Avainsana-arkisto: Lighthouse Project

Blacklisted kahdelle keikalle Suomeen

Philadelphialainen Blacklisted saapuu Suomeen kuuden vuoden tauon jälkeen osana tulevaa Euroopan kiertuettaan. Bändi tekee todella valikoidun kahdeksan keikan mittaisen kiertueen, josta kaksi keikkaa Suomessa. Modernia hardcorea rokahtavalla otteella soittava yhdysvaltalaisryhmä nähdään maanantaina 3. maaliskuuta Helsingin Bar Loosessa je seuraavana iltana Tampereen Klubilla.

Vuonna 2003 perustettu Blacklisted lukeutuu 2000-luvun merkittävimpien hardcore-bändien joukkoon mm. Modern Life Is War ja Rise And Fall -yhtyeiden ohella. Bändi on julkaissut yhteensä kolme kokopitkää albumia yhdelle maailman tunnetuimmalle punk/hardcore -levy-yhtiölle, Deathwish Inc:lle sekä useamman pienemmän julkaisun mm. Six Feet Under -levymerkille. Yhtyeen viimeisin vuonna 2009 julkaistu ”No One Deserves To Be Here More Than Me” -albumi on bändin ensimmäinen rokimpi ja perinteisiä kaavoja rikkova julkaisu, jolla huokuu selkeästi mm. 90-luvun grunge-henkinen soundimaailma. Bändi on tällä hetkellä tekemässä neljättä studioalbumiaan.

Molemmilla keikoilla esiintyy lisäksi helsinkiläinen Lighthouse Project sekä jyväskyläläinen New Waters. Jo kohta kymmenen vuoden uran kulkenut LHP on siirtynyt kirjoittamaan uutta materiaalia suomenkielellä. Maamme metalli- ja hardcorekentän kiinnostavin tulokas, New Waters, julkaisee debyyttikokopitkänsä alkuvuodesta ja sitä ennen mm. musiikkivideon sekä livemateriaalia.

Blacklisted (usa), Lighthouse Project, New Waters
Ma 3.3.2014 Bar Loose, Helsinki. Liput 12 eur + toimituskulut, ovelta 14 euroa.
Ti 4.3.2014 Klubi, Tampere. Liput 10 eur + toimituskulut, ovelta 12 euroa.

www.facebook.com/BlacklistedHardcore
www.lighthouseproject.net
www.facebook.com/newwatersfin

AC4:n kuntopiiri Tampereella

Hardcoreen liittyvistä ulkomaanvieraista varmasti odotetuimpia ja kiinnostavimpia tapauksia oli ties mistä nimibändeistä tuttujen tyyppien muodostaman AC4:n ensivierailu Finlandiassa. Ihka ensimmäisen härmäkeikkansa tuo uuden ”Burn the World” -levyn julkaissut nelikko soitti Tampereen klubilla myöskin ihan hyvällä draivilla menevien Lighthouse Projectin ja Total Recallin kanssa. Tämä oli sikäli antoisa ilta, että kaikki illan aikana esiintyneet bändit olivat keskenään erilaisia, mutta ne pystyi kuitenkin helposti kuvittelemaan samalle keikalle.

Total Recall ei ollut soittanut keikkoja pitkään aikaan… ja sen oikeastaan kyllä havaitsikin. Bändi on soittanut kyllä tarkempiakin keikkoja, mutta kun hardcoresta kuitenkin puhutaan niin ei soittohommissa pitäisi pyrkiäkään maksimaaliseen tarkkuuteen. Painostavaa tunnelmaa kyllä oli mukana, tietty nopean kaahauksen vastineeksi. Parastahan tietty on se kun nuo molemmat aspektit yhdistyvät samoissa biiseissä. Tämä taisi olla kuitenkin bändin keikkoja isoimmilla lavoillaan tähän mennessä, ja kun Total Recall on soittamassa näillä keikoilla AC4:n ja Lighthouse Projectin kanssa, niin sillä voisi kaiketi sanoa menevän jo hyvin? Which is good. Hyvin näyttää Total Recall sinne lavalle sopivan.

Total Recall

Lighthouse Project tuli nähtyä yhteen aikaan jotakuinkin kerran kuukaudessa, mutta nyt onkin viime kerrasta kulunutkin jo vuoden verran. Nyt toinen kitaristeista oli opintovapaalla, mutta hyvin Juho näytti selviytyvän yksinkin tehtävästään. Toisen kitaran puutteen kyllä silti huomasi. Lighthouse Projectin seteissä on yleensä ollut bändin oman, vahvan biisimateriaalin lisäksi jotain muitakin tärppejä. Yleensä nuo tärpit ovat olleet covereita, mutta nyt soitettiin biisejä bändin uudelta EP:ltä, joka on kokonaisuudessaan suomenkielinen. Tämän raportin ilmestyessä tuo EP onkin jo saatavilla, kun sitä ei tällä keikalle vielä saanut. Hyvin tuo suomenkieli tuntui sopivan noihin biiseihin ja toi niihin erikoista twistiä, ja nuo vedot vaikuttivat ”We are the Wildflowersin” biisejä suoraviivaisemmilta. Katsotaan nyt kuitenkin millainen EP sieltä on tulossa. Tunnelma oli yhtä lailla painostava.

Lighthouse Project

AC4 taas on malliesimerkki siitä, miten hardcoren todellinen tehovoima todistetaan aika usein livetilanteessa, jos todistetaan. Levyillä AC4 on jäänyt enimmäkseen ”ihan ok -tason tapaukseksi, joka osaa tehdä joitakin järjettömän koviakin biisejä, mutta kokonaisten pitkäsoittojen kanssa on ollut hieman ongelmia. Samaa ongelmaa oli nytkin havaittavissa, kun vain muutama biisi kolahti sellaisenaan. Suurin osa bändin biiseistä tuntuu vain vilistävän toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta sitten kun bändi onnistuu hieman melodisemmissa ja tolkullisemmissa biiseissä, se myös sitten onnistuu todella hyvin. Muuten edettiin hillittömän energialatauksen turvin, ja Dennis Lyxzénin vetämää jumppatuntia oli kyllä hauska seurata ja muullakin bändillä oli erittäin kivaa lavaa. Soittamisen hauskuus välittyi sinne Klubin perimmäiseenkin nurkkaan asti, vaikka porukkaa ei mahdottomia määriä paikalle saapunutkaan. Optimistiset ruotsalaiset myös juttelivat biisien välissä enemmän kuin härmäläiset kaverinsa noin keskimäärin. Pienemmässä tilassa tämä rokkenrollsirkus olisi varmaan saanut ”muutaman” lisäkierroksen lisää? Tunnelma ei ollut erityisen painostava, pikemminkin päinvastoin.

Lighthouse Project – We Are the Wildflowers

Omalla kohdallani tässä on käsillä alkuvuoden odotetuin albumikokonaisuus. Ensimmäinen Lighthouse Project -plätty uuden kitaristi Juhon kanssa. Tilanteen tekee hieman oudoksi se, että edellinen kitaristi Antti-Ville kirjoitti suurimman osan Lighthouse Projectin materiaalista. Jännäkakat ovat siis housussa, että minkälainen levy nyt mahtoi tulla kun pääbiisinkirjoittaja poistui bändistä? Ja miten paljon jo viime kesän riennoissa kuullut uudet biisit edustavat uutta levyä?

Ehkäpä ”We Are The Wildflowersin” vertailu yhtyeen kahden ensimmäisen pitkäsoiton maisemiin on daijua puuhaa, mutta harrastetaan sitä silti. Yhtyeen tunnistaa samaksi, vaikka mitään samaa näissä verrokeissa ei sitten enää olekaan. Eniten yhtymäkohtia löytyykin ”Atonementiin”, ja siihenkin vertaaminen on hankalaa. ”Atonementilla” Lighthouse Project tuntui sittenkin vasta löytäneen sen vaihteen, jonka se on nyt iskenyt toden teolla silmään.

Parissa vuodessa ollaan otettu melko monta ratkaisevaa askelta eteenpäin, ja se kuuluu ”We Are The Wildflowersin” rohkeutena sukeltaa päistikkää suoraan synkempiin ja syvempiin vesiin. Lighthouse Project saattaa liikkua yhä kauemmaksi hardcoresta, mutta samalla se on muuttunut yhä pahaenteisemmäksi. En osaa sanoa onko ”We Are the Wildflowers” bändin paras levy, mutta synkin se ainakin on. Ja kokeilevin, kun albumi starttaakin melko pitkällä introlla ja päättyy vielä pitempään outroon. Muuta ehkäpä Lighthouse Project olisi tehnyt tämän levyn Antti-Villenkin kanssa?

Tätä kirjoittaessa ”We Are the Wildflowers” on tullut kuunneltua vähintään kymmenen kertaa niin kotona, autossa kuin puutarhassakin. Albumille on vielä hankalaa löytää paikkaa Lighthouse Project -albumien parhausjärjestyslistassa, mutta täysin samaa ”OHO!”-elämystä se ei aiheuttanut kuin mitä ”Atonement” kirvoitti. Ihmeteltävää se kyllä aiheuttaa ja jättää itsestään uusia puolia löydettäväksi.

Zugen muistolle

Joitakin keikkoja sitä odottaa suuremmalla mielenkiinnolla kuin toisia. Abduktion joulukuussa edesmenneen kitaristin Jukka ”Zuge” Laajakallion muistokeikka oli niitä tapahtumia, joihin piljetti hankittiin heti lippujen tullessa myyntiin. Järkevä veto, varsinkin kun Tampereen Klubilla järjestetty keikka myytiin loppuun joitakin päiviä ennen H-hetkeä. Illalla oli paitsi Abduktion ja Armageddon Clockin päättävä vaikutus, myös hyväntekeväisyysluonne. Lipputuotot ohjattiin tamperelaisen Legioonateatterin kassaan.

Ilta yhdeksän maissa Klubin lavalle asteli Tuomas ”Jamppa” Järvinen, Abduktion basisti. Seuranaan hänellä tosin oli miehiä, jotka muodostivat sillä hetkellä yhtyeen nimeltä Last Calls. Yhtyeen lempeä musisointi ei ollut lainkaan samalla viivalla illan muiden bändien annin kanssa, mutta se tarjosi oivalliset alkupalat. Itselleni ei tosin ole kyseessä kovinkaan tuttu kombo, ja yhtyeen kaksitoistatuumainenkin jäi minulta paitsioon vaikkei siltä kovinkaan paljoa matskua kuulemma soitettu. Mutta kopuksi soitettiin varsin mielenkiintoinen versio Abduktion kappaleesta Thermidor.

Lighthouse Projectin keikka kirjaimellisesti polkaistiin käyntiin ”Atonementin” vedoilla, ja ennen keikan loppumista kuultiin ”We Are The Wild Flowers” -matskuakin. Herkkupaloja edustivat myös bändin vanhat biisit, joita se soitteli enemmän silloin, kun Lighthouse Project soitti vasta ensimmäisiä keikkojaan kokeneemman Abduktion kanssa. Muistona noilta ajoilta oli Like a Ghost. Lighthouse Projectikin soitti coverin, tällä kertaa Pelle Miljoonaa.

Toisen Zugen suosikin eli Hero Dishonestin olen tainnut nähdä liian monta kertaa, joten yhtyeen sinänsä pätevä mekkalointi ei jaksanut sillä hetkellä erityisesti innostaa, vaikka settilistaan oli päätynyt pari uuttakin rallia. Setin loppuvaiheilla tosin kiinnostavuuskäyrä nousi ylemmäs vierailevien vokalistien ja cover-valintojen myötä. Ehkei kyseessä ollut tiukin Hero Dishonest -keikka, mutta oli se ainakin erilainen Abduktio-vokalisti Mikko Suikkasen piipahdettua lavalla Mr. Buttfucks -hengessä tulkitsemassa The Descendentsiä.

Abduktiota ennen lavan sai hallintaansa Armageddon Clock. Tämäkin yhtye on varsinaisen toimintansa jo lopettanut, vaikkakin eri syistä kuin Abduktio. Siltikin Armageddon Clockin lopettaminen tuli muutama vuosi sitten itselleni melkoisena harmistuksena, ja hieman ennen lopettamista vedetyt keikat jättivät toivomaan, etteivät ne olisivat olleet Armageddon Clockin viimeisiä. Itselleni Armageddon Clock on ollut vähintään yhtä kova luu kuin Abduktio, ellei jopa kovempi. Seuranneessa myrskyssä tuli älppyjen materiaalia, mutta keikka sai kuitenkin alkaa Rähäkkä-splitillä ilmestyneellä biisillä Kalja on loppu. Jonkin ajan kuluttua loppu oli myös Armageddon Clockin setti. Hikeä puskenut keikka päätti Armageddon Clockin tikityksen arvokkaasti.

Armageddon Clockin lopetettua tunnelma kohosi hyvin odottavaksi ja jännittyneeksi. Tilanne oli äärimmäisen tulenarka, kun intronauhaksi alkoi soida Twin Peaksin tunnusmusiikki. Sitten tuli kulki Abduktion kanssa.

Lavalla oli kahdet kitarakamat, mutta vain yksi kitaristi. Uskon, että varsinkin kitaristi Antti Sompinmäellä oli melkoiset paineet niskassaan tämän jouduttua toimimaan ilman luotettua aisapariaan. Tosin perhosia oli kaikkien paikalla olevien vatsoissa, oli kyse sitten lavalla olleista muusikoista tai yleisön keskivertojampoista. Tuo jännitys sitten purkautui, kun valkoisiin paitoihin pukeutuneet, jäljelle jääneet Abduktio-miehet kiskaisivat keikan käyntiin, tällä kertaa tosiaankin viimeistä kertaa koskaan. Tuloksena Abduktion historian läpikäyntiä, hurmosta ja siitä juontuvaa daivaamista, vaikka Klubin lavan ympärillä on joka puolella tolppia. Tolpat eivät kiinnostaneet ketään, vaan Abduktio.

Kehtaan tässä vaiheessa väittää, että Abduktio teki musiikkia, joka kestää kuuntelua vielä vuosienkin päästä. Abduktion tuotantoa puolestaan käytiin läpi pureutumalla sekä uudempaan että vanhempaankin materiaaliin. Itselleni vihoviimeinen Abduktio-herätys tuli ”Thermidorilla”, joka iskeytyi tajuntaani todella kovaa. Tuokin älppy sai ansaitsemaansa huomiota useamman biisin verran ja Abduktio sai lavalle seuraa Zugen elämänkumppanista, joka omaksui taustalaulajan roolin. Kokonaisuudessaan tunnelma oli haikea, mutta kuitenkin onnellinen siitä, että Abduktio vielä nousi lavalle. Varsinaisen setin loppuvaiheilla allekirjoittaneellakin oli melkoinen pala kurkussa, mutta sekin katosi sieltä kun bändi soittit vielä viimeiseksi jääneen, keskivertoa Abduktio-levyä kevyemmällä kaksitoistatuumaisen materiaalia, jossa yhtyeen fokus oli ollut sen keikkaillessa vielä aktiivisesti. Sitten keikkoja soittava Abduktio vaikeni lopullisesti.

Summatakseni illan tunnelman, toistan vielä kerran ne mantrat, joita on ehditty toistaa jo ennen tätä keikkaa: RIP Armageddon Clock. RIP Abduktio. RIP Zuge. Oli äärettömän hienoa olla Klubilla juuri tänä iltana.

[flickrfeed photoset=72157629458462154]

Lighthouse Project sai neljännen albuminsa valmiiksi

Suomen synkin hardcore-partio Lighthouse Project on saanut juuri valmiiksi neljännen LP:nsä nauhoitukset yhdessä tuottaja/äänittäjä/miksaaja Robert Palomäen kanssa. ”We Are the Wildflowers” julkaistaan huhtikuun lopussa KHY Suomen Musiikki OY:n kautta.

[youtube url=ywrHU1dduKI]

Levyn julkaisuun valmistaudutaan pitkin kevättä Lighthouse-klubeilla Helsingin Semifinalissa. Luvassa on kolme erilaista iltaa vanhemman materiaalin, kovereiden ja levynjulkkarikeikan merkeissä.

24.2.2012 LIGHTHOUSE CLUB I
REVIVAL: The First Four Years

Hero Dishonest
Lighthouse Project
Left Cold

30.3.2012 LIGHTHOUSE CLUB II
IMITATION: Copies, Quotes and Remakes

Wasted – unplugged
Lighthouse Project
Total Recall

27.4.2012 LIGHTHOUSE CLUB III
REGENERATION: We Are the Wildflowers -levyn julkistamiskeikka

Lighthouse Project
Betrayal at Bespin
Tombstoned

www.lighthouseproject.net
www.myspace.com/lighthouseproject

Punk-mayhemia Jyväskylässä – Lutakko Liekeissä

Pari kertaa taisin jo mouhottaa festarikesän päätöksestä. Se oli kaikki valhetta, sillä tie vei Jyväskylään vielä elokuun viimeisenä viikonloppuna. Esiintyjälistassa oli useampikin sellainen nimi, joten ei vaan voinut ohittaa Lutakkoa liekeissä. Sitä paitsi festarin tulevaisuus (ainakin tässä mittakaavassa) on hieman vaakalaudalla, joten nämä festit piti tarkastaa ensimmäistä kertaa kun se nyt oli mahdollista.

Olin ollut Jyväskylässä jo pari päivää, joten pystyin saapumaan paikalle mihin aikaan vaan katsoin tarpeelliseksi. Muuten olisin voinut tulla paikalle hieman myöhemminkin, mutta Total Recall oli nähtävä. Kyllähän se täysin odotuksia vastasi, ellei jopa ladannut ne ylittäneenkin setin. Yhtye on kehittynyt sitten aiempien nauhoitustensa ja uusi materiaalin kuulosti jännältä. Plussaa vielä odottamattomasta cover-valinnasta. Haistelijat oli seuraava ns. pakollinen bändi, mutta Haistelijat hoitivat ”ihan ok” -tasoisen settinsä alta pois sen verta nopeaan, että ehdin näkemään vielä Lighthouse Projectin keikan loppupuoliskon, johon kuului tulenpuhalteluakin. Uudella kitaristilla näkyy olevan lavamaneerit hallussa.

Tumppi Varonen & Problems? sekä Kakka-Hätä 77 eivät sen kummemmin jaksaneet innostaa. Ovathan molemmat asiansa osaavia bändejä ja varsinkin Problems? on tätä nykyä tikissä, mutta omalla kohdallani voisi puhua kyllästymisestä. Molemmat on nähty suhteellisen lyhyen ajan aikana useammankin kerran, joten nyt ei enää yksinkertaisesti jaksanut. Saksalainen Digger Barnes tuli sen sijaan katsottua, vaikka miehen olemuksesta ja äänestä ukkoa ei heti germaaniksi arvaisi. Kiistatta yksi Lutakon kovimmista vedoista tällä erää. Rehellistä, teeskentelemätöntä, aseista riisuvaa ja riisuttua. Digger tarjosi mainion välipalan noin muuten rytkeiseen iltapäivään, enkä olisi pistänyt pahakseni jos Jelmu olisi ottanut enemmänkin riskejä ja buukannut joitakin vastaavia esiintyjiä vielä ohjelmistoa täydentämään, mutta näillä mentiin. Ikkunasta tuli vilkaistua ulkona soittanutta One Morning Leftiä, eikä sitä sen enempää tarvinnut katsoakaan. Tosin bändin paitadesigni vetoaa synkkään mieleeni. Mistäköhän johtuu?

En tiedä, onko Fucked Up ihan sellaista mätkettä mitä jaksaisin kuunnella päivät pääksytysten, mutta verraton livebändi se tuntuu olevan. Damian on karismaattinen esiintyjä, joka ei lavalla viihtynyt kuin pienen hetken vain. Mellakka-aitakin taisi olla vain hidaste, kun ukko jorasi keskellä haltioitunutta yleisöä. Harvemmin näkee ihan vastaavaa, kun reilusti elopainoa kartuttanut korsto vyöryy yleisönsä niskaan ja saa vielä kaikki hyvälle tuulelle. Paitsi ehkä ne kaksi esiteiniä, jotka taisivat pelästyä halaamaan tulevaa Damienia mutta jotka sentään uskalsivat tehdä high fivet tuon suomihardcore-mouhottajan kanssa.

Olen koettanut nähdä Unkindin useammankin kerran ja joka kerta se on päätynyt jonkinlaiseen katastrofiin. Nyt ainoa rutisemisen aihe ei liity itse esitykseen. Ainoastaan liiallinen päivänvalo vei yhtyeen esityksestä terää ja sounditkin olivat hieman ohuet. Eivät potkineet kunnolla. The Menzingersin keikka rajoittui vilkaisuun, mutta Meanwhilen keikka tuli katsottua alusta loppuun. En ole muistaakseni kuullut yhtäkään Meanwhilen biisiä aiemmin, mutta kovin tutulta kuulosti. No, Dischargen hengessä vedettyä d-beatiahan se oli, jopa siinä määrin että jokainen riffi ja biisi oli Dischargen jo aiemmin tekemä. Eipä tämän tyylin bändejä voida kovin usein omaperäisyydestä syytellä, mutta joitakin kysymyksiä yhtyeen piinkova esitys jätti. Osasiko Meanwhile d-beatin perusoppimäärän parempi kuin opettajansa? Jäisikö Discharge auttamatta kakkoseksi?

Discharge olikin heti Meanwhilen jälkeen, ja sitä keikkaa olen hetken aikaa odottanut kun edellinenkin keikka Tampereella oli jäänyt välistä. En odottanut paljoa, ihan vaan siksi etten pettyisi pahasti. Dischargen uudessakin tuotannossa on They Lie You Dien ja Corpse of Decadencen kaltaisia helmiä, mutta toisaalta itse olisin toivonut enemmän ”Why?”:n biisejä mukaan. No, Dischargella noita kovisbiisejä riittää ja joku varmasti haluaisi kuulla ”Grave New Worldinkin” biiseillä ladatun keikan. Ei siitä samanlaista orgasmia tullut kuin ”Hear Nothing, See Nothing, Say Nothing” -levyn ensimmäisten kymmenen sekunnin kuuntelemisesta. Toki tuokin biisi kuului settilistaan, mutta ei sitä levyä tehnyt sama bändi kuin mikä veti nyt Lutakon pihalla. Ei huono keikka, vaikka Meanwhile osasikin d-beatin paremmin. Elämäni ei muuttunut ratkaisevasti tämän keikan näkemisestä, toisin kuin sinä hetkenä jolloin ensimmäisen kerran kuulin Dischargea.

Rytmihäiriön – jonka olen tosiaan ehtinyt nähdä sen saatanan monta kertaa jo aiemmin – ja Uprightin väliltä valitseminen ei tuottanut vaikeuksia. Päätin marssia Lutakon portaat vielä ylös ja vilkaista, millainen ilmestys tämä paikallinen Upright sitten on. Tiukka veto, joka loppui kuitenkin hyvin nopeasti. Mutta vaikka setin pituudessa hävittiin, ei itse esiintymisestä intensiteettiä puuttunut. Disco Ensemblen katselu ei sen sijaan juuri houkuttanut, mutta katsoinpa sitäkin sitten hetken aikaa paremman tekemisen puutteessa, mutta suurimman osan keikasta vietin kyllä jossain ihan muualla. Sitä paitsi päälavan valomyrsky oli herkille silmilleni jo liikaa, kun sitä oli pitänyt kestää jo Dischargen ajan.

Syyt mestoille jäämiseen olivat sitten hieman mysteeriset, kun Disco Ensemblen jälkeen jäi soittamaan vain Misfits-coverbändi Braineaters. Porisperessäkin jätin coverbändit katsomatta (paitsi sitä Kiss-bändiä pälyilin hetken aikaa), mutta jostain syystä jäin kuitenkin mestoille, vaikka olisin voinut lähteä jo heti Uprightin jälkeen. Eihän Misfits nyt varsinaisesti ole itselleni edes kovin merkityksellinen bändi ollut, mitä nyt teininä tuli vähän kuunneltua, ja kuinka ollakaan, huomasin olevani fiilistelemässä niitä samoja biisejä nyt Lutakossa. Braineaters ei ollut mitään sellaista menoa, että vedetään väsynyttä settiä kaljapalkalla kaljaa juovien festivaalivieraiden taustamölyksi. Ja kyllä sen menon oli vähintään kohtuullisen huimaa oltava, kun kerta lavan edustalla partioinut järkkärikin unohti hetkeksi velvollisuutensa ja ryntäsi laulamaan. Orastavan flunssan takia itseäni ei laulattanut, joten keikan aikana piti häipyä paikalta ja julistaa omalta osalta Lutakko Liekeissä sammuneeksi. Samaten se oma festarikesäkin.

[flickrfeed photoset=72157627506237987
]

Tuska Open Air 2011

Perjantai 22.7.2011

Pauliina Heikkilä (PH): Tuska Open Air Metal Festival oli täksi vuodeksi uusiutunut muutamallakin tapaa, ja vanhojen puritaanien mielissä kumpikin iso muutos oli kauhulla odotettu. Omien alkoholijuomien tuonti alueelle vielä Kaisaniemen aikoihin nyt oli liian hyvää ollakseen totta, ja sen odotettiinkin loppuvan hetkenä minä hyvänsä, eli siitä nyt järjelliseen ajatteluun kykenevä ihminen pystyy pääsemään yli. Paikan muutos Kaisaniemestä Suvilahteen sen sijaan tuntui vielä ennen festarin alkua olevan kovempi pala purtavaksi.

Aivan turhaan, sillä Suvilahti osoittautui alueena erittäinkin toimivaksi. Sunnuntainen pikagallup aiheesta oli yksimielinen, eikä kukaan haikaillut enää paluuta vanhaan. Jonoja ei tainnut koko aikana muodostua kuin Alepan myyntitraileriin ja EMP:n nimmarikojulle. Anniskelualueet olivat huomattavasti väljempiä kuin Kaisaniemessä aikoinaan, vaikka tunkua luulisi olleen eksponentiaalisesti enemmän. Vessoihinkin pääsi jonottamatta, eikä alueella liikkuessa tullut minkäänlaisia pullonkauloja vastaan neljältä eri lavalta toiselle siirryttäessä. Aika harva tuntui kaipaavan myöskään Kaisaniemessä aina ilonamme ollutta hiekkakentän pölyä…

Jouni Parkku (JP): Komppaan. Suvilahdessa oli todella nopeaa siirtyä pisteestä A pisteeseen B pisteiden C ja D kautta. Urbaani miljöö sopii paremmin metallifestareille kuin pölyinen hiekkakenttä. Missään ei tosin päässyt pakoon auringolta, mutta toisaalta Kaisaniemi oli pakattu jo vuosikausien ajan liian täyteen. Tutusta ja turvallisesta luopuminen on aiheuttanut kuitenkin ihan ymmärrettävästi närää, mutta purnattiinko samalla tavalla kun Tuska siirtyi VR:n makasiineilta Kaisaniemeen?

Omalta osaltani Tuska alkoi jo aikaisin Black Breathilla. En tosin ehtinyt nähdä setistä kuin vain kolme viimeistä biisiä, mutta harkitsin levyn ostamista sen perusteella. Cause For Effect taas oli hauska, kuten aina. Alunperin ajattelin katsoa Forbiddenin koko keikan, mutta basso/rumpu/duo-ryhmä vei viime hetkellä pitemmän korren. Kannatti, sillä Forbidden kuulosti todella löysältä. Laulajakin kuulosti donitsiin tukehtuvalta juopolta isoäidiltä, ja siinä sitten tulkittiin Black Sabbathin Children of the Seata. Ei näin!

Sen sijaan ennakkoon löysänä pitämäni Hell oli yllättävänkin tiukka, ja varsinkin laulajalla oli hyvä meno päällä. En tosin jäänyt katsomaan sitä sen pitemmäksi aikaa, kun Inferno-lavalta piti ravata viereiselle Klubilavalle (se uusi, neljäs lava mikäli joku ei vielä hiffannut) vilkaisemaan Tinneriä, joka oli pari vuotta aiemmin perunut Puntalan vetonsa viime hetkellä. Bassoton, ilmiselvistä Blind Guardian-diggareista koostunut kokoonpano ei ollut ihan ainoa punk-bändi näillä kekkereillä, mutta suurimpia yllättäjiä se kyllä oli. Huh!

PH: Henkilökohtaisesti tämänvuotinen Tuskani alkoi Arch Enemystä. Tiukka keikka, vaikka ilman naispuolinen laulaja -kuriositeettia bändi tuskin nauttisi nykyisen kaltaista suosiota aika keskivertotuotannollaan. Angela Gossow todellakin osaa ottaa yleisönsä, ja hehkeän naisen esiintyessä miesvaltaiselle yleisölle siihen nyt ei korkeampaa ydinfysiikka tarvitakaan. Vielä yömyöhään, tuntitolkulla keikan jälkeen kuultiin Helsingin yössä useammankin raavaan hevimiehen huokailevan Angelan ihanuudelle. Herttaista!

JP: Mielestäni Jex Thothin Jessica on ihanampi, vaikka tällä saattavatkin kainalokarvat hieman rehottaa, kuten Salonen asiasta huomautti. Arch Enemy ei ole koskaan ollut mieleeni, joten hiippailin takaisin pimeälle (mutta sitäkin hikisemmälle) klubilavalle katsomaan Goresoerdia, ihan vain sen takia että Lampaassa oli bändistä juttua. Jos olisin oikeasti lukenut ko. haastattelun ja tiennyt bändin soittavan moista säksätystä, olisin ehkä sittenkin jättänyt bändin katsastamatta.

PH: Kaukana mainstreamista oli myös seuraava esiintyjä, ruotsalainen klassista vanhan liiton death metalia soittava Grave. Kerrassaan huippu esitys, mutta pääjehu Ola Lindgrenillä on ollutkin muutama vuosikymmen aikaa treenata miten death metallia parhaimmillaan vedetään. Keikan puolessavälissä piti tehdä suuret valinnat, katsoako loppuun vaiko siirtyä osittain Graven kanssa päällekäin soittanutta Electric Wizardia katsomaan. Electric Wizardia kun oltiin etukäteen hehkutettu maasta taivaaseen, tuli sitten tehtyä virhevalinta ja vaihdettua loistava döödis aika lameen doomiin. Mikään doomiin vivahtavakaan kun harvemmin toimii valoisassa ulkolavalla, imho, mutta minä näytin olevan mielipiteineni paitsiossa.

JP: Mieluummin Electric Wizardin olisi nähnyt siellä teltassa. Eihän tuo pörinä auringonpaisteeseen tosiaan sopinut. Toisaalta näin jälkikäteen olisin mennyt ehkä sittenkin katsomaan enemmän Gravea, mutta nyt kävi näin. Lighthouse Project on toki nähty aiemminkin, mutta en olisi heti arvannut bändin soittavan Tuskassa. Hyvin paljon siellä klubilavalla vaan olikin punk/hardcore-jengiä, mutta hevarit pysyivät poissa. Harmi, sillä bändin musiikki voisi tosiaan heillekin maistua, varsinkin kun uusi materiaali vaikutti jatkavan hyvin paljon ”Atonementin” linjoilla. At The Gates oli sen sijaan yllättävänkin tylsä, vaikka hittejä toki tulikin täyslaidallinen. Kuuntelin sitä mieluummin kevätkäärylettä syöden kuin itseni henkihieveriin mossaamalla.

PH: Minä hakeuduin vuorostani samoihin aikoihin varjoon ja Klubilavan infernaaliseen kuumuuteen, vienona toiveena että kotimaisen black metalin kylmyys á la Cavus viilentäisi ympäristön. Aivan täysin traditionaalista bläkkistä bändi ei ole, ainakaan enemmän vanhan liiton Norja-skeneä arvostavan silmissä, mutta tiukat genretykset sikseen. Cavus oli ehdottomasti mustinta mitä perjantai tarjosi. Keikka oli mielestäni päivän parhaimmistoa, ja aivan varmasti aion nähdä herrat vielä uudestaan. Street kredibiliteettiä toki lisäisi, jos yleisöön heitettävä kuollut rotta olisi a) lavalla tapettu tai b) suloisen kirjavan kesyrotan sijaan villi lajitoverinsa.

Jaz Coleman / Killing Joke

JP: Sillä välin kun Cavus jääti Klubilavalla, olin taas paistattelemassa päivää EMP-lavan edustalla. Tällä kertaa siellä soitti Killing Joke, joka ei sopinut sinne yhtään paremmin kuin sähkövelhokaan. Killing Joke tosin oli parempi tappamaan auringon, mutta liian lyhyt soittoaika jätti toivomaan lisää, nyt kun olen vihdoinkin päässyt Killing Jokeen sisälle. Itselleni bändi oli perjantain ehdoton kohokohta.

PH: Perjantain pääesiintyjä Morbid Angel on jakanut rajusti mielipiteitä viimeisellä ”Illud Divinum Insanus” -levyllään. Harva die-hard-vanha fani on varauksetta kehunut levyä, kun taas tällaiset allekirjoittaneen tapaiset yhtyettä aina arvostaneet muttei raivoisasti diggailleet tuntuvat pitävän levystä paljonkin. Vanhat sedät joka tapauksessa vetivät aivan uskomattoman kovan keikan, jonka jälkeen mutinat uuden levyn paskuudesta loppuivat ainakin hetkeksi. Suhteellisen lähellä lavaa soundit kuulostivat juuri siltä kuin raaka metalli parhaimmillaan voi ulkoilmaolosuhteissa kuulostaakaan, keli oli iltamyöhällä vielä mukavan lämpöinen ja jengi diggasi. Todella oiva lopetus helteiselle päivälle Helsingin Suvilahdessa!

JP: Olihan se nyt hyvä, vaikka keikka tuntuikin olevan turhan samanlainen kuin vuonna 2008 Kaisaniemessä heitetty. Setti painottui lähes kokonaan kolmen ensimmäisen levyn materiaaliin ja uusia biisejä soitettiin vain kolme kappaletta, nekin ikään kuin äkkiä ”alta pois”. Eikö bändillä ole luottoa uuteen matskuunsa ja alkaako tässä maistumaan jo nostalgia?

[flickrfeed photoset=72157627213533099]

Lauantai 23.7.2011

PH: Lauantai oli esiintyjälistaltaan vähiten puhutteleva, joten mestoille houkutteli vasta 15.00 aloittanut kotimainen Medeia. Herrat ja rouvan jokusen kerran viime vuosina nähneenä tiesi odottaa laadukasta death metal -painotteista viihdettä, ja sitä todellakin Medeia taas tarjoili. Soundit Klubilavan betonibunkkerissa nyt eivät ehkä sitä optimaalisinta akustiikkaa tarjonneet, mutta hyväksyttäköön tuollaisen raivokkaan energisen esiintyjän ollessa kyseessä. Opethia en kyllä samassa paikassa haluaisi nähdä… Klubilavan suurena plussana on ihan oikeat vessat, luksusta ainakin näin naispuoleiselle festarikävijälle. Niin hieno asia, että trooppisia lämpötiloja huitelevat sisälämmötkin voi antaa anteeksi, varsinkin kun pienimmälle lavalle sijoitetut bändit olivat vielä festarien mielenkiintoisinta antia.

JP: En ymmärrä Medeian päälle, joten kollegani ratkaisu tuntuu hieman ihmeelliseltä. Tosin eipä hän mitään ihmeellistä menettänyt, kun Epica kiinnosti hetken vain kauniin laulajansa takia ja Mononen se vasta nöyrä olikin. Bändihän pukeutui kauluspaitoihin ja yhdenkin kappaleen nimi oli Horonkäristys. Eipä siitä mitään käteen jäänyt, kuten ei myöskään Witcherystä, vaikka bändi on muinoin pari kovaa levyä tehnytkin. Fleshpress sen sijaan oli jotain täydellistä, ja en malta odottaa sitä hetkeä kun pääsen kuulemaan bändin synkkää runttausta toistamiseen.

PH: Klubilavan seuraava vetonaula oli turkulainen Axegressor. Rässi genrenä on pääsääntöisesti jäänyt menneisyyteen omissa suosikeissani, mutta jokin aika sitten Axegressorin keikan PRKL Clubilla nähneenä en olisi suostunut missaamaan tätä mistään hinnasta. Tällä kertaa bändi veti vielä kovemman esityksen, ja saa minut vakavasti harkitsemaan vanhan farkkuliivin kaivamista naftaliinista ja palaamaan takaisin lapsuuden thrash metal -diggailuun. Turustakin siis voi tulla Suomen kartalle jotain todella hyvää!

JP: Siinä Fleshpressin ja Axegressorin välissä soittanut Feastem oli kuulemma kova, mutten nähnyt. Katatonia soitti silloin päälavalla, ja olin toki vanhana diggarina sitä katsomassa. Sitä ennen olin tosin vilkaisemassa Tarotia ja olen entistä vakuuttuneempi että bändin aika alkaa olla ohitse. Nyt soundeista sai jopa selvääkin, mutta muuten meno oli samanlaista kuin Saunassakin.

Devin Townsend

PH: Devin Townsend on kokenut silmissäni pienen inflaation juostessaan Suomessa alvariinsa eli päivän pääesiintyjä minulle oli norjalainen Enslaved. Norjan viime päivien tapahtumien takia bändillä oli surunauhat käsissään, mutta välispiikeissä asiaan ei otettu kantaa. Ehkä ihan hyvä niin. Esiintymisestä ei muutenkaan huomannut minkäänlaista himmailua, ja miksi olisikaan, sen verran pro kavereista parin vuosikymmenen kokemuksella on kuitenkin kyse. Enslavedin levyillä hetkittäin hieman liiankin prominentit folk-vaikutteet loistivat poissaolollaan livenä, ja kokonaisuus oli todella maittava. Kaipaamaan jäin vain viime aikoina settilistassa ollutta Led Zeppelinin ”Immigrant Song” -coveria, mutta sekin kaipuu unohtui vanhan helmen Allfadr Odinnin päättäessä setin. Loisto keikka!

JP: Samaa voi sanoa niin Church Of Miserystä kuin myös kotoisesta Rotten Soundistakin, jotka soittivat hyvät keikat. Japanilaisten kohdalla ei voi muuta todeta kuin että eipä ole stoneri kuulostanut pitkään aikaan yhtä hyvältä. Ja vaaralliselta, kun miehistö laittoi itsensä likoon. Itse pidän teutonipowerin pioneeribändi Blind Guardianin alkuaikojen speed metal-levytyksistä, nykyiset LotR-henkiset oopperalevyt kun eivät enää jaksa säväyttää. Olin huvittunut siitä miten kiipparisti näytti Bilbo Reppulilta, mutta eniten minua ihmetytti (tai paremminkin säälitti) miten vakituinen sessiobasisti Oliver Holzwarth sysätään aina taka-alalle. Näin miehen ehkä kaksi kertaa, kun mies oli kahlittu rumpukorokkeen viereen. Ei tukkansa leikannut Hansi kuitenkaan bassoon enää tartu, joten antaisivat miehelle hänen ansaitsema arvonsa, jumaliste!

Enslavedin kanssa päällekkäin vetänyt Ghost kuulosti huomattavasti paremmalta kuin levyllä. Zombipaavi-imagoon luottava vanhan liiton hevibändi oli väkevää katsottavaa myös visuaalisesti ja monelle bändi tuntui olevankin odotetuimpien Tuska-esiintyjien listalla. Kvelertak-paitojen ohella Ghost-rytkyjä näkyi liikenteessä eniten. En jäänyt katsomaan Deviniä, vaikka Anneke onkin ihana. Mieluummin olisin ollut viime vuonna katsomassa Ziltoid-spektaakkelia.

[flickrfeed photoset=72157627213536093]

Sunnuntai 24.7.2011

PH: Sunnuntaina paikalle oli pienestä festariväsymyksestä huolimatta raahauduttava kukonlaulun aikaan näkemään Suomen omaa legendaarista Impaled Nazarenea. Näemmä moni muukin oli laittanut herätyskellon soimaan ehtiäkseen paikalle, ja osittainen päällekkäisyys norjalaisen, paljon hypetetyn Kvelertakin kanssa ei näyttänyt vähentävän Impaled Nazarene -diggarien määrää Inferno-teltassa. Myönnettäköön, kohdeyleisökään nyt ei ole ihan yksi yhteen mutta joka tapauksessa oli mukava nähdä teltta lähes täynnä. Impaled Nazarene vaikutti myös paitojen perusteella olevan eniten ulkomaalaisia fänejä paikalle houkuttanut suomalaisbändi, eikä mikään ihme, sen verran isoa kulttisuosiota se nauttii ainakin rankemmasta metallista pitävässä Kreikassa. Ja tuskin metallituristit keikkaan pettyivät, ainakaan minä en!

JP: Muistuttipa tuo keikka jälleen siitä, miten hyviä biisejä Impaled Nazarene on tehnyt. Ehkä uusikin levy pitäisi jossain vaiheessa tsekata.

PH: Impaled Nazarenen jälkeen ehti kiiruhtamalla näkemään vielä vajaa puoli tuntia EMP-lavalla soittanutta Kvelertakia. Satuin näkemään bändin talvisen Finnish Metal Expo -keikan, jonka perusteella rankkasin Kvelertakin ”black ’n rollin” (genretys josta bändi itse haluaisi irti, enkä minäkään täysin ymmärrä perusteita määritelmälle, ainakaan sen black-aspektin osalta) kategoriaan ”ihan jees”. Tuskan keikan jos olisin sattunut näkemään ensin, nauttisi bändi silmissäni ainakin jonkin verran isompaa arvostusta, sen verran kovalta se sunnuntaisessa Suvilahdessa kuulosti! Päällekkäisyyksiltähän ei soittoaikojen puolesta voi välttyä, jos kerran halutaan käyttää neljää lavaa ja tuoda esille ziljoona bändiä, mutta mieluummin kärsin valinnan vaikeudesta kuin aikataulusta missä ehkä on se yksi ainoa kiinnostava akti/päivä.

JP: Minä en ehtinyt nähdä sekuntiakaan! Tarkoituksenani oli katsoa, kun Ilosaaressakin jouduin poistumaan Kvelertakin keikalta. Mutta mieluummin kävin vilkaisemassa Totalselfhatredia, mutta toisaalta se ei ollut ihan yhtä hyvä kuin olin etukäteen olettanut.

PH: Sunnuntain ruotsalaisjuhlan aloitti Shining Club Stagella. Bändin johtomies Niklas Kvarforth kun on huumeongelmineen ja vihanhallintakyvyttömyydessään sen verran erikoinen persoona, ettei esiintymistään kannata missata, vaikka bändin aikaisempi tuotanto enemmän sydäntä lämmittäisikin kuin viimeisin, pehmeähkö ”VII: Född Förlorare”. Tällä kertaa Kvarforth käyttäytyi liiankin mallikkaasti aka tylsästi, jollei yleisöstä jotain herran vanhasta harrastuksesta itsensä viiltelystä huudelleen totaalista verbaalista dissausta oteta huomioon. Ja sekin laitettakoon itsepuolustuksen piikkiin. Kun visuaalista puolta bändissä edustaa vielä uusi basisti Christian Larsson, jonka raatimme yksimielisesti valitsi Mister Tuska 2011:ksi, keikkaan piti olla kovinkin tyytyväinen. Parempi kuin taannoinen Nosturin esiintyminen!

JP: Minä en siis kuulu tuohon raatiin! Jos aion tehdä nimityksiä, niin nimeän Witcheryn laulajan Tuskan tukevimpaan kuntoon päässeeksi musikantiksi. Ja oli Kvarforthillakin kaljamaha, mutta sen takia en ollut varovainen kuvaamiseni kanssa. Mies ei tosin tehnyt kolmen ensimmäisen biisin aikana muuta kuin juonut viskiä ja polttanut salaa tupangia. Shiningin jälkeen olikin omalta osaltani se Tuskan v*ttumaisin päällekkäisyys, kun piti valita Jex Thothin ja Agnostic Frontin väliltä. Ratkaisin asian kuvaamalla Jex Thothia kolme ensimmäistä biisijä ja sitten menin pälyilemään Agnostic Frontia, joka ei rehellisesti sanottuna soittanut järin ihmeellistä keikkaa. Joku toinen aika ja paikka?

PH: Kvarforthillahan saattoi olla pientä Suomen retken jet lagia, miestä kun näkyi torstaista asti Helsingin baareissa massuaan lisää kasvattamassa! Jex Thoth ei oikein semi-ulkotiloissa jaksanut innostaa yhtä hyvin kuin Hammer Open Airin jatkoklubilla, eli siinä ei oikein missannut mitään jos valitsikin toisin. Huippuhyviä biisejähän bändillä kyllä on, ja Jessica on kainalokarvoineenkin kovin karismaattinen pimu.

Iltapäivästä päälavalla Amorphis tarjoili sitä samaa mitä Amorphis on Joutsen-vuodet järjestään ollutkin, show jossa jo melkein alkaa toivomaan että kämmäisivät nyt edes jotain. Todella ahkera keikkailu on hionut esiintymiset jo kohta liiankin särmättömiksi. Samaa mieltä kanssani oli screenilläkin näytetty ”Ei taas Amorphista”/tmv-lappua kantanut aatteen toveri! Siis älkää nyt käsittäkö väärin, Amorphis on ja tulee varmasti aina olemaan Suomen aatelia sarallaan, mutta hieman liian lälly viimeisin levy ja liian monta keikkaa nähtynä liian lyhyessä ajassa ovat aiheuttaneet lievän leipääntymisen. Toisaalta, jos vanha klassikko The Smoke aiheutti kylmät väreet siinä helteessäkin, keikka ei voinut olla sittenkään kovin huono!

JP: Olen nähnyt Amorphisin vuodesta 2006 lähtien joka kesä vähintään kerran, vaikken ole tietoisesti edes pyrkinyt tuohon toimintaan. Amorphis on vaan sattunut samoille festeille kuin minäkin. Hyvä bändi ja hyviä biisejä, mutta liika on liikaa. Uusinta levyä en ole edes kuullut enkä jaksanut tätäkään keikkaa katsoa puoliväliä pitemmälle.

Black Crucifixion

PH: Tuoreen ”Hope Of Retaliationin” myötä rovaniemeläinen Black Crucifixion nousi sunnuntain kiinnostavimpien artistien kastiin. Harmi vaan, että suuri yleisö ei ollut ihan samaa mieltä kanssani, ja Klubilavalle oli vaivautunut vaan muutama kourallinen ihmisiä. Pitkä, vaikkakin rikkonainen historia näkyi soiton tiukkuudessa, ja ne viisaat jotka olivat paikalle saapuneet varmasti poistuivat tyytyväisinä. Kaikkien niiden death metal -bändien lisäksi kun festivaalin line-uppiin olisi toivonut enemmänkin mustuutta, mutta jos yleisökato on tuollainen niin ymmärrettäväähän se on ettei bläkkisbändejä buukata keikoille. Ihan tyhmää.

JP: Black Crucifixion oli kyllä hyvä ja ”Hope of Retaliation” todella mukava yllätys. Itsekin kiinnitin huomiota yleisön vähyyteen, vaikka bändi oli todella kovassa iskussa. Mutta enpä allekirjoita tuota yleisökatoväitettä, kun Shiningin aikana tupa oli täynnä. Vai johtuiko se niistä ulkomusiikillisista seikoista?

PH: Sunnuntain ja Tuskan 2011 päätti ruotsalaiset Amon Amarthin viikingit. Totta, Amorphiksen tapaan heiltäkään ei kukaan naismuistiin ole nähnyt huonoja keikkoja, mutta energisyysaste on pysynyt kohdillaan vaikka jokainen esiintyminen onkin tasaisen hyvä. Laulaja Johan Heggin välispiikit nyt ovat hieman läpinäkyvän kansaa nuoleskelevia suomalaisine kirosanoineen, mutta muuten miehestä huokuva lavakarisma on aivan omaa luokkaansa. Siihen taustalle taidokkaat muusikot jotka myös ilmiselvästi nauttivat lavalla olemisesta, mainio biisimateriaali ja hyvät soundit (ainakin lavan edessä) niin ainakaan minä en olisi halunnut päättää tämänvuotista Tuska Open Airia millään muulla tavalla!

JP: Hyvät levyt, hyvät biisit, pitkäjänteisyys ja kohdalleen loksahtanut kokoonpano. Eiköhän siinä ole Amon Amarthin suosion salaisuudet, vaikka itse en ole mieltänytkään bändiä pääesiintyjäainekseksi. Hyvää soittoa, mutta jota en itse voinut katsoa loppuun asti suuren junaseikkailun takia. Itselleni vuoden 2011 Tuska Open Air oli kyllä ehdottomasti kovimpia Tuskia miesmuistiin, ja on vähintään itselleni yhtä hyvä kuin vuoden 2008 Tuskakin. Ellei jopa parempi.

PH: Esiintyjälistallisesti tämä ei mene Tuska-lempparieni joukkoon, mutta muuten kokonaisuus on ehdottoman positiivinen. Järjestäjät Finnish Metal Events on kyllä jälleen kerran tehnyt loistavaa työtä, kaikki toimi niin hyvin kuin toivoa saattaa. Kelitkin olivat kohdallaan, lauantaista pientä sadetta lukuunottamatta. Ja oli kiva myöntää olleensa totaalisen väärässä kammotessaan Suvilahteen muuttoa!

[flickrfeed photoset=72157627337836966]

Vihreää kahvia ja majakkaprojektia – Lighthouse Project Porissa

Välillä sitä ahdistaa. Eräs helmikuinen lauantai meni meikäläisen osalta lähes kokonaan viemäristä alas. Koko päivän ajan väsytti, ajatus ei kulkenut eikä siten tekstiäkään syntynyt. Musiikkikaan ei kuulostanut juuri miltään. Päiväunienkin jälkeen fiilis oli sellainen, että mieleni teki vain jäädä kotiin murjottamaan ja nukkumaan. Mutta ei auta, kun kyseessä on juuri sellainen ilta kun Porissa keikkailee hardcorebändi. Bändi oli Lighthouse Project, joka toi mukanaan Jyväskylästä Viva Clarityn ja New Watersin. Pakkasta uhmaten lähdin uhkarohkealle matkalle pakkasiltaan, ääni jo valmiiksi käheänä alkuviikosta riivanneen flunssan jättämän yskän takia.

New Watersista yllättyin. Tai no… siinä tilanteessa ei ollut oikein muuhunkaan varaa, minä kun olin jättänyt tapojeni mukaisesti biisit MySpacesta kuuntelematta etukäteen. New Waters oli mahdollisesti vihaisinta kamaa, mitä olen Baarikaapin tiloissa hetkeen kuullut, ainakin sitten BTHC-festien. Illan muista bändeistä yhtye ei eronnut kovinkaan radikaalisti noin soitannollisesti, mutta erityisesti laulaja draivi oli käsittämätön.

Ainoa juttu mikä New Watersissa riepoi oli vokalistin rakkautta ja Jeesusta pursuavat välispiikit. Minulle on henkilökohtaisesti aivan sama jos hemmot uskovat vaikka joulupukkiin… itse asiassa minua ei häiritse sekään, jos uskonnollista vakaumusta tuodaan esille sanoituksissakin, mutta biisien välissä erikseen saarnaaminen alkaa tuntumaan jo tuputtamiselta. Mikäli tuo aspekti ei häiritse, voi New Watersin keikan katsomista suositella. Sain muuten mikkijohdosta päähäni.

Viva Clarityn näin myös ensimmäistä kertaa. Tämä jyväskyläläispartio oli jo hieman tutumpi, kaveri kun oli soitattanut bändin Our Demons, Our Hell –ceedeerieskaa meikäläiselle. Bändi oli juuri ulostanut uuden seiskatuumaisen, jonka sisältämä materiaali ei ollut minulle vielä siinä vaiheessa tuttua. Polviasentohardcorea soitettiin timmimmin ja raskaammin kuin levyllä. En odottanutkaan mitään löysäilyjä, mutta Viva Clarity yllätti olemalla raskaampi kuin mitä oletin. Sain taas mikkijohdosta päähäni.

Lighthouse Projectin setissä oli lopullisuuden tuntua. Tämä keikka jäi sen kokoonpanon viimeiseksi, toisen kitaristin väistyessä sivuun. Nelimiehisenä jatkava Lighthouse Project veti kyllä hyvin, ja ”Atonement” on edelleen varsin hieno levy. Setti keskittyikin sen materiaaliin, ja nyt taisivat jäädä coveritkin pois. Tai en ainakaan huomannut, että nyt olisi Mustaa Paraatia, Pelle Miljoonaa tai mitään muutakaan hardcorebändille eriskummallista soitettu.

Tämä Porin keikka oli tasoltaan samanlainen kuin Hämeenlinnan keikka, joten on vaikeampi sanoa kumpi keikoista sitten oli parempi. Yleisö oli tosin enemmän mukana Porissa. Kirjoitin Hämeenlinnan keikasta seuraavaa: ”Jos arvon lukija pohtii, mennäkö Lighthouse Projectin keikalle omassa kaupungissaan vai murjottaako kotona yhtyeen levyä fiilistellen, niin suosittelen ensimmäistä vaihtoehtoa.” Tähän keikkaan voi soveltaa täysin samoja fraaseja. Myös tämän keikan aikana sain sivalluksen mikkijohdosta. Ehkä se saattoi johtua siitä, että olin kaivautunut kuvien ottamista varten asemiin lavan edustalle? Kuten voi tästä tekstistä päätellä, oli paikalle tuleminen kannattavaa. Olisi nimittäin vituttanut, jos olisin tiennyt mistä olisin jäänyt paitsi.

Illan kuvasatoa nähtävissä täällä.

Valheen himoa Hämeessä – Lighthouse Project Suistossa

Lähdin lokakuisena torstaina suunnistamaan kohti Suisto-klubia hieman ennen kello kymmentä illala. Kävelin kaikessa rauhassa ja kiireettömästi, sillä en uskonut keikkajulisteessa mainitun ajankohdan pitävän tälläkään kertaa paikkaansa. Saavun sisälle, kun kello näytti lukemaa ”22:15”. Suureksi yllätyksekseni Left Cold meuhkasi jo lavalla, ja oli ilmeisesti riehunut siellä jo parin biisin ajan.

Left Coldin olin nähnyt aiemmin, keväällä jos tarkkoja ollaan. Tuolloin bändi oli samassa paikassa lämppäämäss Delta Force 2:n ja Riistettyjen keikkoja, ja bändin kokemattomuuden pystyi näkemään. Silloin kyseessä oli bändin toinen keikka, joten ymmärrettäväähän moinen oli. Nyt on keikkoja kuitenkin enemmän takana, ja sen kyllä huomasi. Bändistä ei ole vielä puolessa vuodessa tullut tanssilavojen kehäkettua, mutta suunta on oikea. Sitä paitsi Left Coldin uusi kasetti on varsin tiukkaa vääntöä, ollen huomattavasti tiukempaa räiskimistä kuin bändin hieman haparoiva ensidemo.

Aikaa oli kulunut suunnilleen kaksikymmentä minuuttia, kun Left Cold poistui areenalta. Siihen väliin tuli se pakollinen tupangi/mallaspirtelö/roudaustauko, joka ei sekään tuntunut kestävän kovin pitkään. Juuri kun sain iskettyä ahterini penkkiin, niin ”Atonement”-albuminsa vastikään julkaissut Lighthouse Project laittaa styrkkarit päälle.

Lighthouse Projectin edellisestä näkemisestä ei ole kulunut kuin vain neljännesvuosi, mutta Töminän keikka ei vakuuttanut samalla tavalla kuin tämä. Johtunee varmaan juurikin tuosta ”Atonement”:sta, joka onkin todella hyvin kasattu plätty. ”Atonementin” biisien lisäksi ohjelmistoon kuului oletetusti uusien ässäbiisien lisäksi hieman vanhempia paloja, mutta myös Musta Paraati -laina Peilitalossa. Jos arvon lukija pohtii, mennäkö Lighthouse Projectin keikalle omassa kaupungissaan vai murjottaako kotona yhtyeen levyä fiilistellen, niin suosittelen ensimmäistä vaihtoehtoa. Hyvien biisien kuulemisen lisäksi saa nähdä, kuinka Toni ja kumppanit irvistelevät ja kärisevät.

Lighthouse Projectin keikan loppumisen jälkeen lähdin kohti majapaikkaani. Kun ovi naksahti lukkoon, oli kello vasta 23:45. Eli sitä selvittiin kahden hösselibändin keikasta noin kahdessa tunnissa, johon sisältyi myös siirtymiset majapaikan ja keikkapaikan välillä. Näin ne hommat pitää arkena hoitaa!

[flickrfeed photoset=72157625273135056 username=piparnakkeli]

Lighthouse Project – Atonement

Meikäläinen on jättänyt Lighthouse Projectin pari edellistä pikkulevyä kuuntelematta, mainittakoon se heti alkuun. Toistaiseksi uusin kuulemani LP-albumi onkin ”Gift” vuodelta 2007, ja siihen verrattuna majakanvartijoiden kolmas albumi ”Atonement” on suuri harppaus eteenpäin.

Kuten saatekirjekin mainitsee, niin metalli on metallimpaa ja punk punkimpaa. Sanoituksellisella puolella hukutaan jälleen vitutuksen valtameren sysimustiin aaltoihin, eli ihminen on jälleen niin paljas kuin pieni kärsiväsieluinen ihminen vaan voi olla. Suurin muutos löytyykin musiikilliselta puolelta. Lighthouse Project on saanut ujutettua raskaaseen mättöönsä mielenkiintoisia koukkuja, sävyjä ja nyansseja. Melodiat ja paikoin jopa psykedeelinen tunnelma ovat lisääntyneet, mutta eivät metallisten riffien tai primitiivisen hardcore-poljennon kustannuksella. Vokalisti Toni saattaa kärisevän äänensä kanssa olla hieman monotoninen, mutta tämä on mitä sopivin tunteiden tulkki näiden patoutumisien purkamiseen. Lighthouse Projectin suunta on nyt selvillä, ja se pyrkii määränpäähänsä varmaotteisesti ja määrätietoisesti. Jos arvon kuulija kuvittelee, että ”Atonement” on selvää kauraa kertakuuntelulla, niin tuota kärsivää sielua ei voi auttaa muuten kuin laittamalla levyn uudestaan soittimeen.

Viimeistään nyt kannattaa muidenkin kuin pelkkien hardcore-diggareiden noteerata tämä yhtye. Esimerkiksi metallin ystäville Lighthouse Project voisi olla vähintään mielenkiintoinen tuttavuus.