaa, mutta tässä vaiheessa jouduin kuitenkin lähtemään alueelta, joten jäi siis puolalaisveteraani Dezerter näkemättä. Harmin paikka, mutta toisaalta bändi ei ollut minulle kovinkaan tuttu.

Suurin kiitos menee kuitenkin järjestäjille, jotka lukuisista vastoinkäymisistä huolimatta pitivät homman kasassa. Sehän nyt tietenkin on selvää, että ilman järkkäreitä koko tapahtuma ei olisi edes mahdollinen, mutta Puntalan kohdalla pitää antaa erityisen suuret kiitokset. Vapaaehtoisena toimiminen on varmasti epäkiitollista hommaa, varsinkin Puntalassa missä sammuneisiin kompastelua sai oikeasti varoa. Vaikka soittoajat viivästyivät ja lyhenivät, ei yksikään bändi jättänyt soittamatta. Kiitti taas, ja kiitos punaisesta matosta!

Eri esittäjiä – 1-2-3-4

”Yy kaa koo nee!!!” Punkrokkari ei pidemmälle osaa laskea, eikä tarvikkaan. Maailman pienimmäksi levy-yhtiöksi itseään kutsuva Woimasointu on julkaissut 16 punkkappaletta. Punaisena lankana toiminnee idea, jonka tarkoitus on niputtaa suomalaisia (ja suomenkielisiä) ns. ramopunk-bändejä. Suomen ”Ramopunk-skene” voi hyvin, ainakin jos tämän kokoelman takakantta katselee eli listaa bändeistä, joita onkin monen monta. Omaan musiikkikäyttäytymiseen Ramones ei ole suoranaisesti kovin vahvasti vaikuttanut, eli en ole lukenut neljää kirjaa ja kuunnellut bändin koko tuotantoa läpi kymmeneen kertaan. Lähden puhtaalta pöydältä vailla ennakkoasenteita. Ja sehän piristävää, vai mitä?

Reilu 35 minuuttia poppunkkia Suomesta, joista yli puolet on aiemminjulkaisematonta materiaalia. Retkibanaani aloittaa ”Vedän vaan” -biisillä, joka sopii enemmän kuin mainiosti aloitukseksi. Tuskin valinta ihan olisi voinut enempää nappiin osua. Oli laskelmoitua tai ei. Häiriköt vetää poikittaisella selkään hyvillä riffeillä ja käskee samalla menemään vaihtoon. Luonteri Surf iloitteilee ”Surfpunkpopilla”, mutta Pojat kiroaa Sheenan kappaleella ”Saatanan Sheena”, jonka on sanoittanut dekkarikirjailija Leena Lehtolainen (mm. Maria Kallio). Rantavahdit tarjoilee levyn parasta antia ”Vantaanjoen rantaa” -biisillä. Problems esittää seesteisen, mutta kitaravoittoisen kappaleen ”Haaveilla vain tähtiin”. Kokemus kuuluu. Himanes kaipailee kadotettujen katseiden perään biisillä ”Kuka sä oot?”. Jotenkin tuttu tarina… Rehtoreiden ”Punkrock” on svengaavaa tavaraa. Kimmo Liskomäen Pitkät Kalsarit hehkuttaa, kun sankari pelastaa maailman. Sitten tulee levyn pitkäkestoisin yhtenäinen notkahdus neljän bändin voimin.

Iskuryhmä ei ole parhaassa iskussaan ja kertosäkeessä huudetaan että ”Mä haluun suuut”. Kyllä se suomenkieli on veikeä. Taistelukala esittää verrattain tylsän ja junnaavaan kappaleen ”Pimeydestä valoon”. kun Iskuryhmä halusi suut, Punkkani toivotetaan ”Juu-juu-juurihoitoon”. Juu-juu -hokema toimii kylläkin ihan letkeänä yksityiskohtana, muuten ponneton kappale. Kretiinit hätäilee imelän positiivisessa ”Jippijaijee” vetäisyssä.

Pienoisen suvantovaiheen jälkeen vuorossa kaikkien tuntema Klamydia biisillään ”Promillepuheluita”, jolla lämmitellään kohta julkaistavaa uutta levyä. Klamydian musiikillisesta annista en ole juurikaan pitänyt, josta osittainen kiitos niille tuhansille junteille, jotka bändiä jaksaa hehkuttaa. Tässä tapauksessa päästään jo neutraaleille lukemille. Debbien ”Surffilautalla Tallinnaan” on bändin ensimmäinen julkaistu biisi, mutta kovin valmiilta homma vaikuttaa. Tosin soittajat ovat jo ehtineet muhia monessakin sopassa ennen Debbietä. Miika ja Heko vetäisee lopuksi akustisen ”Luurankoja kaapissa”, joka ei saavuta sitä henkistä tilaa, jota on luultavasti haettu takaa. Luurangoista huolimatta, kappale ei jää kummittelemaan eli juurikaan säväytä suuntaan eikä toiseen.

Levyn ja koko ”genren” yhtenä ongelmana näkisin laulajien varsin köyhän ja hengettömän ulosannin. Klamydian Vesku vanhana konkarina näyttää mallia. Vaikken ole liiemmin bändin musiikista koskaan pitänytkään (eikä muutosta ole näkyvissä), Veskun äänessä on aina ollut jotain vittumaista auktoriteetin tuntua, jonka erottaa esimerkiksi tämän levyn muiden solistien joukosta. Debbie erottuu tietenkin levyn ainoana naisvokalistina. Myös Problems ja Rantavahdit esiintyvät edukseen onnistuneen tulkinnan avittavana. Suurin ongelma liittyy siis karismaan tai siis sen puutteeseen. Se johtaa siihen että liiallinen lällyttely alkaa rasittamaan pitkässä juoksussa. Välillä tulee mieleen lastenorkesterit Frööbelin Palikat ja se kenguruorkesteri. Ei siinä sinänäsä mitään pahaa, sillä kokonaisuutenahan levy edustaa rentoutta ja pientä pilkettä silmäkulmassa ja positiivista lapsenmielisyyttä. Tähän joukkoon laskettaneen etenkin Kimmo Liskomäen Pitkät Kalsarit, Kretiinit sekä Debbie, joka jaksaa oudolla tavalla kiinnostaa tuon yhden biisin verran.

Rento tuotos, jonka äärellä viihtyy hetken, mutta silti ristiriitaiset fiilikset levystä jää, ja ainakin omaan korvaan kovin epätasainen rypäs. Ja kuten jokaisissa yhden asian liikkeissä, vaarana on tietynlainen ahdas lokeroiminen eli sortuminen liialliseen ehdottomuuteen. Lokerointia en sinänsä vastusta, jos osaa antaa tilaa muillekin mielipiteille. Joka tapauksessa oli levystä mieltä mitä tahansa, kokoelman merkitystä Suomen ramopunkbändien esiin marssittamisessa ei voida kiistää. Siitä nostan hattua. Sitten odotellaankin mahdollista kakkososaa…

Converse-kerho

Ramones on eräs kovimpia bändejä koskaan ja kun Converse-kerho -niminen tapahtuma antoi oivan tilaisuuden kuunnella Ramo-henkisiä orkestereita, oli tilaisuuteen tietysti tartuttava. Lisäksi Tampere tarjoaa maalaispojalle muitakin virikkeitä: oivat levykaupat, Dr. Pepperin, falafelit ja museoita.

(Mikäli vain keikkaraportti kiinnostaa, suosittelen hyppäämään seuraavan kahden kappaleen yli, sillä se ei liity lainkaan itse musiikkitapahtumaan!)

Vaikkakin säätiedoissa uhattu myrsky hieman takaraivossa jännittikin, saavuimme minä ja tyttöystäväni Oona Tampereelle jo ennen puolta päivää. Ensimmäinen kohteemme oli jääkiekkomuseo, jota ei korttelirallista huolimatta meinannut löytyä. Onneksi Tampere on mukava kaupunki ja kysyvälle vastataan, joten paikallisten avulla museokin löytyi oikeustalon vierestä. Samaisen oikeustalon pihassa tulikin kertaalleen etsintöjen aikana pyörähdettyä… Saitana huomasin ilokseni, että parkkipaikka olikin maksuton!

Itse museoon oli maksu opiskelijoilta vaivaisen euron, ja samaan hintaan tulikin kaikki paitsi yksi näyttely kaupan päälle. Vakio-näyttelyiden (eli jääkiekon, hämäläisten historian ja kenkä-museon) lisäksi oli katseltavana mm. vanhoja moottoripyöriä sekä valokuvia asunnoista, jossa yksinäiset ihmiset olivat kuolleet. Kannattaapi katsastaa, jos Mansessa surffailee.

Jahka kaupoissa oli käyty, falafelit syöty ja Dr.Pepperiin investoitu, olikin päätapahtuman eli Converse-kerhon aika. Koska seurueemme oli kasvanut kahdella ja ikäjakaumamme oli kaksi < 18 ja kaksi > 18 pääsimme sisälle perhelipulla. Lipun hintaan sisältyi myös komea rintanappi aitoon Ramones-henkeen. Paikkana Klubi oli varsin mukava baari, jossa ainoana miinuksena ovat melko ison lavan edessä sijaitsevat pylväät. Woimasointu oli paikalla merchandicoimassa, joten toki sinnekin piti muutama ropo investoida.

Tapahtuman juontamisen hoitivat Heko Luumäki ja joku toinen Ramo-punk -orkesterissa soittava henkilö, jonka nimen varhaisdementikkona jo olen unohtanut. Hauskoja velikultia silti molemmat.

Ensimmäisenä lavalle asteli esittelyn siivittelemänä minulle täysin ennaltatuntematon (toki nimen näin keikkamainoksissa) Kimmo Liskomäen Pitkät Kalsarit. Toivon mukaan en järkytä ketään kovin pahasti kertomalla, että orkesteri soitti punkrockia vahvassa Ramones-hengessä. Laulut edustivat sitä popimpaa osastoa Ramones-linjasta, mutta kovasti silti tykkäsin. Sanoitukset kutkuttelivat huumorintajuani varsin onnistuneesti ja kun kerran soittokin kulki niin kelpasihan sitä nauttia suu messingillä hyvästä menosta. Silti epäilen, että KLPK:ita tuskin tulisi kotokuuntelussa juurikaan harrastettua. Näinollen myös tuore julkaisu Liskonelämää EP jäi distroon. Rekvisiittaan kuuluivat muuten parikymmentä paria miesten alushousuja sekä jääkiekkopaita eli meininki kohdallaan.

Lyhyen tauon jälkeen oli vuorossa Häiriköt. Kyyninen kriitikko yllätettiin toistamiseen energisellä ja rempseällä punkrockilla (Ramones-hengessä). Kuten jo esitelyssä Heko totesi, biisinvaihdot todella olivat nopeita. Kuten myös itse biisitkin, joista päälimmäisenä mieleen jäivät laulut Iskee Kuin Miljoona Volttia (se Korkkari-aiheinen, ehkä muistan nimen väärin) Magnum 44, Joey ja DeeDee, Me Halutaan Radioon sekä Häiriköiden setin paras biisi Perjantai 13. Hienoiset kuulopuheisiin perustuvat ennakkoluuloni bändiä kohtaan jyrättiin täysin.

Ennen Poikia (tai ennen Luonteri Surfia, muisti pätkii taas) juontajaparivaljakko esitti hauskan esityksen underground-musiikkigenrejen kolmesta edustajasta eli Ramo-punkista, hopparista ja hevarista. Tällaisia väliesityksiä olisi mukava katsoa muillakin keikoilla, etenkin jos hauskuutustaso on yhtä korkea.

Ja sitten Pojat! Muistaakseni olin kuullut Poikia joskus ala-asteella, enkä silloin juuri pitänyt. Vuosien saatossa makukin on ilmeisesti muuttunut parempaan suuntaan, sillä nyt maittoi ja kovasti! Pelkäksi Ramo-punkiksi leimaaminen ei tee oikeutta Pojille, sillä itse aistin sävyjä vanhasta enkku-punkista ja erään kappaleen aikana mieleeni tuli The Jam. Syntikka toi loistavasti lisäväriä perinteiseen punkrokkiin, ja Pojat pitää ehdottomasti ottaa myös kotikuunteluun. Sydäntä lämmitti myös muiden kuuntelijoiden onnelliset ilmeet muun muassa kappaleen Mä Uskon Meihin aikana. Kitara-laulajanahan Pojissa toimii legendaarisen Ypö-5:den Miika Söderholm. Asia pitää mainita siksi, että Ypö-5 on eräs hienoimmista suomalaisista punk-bändeistä. Tämän illan paras bändi oli Pojat, ja keikan jälkeen he saivat allekirjoittaneesta yhden kannatajan lisää.

Illan päätti Luonteri Surf. Surfin olin joskus nähnyt Jyrkissä, ja silloin pidin kuulemastani. Eikä meininki nytkään huonolta kuulostanut, vaan varsin mukavalta ramopunkpopilta. En tästä kuitenkaan suurempia säväreitäkään saannut, vaikkakin urut toivat persoonallisuutta soitantaan.

Kun keikka oli ohi, sai illan nuorin katsoja artistien nimikirjoituksilla varustetun keikka-julisteen ja Converse-kerho paidan. Voittaja oli neljävuotias tyttö, ja nähdessäni tytön ilmeen tämän saatua palkintonsa lisäsi se myös itseni jo ennestään onnelista olotilaa.

Converse-kerho oli erittäin hieno tapa aloittaa vuosi 2005. Kaikki olivat tulleet pitämään hauskaa ja olivat iloisella mielellä paikalla. Myös kaikki bändit ylittivät odotukseni. Vaikka luulin, etten juuri pitäisi ramo-punkista muiden kuin Ramonesin esittämänä, tämäkin asia tuli todistettua vääräksi ainakin hyvien Ramo-punk-bändien osalta. Harvoin on illan esiintyjäkaarti niin sympaattista kuin tällä keikalla. Kaiken kaikkiaan erinomainen ilta, jolta lähdimme hymyssä suin kohti Keski-Suomea. Converse-kerhon jälkeen maailma ei enää tuntunut niin pahalta paikalta.