Avainsana-arkisto: Leningrad

Ruisrock 2007, perjantai

Horrors, Lapko, Pain, Damn Seagulls, Pipettes, Disco Ensemble, Juliette & the Licks… siinä osa mielenkiintoisista akteista, jotka menivät sivu suun ja ohi korvan, sillä Ruisrock oli päättänyt hoitaa asiat siten, että muualta tulevat/työssäkäyvät eivät edellämainittuja yhtyeitä näe, eivätkä kuule. Muutenkin oli täysin absurdia, että suurin osa perjantain joukkioista olivat kiinnostavia, lauantain ja sunnuntain saadessaan kasaan häthätää hyppysellisen mielenkiinnon herättäviä ryhmiä.

Sitten purnauksesta itse asiaan ja ensimmäiseen performanssiin. Itselläni oli kaksi ”pakollista” kohdetta koko festivaaleilla ja toinen niistä esiintyi perjantaina piskuisessa Turun Sanomien sponsoroimassa teltassa. Jori Sjöroosin johtama Magenta Skycode kipusi juuri lavalle, kun karavaanimme saapui telttaan. Vaikka yhtyeen viime vuonna ilmestynyt IIIII-albumi olikin yksi vuoden musiikillisista kliimakseista, niin ryhmän live-esiintymistä en silti ollut päässyt todistamaan. Nyt siihen olikin oiva mahdollisuus ja valolta suojassa ollut teltta tarjosikin täydelliset puitteet tälle neitsytmatkalle. Lipsi-mehujään värinen valotaulu näytti yhtyeen nimeksi Magenta Skykode, mutta sekään ei onnistunut pilaamaan goth pop/post punk -hittikavalkaadia, joka keskittyi pitkälti IIIII-kiekon materiaaliin. Hattupäisen Jorin ääni oli herkässä vireessä ja muutenkin Magenta hoiti hommansa miltei albumisoundeja imitoiden, eikä haparoinnista ollut tietoakaan.

Heti kun Sjöroos oli näppäillyt haitaristaan viimeisenkin äänen, niin oli kiireen vilkkaa otettava jalat alleen ja suunnistettava kohti naapurin paviljonkilavaa ja siellä hetkenä minä hyvänsä aloittavaa Mastodonia. Mammuttiryhmä antoi odottaa itseään jonkin aikaa ja vasta toisen viinilasillisen aikana yhtye nousi lauteille. Melkoisten aplodien innostamina Mastodon runttasi settinsä käyntiin.

Itse en mikään Mastodon-entusiasti ole, mutta kyllä orkesteri sai lisäpisteitä lavapreesenssistään. Mitään hittikimaraa ei kuultu, mutta varsinkin Leviathan-albumin ”Seabeast” nosti kylmät väreet ihon pinnalle. Muutenkin mielestäni Mastodonin vahvuus on Brent Hindsin laulamissa melodisimmissa osioissa, sillä Troy Sandersin mölyäminen on loppujen lopuksi melko monotonista karjuntaa.

Sandersin leveääkin leveämpi haara-asento ja yhtyeen repivä (keikan aikana rikkoutuivat niin Brann Dailorin rummut, kuin kaksi kappaletta kitara-vahvistimia, molemmat Brent Hindsin käsialaa) ulosanti miellyttivät itseni lisäksi myös naispuolisia seuralaisiani, jotka termittivätkin Mastodonin täysin uusiksi. ”Kovis”-musiikin hiljalleen jäädessä taustalle riensimme kohti uusia seikkailuja, jotka tottelivat nimeä Billy Talent. Joku täystampio oli päättänyt, että Mastodonin ja Billy Talentin kannattaisi soittaa keikkansa päällekkäin ja varmasti koko Ruisrock-crew oli juhlinut sankariaan mahtavasta ajatuksenjuoksusta ja sytyttäneet symbolisen lampun hänen neroudelleen.

No, ei auttanut itku markkinoilla, molempia oli nähtävä edes hetki. Tosin näin jälkeenpäin harmittaa, että Mastodonin hetki jäi niinkin lyhyeksi, sillä paljon mediassa kehuttu Billy ei onnistunut jättämään oikeastaan kuin negatiivisia muistijälkiä.

Billy Talentin toinen albumi ”II” on emoksi oikeinkin tarttuvaa ja odotuksia olikin yhtyeen keikkaa kohden kasaantunut, varsinkin kun heidän Suomen minikiertuettaan (My Chemical Romancen lämmittelyakti, sekä oma Tavastia-esiintyminen) oli rummutettu maasta taivaisiin. Elämähän on pettymyksiä täynnä, kuten itse kukin sai perjantain pimenevässä kesäillassa huomata. Suurin syy pettymykseen oli vokalisti Ben Kowalewiczin pieneltä linnulta kuulostava kärinä. Eihän tuo herran ”huutaminen” levylläkään mitään järin äijämäistä ole, mutta elävänä ääni ei kuulostanut edes ihmisperäiseltä. Muutenkin soundit hukkuivat Ruissalon luonnonpuistoon, ja joukkion energisyys vaikutti olevan enemmän pakonsanelemaa, kuin vilpitöntä soittamisen riemua. Ehkä Talentin pojat ovatkin enemmän klubi-esiintyjiä, kuin ulkoilmatuuttaajia.

Toki erinomaiset radiohitit kuten ”Fallen Leaves” ja varsinkin ”Red Fla”g toimivat yleisön liikuttajina, ja Ruissalon alaiset mannerlaatat saivatkin kyytiä, kun äänentoisto kylvi maaperään bassovoittoisia iskujaan ja yleisö pommitti lattiaa lukemattomilla Converse-pareillaan, mutta olo oli kuitenkin vaillinainen, kun siirryimme anniskelualueelle hukuttamaan ahtaanpaikan pelkoani.

Pahimmasta misantropia-kohtauksesta selvittyäni ja ihanan kylmän lonkeron haettuani istuskelimme telttalavan tuntumassa, jossa oli Leningrad-yhtyeen määrä aloittaa. Pienoisen Billy Talent -pettymyksen jälkeen olikin mukava taas yllättyä positiivisesti, sillä tämä äiti-Venäjältä ponnistava big band oli saapunut Suomen Turkuun selvästi yksi ja ainoa missio mielissään: saada ihmiset tanssimaan villisti.

Ja kyllähän ne ihmiset tanssivatkin, sillä telttalava ratkeili liitoksistaan, kun tämä kotikaupunkinsa ristimänimestä itselleen otsikon äkännyt joukkio töräytteli ilmoille tarttuvaa ska-poljentoaan, joka välillä sai lisämausteita jopa tyylipuhtaasta death-örinästä. Tämä oli hyvä.

Leningradin soiton tauottua olikin tyhjennettävä putelinsa, jos siis mieli Flaming Lipsiin saada edes jonkinmoisen katsekontaktin. Ihmisiä oli pakkautunut niittylavan edustalle sankoin joukoin ja pikku-Teemun ahdistus rupesi saamaan taas otetta vartalostani. Eihän siinä auttanut muuta, kuin tyhjentää eteeni annettuja viinilasillisia, ja Flaming Lipsin noustessa estradille päihdyttävät ainekset olivat vihdoin ja viimein ruvenneet vaikuttamaan rentouttavasti.

Flaming Lips ei kovinkaan tuttu yhtye ole, joten suurin osa soitetusta materiaalista oli täysin uutta ja vierasta. Jos Wayne Coynen johtama amerikkalais-retkueen esiintymistä pitäisi jotenkin määritellä, niin vaihoehtoinen electro-indie kohtaa taide rockin ikuisella lsd-tripillä olevan ihmisen aivoissa. Hieno määritelmä, eikö? Myös Fleimareitten live-spektaakkelit ovat olleet monesti jotain tämän maailman ulkopuolista ja niin nytkin. Valot tanssivat kaikissa maailman väreissä saaden yleisönsä epilepsian partaalle ja lava oli täynnä joulupukkeja, alieneita sun muuta ”Suomi”-aiheista tilpehööriä. Glitterit ja ilmapallot hyppelivät festivaalikansan päitten päällä ja kaikilla oli kivaa. Vai oliko, sillä itselläni jäi hieman skeptinen olo koko pompöösimäistä lavashowta kohtaan. Itse musiikista ei jäänyt mitään muuta käteen, kuin muutama mukavasti rullaava disco rock-osio ja muutenkin yhtyeen esiintymisen ymmärtämiseen olisi varmasti tarvittu paljon muutakin kuin laittomasti alueelle salakuljetettu viini. Liian isoa, tällaiselle minimalismiin tottuneelle.

Perjantai oli vihdoin paketissa ja matka kohti Turun keskustaa sujui miellyttävästi vesibussilla, jonka palveluita median edustajat saivat käyttä rajattomasti, sekä täysin ilmaiseksi. Vesibussissa kuulin myös seuraavan vitsin; ”minkäniminen on epäonnistunut skede-temppu? Cola-ollie”. Kun ei naurata, niin ei naurata.