Avainsana-arkisto: Life Giving Waters

Out of Skool Fest

Sanovat, että hämäläiset ovat hitaita, mutta kyseinen väite todistettiin täysin vääräksi viime perjantaina, kun Lahdessa juhlittiin koulun lopettajaisia vaatimattomat kolme viikkoa etuajassa. Unity Bookingsin masinoimilla Out of Skool Festeillä rokattiin kahdessa kerroksessa seitsemän bändin voimin, joten hidastelua ei myöskään kuultu – eikä nähty – artistirintamalla. Lahtelaisyleisö kävi kuitenkin ehkä hieman hitaalla, sillä Tirraan ja Torveen vaivautui ainoastaan vajaat parisataa henkeä.

Aikataulut pitivät kerrankin paikkansa, joten allekirjoittaneen jokseenkin myöhäinen saapumisajankohta kostautui sillä, että Life Giving Waters (esiintyminen jäi yhtyeen viimeiseksi, joten kevyet mullat vaan) ja One Hidden Frame olivat ennättäneet räimiä jo settinsä läpi. Harmin paikka, mutta minkäs teet. Itse aloitin perjantai-iltani Torven puolelta, jossa Hasta La Vista Social Club oli juuri polkaissut settinsä käyntiin. Kiuruveteläiset rokkasivat kyllä suoraan sydämeeni, sillä sen verta vastustamattomasti yhtye soittimiaan runteli, ja nelikon perusjamppa-look yhdistettynä räkäiseen punk-a-billyyn oli juuri sitä, mitä nousuhumalainen yleisö kaipasi. Ei leipää ja sirkushuveja, vaan kaljaa ja rehellistä punkin räimettä.

Hastalavistojen jälkeen suuntasin askeleeni kohti yläkertaa, mutta jouduin jo hetken päästä palaamaan samoja askelia pitkin takaisin, sillä Jaakko & Jayn folkkipunkki ei jaksanut kiinnostaa muutamaa kappaletta kauempaa. Harvoinhan sitä rokkia tietysti Tirran puolella kuulee, mutta päätin palata asiaan New Deadlinen kohdalla uudestaan.

Seuraavana vuorossa oli One Hidden Framen kanssa vast’sillään Keski-Eurooppaa kiertänyt, järjestävän tahon Part Time Killer, jonka olin onnistunut missaamaan useampaan otteeseen. Olen toki nelikon keikkasetin kuullut useammin kuin kerran, kun bändi treenasi samalla kämpällä, mutta virallisesti olin yhä PTK-neitsyt (masturbaatio ja penetraatio ovat eri asia).

Siinä missä yhtyeen esiaste (Flippin’ Beans – jos joku ei tiennyt) oli paikoin vähän liiankin iloluontoista hilipatihippaapunkkia, niin nyt tuntuu siltä, että nimen vaihdon myötä myös ulosanti on muokkaantunut ”synkemmäksi”, eikä esim. termi hardcore ole uusien PTK-biisien yhteydessä mitenkään väärässä paikassa. Varsinkin livenä kvartetin uudemmasta materiaalista voi vedellä hyvällä omalla tunnolla suuntaviivoja johonkin Ignite/Rise Against -osastoon, ja Aapen äänessäkin on täysin erilaista syvyyttä verrattuna FB-aikojen skamelopunkkiin. Tuoreista kappaleista varsinkin ”Rise Against” (sattumaako?) pisti yleisöön – ja minuun – liikettä. Kaiken kaikkiaan hieno veto näiltä Ahtialan isoilta pojilta (ja yhdeltä vähän pienemmältä keskustan pojalta), ja mahtavaa nähdä orkesterin paranevan vanhetessaan: Part Time Killer – Lahtipunkin vuosikertaviini?

PeeTeeKoon hikidiskon jälkeen oli aika nuolaista viilentävä olut ja suunnata askeleet toistamiseen kohti Tirran räkäistä interiööriä, jossa ei-niin-räkäinen New Deadline oli jo aloittanut urakkansa. Tämä illan toinen mastokaupungin edustaja oli musiikillisesti ehkä eniten linjasta poikkeava ryhmä amerikanmakuisella emollaan, ja siinä missä muut yhtyeet näyttivät pahalta, halusi New Deadline selvästi näyttää hyvältä. Keikalla nähtiinkin illan suurin naisedustus ja voisin väittää, että ND:n pikkuhousunkasteluemo toimi ainakin muutaman riehantuneen naaraskuuntelijan kohdalla – miksei tietysti myös uroskuuntelijankin.

Että vaikuttaisin uskottavalta musiikkitoimittajalta, niin minun pitää tässä vaiheessa sanoa, ettei New Deadlinen emotionaalinen alternative ole oikein minun kuppini teetä, mutta samaan hengenvetoon on kuitenkin myönnettävä, että varsin valmiilta ja jopa ammattitaitoiselta Business Cityn kvartetti kuulostaa ja näyttää. Hämäävää asiassa on kuitenkin se, että punk-iltamien riehakkain meininki – ja illan ainoa pitti(?) – koettiin emobändin keikalla: mihin tämä maailma on menossa, kysyn vaan.

Out of Skoolin headlineriksi oli (ilmeisesti Lontoosta) lennätetty kanadalainen This Is a Standoff, joka kruunasi Euroopan-turneensa keikoilla Lahdessa ja Lappeenrannassa – punk-glamooria parhaimmillaan. En ole aiemmin tähän kanukkinelikkoon törmännyt, mutta enpä ole mitään menettänytkään. This Is a Standoffin melopunkista tulvi mieleen toinen toistaan geneerisempiä Burning Heart/Fat Wreck -bändejä, joista oli runsaudenpulaa varsinkin vuosituhannen vaihteen molemmin puolin. Hyvinhän pojat soittivat, ei siinä mitään, ja pienet proge- sekä core-mausteet toivat materiaaliin huomattavasti lisää tarttumapintaa. Tosi asia on kuitenkin se, että bändin ”skedepunk” ei omaan korvaan istunut sitten millään, eikä lavasäteilyssäkään kehumista ollut. Oliko kyse sitten kiertueväsymyksestä vai mistä, mutta jotenkin This Is a Standoff jätti vaillinaisen kuvan itsestään – this was a stand off.

Koska Unity Bookings oli ajoissa, niin toivotetaan nyt Lampaankin puolesta oikein hauskaa lomaa koululaisille, ja koulunsa päättäneille lauletaan paljon onnea vaan. Syksyllä sitten palataan pulpettien taakse oikein rytinällä, kun Back to Skool Fest valloittaa Lahen kadut kolmeksi päiväksi mm. legendaarisen Slapshotin avustuksella.

Herot, No Shame ja LGW Vastavirralla

Ketään tuskin kiinnosta, kuinka menin naurettavan lyhyen matkan linja-autolla Vastavirta-klubille? Tai kuinka katsoin Sopranosin ennen lähtöä? Hyvä. Unohdetaan siis se.

Ajoitus oli melko hyvä, sillä hetken odottelun jälkeen Life Giving Waters jo aloittikin. Nome est omen tässäkin tapauksessa. Tunteenpurkauksilla höystettyä punkrockiahan sieltä tuli. Vähän ehkä kuin raivokkaampi Manifesto Jukebox ja tietysti tämän genren ainoa ja oikea eli Leatherface. Ihan hyvin soittivat, vaikken hurraata huutanutkaan. Muutamat kappaleet kuulostivat hieman toistuvilta toisiin verrattuna, vaikken sata prosenttisesti huomiotani lavan suuntaan kiinnittänytkään. Soundin vanha artikkeli Irwinin Lapsista kiinnosti nimittäin kovasti. Tiesittekö, että Irwin sai aikaan kapinan Polvijärvellä? Sekin artikkelista paljastui. Life Giving Watersin lp:tä myytiin muuten hämmästyttävän halpaan kuuden euron hintaan.

Ja sitten No Shame. Tovi onkin vierähtänyt No Shamen näkemisestä. Sen kunniaksi suuntasin Ginger Ale -lasillinen kädessä lähemmäksi eturiviä. Tulipahan koettua lasin takaa myhäilykin. No Shame on aina ollut tunnettu energisenä live-esiintyjänä ja tämä väittämä piti paikkansa tälläkin kertaa. Elävänä tätä kuuntelee kyllä sujuvasti, mutta kotisoitto jää auttamatta hyvin pieneen marginaaliin. Tarjontaa oli kovasti tammikuussa ilmestyvältä täyspitkältä, eikä se hullummalta kuulostanut. Jostain kappaleesta tuli hieman Pomo Springsteen mieleen. Tämä on hyvä asia. Paras terä show’sta kuitenkin tylsyi pituuteen. Tietysti tämä on vain omia tuumimisiani, sillä lavan edustalla jalalla koreasti (ja kädellä kiinasti) laittanut fanijoukkio olisi varmasti viihtynyt musisoinnin jatkuessakin. Fanijoukossa löytyi myös joku innokas ”daivaaja”, joka loikki lavan reunalta toveriensa käsivarsille. Koska itse suhtaudun muiden hauskanpitoon kuin Grinch jouluun, moinen lysti olisi saanut loppua alkuunsa. Hiljaa mielessäni mietin, että kohta jannu tipahtaa jonkun päälle, enkä itse välittänyt olla pehmuste jollekin humala-jalmarille. Hädässä Slapshot tunnetaan, ja Choken ääni huutikin jo päässäni että Step on it jos kaveri kaatuisi lattialle kanssaeläjiin osuen. Oikeastihan en näin ilkeä tietenkään olisi. Enkä ollutkaan, sillä kaukaa viisaana haistoin vaaran paikat. Samainen jalmari nimittäin pyörähti jotenkin ympäri ja jalat osuivat suoraan lähellä seissyttä nais-ihmistä päin, jeebon itsensä rojahtaessa hieman ilkeän näköisesti lattialle. Eipä siinä kuitenkaan pahemmin käynyt.

Hero Dishonestin kammetessa lavalle olin jo valikoinut itselleni hyvän paikan eturivissä. Soitto oli totutun energistä ja viihdyttävää, kappalelistan ollessa hyvinkin sama kuin Lutakossa. Miellyttävänä yllätyksenä kuitenkin ”Crawl Song” oli päätynyt esitettävien joukkoon, kappalehan on eräs suosikeistani tuoreelta albumilta. Yleisö tyytyi lähinnä katselemaan kädet puuskassa aitoon rokkipoliisi-tapaan Saasta-Makea (käsittäksen hän oli Saasta-Make, korjatkoon joku ken tietää ja ketä kiinnostaa) lukuun ottamatta. Tosin siinä vaiheessa kuin Juggernautilta tuttu ”Never Solutions” kajahti ilmoille, yleisö kuin jonkun joukkokohtauksen vallassa säntäsi hillumaan parketille. Minäkin polo meinasin ihan alle jäädä. Jossain vaiheessa joku No Shame -paitainen nuori mies koetti selvästi haastaa riitaa Saasta-Maken kanssa eli tiivistä tunnelmaa oli myös ilmassa, mutta Saastis ei provosoitunut. Itse en tajua mistä NS-kaveri hermostui. Eipä tosin ole minun päänsärkyni.

Yleisön vaatimuksesta kuultin vielä muutama ralli, näiden muassa Deep Woundin ”I Saw It”. Hero Dishonestin näkeminen vakuutti minut entistä enemmän siitä, että kyseessä on Suomen kovin hardcore-yhtye.