Avainsana-arkisto: Lontoo

Cock Sparrer, HMV Forum, Lontoo

Jalkapalloreissun (Chelsea – Villa) yhteyteen sovitetun keikan tapahtumapaikka löytyi ilman suurempia tuskia, kun Kentish Townin metroasemalta käännyttiin oikealle ja seurattiin massoja muutaman sadan metrin verran The Forumille. Lippumme oikeuttivat alakertaan, jonka yhteyteen pystytetty merchandise-myynti oli jo käynnissä. Minulle tuntematon The Rabble oli jo soittanut, mutta viikkoa aikaisemmin Suomessa vieraillut Deadline ehdittiin tsekata. Bändin skalla höystetty punkrokki ei mitään suuria tunteita herättänyt, mutta vokalisti Liz Rose piti huolen siitä, että keikan jaksoi tapittaa alusta loppuun. Myöhemmin Liziä tuli tiirailtua lisää paitamyynnin tiskiltä, kun viehättävä punapää hoiteli siellä bisneksiä yhdessä av(i)osiippansa kanssa (bändin basisti). Toki Liz osaa myös laulaa.

Itselle illan odotetuin bändi eli Street Dogs oli vuorossa seuraavana. Alkuperäisen Dropkick Murphys -vokalisti Mike McColganin bostonilaisryhmä olikin raivokkaassa vedossa. McColgan itse tuntui olevan Lontoossa jopa vähän ylilatautunut. Aloitusbiisin (Not Without Purpose) aikana äijä ehti käymään pari kertaa yleisön joukossa ja kiipeämään lavarakenteisiin sen verran näyttävästi, että Forumin stage manager kävi miestä rauhoittelemassa. Illan musiikillisiin kohokohtiin kuului odotetusti Billy Bragg -cover There Is Power in a Union, joka omistettiin alkuperäisen esittäjänsä lisäksi brittiläisille työläisille ja ammattiyhdistysliikkeelle, Tobe’s Got a Drinking Problem (tämä meni ”texasilaiselle skinhead-tytölle”), Back to the World (”amerikkalaisille ja brittiläisille sotilaille Afganistanissa… toivottavasti tulette nopeasti takaisin”) ja oma suosikkini, keikan loppupuolelle kuultu In Defense of Dorchester. Street Dogs oli tiukka ja viihdyttävä. Sanoisin, että paras näkemäni keikka pariin vuoteen.

Agnostic Front oli seuraavana. Kolmannen piisin jälkeen totesin kaverilleni, että ”en tiedä itkettääkö vai naurattaako tää, mutta naurun puolelle taitaa taipua”. Raskasta hardcorea, vokalisti Roger Miretin tasajalkahyppyjä/nikottelulaulua ja vanhan mestarin (kitaristi Stigma) yksiselitteisiä ”oooooolraiiiit”-spiikkejä oli siis tarjolla. Keikan loppupuolella tuli kuitenkin totaalinen suunnanmuutos, kun päästiin punk-kolmikkoon Gotta Go/Riot Riot Upstart/Police State, joiden aikana lontoolaisyleisö oli pähkinöinä. Gotta Go -biisin alun yleisö lauloi yksin ilman säestystä, Police State pisti koko Forumin etuosan pyörimään hurjaa tahtia ja itsekin tuli karjuttua mukana ”Guliani Guliani Guliani fuck you!” -säettä. Edellä mainittujen tunnelman nostattavien biisien ansiosta setistä jäi oikeastaan ihan hyvä maku, vaikka viime vuosina bändin levyllinen anti on ollut kaikkea muuta kuin kiinnostavaa.

Pääesiintyjä Cock Sparrer tuli lavalle minuutilleen ennalta ilmoitettuun aikaan.  Brittiläisen punk/oi!-musiikin kulmakivi aloitti Riot Squad -klassikolla. Kaikille tuttujen vanhojen hittien ohella bändi soitti jonkin verran kolmen vuoden takaisen ”Here We Stand” -albumin materiaalia. Ko. levyn päätös Suicide Girls kuultiin valitettavasti ilman studioversiolla olevia taustalaulajia, mutta naiskauneutta löytyi Sunday Stripper -biisin aikana, kun vokalisti Colin McFaullin toivomuksesta yksi vapaaehtoinen neito lavalle strippaamaan saapui (ei tissejä, pylly vilahti). Cock Sparrer oli ammattitaitoinen, jopa kliininen, mutta yleisö viihtyi bändin simppeleihin kertosäkeisiin ja tarttuviin melodioihin perustuvien kappaleiden parissa. Erikoismaininta myös tyylikkäälle komppaajalle, eli Argy Bargyssakin vaikuttavalle kitaristi Daryl Smithille.  Itselleni maistui hyvin liki jokainen bändin tunnettu biisi, mutta uudemman materiaalin kanssa oli niin ja näin. Encoreita taidettiin kuulla 4-5 ja koko setti päättyi England Belongs To Me/We’re Coming Back -kaksikkoon. Ensin mainitun kertsiä en mukana laulanut. En siksi, että Suomi on mun, vaan koska kornilta olisi tuntunut.
Cock Sparrer esiintyi Forumilla myös seuraavana päivänä, lämmittelijöinään mm. UK Subs ja The Boys. Me olimme tuolloin jo siirtyneet Länsi-Lontooseen.

Ja se jalkapallopeli päättyi muuten 7-1. Nice. Two pints of lager, please.

Irate Lontoossa

Suoraan asiaan: Illan soitannan Lontoon Camdenissa sijaitsevassa Underworld-klubilla aloitti Eviscerate A.D., englantilainen bändi josta en tiennyt mitään etukäteen, kuten en muistakaan illan englantilaisista bändeistä. Bändi soitti raivokasta metallirunttausta kahdella vokalistilla. Ihan kelpo musiikkia oli, tosin toisen laulajan kimeähkö ääni sai kaipaamaan kotiin jättämiäni korvatulppia.

Toisena bändinä oli 50 Caliber. Musiikki oli brutaalia metalcorea/death metallia ja toi mieleeni erittäin vahvasti All Out Warin raastavan kuuloisine vokalisteineen. Myöskään tuplabasareita tämä bändi ei säästellyt. Itse asiassa bändi oli helvetin hyvä. Tämän jälkeen lavalle asteli BDF. Bändi jatkoi samoilla linjoilla kuin kaksi aiempaa. Tappavaa metallia vahvalla tuplabasarikompilla, kahdella vokalistilla sekä tiuhaan vaihtuvalla tempolla. Homma toimi erittäin hyvin, tosin välillä korkeaäänisemmän vokalistin ääni kuulosti vähän turhankin pahalta.

Seuraavana lavalle tuli vanha tuttu Born From Pain. Käsittääkseni yhtye on aikaisemmin ollut suhteellisen tuntematon saarivaltiossa, mutta kaksi päivää aikaisemmin ollut Eastpak Resistance Tour luultavasti toi bändin monen diggarin tietoisuuteen. Ensimmäisistä soinnuista lähtien pitti pyöri kuin viimeistä päivää. Bändi soitti vanhat tutut biisinsä sekä pari uutta huhtikuussa tulevalta levyltä. Huomaa kyllä ahkeran keikkailun tuloksen, biisit kuulostavat saundeiltaankin paremmilta livenä kuin levyllä. Homma siis toimi erittäin hyvin ja lämmitti yleisön hyvin illan h-hetkeä varten.

Tauko Iratea odotellessa tuntui tappavan pitkältä. Jotkut paikallisista kovanaamoista käyttivät ajan lihastensa huolelliseen venyttelyyn ja tämä enteili aika murhaavaa pittiä. Vihdoin Irate nousi lavalle. Setti alkoi muistaakseni ”Awakenings”-biisillä ja tunnelma nousi saman tien kattoon. Bändi soitti melkein joka biisin ”1134”-levyltä, sekä jotain vanhempaakin tuotantoa. Soundit olivat erittäin puhtaat ja vaikka en mikään kitaroinnin suuri asiantuntija ole, niin kylmät väreet tuntuivat selässä kun raskas komppikitara säesti taidokkaasti soitettuja sooloja ja muita kikkailuja. Uskomattoman ammattitaitoista soittamista. Vokalistin ääni kuulosti myös erittäin hyvältä ja kun välillä vielä matalaäänisempi soolokitaristi murisi, oli tämäkin puoli erittäin hyvän kuuloista.

Pitti oli keikan alusta loppuun väkivaltaisin mitä olen ikinä nähnyt. Kohteliaat engelsmannit kuitenkin kävivät biisien välissä pyytämässä anteeksi pahiten osumaa saaneilta. Kun keikka alkoi lähestyä loppuaan, tulivat brittibändien vokalistit lavalle CPR:n ja Bronx Unityn ajaksi. Kieltämättä kuulosti suhteellisen uskottavalta kun 1000 kiloa lavalla huusi ”let the motherfuckers RROOOOOTT!” Keikka kesti lähes tunnin ja olisi kuulemma jatkunut pitempäänkin, mutta paikan oikeudet eivät riittäneet pidempään soitantaan.

Olin asettanut ennakko-odotukset keikasta erittäin korkealle, mutta keikka jopa ylitti odotukseni. Lämppäribändit hoitivat kaikki tehtävänsä kunnialla ja illan pääesiintyjä oli loistava. Negatiivisia puolia en illasta löydä, mutta jos ihan hakemalla pitää hakea, niin biisin Always ”Remain” olisin mielelläni kuullut, se jäi puuttumaan. Toisaalta kipale olisi ehkä ollut liiallista hempeilyä illan teemaan nähden.